Download as pdf or txt
Download as pdf or txt
You are on page 1of 24

College Accounting A Career Approach

12th Edition Scott Solutions Manual


Go to download the full and correct content document:
https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-career-approach-12th-edition-s
cott-solutions-manual/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

College Accounting A Career Approach 12th Edition Scott


Test Bank

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-career-
approach-12th-edition-scott-test-bank/

College Accounting A Career Approach 13th Edition Scott


Solutions Manual

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-career-
approach-13th-edition-scott-solutions-manual/

College Accounting A Career Approach 13th Edition Scott


Test Bank

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-career-
approach-13th-edition-scott-test-bank/

College Accounting A Practical Approach Canadian 12th


Edition Slater Solutions Manual

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-practical-
approach-canadian-12th-edition-slater-solutions-manual/
College Accounting A Practical Approach Canadian 12th
Edition Slater Test Bank

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-practical-
approach-canadian-12th-edition-slater-test-bank/

College Accounting A Practical Approach 14th Edition


Slater Solutions Manual

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-practical-
approach-14th-edition-slater-solutions-manual/

College Accounting A Contemporary Approach 3rd Edition


Haddock Solutions Manual

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-
contemporary-approach-3rd-edition-haddock-solutions-manual/

College Accounting A Contemporary Approach 4th Edition


Haddock Solutions Manual

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-
contemporary-approach-4th-edition-haddock-solutions-manual/

College Accounting A Practical Approach 13th Edition


Jeffrey Slater Solutions Manual

https://testbankfan.com/product/college-accounting-a-practical-
approach-13th-edition-jeffrey-slater-solutions-manual/
Another random document with
no related content on Scribd:
kuolla kotimaassa. Semmoinen on suunnitelmani, enkä siitä luovu.
Hyväksytkö sen?

— Hyväksyn, — sanoi Aljoša tahtomatta sanoa vastaan.

Mitja oli hetkisen vaiti ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Mutta miten ne saivat oikeudessa väännetyksi asian


sellaiseksi?
Saivatpa asian väännetyksi!

— Jos eivät olisi vääntäneet, niin sinut kuitenkin joka tapauksessa


olisi tuomittu, — lausui Aljoša huoaten.

— Niin, täkäläinen yleisö oli saanut minusta tarpeekseen! Jumala


heidän kanssaan, mutta raskas on oloni! — vaikeroi Mitja kärsien.
Seurasi taas hetkinen äänettömyyttä.

— Aljoša, tapa minut heti paikalla! — huudahti hän yhtäkkiä. —


Tuleeko hän nyt kohta vai eikö, sano! Mitä hän sanoi? Miten hän
sanoi?

— Sanoi tulevansa, mutta en tiedä, tuleeko tänään. Vaikeatahan


hänen on! — sanoi Aljoša katsoen arasti veljeensä.

— Kuinka ei olisikaan, tietystihän hänen on vaikeata! Aljoša, tämä


tekee minut hulluksi. Gruša katselee aina minua. Ymmärtää. Herra
Jumala, rauhoita minut: mitä minä vaadin? Katjaa vaadin!
Ymmärränkö minä, mitä vaadin? Karamazovin alhaista hillittömyyttä!
Ei, minä en kykene ottamaan päälleni kärsimystä! Konna olen ja
siinä kaikki!

— Tuossa hän on! — huudahti Aljoša.


Tällä hetkellä ilmestyi yhtäkkiä kynnykselle Katja.
Silmänräpäykseksi hän pysähtyi katsellen Mitjaa ymmälläoloa
ilmaisevin katsein. Mitja hypähti nopeasti seisomaan, hänen
kasvoissaan kuvastui pelästys, hän kalpeni, mutta kohta vilahti arka,
anova hymy hänen huulillaan ja hän ojensi yhtäkkiä, voimatta hillitä
itseään, molemmat kätensä Katjaa kohti. Tämän nähtyään Katja
riensi kiireesti hänen luokseen. Hän tarttui Mitjan käsiin ja painoi
melkein väkisin hänet istumaan vuoteelle, istuutui itse hänen
viereensä ja pitäen yhä kiinni hänen käsistään puristi niitä lujasti,
suonenvedontapaisesti. Muutamia kertoja yritti kumpikin sanoa
jotakin, mutta pysähtyivät ja katselivat taas ääneti, kiinteästi, aivan
kuin yhteen kahlehdittuina toisiaan, hymyillen omituista hymyä; näin
meni pari minuuttia.

— Oletko antanut anteeksi, vai etkö? — sopersi viimein Mitja, ja


kääntyen samassa Aljošaan päin kasvot ilosta vääristyneinä hän
huusi tälle:

— Kuuletko, mitä minä kysyn, kuuletko!

— Sen tähden olen sinua rakastanutkin, että sinulla on jalo sydän!


— huudahti yhtäkkiä Katja. — Etkä sinä tarvitse minun
anteeksiantoni, vaan minä sinun; samantekevää, annatko anteeksi
vai etkö — koko elämäni ajaksi sinä jäät haavaksi sydämeeni ja
minä sinun sydämeesi — niin pitääkin… — Hän pysähtyi vetääkseen
henkeään.

— Miksi minä olen tänne tullut? — alkoi hän taas puhua


kiihtyneesti ja kiireesti. — Jalkojasi syleilemään, käsiäsi
puristamaan, näin, että ihan koskee, muistatko, niinkuin puristin niitä
Moskovassa, — sanomaan taas sinulle, että sinä olet minun
Jumalani, minun iloni, sanomaan sinulle, että rakastan sinua
mielettömästi, — sanoi Katja ikäänkuin tuskassa vaikeroiden ja
painoi äkkiä huulensa Mitjan kättä vastaan. Kyynelet tulvahtivat
hänen silmistään. Aljoša seisoi äänettömänä ahdistusta tuntien; hän
ei mitenkään ollut odottanut semmoista, mitä näki nyt.

— Rakkaus on mennyt, Mitja! — alkoi Katja taas. — Mutta se,


mikä on mennyt, on minulle niin kallista, että sydämeni tuntee
tuskaa. Tiedä se ikuisesti. Mutta nyt, hetken aika, olkoon sitä, mitä
saattoi olla, — sopersi hän suu vääntyneenä hymyyn ja katsellen
taas riemuissaan häntä silmiin. — Sinä rakastat nyt toista ja minä
myös rakastan toista, mutta kuitenkin minä rakastan sinua ikuisesti
ja samoin sinä minua, tiesitkö sinä sen? Kuuletko, rakasta minua,
rakasta niin kauan kuin elät! — huudahti hän äänellä, joka värisi
miltei uhkaavasti.

— Minä rakastan ja… tiedätkö, Katja, — alkoi Mitja puhua vetäen


henkeä joka sanan välillä, — tiedätkö, minä rakastin sinua sinä iltana
viisi päivää sitten… Kun sinä kaaduit maahan ja sinut kannettiin
pois… Koko elämäni ajan! Niin tulee olemaan, niin tulee ikuisesti
olemaan…

Näin sopertelivat he kumpikin toisille puheita, jotka olivat


järjettömiä ja kiihkeitä, kenties ne eivät olleet tosiakaan, mutta tällä
hetkellä oli kaikki totta, ja he itse uskoivat itseään ehdottomasti.

— Katja, — huudahti yhtäkkiä Mitja, — uskotko sinä, että minä


olen murhannut? Minä tiedän, että nyt et usko, mutta silloin… kun
todistit… Uskoitko, uskoitko todellakin?

— En silloinkaan uskonut! En koskaan ole uskonut! Vihasin sinua


ja yhtäkkiä pakotin itseni uskomaan, sillä hetkellä… Kun todistin…
uskottelin itselleni ja uskoin… mutta kun lopetin todistukseni,
lakkasin samassa myös uskomasta. Tiedä tämä kaikki. Minä
unohdin, että olen tullut rankaisemaan itseäni, — lausui hän
yhtäkkiä, jokin aivan uusi ilme kasvoissaan ja äänellä, joka ei
ollenkaan ollut äskeisen lemmenlepertelyn kaltainen.

— Vaikea on olosi, nainen! — pääsi Mitjan suusta hänen voimatta


sitä estää.

— Päästä minut, — kuiskasi Katja, — minä tulen uudestaan, nyt


on raskasta!…

Hän nousi paikaltaan, mutta huudahti yhtäkkiä kovalla äänellä ja


horjahti taaksepäin. Huoneeseen oli äkkiarvaamatta ja aivan
kuulumattomasti tullut Grušenjka. Ei kukaan ollut häntä odottanut.
Katja lähti kiireesti kulkemaan ovea kohti, mutta Grušenjkan kohdalle
tultuaan hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli kalmankalpeaksi ja sanoi
vaikeroivalla äänellä hiljaa, miltei kuiskaten hänelle:

— Antakaa minulle anteeksi!

Grušenjka katsoi häneen tiukasti ja viivyteltyään hetkisen vastasi


myrkyllisellä, vihan katkeroittamalla äänellä:

— Ilkeitä me olemme, äitikulta, me kumpikin! Mitäpä


anteeksiantajia me olemme, sinä ja minä? Pelasta hänet, niin minä
rukoilen koko elämäni ajan Jumalaa puolestasi.

— Mutta anteeksi et vain tahdo antaa! — huudahti Mitja


Grušenjkalle mielettömästi soimaten.

— Ole levollinen, minä pelastan hänet sinulle! — kuiskasi Katja


kiireesti ja riensi ulos huoneesta.
— Ja sinä saatoit olla antamatta hänelle anteeksi sen jälkeen kuin
hän itse sanoi sinulle: »Anna anteeksi»? — huudahti Mitja taas
katkerasti.

— Mitja, et saa soimata häntä, sinulla ei ole oikeutta! — huudahti


Aljoša tulisesti veljelleen.

— Hänen ylpeät huulensa puhuivat, mutta ei sydän, — lausui


Grušenjka inhoten. — Jos hän pelastaa sinut, niin minä annan
kaiken anteeksi…

Hän vaikeni aivan kuin olisi tukahduttanut jotakin sielussaan. Hän


ei vielä voinut selvitä sekaannuksestaan. Hän oli tullut sisälle, kuten
myöhemmin selvisi, aivan sattumalta, mitään epäilemättä ja
ollenkaan odottamatta kohtaavansa sitä, mitä kohtasi.

— Aljoša, juokse hänen jälkeensä! — kääntyi Mitja kiireesti


veljensä puoleen. — Sano hänelle… en tiedä mitä… älä anna hänen
mennä pois tuolla tavoin!

— Tulen luoksesi ennen iltaa! — huudahti Aljoša ja lähti


juoksemaan
Katjan jälkeen. Hän saavutti tämän sairaalan aitauksen ulkopuolella.
Katja kulki nopeasti, kiiruhtaen, mutta kun Aljoša hänet saavutti, hän
lausui heti nopeasti Aljošalle:

— Ei, tuon edessä minä en voi rangaista itseäni! Minä sanoin


hänelle: »anna anteeksi», koska tahdoin rangaista itseäni loppuun
saakka. Hän ei antanut anteeksi… Minä rakastan häntä tämän takia!
— lisäsi Katja omituisella äänellä ja hänen silmistään välähti hurja
viha.
— Veljeni ei ollenkaan odottanut, — mutisi Aljoša, — hän oli
varma siitä, ettei hän tule…

— Epäilemättä. Jättäkäämme tämä, — tokaisi Katja. — Kuulkaa:


minä en voi nyt lähteä teidän kanssanne sinne hautajaisiin. Minä
lähetin heille kukkia arkulle pantaviksi. Rahaa heillä luullakseni vielä
on. Jos tarvitaan, niin sanokaa, että minä vastaisuudessa en
koskaan hylkää heitä… No, jättäkää nyt minut, jättäkää, olkaa hyvä.
Olette jo myöhästynyt sieltä, soitetaan jo myöhempään
päiväjumalanpalvelukseen… Jättäkää minut, olkaa niin hyvä!

3.

Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.

Hän oli todellakin myöhästynyt. Häntä odotettiin ja oli jo päätetty


hänen viipymisestään huolimatta kantaa kaunis, kukilla koristettu
pikku ruumisarkku kirkkoon. Se oli Iljušetškan, onnettoman pojan,
ruumisarkku. Hän oli kuollut kaksi päivää sen jälkeen kuin Mitjan
tuomio oli julistettu. Jo talon portilla ottivat pojat, Iljušan toverit,
Aljošan vastaan huudoin. He olivat kaikki kärsimättömästi odottaneet
häntä ja iloitsivat siitä, että hän vihdoinkin oli tullut. Heitä oli
kerääntynyt kaikkiaan noin kaksitoista henkeä, kaikki olivat
saapuneet koululaukku olalta riippumassa. »Isä tulee itkemään,
olkaa isän seurana», oli Iljuša kuollessaan sanonut heille ikäänkuin
viimeisenä toivomuksena, ja pojat pitivät sen mielessään. Heidän
etunenässään oli Kolja Krasotkin.
— Kuinka iloinen olenkaan, että tulitte, Karamazov! — huudahti
hän ojentaen Aljošalle kätensä. — Täällä on kauheata. Todella on
surkeata katsella. Snegirev ei ole juovuksissa, me tiedämme
varmasti, että hän ei ole tänään juonut yhtään, mutta on aivan kuin
juopunut… Minä olen aina luja, mutta tämä on kauheata.
Karamazov, jos en viivytä teitä, niin olisi vielä ainoastaan yksi
kysymys, ennenkuin menette sisälle!

— Mistä on kysymys, Kolja? — sanoi Aljoša ja pysähtyi.

— Onko teidän veljenne syytön vaiko syyllinen? Hänkö tappoi


isänne vai lakeijako? Niinkuin te sanotte, niin se on. Neljään yöhön
en ole saanut unta tämän ajatuksen vuoksi.

— Lakeija tappoi, ja veljeni on syytön, — vastasi Aljoša.

— Sitähän minäkin sanon! — huudahti yhtäkkiä poika, jonka nimi


oli
Smurov.

— Hän siis joutui tuhon omaksi viattomana uhrina totuuden


puolesta! — huudahti Kolja. — Hän on onnellinen! Vaikka hän
hukkuikin, niin hän on onnellinen! Minä olen valmis kadehtimaan
häntä!

— Mitä te, kuinka se on mahdollista, ja miksi? — huudahti Aljoša


ihmeissään.

— Oi, jospa minä voisin joskus myös uhrautua totuuden puolesta,


— lausui Kolja innostuneena.

— Mutta toisenlaisessa asiassa, ei sellaisen häpeän alaisena, ei


niin kauheissa olosuhteissa! — sanoi Aljoša.
— Tietysti… minä tahtoisin kuolla koko ihmiskunnan puolesta,
mutta häpeä taas on aivan toisarvoinen asia: jääkööt nimemme
unhoon. Minä kunnioitan teidän veljeänne!

— Ja minä myös! — huudahti äkkiä ja aivan odottamatta joukosta


se poika, joka aikoinaan oli sanonut tietävänsä, kuka perusti Troijan,
ja näin huudahdettuaan hän aivan samoin kuin silloinkin punastui
korviaan myöten kuin pioni.

Aljoša astui sisälle huoneeseen. Sinisessä, valkoisella röyhelöllä


koristetussa arkussa makasi Iljuša kädet ristissä ja silmät kiinni.
Hänen laihtuneitten kasvojensa piirteet eivät juuri ollenkaan olleet
muuttuneet, eikä ruumis, omituista kyllä, juuri olenkaan haissut.
Kasvojen ilme oli vakava ja ikäänkuin miettiväinen. Erittäin kauniilta
näyttivät ristissä olevat kädet, jotka olivat kuin marmorista veistetyt.
Hänen käsiinsä oli pantu kukkia, ja koko arkku oli koristettu ulkoa ja
sisältä kukilla, jotka Lise Hohlakov oli lähettänyt jo varhain aamulla.
Mutta kukkia oli saapunut myös Katerina Ivanovnalta, ja kun Aljoša
avasi oven, niin alikapteeni kukkakimppu vapisevissa käsissään
sirotteli uudelleen kukkia rakkaan poikansa päälle. Hän tuskin
katsahti sisälle tulleeseen Aljošaan eikä tahtonut katsoa kehenkään,
ei edes itkevään, mielisairaaseen vaimoonsa, »äitikultaan», joka
tavan takaa yritti nousta kipeille jaloilleen ja katsahtaa lähempää
kuolleeseen poikaansa. Ninotškan olivat lapset nostaneet tuoleineen
ja siirtäneet aivan ruumisarkun luo. Hän istui pää painettuna sitä
vastaan ja luultavasti itki myös hiljaa. Snegirevin kasvot näyttivät
vilkastuneilta, mutta ikäänkuin hämillään olevilta ja samalla myös
katkeroituneilta. Hänen eleissään ja hänen suustaan päässeissä
sanoissa oli jotakin puoleksi järjetöntä. »Isäkulta, rakas isä!»
huudahteli hän vähän väliä katsellen Iljušaa. Hänellä oli ollut tapana
jo Iljušan eläessä sanoa tälle hyvästelevästä »Isäkulta, rakas isä!»
— Isä, anna minulle kukkanen, ota hänen kädestään, tuo
valkoinen tuossa, ja anna! — pyysi nyyhkyttäen mielenvikainen
»äitikulta». Joko häntä kovin miellytti pieni, Iljušan käsissä oleva
valkoinen ruusu tai sitten hänen mielensä teki saada hänen
käsistään kukkanen muistoksi, pääasia on, että hän ihan vääntelehti
ojennellen käsiään kukkaa kohti.

— En anna kenellekään, en anna mitään! — huudahti Snegirev


kovasydämisesti. — Ne ovat hänen kukkasiaan eikä sinun. Kaikki
ovat hänen, ei mikään ole sinun!

— Isä, antakaa äidille kukka! — sanoi Ninotška kohottaen


kyynelien kostuttamat kasvonsa.

— En anna mitään, ja hänelle en anna varsinkaan! Hän ei


rakastanut Iljušetškaa. Hän otti häneltä silloin tykin, ja Iljušetška
lahjoitti sen hänelle, — sanoi alikapteeni alkaen yhtäkkiä itkeä
ääneensä muistaessaan, miten Iljuša silloin oli luovuttanut pikku
tykkinsä äidille. Onneton mielipuoli alkoi hiljaa itkeä peittäen
kasvonsa käsiinsä. Huomatessaan lopulta, että isä ei hievahdakaan
ruumisarkun äärestä ja että oli tullut jo aika lähteä sitä kantamaan,
pojat yhtäkkiä ympäröivät sankkana joukkona arkun ja alkoivat
nostaa sitä.

— En tahdo haudata kirkkotarhaan! — karjaisi yhtäkkiä Snegirev.


— Kiven luo hautaan, meidän kivemme luo! Iljuša käski niin. En
anna kantaa!

Hän oli jo aikaisemminkin, kolmen päivän ajan, puhunut


hautaavansa kiven luo; mutta hänelle alkoivat nyt puhua Aljoša,
Krasotkin, asuntotalon emäntä, tämän sisar, kaikki pojat.
— Kas vain, mitä keksi, haudata pakanallisen kiven luo aivan kuin
kirkosta erotetun, — lausui ankarasti iäkäs emäntä. — Siellä
kirkkotarhassa on ristitty maa. Siellä hänen puolestaan rukoillaan.
Kirkosta kuuluu laulu, ja pappi lukee niin puhtaasti ja selväsanaisesti,
että se kuuluu joka kerta hänelle asti aivan kuin luettaisiin hänen
hautansa ääressä.

Alikapteeni alkoi lopulta huitoa käsillään: »Viekää», muka, »minne


tahdotte!» Lapset nostivat ruumisarkun, mutta kantaessaan sitä äidin
ohi he pysähtyivät hetkiseksi hänen eteensä ja laskivat arkun alas,
jotta hän voisi hyvästellä Iljušaa. Mutta nähtyään yhtäkkiä läheltä
nuo rakkaat kasvot, joita hän kaikkien kolmen päivän aikana oli
katsellut vain kauempaa, hän yhtäkkiä alkoi täristä ja alkoi
hysteerisesti nyökytellä arkun yläpuolella harmaata päätään
edestakaisin.

— Äiti, tee hänelle ristinmerkki, siunaa häntä, suutele häntä, —


huudahti hänelle Ninotška. Mutta äiti nyökytteli yhä päätään kuin
automaatti ja alkoi yhtäkkiä mitään puhumatta, kasvot polttavan
surun vääristäminä, lyödä nyrkillään rintaansa. Arkkua lähdettiin
kantamaan eteenpäin. Ninotška painoi viimeisen kerran huulensa
kuolleen veljensä suulle, kun tämä kannettiin hänen ohitsensa.
Talosta lähtiessään Aljoša kääntyi talon emännän puoleen pyytäen
tätä pitämään huolta kotiin jäävistä, mutta tämä ei antanut hänen
puhua loppuun:

— Tietty se, minä olen heidän luonaan, kristittyjä mekin olemme.


— Tätä sanoessaan eukko itki. Kirkkoon ei ollut pitkä matka,
enintään kolmisen sataa askelta. Päivä oli kirkas ja tyyni; oli
pakkasta, mutta ei paljon. Kirkonkellot kaikuivat vielä. Snegirev
juoksi hätäisesti ja hämillään ruumisarkun jäljessä yllään vanha,
lyhyt, melkein kesäasuun kuuluva päällystakkinsa ja avopäin,
käsissä vanha, leveäreunainen, pehmeä hattu. Hän oli jonkinmoisen
selvittämättömän huolen vallassa, ojensi väliin yhtäkkiä kätensä
kannattaakseen ruumisarkun pääpuolta ja vain häiritsi kantajia, väliin
taas juoksi sivulle ja etsi sieltä itselleen sopivaa paikkaa. Yksi kukka
sattui putoamaan lumeen, ja hän syöksähti sitä nostamaan, aivan
kuin tuon kukan kadottamisesta olisi riippunut Jumala tiesi mitä.

— Voi, kuori, kuori unohdettiin, — huudahti hän yhtäkkiä hirveästi


pelästyneenä. Mutta pojat muistuttivat hänelle heti, että leivänkuoren
hän oli jo äsken ottanut ja että se on hänen taskussaan. Hän vetäisi
sen heti esille taskustaan ja rauhoittui sen nähtyään.

— Iljušetška käski, Iljušetška, — selitti hän heti Aljošalle, — hän


makasi yöllä ja minä istuin hänen vuoteensa ääressä, ja yhtäkkiä
hän määräsi: »Isä, kun hautani on luotu umpeen, niin ripottele sille
muruja leivänkuoresta, jotta varpuset lentäisivät sinne, minä kuulen,
että ne ovat tulleet, ja minusta on hauska, kun en makaa yksin.»

— Se on oikein hyvä, sanoi Aljoša, — täytyy käydä useasti


viemässä.

— Joka päivä, joka päivä! — lepersi alikapteeni aivan kuin


vilkastuen.

Saavuttiin viimein kirkkoon ja asetettiin ruumisarkku keskelle sitä.


Kaikki pojat asettuivat sen ympärille ja seisoivat siinä arvokkaasti
koko toimituksen ajan. Kirkko oli vanha ja köyhänlainen, monet
pyhäinkuvat olivat aivan ilman päällystettä, mutta sellaisissa
kirkoissa on rukous ikäänkuin hartaampaa. Jumalanpalveluksen
aikana Snegirev tuli ikäänkuin jonkin verran hiljaisemmaksi,
vaikkakin hänessä ajoittain ilmeni yhä sama tiedoton ja aivan kuin
ymmälle joutunut huolestuneisuus: väliin hän astui ruumisarkun luo
kohentamaan paarivaatetta tai seppelettä; kun yksi kynttilä sattui
putoamaan kynttilänjalasta, niin hän yhtäkkiä syöksyi sitä
asettelemaan ja puuhasi hirveän kauan siinä työssä. Sitten hän
rauhoittui ja seisoi hiljaa arkun pääpuolessa tylsän huolestunut ilme
kasvoissaan. Apostolin jälkeen hän yhtäkkiä kuiskasi vieressään
seisovalle Aljošalle, että apostoli luettiin väärin, mutta ei kuitenkaan
tarkemmin selittänyt ajatustaan. Kerubilaulua hän ryhtyi laulamaan
mukana, mutta ei tehnyt sitä loppuun asti, vaan langeten polvilleen
painoi otsansa kirkon kivilattiaan ja makasi siinä asennossa
jokseenkin kauan. Viimein ryhdyttiin ruumiinsiunaukseen, jaettiin
kynttilät. Tylsistynyt isä alkoi taas hätäillä, mutta liikuttava, järkyttävä
hautauslaulu sai hänen sielunsa hereille ja järkytetyksi. Hän kutistui
yhtäkkiä kokoon ja alkoi purskahdella vähän väliä itkuun, aluksi
koettaen hillitä ääntään, mutta lopulta nyyhkyttäen kuuluvasti. Kun
ryhdyttiin ottamaan jäähyväisiä ja panemaan ruumisarkun kantta
kiinni, niin hän tarttui käsillään arkun reunoihin aivan kuin
estääkseen sulkemasta Iljušetškaa siihen, ja alkoi yhtä mittaa,
kiihkeästi, irtautumatta suudella kuolleen poikansa suuta. Hänet
saatiin lopulta siitä luopumaan ja vietiin jo korokkeelta alas, mutta
yhtäkkiä hän ojensi kätensä ja sieppasi ruumisarkusta muutamia
kukkia. Hän katseli niitä, ja uusi ajatus näytti täyttävän hänen
mielensä, niin että hän sillä hetkellä tuntui unohtavan pääasian.
Vähitellen hän näytti vaipuvan mietteisiin eikä enää pannut vastaan,
kun ruumisarkku nostettiin ja sitä lähdettiin kantamaan hautaan.
Hauta oli lähellä, kirkkotarhassa, aivan kirkon luona, kallis paikka;
Katerina Ivanovna oli sen maksanut. Tavanmukaisten menojen
jälkeen laskivat haudankaivajat arkun hautaan. Snegirev kumartui
niin pitkälle kukat käsissä avoimen haudan yli, että pojat
pelästyneinä tarttuivat hänen päällystakkiinsa ja alkoivat vetää häntä
takaisin. Mutta hän ei näyttänyt enää oikein tajuavan mitä tehtiin.
Kun alettiin luoda umpeen hautaa, niin hän alkoi yhtäkkiä
huolestuneena osoitella alas putoilevaa multaa ja puhuakin jotakin,
mutta kukaan ei saanut siitä mitään selvää, ja yhtäkkiä hän itsekin
vaikeni. Nyt hänelle muistutettiin, että oli murennettava leivänkuori,
ja hän joutui suuren mielenliikutuksen valtaan, tempasi esille kuoren
ja alkoi sitä pienennellä heitellen haudalle pikku paloja: »Lentäkää
nyt tänne, lintuset, lentäkää nyt tänne, varpuset!» mutisi hän
huolestuneesti. Joku pojista huomautti hänelle, että hänen on
epämukava murentaa leipää kukat kädessä, ja kehoitti häntä
antamaan ne toistaiseksi jonkun pideltäviksi. Mutta hän ei antanut,
vaan pelästyi yhtäkkiä kukkiensa takia, aivan kuin häneltä olisi
tahdottu ottaa ne pois, ja katsahdettuaan hautaan sekä tultuaan
vakuutetuksi, että kaikki oli jo tehty, leipäpala murennettu, hän
yhtäkkiä aivan odottamatta ja ihan rauhallisesti käännähti ympäri ja
lähti kulkemaan kotiin. Mutta hänen askelensa tihenivät yhä ja tulivat
yhä kiireisemmiksi, hän riensi, miltei juoksi. Aljoša ja pojat seurasivat
hänen kintereillään.

— Äitikullalle kukkasia, äitikullalle kukkasia! Äitikullan mieltä on


pahoitettu! — alkoi hän äkkiä huudella. Joku huusi hänelle, että hän
panisi hatun päähänsä, koska nyt on kylmä, mutta sen kuultuaan
hän aivan kuin vihoissaan paiskasi hattunsa lumeen ja alkoi puhella:
»En tahdo hattua, en tahdo hattua!» Poika Smurov otti hatun maasta
ja kantoi sitä hänen jäljessään. Kaikki pojat itkivät ja kaikkein
enimmän Kolja sekä Troijan perustajat tietävä poika, ja vaikka
Smurovkin, jolla oli käsissään kapteenin hattu, myöskin itki hirveästi,
niin hän ennätti kuitenkin miltei juoksujalkaa kulkiessaan siepata
tieltä lumessa hohtavan tiilikivenpalasen paiskatakseen sillä
varpusparvea, joka nopeasti lensi ohi. Tietenkään hän ei niihin
osannut ja jatkoi itkien juoksuaan. Puolimatkassa Snegirev yhtäkkiä
pysähtyi, seisoi noin puoli minuuttia aivan kuin hämmästyneenä
jostakin ja käännähtäen äkkiä takaisin kirkkoa kohti alkoi juosta
jättämälleen haudalle päin. Mutta pojat saavuttivat hänet
silmänräpäyksessä ja takertuivat häneen joka puolelta. Silloin hän
kaatui voimattomana kuin maahan paiskattu ja alkoi huutaa
kiemurrellen, parkuen ja itkien: »Isäkulta, Iljušetška, rakas isä!»
Aljoša ja Kolja rupesivat nostamaan häntä, pyytelemään ja
suostuttelemaan.

— Kapteeni, riittää jo, miehisen miehen täytyy kestää, — mutisi


Kolja.

— Pilaatte kukkaset, — lausui Aljošakin puolestaan, — mutta


»äitikulta» odottaa niitä, hän istuu ja itkee, kun te äsken ette antanut
hänelle kukkia Iljušetškalta. Siellä on vielä Iljušan vuode…

— Niin, niin, äitikullan luo, — muisti Snegirev taas yhtäkkiä, —


vuoteen korjaavat pois, korjaavat pois! — lisäsi hän kuin pelästyen,
että todellakin korjaavat pois, ja lähti taas juoksemaan kotiin. Mutta
matka oli lyhyt, ja kaikki juoksivat yhdessä. Snegirev avasi kiireesti
oven ja parkaisi vaimolleen, jonka kanssa oli äsken niin
kovasydämisesti riitaantunut:

— Äitikulta, rakkaani, Iljušetška lähetti sinulle kukkasia, jalkasi


ovat kipeät! — huusi hän ojentaen hänelle kimpun kukkia, jotka olivat
paleltuneet ja katkenneet hänen äsken piehtaroidessaan lumessa.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Iljušan vuoteen edessä
nurkassa Iljušan saappaat, jotka seisoivat molemmat vieretysten ja
jotka talon emäntä juuri oli korjannut sinne, — vanhat, ruskettuneet,
kovettuneet, paikatut saappaat. Nähtyään ne hän kohotti kätensä ja
syöksähti niiden luo, lankesi polvilleen, tempasi käsiinsä saappaan ja
painaen sitä vastaan huulensa alkoi kiihkeästi suudella sitä
huudellen: »Isäkulta, Iljušetška, rakas isä, missä ovatkaan jalkasi?»

— Minne sinä olet hänet vienyt? Minne veit hänet? — parkaisi


sydäntäsärkevällä äänellä mielenvikainen. Silloin alkoi Ninotškakin
itkeä ääneensä. Kolja juoksi ulos huoneesta, ja hänen jäljessään
alkoivat pojat poistua. Viimein tuli ulos myös Aljoša.

— Itkeköön tarpeekseen, — sanoi hän Koljalle, — tässä on tietysti


mahdotonta lohduttaa. Odottakaamme vähän aikaa ja palatkaamme
sitten takaisin.

— Niin, on mahdotonta, tämä on kauheata, — myönsi Kolja. —


Tiedättekö, Karamazov, — hän hiljensi yhtäkkiä ääntään, ettei
kukaan kuulisi: — mieleni on hyvin surullinen, ja jos vain voisi
herättää hänet kuolleista, niin minä antaisin kaiken maailmassa!

— Ah, niin minäkin, — sanoi Aljoša.

— Mitä arvelette, Karamazov, olisiko meidän tultava tänne illalla?


Hänhän juo itsensä humalaan.

— Kenties hän juo. Tulkaamme vain me kahden, se riittää,


istumaan heidän seurassaan tunnin verran, äidin ja Ninotškan
kanssa; jos me tulemme kaikki yhdellä kertaa, niin se muistuttaa
taas heille mieleen kaiken tämän, — neuvoi Aljoša.

— Siellä heillä on nyt emäntä kattamassa pöytää, —


muistojuhlaako siellä vietettäneen, pappi tulee sinne; olisiko meidän
palattava heti sinne, Karamazov, vai eikö?

— Ehdottomasti, — sanoi Aljoša.


— Omituista tämä kaikki on, Karamazov, semmoinen murhe ja
sitten yhtäkkiä syödään pannukakkuja, kuinka luonnotonta tuo kaikki
onkaan meidän uskontomme mukaan!

— Niillä on siellä lohtakin, — huomautti yhtäkkiä kovalla äänellä


Troijan perustajat tietävä poika.

— Pyydän teitä vakavasti, Kartašov, olemaan enempää


sekaantumatta puheisiimme typeryyksinenne, varsinkin kun teille ei
puhuta eikä edes haluta tietää, oletteko te maailmassa, — tokaisi
Kolja äreästi kääntyen häneen päin. Poika kuohahti vihasta, mutta ei
uskaltanut vastata mitään. Sillä välin olivat kaikki lähteneet hiljaa
kulkemaan polkua pitkin, ja yhtäkkiä Smurov huudahti:

— Tuossa on Iljušan kivi, jonka alle hänet tahdottiin haudata!

Kaikki pysähtyivät ääneti ison kiven luo. Aljoša katseli, ja koko se


kuva, minkä Snegirev oli aikoinaan saanut syntymään hänen
eteensä kertomalla, miten Iljušetška itkien ja syleillen isäänsä oli
huudahtanut: »Isäkulta, isäkulta, miten hän häpäisi sinua!» — nousi
yhtäkkiä hänen mieleensä. Oli kuin jokin olisi järkyttänyt hänen
sieluaan. Vakavan ja tärkeän näköisenä hän silmäili kaikkien noiden
koulupoikien, Iljušan toverien, herttaisia ja kirkkaita kasvoja ja sanoi
yhtäkkiä heille:

— Pojat, minä tahtoisin sanoa teille tässä, juuri tällä paikalla,


sanasen.

Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen ja suuntasivat heti häneen


kiinteät, odottavat katseensa.
— Pojat, me eroamme kohta. Minä olen nyt toistaiseksi jonkin
aikaa kahden veljeni seurassa, joista toinen menee maanpakoon ja
toinen on kuoleman kielissä. Mutta pian minä jätän tämän
kaupungin, kenties hyvin pitkäksi ajaksi. Me siis eroamme, hyvät
herrat. Mutta sopikaamme tässä, Iljušan kiven luona, siitä, että me
emme koskaan unohda — ensiksikään Iljušetškaa ja toiseksi
toisiamme. Ja mikä meitä sitten elämässä kohdanneekin, vaikkapa
emme kahteenkymmeneen vuoteen tapaisi toisiamme, — niin
muistakaamme kuitenkin sitä, kuinka me hautasimme poikaparan,
jota ensin heiteltiin kivillä, muistatteko, siellä sillan luona, — mutta
jota sitten kaikki niin suuresti rakastivat. Hän oli kelpo poika,
hyväsydäminen ja urhoollinen poika, tunsi kunnian ja isää
kohdanneen katkeran loukkauksen, joka sai hänet nousemaan isää
puoltamaan. Siis ensiksikin muistamme häntä, hyvät herrat, koko
elämämme ajan. Ja vaikka me olisimme kiinni mitä tärkeimmissä
tehtävissä, saavuttaisimme kunniaa tai joutuisimme suureen
onnettomuuteen, — niin älkää kuitenkaan unohtako koskaan, kuinka
hyvä meidän kerran oli täällä kaikkien yhdessä, kun meitä yhdisti niin
hyvä ja kaunis tunne, joka kenties teki meidätkin tänä aikana, jolloin
rakastimme onnetonta poikaa, paremmiksi kuin mitä me itse asiassa
olemme. Rakkaat ystäväni, kyyhkyläiseni, — sallikaa minun nimittää
teitä näin, — kyyhkyläisiksi — sillä te kaikki muistutatte suuresti noita
kauniita, harmaasilmäisiä lintuja nyt tällä hetkellä katsellessani
teidän herttaisia, armaita kasvojanne, — rakkaat lapsukaiseni,
kenties te ette ymmärrä, mitä minä teille sanon, sillä minä puhun
usein sangen epäselvästi, mutta sanani jäävät kuitenkin teille
mieleen, ja joskus vielä te yhdytte niihin. Tietäkää siis, ettei ole
mitään korkeampaa eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä
hyödyllisempää vastaiselle elämälle kuin jokin hyvä muisto, varsinkin
lapsuudessa, vanhempain kodista saatu. Teille puhutaan paljon
teidän kasvatuksestanne, mutta jokin tuollainen ihana, pyhä muisto,
joka on säilynyt lapsuuden ajoista saakka, kenties onkin paras
kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän
matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos
vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, niin sekin
voi joskus olla pelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee
ilkeitäkin, emme jaksa vastustaa huonoa tekoa, nauramme ihmisen
kyynelille ja sellaisille ihmisille, jotka sanovat niinkuin Kolja äsken
huudahti: »Tahdon kärsiä kaikkien ihmisten puolesta», —
tämmöisistäkin ihmisistä me kenties häijysti teemme pilkkaa. Ja
kuitenkin, miten ilkeitä lienemmekin, mistä Jumala meitä varjelkoon,
niin muistaessamme, kuinka me saatoimme hautaan Iljušaa, kuinka
me rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään ja kuinka me nyt
puhuimme näin ystävinä yhdessä tämän kiven luona, kaikkein
kovasydämisinkään ja kaikkein ivallisinkaan meistä, jos meistä
sellaisia tulee, ei kuitenkaan uskalla sisimmässään nauraa sille,
kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Vieläpä
enemmänkin, kenties tämä yksi muisto juuri pidättää hänet
tekemästä suurta pahaa, ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: »Niin,
minä olin silloin hyvä, rohkea ja rehellinen.» Naurahtakoon vain
itsekseen, se ei tee mitään, ihminen nauraa usein hyvälle ja
kauniille; se johtuu vain kevytmielisyydestä; mutta minä vakuutan
teille, hyvät herrat, että kun hän naurahtaa, niin hän heti sanoo
sydämessään: »Ei, minä tein pahoin, kun naurahdin, sillä
tämmöiselle ei saa nauraa!»

— Niin se ehdottomasti tulee olemaan, Karamazov, minä


ymmärrän teidät, Karamazov, — huudahti Kolja, ja hänen silmänsä
välähtivät. Poikien mielet kuohahtivat ja hekin tahtoivat huudahtaa
jotakin, mutta hillitsivät itsensä ja katselivat silmiään pois
kääntämättä sekä liikutettuina puhujaa.
— Tätä minä puhun siinä pelossa, että meistä tulisi huonoja, —
jatkoi Aljoša, — mutta miksi meistä pitäisikään tulla huonoja, eikö
totta, hyvät herrat? Olkaamme ensiksi ja ennen kaikkea hyviä, sitten
rehellisiä, ja sitten — älkäämme milloinkaan unohtako toisiamme.
Minä toistan sen taaskin. Omasta puolestani lupaan teille, hyvät
herrat, että minä en unohda teistä ainoatakaan, muistan jokaisen
kasvot, jotka nyt minuun katsovat, vaikkapa kolmenkymmenenkin
vuoden kuluttua. Äsken Kolja sanoi Kartašoville, että me muka
emme halua tietää, »onko hän maailmassa vai ei!» Mutta voinko
minä unohtaa, että Kartašov on maailmassa ja ettei hän nyt enää
pahastu sillä tavoin kuin silloin, kun hän sai selville Troijan
perustajat, vaan katsoo minuun herttaisilla, iloisilla kelpo silmillään.
Hyvät herrat, rakkaat poikani, olkaamme kaikki jaloja ja rohkeita
niinkuin Iljušetška, viisaita, rohkeita ja jaloja niinkuin Kolja (joka
kuitenkin tulee paljon viisaammaksi, kun kasvaa suuremmaksi), ja
olkaamme yhtä kainoja, mutta samalla viisaita ja herttaisia kuin
Kartašov. Mutta miksi minä puhun heistä kahdesta! Kaikki te, hyvät
herrat, olette minulle tästälähin rakkaita, kaikki teidät minä suljen
sydämeeni ja pyydän teitä sulkemaan niinikään minut sydämeenne!
Mutta kuka meidät yhdisti tämän hyvän ja kauniin tunteen kautta,
jota me nyt aina, koko elämämme ajan, tulemme muistamaan ja
tahdomme muistaa, kuka muu kuin Iljušetška, hyvä poika, herttainen
poika, ikuisiin aikoihin asti meille kallis poika! Älkäämme unohtako
häntä milloinkaan, säilyköön hän ikuisessa ja kauniissa muistossa
meidän sydämissämme nyt ja ikuisiin aikoihin!

— Niin, niin, ikuisessa muistossa, — huusivat kaikki pojat heleillä


äänillään, ja heidän kasvonsa ilmaisivat liikutusta.

— Muistamme aina hänen kasvonsa ja hänen pukunsa ja hänen


köyhät saappaansa ja hänen ruumisarkkunsa ja hänen onnettoman
syntisen isänsä ja senkin, kuinka hän rohkeasti yksinään nousi koko
luokkaa vastaan isäänsä puoltamaan!

— Muistamme, muistamme! — huusivat taas pojat. — Hän oli


urhoollinen, hän oli hyvä!

— Ah, kuinka minä häntä rakastin! — huudahti Kolja.

— Ah, lapsikullat, ah, rakkaat ystävät, älkää pelätkö elämää! Miten


kaunis onkaan elämä, kun tekee jotakin hyvää ja oikeata!

— Niin, niin, — toistivat pojat riemastuneina.

— Karamazov, me rakastamme teitä! — huudahti voimatta itseään


hillitä eräs ääni, luultavasti Kartašovin.

— Me rakastamme teitä, me rakastamme teitä, — yhtyivät kaikki.


Monien silmissä kimaltelivat kyynelet.

— Eläköön Karamazov! — lausui riemuissaan Kolja.

— Ja ikuinen muisto kuolleelle pojalle! — lisäsi Aljoša taas


tunteikkaasti.

— Ikuinen muisto! — yhtyivät uudelleen pojat.

— Karamazov! — huudahti Kolja. — Sanooko uskonto totta siinä,


että me kaikki nousemme kuolleista ja heräämme uuteen elämään ja
näemme taas toinen toisemme ja jokaisen ja myöskin Iljušetškan?

— Ehdottomasti me nousemme kuolleista, ehdottomasti näemme


toinen toisemme ja kerromme iloiten ja riemuiten toisillemme kaikki,
mitä on tapahtunut, — vastasi Aljoša puoleksi leikillään ja puoleksi
riemastuksissaan.

You might also like