Constituting Freedom: Machiavelli and

Florence Fabio Raimondi

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/constituting-freedom-machiavelli-and-florence-fabio-r
aimondi/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Florence Nightingale at Home Paul Crawford

https://ebookmass.com/product/florence-nightingale-at-home-paul-
crawford/

Antarctic Climate Evolution, 2nd Edition Fabio Florindo

https://ebookmass.com/product/antarctic-climate-evolution-2nd-
edition-fabio-florindo/

Voice, Slavery, and Race in Seventeenth-Century

Florence 1st Edition Wilbourne

https://ebookmass.com/product/voice-slavery-and-race-in-
seventeenth-century-florence-1st-edition-wilbourne/

European Economic Governance: Theories, Historical

Evolution, and Reform Proposals Fabio Masini

https://ebookmass.com/product/european-economic-governance-
theories-historical-evolution-and-reform-proposals-fabio-masini/
The Economics of John Maynard Keynes Fabio Terra

https://ebookmass.com/product/the-economics-of-john-maynard-
keynes-fabio-terra/

Python Data Analytics: With Pandas, NumPy, and

Matplotlib, 3rd Edition Fabio Nelli

https://ebookmass.com/product/python-data-analytics-with-pandas-
numpy-and-matplotlib-3rd-edition-fabio-nelli-2/

Python Data Analytics: With Pandas, NumPy, and

Matplotlib, 3rd Edition Fabio Nelli

https://ebookmass.com/product/python-data-analytics-with-pandas-
numpy-and-matplotlib-3rd-edition-fabio-nelli/

Ultimate Freedom Mimi Barbour

https://ebookmass.com/product/ultimate-freedom-mimi-barbour/

Choosing Freedom Karen Stohr

https://ebookmass.com/product/choosing-freedom-karen-stohr/
CONSTITUTING FREEDOM
Constituting Freedom
Machiavelli and Florence

FABIO RAIMONDI

Original Edition
L’ordinamento della libertà. Machiavelli e Firenze
(Verona: ombre corte, 2013)

Translated from Italian by

Matthew Armistead

1
OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 13/11/2017, SPi

3
Great Clarendon Street, Oxford, OX2 6DP,
United Kingdom
Oxford University Press is a department of the University of Oxford.
It furthers the University’s objective of excellence in research, scholarship,
and education by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of
Oxford University Press in the UK and in certain other countries
First published in Italian © Ombre Corte 2013
English translation © Fabio Raimondi 2018
The moral rights of the author have been asserted
First Edition published in 2018
Impression: 1
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in
a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by licence or under terms agreed with the appropriate reprographics
rights organization. Enquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above
You must not circulate this work in any other form
and you must impose this same condition on any acquirer
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America
British Library Cataloguing in Publication Data
Data available
Library of Congress Control Number: 2017950094
ISBN 978–0–19–881545–7
Printed and bound by
CPI Group (UK) Ltd, Croydon, CR0 4YY
Links to third party websites are provided by Oxford in good faith and
for information only. Oxford disclaims any responsibility for the materials
contained in any third party website referenced in this work.
To Tommaso and Filippo
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 13/11/2017, SPi

Contents

Acknowledgements xi
Abbreviations xiii

Introduction 1
Aims 1
A Republican Machiavelli 1
Machiavelli and Political Modernity 3
The Contemporary Relevance of Machiavelli 5
The Conceptual Scheme of Machiavellian Discourse 6
1. Corruption and Inequality 9
1.1. The Problem 9
1.2. Two Ways 14
1.3. The Aporia of the Principality 17
1.4. A ‘Well-Ordered Republic’ and the Transmission of Virtue 21
1.5. The Dictatorship: the ‘Kingly Hand’ of the Republic 24
1.6. Free and Servile Beginnings 27
2. Tumults and the Birth of Florence 32
2.1. The Beginning of Florence in Discourses 32
2.2. The Origins and Naming of Florence in the Histories 35
2.3. The Instability of Florence 39
2.4. The Virtue of the Florentines and the Humours 42
2.5. Freedom and Tumults 48
2.6. The Paradigm of Florence 51
3. Political History of the Florentine Institutions 54
3.1. The Struggles Between the Nobles and the Division of the
People (1215–98) 54
3.2. The Struggles Between the Nobles and the Popolo Grasso:
the Duke of Athens and the Ciompi’s Tumult (1298–1353) 62
3.3. The Struggles Between the Popolo Grasso and the Popolo
Minuto: the ‘Humours of the Parts’ (1353–93) 71
3.4. From the Oligarchic Republic (1393–1434) to the Medicean
Principality (1434–92) 80
4. Constituting Freedom 93
4.1. The Republic (1494–1512) 93
4.2. The Return of the Medici 103
4.3. Recapitulation 109
viii Contents
4.4. The Discursus 112
4.5. The Minuta 124
4.6. A Provisional Appraisal 129

Bibliography 138
Index 151
What tumult’s in the heavens?
William Shakespeare, I Henry VI
Populi tumultus libertatis recuperandae saepe occasio fuit
John Milton, Commonplace Book
 Acknowledgements

This book represents the first stage of a journey begun many years ago, along
which I have been lucky enough to encounter numerous specialists on
Machiavelli and benefit from the views and advice of many colleagues and
friends. As I reach the end of this first stretch of my analysis of some of the
key issues in Machiavelli’s political thought, I would first like to thank the
members of the Study Group on Political Concepts of the University of Padua,
directed by Professor Giuseppe Duso, with whom I have enjoyed exchanges
illuminated by a genuine passion for research and from whom I have learned a
great deal. I am also grateful to the participants in the Machiavelli seminars
held at the Institute of Philosophy of the University of Urbino from 2002 to
2006, under the friendly guidance of Professor Augusto Illuminati.
Of the many people with whom I have had the opportunity to discuss
Machiavelli and related matters in these years, I want to address a special
thanks to: Alessandro Arienzo, Jérémie Barthas, Gianfranco Borrelli, Filippo
Del Lucchese, Alberto Fabris, Fabio Frosini, Marco Geuna, Vittorio Morfino,
Andrea Polegato, Luca Sartorello, Merio Scattola (in memoriam), and Giorgio
Scichilone. More generally, my research also owes much to long discussions
with Giso Amendola, Gennaro Avallone, Andrea Bardin, Luca Basso, Michele
Basso, Adone Brandalise, Maurizio Merlo, Mario Piccinini, Gaetano Rametta,
and Antonino Scalone.
I wish to thank Anna Maria Lazzarino Del Grosso, Gennaro Maria Barbuto,
Maurizio Ricciardi, Domenico Taranto, Stefano Visentin, and the anonymous
readers at Oxford University Press for having the patience to read this text and
for offering me such valuable advice. I would also like to extend my most
heartfelt gratitude to John P. McCormick for the interest he has shown in my
work and, not least, for his availability and kindness. I must, of course, mention
Professor Annibale Elia, director of the Department of Political, Social, and
Communication Sciences of the University of Salerno, who immediately
believed in and supported this translation, together with all my colleagues in
the department. I also thank Matthew Armistead, whose professionalism and
willingness have made the translation project pleasant and profitable, and,
finally, Dominic Byatt and all his colleagues, whose patience created the condi-
tions for the publication of this book.
Last but not least, my loving thanks to Silvia for her wonderful ‘wandering
causes’.
Despite all the help I have received, I would like to stress that the respon-
sibility for the end result is mine alone.
 Abbreviations

Machiavelli’s works
AW or Art The Art of War (Dell’arte della guerra)
CWNM The Complete Works of Niccolò Machiavelli
D or Discourses Discourses on Livy (Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio)
DRGF or Discursus Discourse on Remodelling the Government of Florence (Discursus
florentinarum rerum post mortem iunioris Laurentii Medices)
EN Edizione nazionale delle opere di Niccolò Machiavelli
FH or Histories Florentine Histories (Istorie fiorentine)
L The Letters of Machiavelli: A Selection
LCS Legazioni. Commissarie. Scritti di governo
Let. Lettere
M or Minuta Minuta di provvisione per la Riforma dello Stato di Firenze
MCW Machiavelli: The Chief Works and Others
P or Prince The Prince (De principatibus or Il principe)
S or Summary Sommario delle cose della città di Lucca

Notes
Fiorini Notes to Machiavelli, Niccolò. Istorie fiorentine (libri I–III).
V. Fiorini (ed.). Florence: Sansoni, 1962 [anastatic reprint of the
first edition, 1894]
Gaeta Notes to Let.
Inglese/D Notes to Machiavelli, Niccolò. Discorsi sopra la prima deca di
Tito Livio. G. Inglese (ed.). Milan: Rizzoli, 2011
Inglese/P Notes to Machiavelli, Niccolò. Il principe. G. Inglese (ed.).
Turin: Einaudi, 2013
Montevecchi Notes to Machiavelli, Niccolò. Istorie fiorentine e altre opere
storiche e politiche. A. Montevecchi (ed.), in Opere. Turin: Utet,
1971, vol. II
Rinaldi Notes to Machiavelli, Niccolò. De principatibus and Discorsi
sopra la prima deca di Tito Livio. R. Rinaldi (ed.), in Opere.
Turin: Utet, 1999, vol. I
 Introduction

AIMS

The intention of this book is not to tackle, even if this were possible, all of the
perennial problems of Machiavellian thought. More modestly, it aims to
provide an initial response, in a schematic but hopefully sufficiently articulated
form, to a central question that Machiavelli raised in the Discourses on Livy:
‘in what mode a free state, if there is one, can be maintained in corrupt cities;
or, if there is not, in what mode to order it’.1 I provide an answer to this
question by means of a selective examination of certain aspects of Machia-
velli’s work rather than through an exhaustive study. My effort will, I hope,
help prepare the way for deeper research in the future aimed at exposing the
backbone of Machiavelli’s conceptual path. In assessing the perspectives of the
Prince, the Discourses, and the Histories I will also reflect on the Discursus and
the Minuta, two short writings of 1520–22 that offer valuable insights into
Machiavelli’s major works.
Before beginning the analysis of his texts, however, I believe it is appropriate
to provide some general guidelines on my reading of Machiavelli.

A REPUBLICAN MACHIAVELLI

Contrary to the assumption that Machiavelli was ‘to all intents [a] Medicean’,2
I will affirm the notion of an essentially republican Machiavelli, ‘militant’ not
only ante rem perditas.3

1
D I.18, 49.
2
See, amongst others, Bausi (2005), 179, 311; Martelli (2009), 36, 45; Butters (2010). I am
citing only a few key works from the immense bibliography on Machiavelli, without pretence of
completion.
3
See Guidi (2009) and (2016), in which Machiavelli’s concern with safeguarding the repub-
lican ‘constitution’ (ordinamento) of Florence, even after the return of the Medici, emerges
clearly. The term ‘constitution’ is not used here in the modern sense—see McIlwain (1947)—but
2 Constituting Freedom
For Machiavelli the republic ‘is a specific form of regime’ that coincides with
the opening of the Great Council, ‘experienced personally’ in the period in
which he served as its secretary. It implies both ‘a collective order dependant
on the participation of a large part of the population of a city’, that was a
‘bringer of freedom’, and ‘a business of customs’ (in a political rather than a
moral sense) that called for an examination ‘of the political competence of the
people, aimed at understanding if they could be considered to form a capable
political subject’.4 However, it is not only this: Machiavelli had in mind a new
type of republic, which did not resemble that of the frequently criticized period
of 1494–1512 because it would have to have been built on an idea of a mixture
of different kinds of mixed government (like that of Venice, for example). This
idea will be explained in particular in Chapter 4, Sections 4.4 and 4.6. In the
end, Machiavelli’s republic represents a very specific way of life, typically
Florentine, that is preferable to any other, namely the ‘free and civil way of
life’ (vivere libero e civile), the significance of which will be made clear in what
follows (see in particular, Chapter 1, Section 1.6 and Chapter 4, Section 4.5).
The theory I propose is that working for the Medici (something that
Machiavelli had wanted to do from 1512 and that he eventually achieved
only in 1520) did not mean having to accept their political perspective, and
that Machiavelli was therefore always a republican, even in the Prince (see
Chapter 1, Section 1.3). The presence of the Medici in Florence after their
return in 1512 was impossible to ignore, and the question facing Machiavelli
was therefore how to re-establish the city as a republic despite the fact that
the power of the Medici was set against this. The fact that the Medici were
both an obstacle and an opportunity is not something that Machiavelli kept
hidden, and for him coming to terms with them meant convincing them that
any principality would be unable to survive without transforming itself into
a republic. And if the Medici represented one of the aspects of the problem
that Machiavelli wished to resolve, the solution involved their overthrow, as
emerges clearly in the Discursus and the Minuta (see Chapter 4, Sections
4.4–4.6).
Machiavelli’s undertaking had always been to reform and regenerate Flor-
ence in a republican form after the return of the Medici. Even the scheme
presented in Chapter XXVI of the Prince—that of making Italy a united
political entity—which does not appear again in subsequent Machiavellian
works, must be seen as an attempt to institute, preserve, and perhaps even to

sharing the analogy of how medicine relates to the physical constitution as the sum of the
characteristics (and their relations) that form the body: as a way of life and not in a merely legal
sense. Politically, the reference is to the sum of laws and orders (ordini)—for an initial
reconstruction, see Whitfield (1955)—that, in addition to customs (habits, traditions, language,
religion, etc.), defines the specific way of life of a city. In this sense, ‘corruption’ acts as a
complement to ‘constitution’: see Vasoli (2001), 349, n. 35.
4
Ménissier (2006), 152–8.
 Introduction 3
extend to the whole peninsula the republican freedom typical of Florence.5
This freedom was no longer the Florentina libertas of the humanist civitas of
the commune,6 nor the freedom to be found in the French kingdom, among
the Swiss, or in certain German free cities, to say nothing of the kingdoms of
Spain and England, the German Empire, and the Papal State.7

MACHIAVELLI AND P OLITICAL MODERNITY

My reading distances itself from the interpretations which, from the Italian
Risorgimento to Gramsci8 and beyond—one thinks, amongst others, of
Althusser9—have placed Machiavelli’s ideas in both the setting of modern
sovereignty and of the nation state. This formulation is still widespread today
even in the most diligent historiography, and is fraught with dangerous
misinterpretations.10 In fact, the concept of ‘sovereignty’ arose only in the
seventeenth century, by way of the Reason of State and anti-Machiavellianism,
originating from the conception of a political science based on the natural
sciences and in particular on the Galilean method (as we can see in the works
of Hobbes and Spinoza).11 For its part, the concept of the ‘nation state’ only
emerged after the French Revolution.12

5
In contrast to Ardito, according to whom Machiavelli’s political aim is to establish a
‘territorial state’, in other words a state in the modern sense, albeit one that would make use
of premodern republican institutions, in other words a state with both ‘a prince on the outside
and a republic on the inside’: see Ardito (2015), 7–8.
6
See Baron (1966).
7
Here I will discuss freedom as a ‘free and civil way of life’. For an overwiew on the
philosophical analysis of the concept of freedom in Machiavelli, also in relation to liberty, see
Colish (1971).
8 9
See Gramsci (1991). See Althusser (1999), and Raimondi (2011).
10
See, for example, Mansfield (1983); Miglio (2011), 196–213, who interpreted Machiavelli
using Hobbes’s categories.
11
A different approach, which nevertheless intends to distance itself clearly from Machiavelli,
was formulated by Bodin as an attempt to keep together the rank-based structure of society and
an unprecedented ‘concentration of power in the hands of the sovereign’ (Scattola, 1999, 62–3),
who then made the intermediary magistrates participants of his power by investing them with
an ‘imperium legitimum’ (Lazzarino Del Grosso, 2007).
12
I refer the reader to the research conducted by the Study Group on Political Concepts of the
University of Padua, in particular to Duso (1987a) and (1999), from which I distance myself
because I believe that political modernity cannot simply be reduced to the Hobbesian device. The
Hobbesian State (in order to distinguish it from the ‘state’ that Machiavelli discusses, I will
henceforth use the capital S) bases its theoretical and practical support on the ‘pact’ because
through this Hobbes wants to ‘construct ex novo the political form, through the power of reason
endowed with geometric clarity’. The ‘sovereignty’ derived from this is the modern form of
‘power’ that takes control of the ‘monopoly of physical force’, and ‘acts within the law and is
legitimate because it is founded on the will of everyone’. This ‘irresistible’ power, the product of
individuals’ renunciation of their jus in omnia (in other words, their ‘right to resistance’), thus
finds itself unrestricted by the law: Duso (1987b), 7–39. If in Hobbes the pactum unionis is one
4 Constituting Freedom
I believe instead that Machiavelli should be positioned quite far from any
Hobbesian state-centric perspective13 because he continued to theorize the
survival of Florence as a republic,14 and the realization of this required a new
political and institutional transformation: ‘a path as yet untrodden by any-
one’15 that echoed the De rerum natura transcribed in his youth.16
It does not at all follow from this that Machiavelli was anti-modern or pre-
modern, as many from Foucault17 to Esposito18 have argued. Modernity, in
fact, cannot be reduced either to a device that entails a relationship between
pact and sovereignty or to the nation state; modernity is not monolithic and
sovereignty is not its synecdoche. Insisting that the Hobbesian device repre-
sents all of modernity is a historical fallacy because it is only one of its facets,
albeit perhaps the one which has most asserted itself despite its intrinsic
aporia.19 Prior to the Weberian polytheism of values, modernity—of which
there is only one—was characterized by the infinity of principles. These
principles, whose philosophical matrix is the atomism from which even
Hobbes starts, but to neutralize it,20 enabled the construction of infinite
forms of order (not only political). Such forms were sometimes incompatible
with each other but, in every case, were never reducible to a single principle,
even if—or perhaps because of this—the inclination towards unity was the
dynamic that most defined it.
The modernity of Machiavelli’s thought, thanks in part to the contribution
of Lucretius’s atomism,21 lies in the assertion ‘that not all ultimate values are
necessarily compatible with one another’ and that there is ‘more than one
system of values, with no criterion common to the systems whereby a rational
choice can be made between them’.22 This is a characteristic that drew
criticism from various traditionalists such as Strauss and Arendt.23
Machiavellian thought is modern both in the political sphere and in phil-
osophy. To make a brief early mention, one need only recall that, according to

and the same as the pactum subjectionis, in Machiavelli there is an entirely different thought
process at work, but not one that is necessarily anti-modern.
13 14 15
Ricciardi (1999), 37–8. Frosini (2001–2), 174. D I, preface, 5.
16 17
Lucretius, IV, 1–2, and also I, 928–9. See Foucault (2009).
18
Esposito (2012), 45–58.
19
See Raimondi (2005a). It has certainly not been overlooked that the stylization of mod-
ernity through the silhouette of the Hobbesian logical device does not only indicate a lack of
understanding of the methodology of the sciences, but also feeds the suspicion of a specific
political goal: that of attacking modernity in order to try to destroy it in the name of a
postmodern illusion or of a nostalgia for an imaginary premodern period, which is the perspec-
tive in which a presumed naturalism in the political and social order and in its founding values
is effective.
20
See Bardin (2014).
21
See most recently: Del Lucchese (2002), 50–67; Morfino (2006), 67–110; Rahe (2007);
Brown (2010), 68–87 and (2015); Duvernoy (2010), 121–6; Roecklein (2012).
22
Berlin (1980), 71 and in greater depth, 69–75.
23
See Strauss (1958) and Castaldo (2008), 63–130.
 Introduction 5
Machiavelli, ‘politics is not natural for man, despite being indispensable to
him’.24 Moreover, his conception of freedom as effect of the constitution
(ordinamento) implies that it is not ‘a natural or supernatural thing’ but rather
something artificial originating only with and within the ‘city’,25 as a practice
inscribed in the free and civil way of life: the constitution alone is the condition
of freedom.

THE CONTEMPORARY RELEVANCE OF MACHIAVELLI

The Machiavellian will to re-establish Florence as a republic is part of a specific

period in the history of Florence and Italy whose characteristics are worthy of
special attention.26 In particular, I would like to highlight that Machiavelli’s
decision to side with the ‘people’ (popolo)—in other words all those eligible for
the Great Council—speaks to the struggle of the nascent bourgeoisie against
the nobles and the ‘aristocrats’ (ottimati), the most important and influential
citizens,27 in a context in which the people did not yet include all the
inhabitants of a nation. Machiavelli was immersed in a fight historically
defined by the conflicts among factions inside and outside Florence, and by
its relationship with other Italian cities and the European powers of the time.
Nevertheless, the fact remains that Machiavelli’s political analyses may
contain insights still relevant today, provided that two pitfalls are avoided: 1)
the belief that Machiavellian thought may be of use in rethinking the theory of
the State, as argued by Althusser; 2) the belief that Machiavelli points to an
alternative to the State, as many have imagined.28 On the contrary, Machia-
velli’s proposition preceded the birth of the State and if, by chance, it seems to
offer concepts within which to consider the nature of the State, one must resist
the impulse to consider them suited to the task.
This does not mean that Machiavelli’s ideas have been unable to reach
beyond their own time, but even if they do it is not because he exerted some
prophetic power. Rather his relevance endures because in his attempt to
analyse a situation in its concrete historical reality in terms of politics, he
provides directions, suggestions, and the means for thinking and acting
politically. Machiavelli considered politics juxta propria principia without
making it depend on economics, religion, ethics, or law: spheres whose
existence he did not deny or avoid, but which he considered from an

24 25 26
Ion (2006), 94. Dejardin (2004), 67. See Najemy (2006).
27
The former are defined by wealth and birth, while the latter also by their political weight in
the city: the ‘government of aristocrats (ottimati)’, for example, is that of the ‘Consuls’: Mini
(1593), 120–1 and then that of the ‘Senate’: Mecatti (1755), 608–9.
28
For example, Negri (1999), 37–96.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Tyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle,
läksi Neta-täti keittiöstä.

Mutta Alma ajatteli: "Ei majuria, ei majuria ilmoisna ikänä — — —"

VIII.

Samalla aikaa kun tämä tapahtui ylijahtimestarin virkatalossa vaelsi

Karl August haaveellisempana kuin koskaan ennen takaisin
Hevossaareen.
Alman kuva ei nyt ainoastaan liihoitellut hänen ympärillään; se oli
myöskin kirkkaana ja selvänä syöpynyt hänen sisäiseen
näkemykseensä.

Isän omituinen ja — mikäli Karl Augustin oli syytä päätellä —

karkea käytös saattoi hänet levottomaksi ainoastaan mikäli se
vaikeutti tyttären tapaamista, ja tältä näkökannalta hän oli ylen
pahoillaan siitä onnettomuudesta, ettei hän ollut vähääkään
mieluinen vanhalle herralle. Kuitenkin oli Karl Augustilla kyllin
arvostelukykyä voidakseen olla vakuutettu siitä, että sellainen mies,
miksi ylijahtimestari oli osoittautunut, ei ollut ilkeä eikä sivistymätön,
vaan ainoastaan erilainen kuin muut: omituinen, samalla äreä ja
pirteä ukko, joka tahtoi taivuttaa koko maailman oman mielensä
mukaan.

Päättäen joka tapauksessa jäädä Hevossaareen pariksi päiväksi

Karl August laittoi olonsa mahdollisimman mukavaksi; ja juuri
aikoessaan ottaa esille kirjoitusneuvonsa huomasi hän ikkunasta
pojan, jolla oli kirje kädessä. Aavistaen parasta Karl August juoksi
pihalle, missä sanantuoja kysyi "tämäkö se herra on?"

— Niin, se on minulle, — sanoi Karl August luettuaan

päällekirjoituksen: "K.K.H. Raunioilla vaeltavalle ritarille"… —
Odotappa hetkinen, poikani! — pyysi hän ja kiiruhti sisälle lukemaan
äkkiarvaamatta saamaansa sanomaa, miettien mielessään, olisiko
siinä anteeksipyyntö vaiko uusi onnentoivotus. Sinetti singahti auki,
ja Karl August silmäsi seuraavat rivit:

"Koska en tiedä, kenelle minulla on kunnia kirjoittaa, saatte, hyvä

herra, tyytyä siihen, että sekä päällekirjoitukseen että otsikkoon
merkitsen K.K.H. Tämän lipun tarkoituksena on kuitenkin pyyntö,
että Te, hyvä herra, jos oleskelunne Ombergissa kestää yli
huomispäivän, silloin suvaitsisitte läsnäolollanne kunnioittaa
yksinkertaista päivällispöytääni. Syön päivällisen täsmälleen kello
2; ja ilman ollessa suotuisa on minulla iltapäivällä ilo näyttää Teille,
hyvä herra, paikkakunnan merkillisyyksiä.

Nils B."

Joskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi

enempää kuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin
sydämensä pohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun
se oli tuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena.
Mutta nyt hänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.

Mihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos? Ei,
se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran eläissään
Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei hänellä ollut
mitään arvonimeä. Kuuluihan "Karl August Kemner" kovin tyhjältä,
varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että sille antoi
merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että hän vielä
kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen
arvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen
kiusakseen oli annettu: ruukinpatruuna Kemner ei kuulunut niinkään
hullulta; ja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että
vasta tänään oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin
siihen. Ruukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä
vastaus oli seuraava:

"Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan,

saan mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta
kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.

K
a
r
l
A
u
g
u
s
t
K
e
m
n
e
r
,
r
 u
u
k
i
n
p
a
t
r
u
u
n
a
.
"

Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin joka
oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä, jotka
sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin
ylijahtimestarille.

Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa

mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella —
mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän
ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.

Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle

suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet,
joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin
luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin
oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — hänen, joka ei
tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä Karl
August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille
esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön
keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä
tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!

Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan

seuraavassa aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja
kello yhdeltä hän läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.

Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin

ylijahtimestarin virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi
Karl August varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.

Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen
vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa oli
turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona, muhoilevana ja
kumarrellen.

— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä

mitä hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni… kodinhoitajattareni piti
minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo
edeltäkäsin kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi
ylellisyyteen.

— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun

hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä
minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.

— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä

suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen
kyllä nykyaikaiset nuoret herrat… Mutta astukaa sisälle, astukaa
sisälle, minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun
ystävällisen sanan eilispäivän tapauksen johdosta.

Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi,

miltä hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja
arkana vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?

Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan

isäntää vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään
esinettä. — Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta
silloin Karl August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta
punastui ja nolostui sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas,
vanhahko soturi reippaasti ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi
hänen korvissaan: — Majuri Kling, naapurini ja paras ystäväni!

— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä

hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle
ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä
hyvä ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.

— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu

enää viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa
asiaa niin kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa
kahden kesken ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle)
— ja pöydässä juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän
saattaa kustantaa meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!

— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta

jospa, herra ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja…

— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään

nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä
anteeksipyyntöjä isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa
itse puhua puolestani? No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai
paperia vai mitä hyvää teidän ruukissanne valmistetaan?

— Rautaa, herra ylijahtimestari.

— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?

— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on

kauan kulkenut sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että
olisi vielä kaukana se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä,
että isäni hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen
täydellinen auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän
turhanpäiväisenä koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en
käytä sitä ilmoituksena.

— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison

lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?

— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.

— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin

nainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä
tytärtä. Juuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan.
Minä sanoin joka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan
tahdoin pojan; mutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni
pelkkiä hameita — no, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt
kaikkityyni. Mutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki
ovatkaan, poimi pois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin
oli ainoastaan Alma jäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että
hänenkin kävisi samoin; mutta Herra näki, miten kaduin entistä
nurinaani, ja antoi minun pitää tyttölapsen, joka puhuakseni suuni
puhtaaksi on minun silmäteräni… — Näin sanoen ylijahtimestari veti
kellon taskustaan, — Kello on nyt kolme minuuttia vailla kaksi, on
aika katsoa, totellaanko minua talossani!

Herrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa

päässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja
musta bomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja
luodessaan pöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi
ihmeekseen, että se oli katettukin ainoastaan neljälle hengelle.

— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät

loivat veitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona
tämä tarttui vesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti
viinapöydän ääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai
taas aihetta kertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu
hautelevan pienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi
noudettiin.

— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä?

— kysyi majuri pöytään istuttaessa.

— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla

viehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet
seitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-,
veden- tahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti
menettänyt ryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä
ystävälläni, kotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan
osoittaa minulle kaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.

— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että

sopimattomaan aikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken
mahdollisen mielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että
lihaliemi, jota hän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä
pöytäliinalle.

— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi

ylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi
irtautunut liemikauhan varresta?

Neta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian

paljoa.

Ylijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella

metsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan
Tukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen
entisaikaisen sukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet
kuin…

Kaikeksi onneksi Neta-neidillä oli se hyvä ymmärrys, että hän

joudutti paistia, jota ukko aina itse leikkasi, ja siten tarina keskeytyi
alkuunsa, Karl Augustin mielihyväksi, hän kun ei pitänyt
eräänlaatuisista väljähtyneistä kaskuista.

Paistin mukana tuli luvattu madeira, jonka näkeminen elähdytti

isännän pitämään hilpeän puheen; sen loppuna oli kuitenkin
muutamia vakavia, sydämestä lähteneitä sanoja vieraalle.

Mutta Alman poissaolosta ei puhuttu; ja turhaan Karl August odotti

saavansa iltapäivällä jotakin valaistusta asiaan. Hän ei enää
ollenkaan pelännyt tytön tapaamista. Ylijahtimestari kävi sillävälin
yhä kohteliaammaksi ja kohteliaammaksi. Herrat kutsuttiin hänen
yksityishuoneeseensa juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kaikki
harvinaisuudet katseltiin, jokaisella esineellä oli vaiheensa, jotka
omistaja muisti kertoa. Kun oli tehty retki vuorelle, päättyi viimein ilta,
— eikä Almaa vieläkään näkynyt.

Karl Augustin oli mahdoton kysyä. Hänen täytyi vihdoin sanoa

hyvästi ja ilman paluun toivoa, sillä joskin hän pari kertaa oli
maininnut oleskelevansa vielä viikon paikkakunnalla, ei
ylijahtimestari ollut sitä kuulevinansakaan, vaan portilla erottaessa
muitta mutkitta toivotti vieraalleen onnellista matkaa, ilmaisten ilonsa
tämän lyhyen tuttavuuden johdosta ja pyytäen, että herra
ruukinpatruuna palauttaessaan mieleensä Ombergin matkan
myöskin muistelisi vanhaa ylijahtimestaria.

— En koskaan, — sanoi Karl August jonkun verran kiihkeästi, —

en koskaan saata unohtaa Ombergissa käyntiäni enkä… enkä
tapausta Alvastrassa. — — Toivoakseni ei mikään pahoinvointi…

— Ei, ei, ei, ainoastaan vähän säikähdyksen jälkivaikutusta, joka

ei merkitse sen enempää… Mutta harvoinpa näkee taivasta
tuollaisena! Tiedättekö, herra ruukinpatruuna, minä olen aina
väittänyt: missään muualla ei saa nähdä niin ihanaa iltaruskoa ja niin
kirkasta vettä kuin täällä. Omberg on paratiisi.

— Ja herra ylijahtimestari vartioi itse sen porttia, — uskalsi Karl

August lausua.

Ylijahtimestari nauroi ja näytti olevan huomautuksesta hyvillään:

hän siveli leukaansa ja veti kokoon suupielensä, kuten aina hyvällä
päällä ollessaan, ja sanoi leikillisesti: — Portinvartijan tehtävä ei
olekaan ihan helppo. Mutta tulkaa vuoden kuluttua, niin kaikki
paratiisin portit ovat selkoselällään.
 — Mitä se merkitsee? — kysyi Karl August huonosti salaten
kiivauttaan.

— Oh, ei mitään muuta, — sanoi ylijahtimestari, — kuin että

paratiisilintu lienee silloin muuttanut majaa… Mutta minä viivytän
herra ruukinpatruunaa — kiitos vielä kerran hauskasta seurasta!

Ja paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl

Augustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana
lähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta
pelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun; portti
sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.
IX.

— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas,
että saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari
astuessaan Alman huoneeseen.

— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan

makuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!

— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa

hyväksyy. Vuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut
pari kuppia juhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos
tahtoo säilyttää terveytensä ja poskiensa ruusut.

— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä
Kultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa
varma, että sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä
saakka.

— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme

täällä. Niin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras,
joka auttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.

— Eihän — lasket leikkiä, isä?

 — Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet
yksinkertaiselle päivälliselle.

— Onko hän vielä täällä?

— Ei, hän läksi äsken. Hän on ruukinpatruunan poika

Södermanlannista.

— Ja miksi minä en saanut tietää, että hän oli täällä, — miksi en

saanut pukeutua mennäkseni sisälle häntä kiittämään?

Eikä Alma saattanut pidättää mielipahansa ilmettä: se ilmeni

hänen äänensä harvinaisesta noususta ja poskiensa väristä.

— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko

neiti pitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua
luokseen vieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa
kutsua häntä mukaan milloin se ei ole tarpeellista!

— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin

muulloin?
Olethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin
Almasi ei ole läsnä!

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua

siihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan
kotona isiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka
kulkee kädestä käteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle…
Mutta nouse ylös, lapseni — me odotamme sinua!

Ylijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma

isänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien
ympäröimänä.
 Majuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme
ominaisuutta tehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi
hevosia eikä koskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän
kammosi näitä nuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut
korttia, ei koskaan vaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan,
josta vaimoa lukuunottamatta ei puuttunut mitään.

Majurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa,

paitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän
antoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut
kuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea
kirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi
niitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja
siinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he
vihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.

Ylijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut

mitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että
majurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä
vaimokseen, samaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri
nähdäkseen tämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria
miehiä talostaan.

Ja tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he

antoivat asian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen,
vaikkakin Neta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi
kahdeksantoista-vuotias ihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä
saada nauttia riemuaan rauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa
löytävä! "Kun ei vaan". puheli joskus ylijahtimestari itsekseen, —
"joku onnenonkija tulisi ennen sitä ja nipistäisi sydämeen."
 Kohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri
kiiruhtamaan häntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli
juurtunut tytön lapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä
otsalle, samalla kun tämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt
omaksi levottomuudekseen tunsi punastuvansa.

Miksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt

häntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa
hän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina
jonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään.
Mutta nyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin
että majurin matkoilla oli "tarkoitus". Se säikytti ja punastutti häntä,
vieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista
hellemmin ilmein katsoi häntä silmiin.

— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui

uhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.

— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi

suunnilleen samaa kuin: "Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies
oli nuori!"

— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi

olen kovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.

— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti

ylijahtimestari lisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä,
majuri, — velihän näki itse?

Majuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin

vakuutettu.
Hän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.
 — Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän!
— lausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään, että
Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli yllyttää
tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin… kuin…

— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää

päänsä siipien suojaan, — täydensi majuri.

— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan

todellakaan pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se
untuvissa tai hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet
sellaisen miehen tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse
paholaistakin silmiin. Sano suoraan, ettet ole mikään kyyhkynen,
sillä silloin, vieköön minut se ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka,
varis tahi… tahi… Mutta sanalla sanoen, minä en tahdo tietää
mistään kyyhkysistä talossani!

Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en

ole mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin
rahtusen rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu,
ja silloin saattaa tapahtua, että minulla on oikea oma tahto.

Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena.

Vasta myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja
hämmästyi ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi
joutua ristiriitaan isän tahdon kanssa.

Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi:

— Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua… Mutta ota nyt hattu, ja
menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon
sateen jälkeen! — — —
 Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät
kahden kesken.

— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; —

pelkään Alman vilustuvan.

— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan

pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin
tätä!

— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, —

jos Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin
tähän!

Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin

täytyy monen asian muuttua!
X.

Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August

samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.

Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta

jatkaa alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä
jälleen Alma, mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti
sanoen: hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin
muodostuu varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa
kiintyi mitä merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja
luuli näkevänsä unta.

Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin

kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman
kamalaa oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa
liitelyssä. Se oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä
kertaa muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja
milloin, kuten näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa
vähitellen kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka
kuitenkin pian muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko
tätä näytelmää kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi.
Jättiläinen jäi paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova
vihuri kiiti pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.

Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan

paikoillaan; mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän
äkkiä taaksepäin: jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta
pian hän huomasi tällä kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan
kanssa, joskin olento oli laatuaan harvinainen.

Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies

suureen ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui
tuuheana, leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti.
Syvällä kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten
kulmakarvojen alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja
kuparinruskeaan, ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän
matkaa leuan ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka
viimeksimainittu sekä hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai
oli ollut siinä ammatissa.

— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä

miehelle, jonka kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.

— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä

yksinkertainen sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen
kellon.

— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl

August viitaten Vetteriin päin.

— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä

nähnyt usein. Hän varoitta myrskyn tullen.