Full download Pragmatist Egalitarianism David Rondel file pdf all chapter on 2024

Pragmatist Egalitarianism David Rondel
Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmass.com/product/pragmatist-egalitarianism-david-rondel/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...
Pragmatist Semantics: A Use-Based Approach to

Linguistic Representation Prof José L. Zalabardo
https://ebookmass.com/product/pragmatist-semantics-a-use-based-
approach-to-linguistic-representation-prof-jose-l-zalabardo/
Three Scoops: Stories by David Hill David Hill
https://ebookmass.com/product/three-scoops-stories-by-david-hill-
david-hill/
King David, Innocent Blood, and Bloodguilt David J.

Shepherd
https://ebookmass.com/product/king-david-innocent-blood-and-
bloodguilt-david-j-shepherd-2/
King David, Innocent Blood, and Bloodguilt David J.

Shepherd
https://ebookmass.com/product/king-david-innocent-blood-and-
bloodguilt-david-j-shepherd/
Remotely David Thomson
https://ebookmass.com/product/remotely-david-thomson/
Bohemians David Weir
https://ebookmass.com/product/bohemians-david-weir/
Simply Lies David Baldacci
https://ebookmass.com/product/simply-lies-david-baldacci-2/
Brain Reset David Gillespie
https://ebookmass.com/product/brain-reset-david-gillespie/
Dream Town David Baldacci
https://ebookmass.com/product/dream-town-david-baldacci/
Title Pages
Pragmatist Egalitarianism
David Rondel
Print publication date: 2018

Print ISBN-13: 9780190680688
Published to Oxford Scholarship Online: December 2017
DOI: 10.1093/oso/9780190680688.001.0001
Title Pages
(p.i) Pragmatist Egalitarianism (p.ii)
(p.iii) Pragmatist Egalitarianism
(p.iv)
Oxford University Press is a department of the University of Oxford.

It furthers
the University’s objective of excellence in research, scholarship, and
education
by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford
University
Press in the UK and certain other countries.
Published in the United States of America by Oxford University Press

198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of
America.
© Oxford University Press 2018
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced,

stored in
a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means,
without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as
expressly permitted
Page 1 of 2
PRINTED FROM OXFORD SCHOLARSHIP ONLINE (www.oxfordscholarship.com). (c) Copyright Oxford University Press, 2019. All
Rights Reserved. Under the terms of the licence agreement, an individual user may print out a PDF of a single chapter of a
monograph in OSO for personal use (for details see www.oxfordscholarship.com/page/privacy-policy). Subscriber: Utrecht
University Library; date: 03 August 2019
Title Pages
by law, by license, or under terms agreed with the appropriate

reproduction
rights organization. Inquiries concerning reproduction outside the
scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University
Press, at the
address above.
You must not circulate this work in any other form

and you must impose this same condition on any acquirer.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Rondel, David, 1978– author.
Title: Pragmatist egalitarianism / David Rondel.
Description: New York : Oxford University Press, 2018. |
Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2017016897 (print) | LCCN 2017043623 (ebook) |
ISBN 9780190680695 (updf) | ISBN 9780190680701 (epub) |
ISBN 9780190680718 (online course) | ISBN 9780190680688 (cloth :
alk. paper)
Subjects: LCSH: Equality—United States—History. | Pragmatism—
History.
Classification: LCC JC575 (ebook) | LCC JC575 .R563 2018 (print) |
DDC 320.01/1—dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2017016897
1 3 5 7 9 8 6 4 2
Printed by Sheridan Books, Inc., United States of America
Access brought to you by:
Page 2 of 2
Dedication
David Rondel

Print ISBN-13: 9780190680688
DOI: 10.1093/oso/9780190680688.001.0001
Dedication
(p.v) For my children, Beatrice and Nathaniel
No man ever forgot the visitations of that power to his heart and brain, which
created all things anew.
—Ralph Waldo Emerson, “Love”
Page 1 of 1
Epigraph
David Rondel

Print ISBN-13: 9780190680688
DOI: 10.1093/oso/9780190680688.001.0001
Epigraph
(p.vi)
When castes disappear and classes are brought together, when men are
jumbled together and habits, customs, and laws are changing, when new
facts impinge and new truths are discovered, when old conceptions vanish
and new ones take their place, then the human mind imagines the
possibility of an ideal but always fugitive perfection.
—Alexis de Tocqueville, Democracy in America
The true meaning of equality . . . is the form of society in which every man
has a chance and knows that he has it—and we may add, a chance to which
no possible limits can be put, a chance which is truly infinite, the chance to
become a person. Equality, in short, is the ideal of humanity; an ideal in the
consciousness of which democracy lives and moves.
—John Dewey, “The Ethics of Democracy”
Page 1 of 1
Preface
David Rondel

Print ISBN-13: 9780190680688
DOI: 10.1093/oso/9780190680688.001.0001
(p.ix) Preface
David Rondel
There are only two families in the world, my old grandmother used to say,
the Haves and the Have-nots.
—Miguel de Cervantes, Don Quixote
Egalitarians believe in equality—that’s a tautology. But equality is a complex,

multifaceted idea, and there are different ways to affirm its value. Many
egalitarians believe that equality is properly understood as a thesis about the
equal distribution of something. Because human beings are morally equal, the
argument goes—because all human lives matter and matter equally—there is
something that justice requires people to have equal amounts of (Cohen 1989).
The main challenge for this way of thinking is to describe what, exactly, that
“something” is.1 (p.x) Other egalitarians think that equality is most compelling
when it is understood as a moral conception of human relationships. On this
view, equality may well have distributive implications, but these are secondary
and subservient to the more fundamental ideal of people standing to one another
as equals.
The differences between these two broad conceptions of egalitarianism can be

characterized in various ways, but the basic distinction is quite old. Different
incarnations of it can be spotted, I believe, in vast tracts of political thought
from antiquity to the present day. The distinction is also momentous. It gives rise
to a knot of further disagreements: about what kind of value equality is and
about to whom or what it applies, about why equality is valuable (if it is), about
the relationship between equality and justice, about how to pursue an
egalitarian society and what the realization of such a society would be like. This
Page 1 of 5
Preface
book is about some of these disagreements and more importantly about how
they might be resolved.
The core idea for this book first came into view for me during my time as a
graduate student at McMaster University. As I began to study political
philosophy in a serious way—and as my circle of philosophically and politically
sapient friends, professors, and fellow graduate students grew—I started to see
(only inchoately at the time) that differently positioned participants in academic
discussions about equality tended to have rather different things in mind in
thinking of themselves as “egalitarians.” Let me try to say how these differences
first appeared to me. This will be highly stylized and idiosyncratic, but I am
confident that readers who walk in contemporary political-philosophical circles
will be able to get the gist of what it was I was beginning to notice as a graduate
student.
For some, the ideal of equality in social and political affairs seemed to boil down
to a set of theses about what the state ought to do: about how resources should
be distributed, about formal rights and the limits of legitimate coercion.
Egalitarians of this stripe tended to regard equality as a value that speaks
fundamentally to questions of institutional design. But others in these
discussions seemed to be focusing on something different. Their main concern,
or so it seemed to me, was the nebulous, hard-to-pin-down ways in which certain
individuals and groups can be marginalized or repressed. Egalitarians of this
sort tended to regard equality as an issue, not about the formal institutions of
the state per se, but about an oppressive, inegalitarian culture.
I soon came to discern that it was difficult, despite a shared affirmation of

equality, for these two groups to engage productively with each other. Members
of the first group often accused members of the second group of (p.xi)
elusiveness, characterizing their analyses as wishy-washy, infuriatingly vague,
overly impressionistic, and lacking the normative precision they expected
political philosophy to deliver. Members of the second group often rejoined that
their counterparts in the first group were overly fascinated with the state, that
they expended far too much energy fussing over hair-splitting intricacies while
losing track of the core moral vision that makes egalitarianism a worthy ideal in
first place. While the second group of egalitarians tended to roll their eyes when
the first group spoke in painstaking detail about the formal institutions of the
state, the first group of egalitarians tended to complain about indeterminacy and
a lack of normative neatness when their counterparts spoke about amorphous
concepts like “privilege,” “oppression,” “white supremacy,” or “patriarchy.” In
short, while both groups were self-avowedly egalitarian, differences of
temperament, style, and focus seemed to impede profitable dialogue. The two
groups seemed to be theorizing in different dialects and to be drawing from
different authors and traditions. (As a very rough measure consider how a figure
Page 2 of 5
Preface
like John Rawls can be a guru in some egalitarian political-philosophical circles

and a villain in others.)
I realize now that much of what I was observing reflected more

straightforwardly political (and metaphilosophical) differences rather than
theoretical disagreements about the nature of equality as such. Yet it is also hard
to deny that many of the divisions within academic egalitarianism correspond
strikingly to divisions within the contemporary political Left—putting it coarsely,
between a politics of class and a politics of identity; between a left focused
primarily on economic justice and one focused primarily on eradicating bias and
stigma—and that this correspondence is not merely coincidental. Indeed, while
the specialized debates of professional philosophers and political theorists are
the main focus in the chapters that follow, the arguments in this book are also
more obliquely addressed to an internally riven political Left.
Although I had strong convictions about the value and importance of equality
(and still do), I was unsure about which of these two multifarious camps my own
views rightly belonged in. It seemed to me then (and still does) that both groups
were saying something important and correct about the egalitarian project, but
also that we needed to rethink the vocabulary within which the discussion has
tended to proceed in order to appreciate this truth. This book attempts such a
rethinking. It sets forth a reconceptualization of equality and inequality that
reconciles some of the long-standing divisions that continue to plague academic
egalitarianism. Expressed negatively, the argument is that many of the
assumptions and categories that undergird philosophical discussions of equality
are ill formed or unsound. Expressed affirmatively, the argument is that we
egalitarians should be “pluralists”—a claim I shall make precise and defend in
the chapters ahead.
(p.xii) The reconceptualization I propose draws from the tradition of American

pragmatist thought, and so another ambition is to encourage egalitarian
philosophers and theorists to renew acquaintance with that rich tradition. I want
to invite readers to consider the different yet complementary egalitarian visions
in work of William James, John Dewey, and Richard Rorty, and to reflect on how
pragmatism’s distinctive tools might be put in the service of egalitarian theory
and politics.
American pragmatism does not receive a great deal of attention in the academic
literature on equality. This is not to say that meaningful affinities between
pragmatism and major strands of contemporary political philosophy cannot
sometimes be spotted. I believe they can. Yet very few seriously entertain the
possibility that American pragmatism (let alone the trio of James, Dewey, and
Rorty) holds the key to an attractive egalitarianism. I want to convince you that
this possibility is indeed worth seriously entertaining.
Page 3 of 5
Preface
Pragmatism is a philosophy of hope. Its most vital idea is that, through a

combination of sturdy effort, intelligent inquiry, and social cooperation, the
future can come to be made wonderfully different from the past. Pragmatism is a
fundamentally forward-looking philosophy. It is indefatigably committed to
improved values and habits, taking its cue from the ethos of rugged pioneers for
whom America was symbolic of a wild frontier, a boundless future.
It seems to me that all egalitarians, whatever their philosophical proclivities, will

be able to relate to this pragmatist frame of mind. To be an egalitarian, after all,
is to endorse an ideal that has never been fully realized—far from it. Being an
egalitarian requires hope in the possibilities of an indeterminate future. It
demands that quintessentially pragmatist (meliorist) faith: that deliberate,
thoughtful action may (though nothing is inevitable) help human beings live
better, freer, more meaningful lives. One can be an egalitarian without any
assistance from pragmatism, of course. But I am suggesting that, considering
how the world presently is, a belief in equality can be sustained only by the same
future-oriented hopefulness that runs through and animates the pragmatist
tradition. Viewed from a very great height, then, pragmatism and egalitarianism
can be understood as different expressions of the same fundamental vision: both
have at their center the idea of rationally administering human affairs to meet
human needs and a future purposely forged in accordance with our best ideals
and most worthy hopes.
Notes:
(1) We have known for a long time that encouraging equality in one domain will
mean neglecting it in others. Flat, indiscriminate equality—in every sphere, with
respect to every good, across every dimension—is an incomprehensible ideal.
Marx saw this clearly in the Critique of the Gotha Program (1875). “Right, by its
very nature,” he said, “can consist only in the application of an equal standard;
but unequal individuals (and they would not be different individuals if they were
not unequal) are measurable only by an equal standard insofar as they are
brought under an equal point of view . . . . Further, one worker is married,
another not; one has more children than another, and so on and so forth. Thus,
with an equal performance of labour, and hence an equal share in the social
consumption fund, one will in fact receive more than another, one will be richer
than another, and so on. To avoid all these defects, right, instead of being equal,
would have to be unequal” (Marx 1978, 530–531). Because making people equal
in one way will invariably make them unequal in another, Marx apparently
concludes that a right social order ought not be built on equality. Many more
recent egalitarians have used Marx’s insight to reach a different conclusion.
Instead of abandoning equality, they have devoted enormous effort to answering
the question, “Equality of what?” They have sought to identify what G. A. Cohen
(1989) has called the “currency” of egalitarian justice. “What metric should
egalitarians use to establish the extent to which their ideal is realized in a given
Page 4 of 5
Preface
society? What aspect(s) of a person’s condition should count in a fundamental

way for egalitarians, and not merely as cause of or evidence of or proxy for what
they regard as fundamental?” (Cohen 1989, 906). Some of the major
contributions to this literature include, among others, Arneson 1989; Cohen
1989; Dworkin 1981a, 1981b; Roemer 1998; and Sen 1992. See Wolff 2007 for an
incisive account of the “equality of what?” debate’s genesis.
Page 5 of 5
Acknowledgments
David Rondel

Print ISBN-13: 9780190680688
DOI: 10.1093/oso/9780190680688.001.0001
(p.xiii) Acknowledgments
I have labored long and hard on this book, and there are many people I am
delighted to be able to thank for their help in bringing it into existence. My
earliest and deepest philosophical debt is to Kai Nielsen, from whom I first
learned about pragmatism and egalitarianism (and many more things besides).
Kai offered his barely legible handwritten thoughts on early drafts of several
chapters, proposing innumerable suggestions for improvement and saving me
from many mistakes. I am extremely grateful for his mentorship, generosity, and
friendship over the course of many years.
Much of this book builds upon themes developed in my doctoral thesis. I want to
thank Barry Allen, my brilliant and kind dissertation supervisor, for steady
guidance and support. Barry seemed determined to let me write the dissertation
I wanted to write, steering and correcting me only when absolutely necessary. I
am also grateful to the other members of my committee: Wil Waluchow, Omid
Payrow Shabani, and Michael Milde. I look back with great fondness at the years
I spent as a graduate student at McMaster University. I am thankful to all the
professors and fellow graduate students who helped make that time so
agreeable.
A good portion of the book was hatched while I held a limited-term appointment
in the philosophy department at Ryerson University. I am grateful to my former
colleagues there—John Caruana, David Ciavatta, David Checkland, Jim Dianda,
Thomas Hart, Andrew Hunter, David Hunter, Klaas Kraay, Jo Kornegay, Kym
Maclaren, Glenn Parsons, Betty Trott, and Alex Wellington—for being such
congenial people to work alongside. A special debt of gratitude is reserved for
Meredith Schwartz and Bob Murray, both of whom generously read portions of
the text in its early stages and provided perceptive feedback.
Page 1 of 3
Acknowledgments
Many people have helped me sharpen the arguments in this book, in one way or
another, and it gives me great pleasure to be able to mention their names here:
Hugh Alcock, Ermine Algaier, Mohammed Al-Hakim, Michael Bacon, Dave
Beisecker, Justin Bell, Nathan Brett, Kyle Bromhall, James Campbell, (p.xiv)
Jacoby Adeshei Carter, Clayton Chin, Vincent Colapietro, William Curtis, Liam
Dempsey, Willem DeVries, Alexis Dianda, Sue Dieleman, Michael Eldridge,
Matthias Fritsch, Pablo Gilabert, David Hildebrand, Charlie Hobbs, Henry
Jackman, John Kaag, Cherilyn Keal, Alexander Klein, Alistair MacLeod, Colin
Macleod, Aaron Massecar, Douglas McDermid, Sarin Marchetti, Inder Marwah,
Cheryl Misak, Jan Narveson, Gregory Fernando Pappas, Alfred E. Prettyman,
Shane Ralston, Marc Ramsey, Melvin Rogers, Alex Sager, Mark Sanders, Dan
Shahar, Roger Shiner, Rob Sternberg, Byron Stoyles, Robert Talisse, Tess Varner,
Chris Voparil, Mark Walker, Ian Weeks, Jennifer Welchman, and Mario Wenning.
I want to single out two individuals—Colin Koopman and Alex Livingston—for
their friendship and astute guidance at several stages of the writing process. I
regard Colin and Alex, in their different ways, as bright, shining stars in the
world of American pragmatism. This book is immeasurably better than it would
be otherwise thanks to their supererogatory help.
I am grateful to my “beloved” colleagues in the philosophy department at the

University of Nevada—Deborah Achtenberg, Jason Fisette, Ken Lucey, Carlos
Mariscal, Tom Nickles, Eric Rios, Katharine Schweitzer, Christopher Williams,
and Benjamin Young—and to the audiences and respondents at the numerous
conferences at which I’ve presented some of the ideas in this book. These
include annual meetings of the Society for the Advancement of American
Philosophy variously held in Colorado, Michigan, New Jersey, New York, Oregon,
and South Carolina. It also includes several Canadian and American
Philosophical Association meetings, along with a handful of other events held in
Atlanta, Austin, Dublin, Edmonton, Eugene, Houston, Las Cruces, Las Vegas,
Lethbridge, Montreal, New York, Toronto, and Vancouver.
This book was made incalculably better as a result of the probing criticisms of
three anonymous reviewers for Oxford University Press. I want to thank Lucy
Randall at OUP for her sturdy belief in this project and for her wonderful
professionalism and patience. Hannah Doyle at OUP was also a pleasure to work
with.
A huge debt of thanks is due to my parents (Benny and Naddi) and my sister
(Emily) for their love and support, and for innumerably many stimulating
conversations. I also want to acknowledge my late paternal grandparents—
Martin and Mally Rondel—who assisted with the costs of my undergraduate
tuition, as they did for their other grandchildren. Looking back, I believe that
assistance gave me the courage to pursue the endlessly fascinating but (or so I
thought at the time) hopelessly impractical study of philosophy. My two children,
Beatrice and Nathaniel, bring immense joy to my life. I dedicate this book to
Page 2 of 3
Acknowledgments
them. My greatest debt of all—by far—is to Stephanie Gibson. It is no

embellishment to say that without her indefatigable support and loving
assurances, this book would not exist.
(p.xv) Parts of the book have appeared in print previously. I am grateful to the
following publishers for permission to make use of portions of the material
below.
Part of the introduction was previously published as “Egalitarians,

Sufficientarians, and Mathematicians: A Critical Notice of Harry Frankfurt’s On
Inequality,” Canadian Journal of Philosophy 46 (2016): 145–62.
Chapter 7 is a lengthened and revised version of “William James on Justice and

the Sacredness of Individuality,” in Pragmatism and Justice, edited by Susan
Dieleman, David Rondel, and Christopher Voparil (New York: Oxford University
Press, 2017), 309–23.
A portion of chapter 8 was previously published as “Deweyan Democracy

Defended,” Southwest Philosophy Review 28 (2012): 197–207.
Chapter 9 uses bits and pieces from four different essays on Richard Rorty:
“Appraising Justice as Larger Loyalty,” Contemporary Pragmatism 12 (2015):

302–16.
“Anti-authoritarianism, Meliorism, and Cultural Politics: On the Deweyan Deposit

in Rorty’s Pragmatism,” Pragmatism Today: The Journal of the Central-European
Pragmatist Forum 2 (2011): 56–67.
“On Rorty’s Evangelical Metaphilosophy,” Philosophy & Rhetoric 44 (2011): 150–

70.
“Liberalism, Ethnocentrism, and Solidarity: Reflections on Rorty,” Journal of

Philosophical Research 34 (2009): 55–68.
Finally, snippets of the conclusion come from the following pair of essays:
“How Pure Should Justice Be? Reflections on G. A. Cohen’s Rhetorical Rescue,”

Philosophy & Rhetoric 49 (2016): 323–42.
“Equality, Luck, and Pragmatism,” Journal of Speculative Philosophy 21 (2007):

115–23. (p.xvi)
Page 3 of 3
Abbreviations
David Rondel

Print ISBN-13: 9780190680688
DOI: 10.1093/oso/9780190680688.001.0001
(p.xvii) Abbreviations
Citations to John Dewey’s writings will be keyed to the 37-volume Collected
Works of John Dewey (Southern Illinois University Press, 1969–1991). The
Collected Works is organized into three chronological periods, The Early Works,
The Middle Works, and The Later Works. Parenthetical citations will follow the
standard formula, according to which (EW 4:30) denotes page 30 of volume 4 of
The Early Works and (MW 6:100) designates page 100 of volume 6 of The Middle
Works.
Citations to William James’s writings will be keyed to the 19-volume Works of

William James (Harvard University Press, 1975–1988) and to the 12-volume
Correspondence of William James (University Press of Virginia, 1992–2004).
Parenthetical citations will follow the standard formula, according to which
(WWJ 1:44) denotes page 44 of volume 1 of the Works of William James and (CWJ
8:546) denotes page 546 of volume 8 of The Correspondence of William James.
(p.xviii)
Page 1 of 1
Introduction
David Rondel

Print ISBN-13: 9780190680688
DOI: 10.1093/oso/9780190680688.001.0001
Introduction
Egalitarianism and Pragmatism
David Rondel
DOI:10.1093/oso/9780190680688.003.0001
Abstract and Keywords

I begin introducing the book by asking why pragmatists have had so little to say
about equality and justice. I argue that the silence from pragmatists on these
issues is the upshot of pragmatism’s emphasis on means and methods, instead of
goals and outcomes. I then go on to sketch the contours of a pragmatist
approach to these questions (emphasizing that pragmatists are likely to be
political realists, and that they will be historically and contextually sensitive to
real world campaigns for equality and justice) and to reflect on some of the
areas in political theory to which pragmatists have made important
contributions. The introduction also explains the general approach of the book,
both in relation to and in distinction from, those important contributions.
Keywords: political realism, pragmatism, Rawlsian liberalism, epistemic democracy, John Dewey,
pluralism, pragmatist theories of truth
A pragmatist turns his back resolutely and once and for all upon a lot of
inveterate habits dear to professional philosophers. He turns away from
abstraction and insufficiency, from verbal solutions, from bad a priori
reasons, from fixed principles, closed systems, and pretended absolutes
and origins. He turns towards concreteness and adequacy, towards facts,
towards action, and towards power. That means . . . the open air and
possibilities of nature, as against dogma, artificiality and the pretence of
finality in truth.
Page 1 of 20
Introduction
—William James, Pragmatism
Academic writing that plausibly counts as “egalitarian” picks out an enormous

genre. Authors and approaches with practically nothing else in common unite, at
least on the surface, in the belief that equality names an important moral and
political value. All the plausible theories, it seems, endorse equality in some way.
But contemporary philosophical egalitarianism is a house divided, marked by
numerous disputes about how the value of equality is best understood, about
how an egalitarian society might be achieved, and about how theorizing on
equality and inequality is most profitably carried out. These divides are not
always easily recognized or well advertised, but their impact is significant.
Philosophers and political theorists on either side of them often do not talk to
each other, or they talk past one another. This book is about these divides, and
more importantly about how they might be overcome.
There will be plenty of time in what follows to bring the specific battle lines into
focus and to introduce the relevant arguments and protagonists. But very
roughly, the dispute is between those who regard equality as a fundamentally
distributive ideal and those who regard it as a “moral ideal governing the
relations in which people stand to one another” (Scheffler 2010, 191). Is the
equal distribution of something what matters at bottom? Or does egalitarianism
get (p.2) its purchase from a concern for how people stand to and interrelate
with one another?
Drawing principally from the trio of William James, John Dewey, and Richard
Rorty, I set forth a pragmatist egalitarianism that is uniquely equipped to
reconcile this and associated interegalitarian disputes. The reconciliation
involves reconceptualizing egalitarianism in terms of three irreducible and
mutually reinforcing variables, each of which is epitomized in one of our trio of
pragmatists. The variables are also triangulated, which means that the evocation
of one implies the evocation simultaneously of the other two. In brief, the
variables I propose are as follows:
(1) The institutional variable—construed along roughly Rawlsian (liberal)

lines to include “the political constitution and the principal economic and
social arrangements” (Rawls 1971, 7)—for which John Dewey will be our
guide in chapter 6.
(2) The personal or individualist variable—that is, the significance for
egalitarianism of private individuals, their beliefs, and their behavior—for
which William James will be our guide in chapter 7.
(3) The cultural variable—that is, the significance for egalitarianism of
social meaning and culture—for which Richard Rorty will be our guide in
chapter 8.
Page 2 of 20
Introduction
Dewey, James, and Rorty were all egalitarians. Each of them endorsed and
promoted in his own way a vision of an egalitarian society. (In this respect the
contrast with C. S. Peirce, a self-declared “ultra-conservative” and “disbeliever
in democracy,” is striking.)1 Yet they worked in different keys, accentuated
different phenomena, and put emphasis in different places. The main argument
in this book, put extremely roughly, is that a viable egalitarianism must blend
elements of all three visions. Otherwise put, if the variables I call
“institutional” (Dewey), “personal” (James), and “cultural” (Rorty) are jointly
responsible for promoting and reinforcing inequality—something I aim to
demonstrate in what follows—an egalitarianism that takes this seriously will
treat all three as equally (albeit differently) important in making things better.
The quest for an egalitarian society is never merely or primarily an issue of
institutional design (as many liberals maintain). It is not solely an issue of
individual moral conduct (as many ethicists and “individualists” seem to think).2
Nor does it depend fundamentally on “cultural revolution” for its realization (as
some feminists and theorists of (p.3) recognition hold). My argument is that
institutions, individuals, and culture are all equally, irreducibly essential
elements in the quest for an egalitarian society.
Why Pragmatism?
My focus on the James-Dewey-Rorty trio in this book is justified by the deep
reconciliatory motif that ran through their work, and should not be read as
implying that others, both from within the pragmatist tradition and from
without, have nothing to contribute. James, Dewey, and Rorty were the best
practitioners of a brand of pragmatism which shifts focus away from truth and
certainty—away from what Dewey called “the epistemology industry” (MW
10:23)—and turns its attention instead to questions that arise about how to
responsibly inhabit and navigate a world in which uncertainty, contingency,
unpredictability, and sometimes vicious disagreement are the central features.
This is the side of pragmatism William James had in mind when he characterized
it as a “mediator and reconciler,” a philosophy without “rigid canons of what
shall count as proof,” without prejudices or “obstructive dogmas” of any sort
(WWJ 1:43–44). It is also what John Dewey was thinking of when he claimed that
pragmatism encourages a kind of “intellectual hospitality,” that it fosters “an
attitude of mind which actively welcomes suggestions and relevant information
from all sides” and “points of view hitherto alien” (MW 9:182).
Not everyone is enthusiastic about this reconciliatory brand of pragmatism.

Even within pragmatist circles, a common criticism is that James, Dewey, and
Rorty have untenable conceptions of truth and that this causes a host of
difficulties for their other views. This is an important line of criticism and I
intend to address it more directly in the chapters ahead. For now, it will be
enough to provide some context for the unique philosophical achievements of
this trio of pragmatists and to offer some reasons for thinking that an
Page 3 of 20
Introduction
epistemological or “truth-centric” frame may not be the best way to appreciate

them.
On Cheryl Misak’s reading, the central debate within pragmatism—the debate

about “its heart and soul”—is one “between those who assert (or whose view
entails) that there is no truth and objectivity to be had anywhere and those who
take pragmatism to promise an account of truth that preserves our aspiration to
getting things right” (Misak 2013, 3). C. S. Peirce and Chauncey Wright are the
pioneers of the objectivist, truth-friendly strain of pragmatism Misak favors—a
strain, she argues, which gets carried forward in different ways by a (p.4)
miscellaneous group of analytic philosophers—while the trio of William James,
John Dewey, and Richard Rorty are cast as deniers and debunkers of truth and
objectivity.3
This way of understanding the chasm internal to pragmatism is curious in part

because Misak’s division cuts across the lines established by the debate about
the philosophical primacy of experience or language, perhaps the decisive divide
between classical and neopragmatists. Nobody promoted a wider and more
capacious idea of experience than William James, after all, and yet, on the story
Misak tells, he gets grouped together with the hyperlinguistic neopragmatism of
Richard Rorty.4 I think Misak’s story is nevertheless unobjectionable as far as it
goes. For, some niggling issues aside, she is right to say that James, Dewey, and
Rorty all construe truth in terms of “agreement within a community or what
works for an individual or what is found to solve a problem” and to this extent
differ from Peirce and Wright, both of whom promote a more objectivist account
of truth (Misak 2013, 3).
(p.5) But I think that there is a better way to draw the lines Misak wants to
draw, a deeper and more instructive distinction within pragmatism from which
the quarrels about truth are largely derivative. It is certainly the case that
James, Dewey, and Rorty all wrote at length about truth throughout their
careers, saying many deflationary (and sometimes irresponsible) things about it
along the way. They did so, I want to claim, not because they believed other
philosophers were misunderstanding the deep nature of truth and needed
urgently to be corrected, but because they saw a certain way of conceiving of
truth and its role as the philosophical summum bonum—the purest and most
laudatory prize of reflection and inquiry—as impeding larger, more important
matters. This trio of pragmatists was not saying, “The great philosophers have
gotten truth wrong. We offer our correctives because it is very important to get
this concept right, to have the truth about truth, as it were.” Rather, they were
saying something like: “Philosophers since antiquity have obsessed over the
concept of truth. But this obsession has culminated in highly technical, recondite
adventures which obfuscate the proper business of philosophy as we understand
it.” Rather than proffering theories of truth in the conventional sense, then,
these pragmatists were more principally engaged in what Colin Koopman nicely
Page 4 of 20
Introduction
calls “a cultural critique of the role that truth plays in our lives”—a critique that
routinely set itself against the peculiar culture of professionalized philosophy
(Koopman 2009a, 43).
James, Dewey, and Rorty were no less cognizant of the importance of holding
true beliefs than any other intellectually responsible person. None of them
thought truth was dispensable or unimportant, and each of them knew perfectly
well that a world in which we lack any true beliefs is a world in which we are all
dead. They might well have also been persuaded that, absent a concept of
objective truth, we simply wouldn’t know how to think or converse with one
another.5 What they fundamentally opposed was the hypostatization of truth as
some (p.6) kind of nonhuman power to which our allegiance is owed. What they
rejected was the worship of truth: the kind of (Platonic) outlook which makes
truth divine, the paramount end at which humanity can take aim, and the
corresponding faith that grasping it will somehow make us free. Like Nietzsche
(albeit with radically different temperaments), James, Dewey, and Rorty all
sought to replace a philosophy of truth-worship with one that focuses on how, in
Rorty’s words, “the human future can be made different from the human past,
unaided by non-human powers” (Rorty 1999, 208). Someone might rejoin that
we cannot make sense of this thought without the belief, even if only implicit,
that some differences are better than others. True enough. But we should also
acknowledge that we are not always clear about what we are looking for. Nor
will criteria for having found it always be available.
It does not undermine the importance of truth in our practices and lives to be
reminded—as James, Dewey, and Rorty all regularly remind us—that there is
much more to our practices and lives than the quest for truth. “Getting things
right” is a critically important human aspiration but it is by no means the only
one. Dewey put the point powerfully in Experience and Nature (1925) when he
argued that the full range of what matters to us extends beyond “true and false
meanings.”
When the claim of meanings to truth enters in, then truth is indeed
preeminent. But this fact is often confused with the idea that truth has a
claim to enter everywhere; that is has monopolistic jurisdiction. Poetic
meanings, moral meanings, a large part of the goods of life are matters of
richness and freedom of meanings, rather than of truth; a large part of our
life is carried on in a realm of meanings to which truth and falsity as such
are irrelevant.
(LW 1:307)
A world in which truth is the only thing at stake would be a much poorer and
bleaker world. It also pays to remember that familiarly liberal virtues like
toleration and compromise are most germane where and when we concede that
Page 5 of 20
Introduction
truth is not the only good at which we may justifiably take aim. Like John Rawls,
who thought it was more important that principles of justice achieve an
“overlapping consensus” than be true, James, Dewey, and Rorty all downplayed
the centrality of truth while sketching and promoting a kind of future-oriented
melioristic humanism. Some commentators think this convicts them of a serious
philosophical crime. I think it reveals to us their importance as great and
original philosophical thinkers.
Instead of fixating on truth, the brand of pragmatism to which the thought of

James, Dewey, and Rorty belongs accentuates the possibilities of an open and
indeterminate future, departing from Emerson’s dictum that “the coming only
(p.7) is sacred,” his unyielding faith in “the rich possibilities of the future,” and
his denouncement of “worship of the past.”6 Instead of “looking backwards upon
principles,” William James explains, “pragmatism shifts the emphasis and looks
forward . . . The really vital question for us all is, What is this world going to
be?” (WWJ 1:62). Dewey puts the point powerfully when he tells us that
pragmatism “leads us to take the future into consideration. And this taking into
consideration of the future takes us to the conception of a universe whose
evolution is not finished . . . a universe up to a certain point still plastic” (LW
2:13). As a matter of temperament and emphasis, the plasticity of an unfinished
universe stands on the other side of the fixity and finality of objective truth.
What Misak and others see as a lack of appreciation for the objectivity of truth in
James, Dewey, and Rorty can thus be read, I am suggesting, through a more
affirmative metaphilosophical lens.7 In their different ways, James, Dewey, and
Rorty offer a melioristic vision of what philosophy is, what it is good for, and the
direction it would ideally take in the future. Put positively, the imperative at the
center of this vision is that philosophy concern itself with issues that matter to
people, that it bear on what Dewey memorably called “the social and moral
strifes” of the day (MW 12:94). Put negatively, the vision discourages a
philosophical practice that is overly technical, needlessly hairsplitting,
scientistic to the core, priggish, sanctimonious, and “Blimpish” (Rorty 2000i).
Whatever else they may have had in common, James, Dewey, and Rorty were
united, as Phillip Kitcher rightly says, in “protesting the retreat of philosophy
into academic fora where increasingly smaller questions are debated with
increasingly more technical distinctions.” In their different ways, Kitcher
continues, “James and Dewey [and Rorty too, I contend] wanted to return the
subject to larger issues and concerns, and they saw the topics that occupied the
most prominent philosophers of their day (and some of these topics have still not
gone away!) as relevant (p.8) only insofar as they contributed to the study of
those larger questions” (Kitcher 2012, 193).
There is much more to be said about this reconciliatory brand of pragmatism, all
of which will be clarified as we proceed. But there is an important respect in
which the pragmatist egalitarianism I defend is at odds with the now dominant
Page 6 of 20
Introduction
current of philosophical egalitarianism, and this is worth making explicit at the

outset. Pragmatists believe that thinking and inquiry are occasioned by
problems. Problems unsettle previously settled habit or belief, and are identified
as problems in virtue of their disruptive, unsettling effects. When genuine
problems rear their heads, it is no longer possible to carry on as usual. (It should
be clear, of course, that many of the canonical “problems of philosophy”
mummified in our textbooks do not count as genuine “problems” in the
pragmatist sense.) This pragmatist prioritization of problems suggests an
approach to thinking about equality and inequality that is “realist” in several
respects.8 First, such an approach will be historicist. It will recognize that the
attractiveness of equality as a moral and political ideal is not built into the fabric
of the nature of things. The story of egalitarianism’s rise to prominence in the
modern moral imagination is, as for the rise (or fall) of any other idea, a
historical and genealogical one. In short, egalitarianism has a unique social and
political history, and a “realist” approach will take this history seriously.
Second (though this connects to the first point), a “realist” approach to the study
of equality and inequality will eschew “ideal-theoretical” first principles, placing
a certain emphasis instead on real-world egalitarian struggles. It will resist what
Bernard Williams has called the “priority of the moral over the political”
according to which one first discovers the correct moral principles (a purely
“normative” enterprise) and then one asks how they may be applied in this or
that context. Understanding equality and inequality on a realist approach is not
the fruit of disinterested contemplation, and it is never simply a matter of
bringing about in practice the idealized egalitarianism that has been
antecedently discovered in theory—of merely “applying morality.” Rather, it
requires giving a measure of autonomy to what Williams has called “distinctively
political thought” which involves historical understanding, observation,
contextual awareness, and empirical responsibility (Williams 2005, 2–3). Political
realists do not forbid assertions about values or ideals. Nor do they deny that
morals can and do bear on politics. What they principally reject is the (Kantian)
obsession with normative purity, according to which “All politics must bend its
knee before (p.9) the right” (Kant 1991, 125). In short, political realists and
pragmatists agree that we need to begin where we find ourselves, with the
actual problems we find ourselves having to grapple with, and this requires
taking the messy, manifold world of real politics seriously.9
Nor, third, does a realist approach put much stock in “conceptual analysis.” We
learn little about the value of equality in social and political affairs by reflecting
upon its literal meaning alone. One need only consider the monstrous
egalitarianism described by Kurt Vonnegut in Harrison Bergeron—the kind of
egalitarianism in which the strong are forced to carry weights so as to be made
equal in strength with everyone else—to see why (Vonnegut 1968). “One might
as well say that the Grim Reaper is an egalitarian on the ground that once we
die, we are all equally dead” (Wood 1986, 296). Many prominent philosophers
Page 7 of 20
Another random document with
no related content on Scribd:
»Hyvin, hyvinpä tietenkin. Poika kasvaa ja varttuu. On kohta
Väylänpään
Eemelin kokoinen, vaikka on kolme vuotta nuorempi.»
»Vai niin vankka, vaikka seitsenkuisena syntyi.»
Leenastiina silmäsi Portaankorvaan, ymmärtäisikö tämä siitä

mitään.
Mutta ei näyttänyt ymmärtävän.
»Taitaa pysyä isänsä näköisenä niinkuin ennenkin?»
Taas vilahti akan silmissä, ja Aapo rypisti vaimolleen kulmiaan,

että: »ole tuossa!»
Portaankorva pääsi taas mieliaineeseensa: poikaansa kehumaan.

Ja hän selitti kaikki koulunkäynnit ja viimeksi sen, mitä Suomen
maisterikin oli sanonut, — isänsä näköisenä oli pitänyt. Vielä selitteli
hän, että aikoi pojan kouluttaa papiksi, piispa kun oli kehoittanut.
»Karoliina on vähän vastaan… kaiketi luulee, että varat kesken

loppuvat, he-he-he…»
Hän nauroi sille niin että hytkyi.
»Taitaisi Karoliinan mieleen olla, että Oskarista tulisi Suomen

puolelle pappi…»
Silloin Portaankorva tulistui.
»Ei, helvetti vieköön, tule minun pojastani Suomen puolelle

pappia… ryssiä ja perkeleitä palvelemaan… sen minä sanon!»
Aapo heristi nyrkkiään akalle, ja akka ymmärsi pitää suunsa kiinni.

Huomisaamuna oli Aapon määrä tulla patoamaan. Portaankorva
otti pulleasta lompakostaan setelin käsirahaksi Aapolle.
»Siinä on, jotta sitten on varma, että tulet.»
»Varma on», vakuutti toinen ja pisti rahan taskuunsa.
Portaankorvan ei ollut tapana joutilaana kauan kylässä viipyä ja

nytkin hän alkoi päivitellä, että meni monta tuntia taas tällä
matkalla… tässä jaaritellessa.
Sitten hän läksi kiireesti kävellen lauttahaminaan päin, johon oli

veneensä jättänyt.
Kun Vankan Aapo vaimoineen oli jäänyt kahdenkesken, sanoi

Leenastiina:
»Ei sillä ole aavistustakaan, kuinka asia on… Ettei se itse hoksaa
ja näe…»
»Hyvä on, ettei näe… Taitaisi siinä tulla ikävä elämä Karoliinalle,
jos Aapeli asian perille pääsisi.»
»On se Karoliina saattanut sen silmät pimittää ja yhä saattaa…

eikä se siitä miehekseen olisi huolinutkaan, jos ei olisi varmaan
tiennyt, että sen pettää saattaa…»
»Oli miten oli, mutta hyvä olisi, että rauha säilyisi… Äläkä
sinäkään viittaa sinnepäin… Mitä se sinuun kuuluu.»
»Luuletko sen uskovan, vaikka suoraan sanoisin, että täytetyn

puolikon otit, kun Karoliinan otit… ei uskoisi…»
»Ole siinä!»
»Ja kun se tihrusilmä ja räkänokka vielä kuvittelee poikaa
näköisekseen! Varmaan sitä ihmiset miehissä valehtelevat…»
»Koko asia ei kuulu sinuun… Eihän siitä kylällä kukaan puhu…»
»Ei puhu, mutta kun puhe tulee, niin kaikki tietävät…»
»Siihen se unehtuu koko asia, kun vain sinä osaat pitää suusi
kiinni.»
»Minun puolestani kyllä saapi olla, ja hyvä olisi Karoliinan ja

pojankin vuoksi, ettei se koskaan saisi tietoonsa…»
»No niin. Ole sitten hiljaa äläkä ota puheeksi.»
*****
Silloin kun Karoliina lopulta suostui Portaankorvaan emännäksi

lähtemään, liikkui jo huhuja monenlaisia, ja kun sitten syntyi poika
seitsenkuukautisen avioliiton perästä, uskoi moni, että pojan isä
olikin kesällä Väylänpäässä majaillut maisteri. Eikä huhu ollut
vieläkään vaiennut, vaikka asiasta hyvin harvoin puhuttiin. Näinä
viime vuosina ei siitä juuri ollut puhuttu mitään, eikä Karoliina
itsekään ollut siitä kuullut kuin joskus salaisen viittauksen.
Ruotsin puolelle ei huhu ollut sanottavasti levinnytkään.
Kotiin päin palatessa johtuivat Portaankorvan mieleen taas Vanten

puheet. Mutta niin lujaan uskoon oli hän jo tullut siitä, että oli pojan
isä, ettei hän sitä asiaa epäillytkään. Mutta hänelle johtui mieleen,
että Karoliinalla niihin aikoihin oli ollut muitakin kosijoita, ja yksin jo
se asia häntä harmitti. — Olisi tullut heti kun kävin ensi kerran
pyytämässä, ei olisi tätäkään… Karoliinan on syy… kun sitten lopulta
kuitenkin suostui, taloon tuli ja sanoi: nyt pappilaan…
Kun hän pääsi puoliväylään, tapasi hänet villi ajatus, ja

ensimmäinen epäilys sävähti hänen mieleensä. Se tunne tuli niin
voimakkaana, että hän kiskoi airoista kuin mielipuoli.
»Saatanan helvetti… saatanan helvetti», hoki hän ja souti

vastavirtaan, veneen mutkitellessa sinne tänne.
Ei kertaakaan ollut hän sitä tullut ajatelleeksi, ja poikaa oli hän niin
rakastanut…
Mutta kun hän pääsi rannalle, oli hänen vihansa taas lauhtunut ja
hän käsitti, että kiusasi itseään turhaan. Taikka piru kiusasi häntä,
juuri niinkuin Jumalan sanassa sanottiin…
Ja turha kunnianhimo, joka häntä oli elähdyttänyt jo monta vuotta,

sai voiton äskeisestä epäilyksestä. Ei, hänen se on poikansa, ja
pappi siitä tehdään… Piispa ja nyt tämä kansakouluntarkastaja
viimeksi siihen kehoittivat, olkapäälle taputellen. Oskari on
ensimmäinen pappi, joka täältä rajamaalta…
Semmoista poikaa ei ole koko jokivarrella», oli piispa kehunut.

»Semmoisia miehiä juuri täällä rajalla tarvitaan.» — Ja kaiken hyvän
lisäksi oli ehdottanut, että pojalle annettaisiin ruotsalainen nimi:
Abelsson, se on Aapelinpoika. Ja Abelsson on nyt Oskari…
Muisti kuinka piispa poikaa hyvästellessä kätteli ja koko nimeltä

puhutteli näin:
»Jaha, min gosse Oskar Gustaf Adolf Abelsson…»

Ja sitten hän vielä hymähti ja suomeksi sanoi Aapeliin kääntyen:
»Siitä pojasta on teille iloa ja kunniaa.»
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Karoliina ei ottanut osaa hänen eikä
piispan iloon.
— Samanlainen lautapää kuin veljensäkin, Väylänpää.
Niin ajatteli hän silloin, ja piispan poistuttua hän sen sanoi

vaimolleenkin, ja samoin nyt, kun kotiin päin mennessä asiaa
muisteli.
Hän käveli rantapolkua pitkin, joka törmänhamaraa myöten johti

kylältä.
Saunan luona oli kylän poikia harreja onkimassa, ja Oskarikin oli

joukossa. Aapeli kuuli poikain puhuvan keskenään jostakin juhlasta,
mutta ei saanut selvää mistä. Mutta yhtään ruotsalaista sanaa ei
kukaan lausunut.
»Puhukaa te ruotsia keskenännekin, niinkuin opettaja on käskenyt,

ettei kesän aikana unhotu», sanoi hän seisahtuen törmälle poikien
onkimista katsomaan.
»Viis siitä, mitä 'Fyyfinska' käskee», murahti yksi pojista, mutta

isäntä ei kuullut, mitä hän sanoi.
Pojat jäivät ongelle, isäntä käveli pihaan. Hänellä oli mielessään

monenlaisia töitä, jotka koskivat huomenna alkavaa patoamista, ja
hän mietti, mihin ensiksi ryhtyisi.
Hän kävi pirttiin. Siellä ei ollut ketään. Hän kaipasi emäntää ja lähti
kamariin, mutta kamarin ovella tulikin Karoliina vastaan.
»Nytkö sinä jo palasit? Pianpa sinä…»
Karoliina käveli hänen ohitsensa pirttiin. Hän seurasi perässä.

Yhtäkkiä hän taas muisti, mitä oli kuullut, ja hänen sisässään jo
leimahti. Hän silmäsi emäntää. Karoliina tuntui näennäisesti tyyneltä,
mutta katse, jonka hän mieheensä loi, oli vimmaa täynnä. Isäntä ei
sitä huomannut. Huomasi vain sen, että Karoliina oli komea emäntä,
lihonut paljon sittenkun tähän taloon, tuli.
»Tapasin meidän entisen Vantten lauttahaminassa», sanoi hän.
»Vai tapasit…»
»Tapasin. Ärsytteli minua ja sai niin suuttumaan, että hengen olisin

ottanut, jos olisi ase sattunut käteeni…»
Karoliina alkoi aavistaa asiaa. Hänestä oli heti ensi

silmänräpäyksellä näyttänyt miehen muoto erilaiselta kuin
tavallisesti. Hän kuuli sydämensä lyövän nopeammin, mutta koetti
kaikki voimansa panna liikkeelle, ettei hämmentyisi.
»Vai sillä lailla… se vanha kelmi…»
»Joo», sanoi isäntä pitkään. »Sakkoon sen siitä saisi, jos

tahtoisi… Kun kehtasi sanoa, ettei Oskari ole minun tekemäni, että
häälahjana on emäntä sen taloon tuonut…»
Ilme emännän kasvoilla ei muuttunut vähääkään, ja vaikka hän

olisikin vähän punastunut tai muuten hämmästynyt, ei sitä isäntä olisi
huomannut.
»No sen arvaa, että semmoinen mies kuin Vantte hoksaa vaikka
mitä…»
Emäntä koetti nauraa ja ihmetteli itsekin, että se kävi niin

luonnollisesti.
»No mitä sinä siihen?» kysyi hän ja katsoi nyt avonaisesti

miestään silmiin.
»Hengiltä olisin lyönyt, jos ase olisi käteeni sattunut.»
»Olipa onni, ettei ollut toki asetta…»
Onnihan se kuitenkin oli», myönsi isäntäkin, mutta sanoi heti

perään, sieraimet laajeten ja silmät välähtäen:
»Pilkkasi se muutenkin…»
»Tietää sen… Se on Vanttekin jo niin jätkän koulua käynyt, että on

kaikki oppinut.»
»Niin on, vaan jos kohtaan, niin pään halkaisen…»
Mutta sitten hän yhtäkkiä näytti muistavan jotakin ja läksi ulos.
»Huomenna ruvetaan patoamaan!» sanoi hän ovella mennessään.
Emäntä pelkäsi hänen pian tulevan takaisin ja pääsevän villiin

intoonsa. Hän koetti rauhoittua, mutta nyt vasta pelästyikin. Oikein
häntä ihmetytti, että äsken oli saattanut niin tyynenä olla.
Mihinkähän se meni? Uskoikohan se vai eikö? Kuinka sen silmät

pyörivät päässä ja leukalihakset tärisivät!
Emäntä kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko hänen
askeleitaan…
Jotakin kolahti porstuassa…
»Herra Jumala! Nyt se hakee kirvestä! Tai jos hakee Oskaria!»
Hän alkoi vavista ja tunsi semmoista voimattomuutta, ettei

koskaan ennen.
Korva kuunteli… sydän löi, eikä hän päässyt paikaltaan

istumasta…
Silloin hän kuuli jonkun pihalla hakkaavan, ja kun silmäsi ulos, näki
hän Aapelin veistämässä patovaajaa.
Hän rauhoittui, mutta vain hetkeksi.

VIII
Se, mitä Karoliina oli koko naimisissaolonsa ajan pelännyt, näytti

alkavan toteutua.
Aapeli oli alkanut epäillä. Ja vaikka hän ei mitään ollut puhunut

niinä päivinä, joina patoa lyötiin, näki emäntä, että hän iltaisin katseli
Oskaria pitempään ja tarkemmin kuin ennen, ja kun aikansa oli
poikaa tarkastanut, niin silmäsi sitten häneen.
— Vielä se ei usko, mutta sitä se miettii, ja jos vielä joku herjaa

niinkuin Saviojan Vantte, niin ei tiedä, miten käy…
Emäntä teki huomioitaan joka päivä, mutta ilokseen hän havaitsi,

että Aapeli alkoi poikaa hyväillä niinkuin ennenkin ja puhua papiksi
tulemisesta.
Kun pato saatiin kuntoon ja lohia alkoi tulla, näytti Aapelilta kaikki
unohtuneen.
Mutta sitä enemmän mietti emäntä. Hänellä oli, maisterin ollessa

talossa, syntynyt ajatus, joka päivä päivältä oli varttunut ja
vahvistunut ja päässyt oikein voimaansa nyt, kun tiesi mitä Aapeli
mietiskeli. Joka päivä hän eli kuin tulisessa tuskassa ja säpsähti joka
kerta, kun Aapeli tuli näkösälle. Onneksi ei Aapeli lohenpyynnin
aikana käynyt kertaakaan Suomen puolella ja hyvin harvoin
kylälläkin, eikä talossakaan käynyt muita kuin outoja lauttamiehiä,
jotka ostelivat karjan antia ja tuoretta kalaa.
Mutta emännän levottomuus ja pelko kasvoivat päivä päivältä.

Hän ei uskaltanut istua yksin pirtissä eikä kamarissakaan aikeitaan
miettimässä. Siellä oli liian ahdasta. Hän turvausi kesänavettaan,
joka oli taloa alempana, lähellä Isoakoskea. Iltaisin hän lähti
pyttyineen jo paljon aikaisemmin kuin lehmät tulivat, sanoen lehtiä
suorivansa…
Navetta oli talvisinkin ollut hänen turvapaikkansa, jossa sai

mietteensä miettiä, itkunsa itkeä. Mutta kesänavetalla oli lisäksi se
etu, että siihen aivan navetan ovelle näkyivät Isonkosken valkoiset
laineet ja kuului lakkaamaton pauhu ja tohina. Siitä näki suurien
lauttain vajoavan kosken korkeihin laineisiin, niin ettei hetken aikaan
näkynyt yhtään miestä. Joskus sentään vilahti kuohujen keskeltä
punainen pusero tai musta hattu.
Se tohina ja se lakkaamaton pauhu helpottivat. Hänen oli

helpompi miettiä, kun sitä kuunteli ja näki suoraan koskeen. Tohina
ja pauhu hivelivät korvaa, silmää ilahdutti hyökyjen myllerrys ja
levoton hyppely. Ajatukset tuntuivat selvemmiltä, ja sydän ikäänkuin
vahvistui.
Hän oli koko ajan aavistanut, että kerran se saa siitä tiedon, ja
silloin… Sitä hän oli miettinyt kesät talvet, yöt päivät, ja miettinyt
pojan pelastusta. Sillä hän aavisti, oli varmakin siitä, että poikaan se
ensimmäisen vihansa kohdistaisi, poikaan, jota oli omakseen
uskonut ja vaalinut ja rakastanut… Jahka se varmasti uskoo, ettei
poika olekaan hänen — vaan kenties kenen kulkurin — silloin sen
viha ei rajoja tunne, ja murskaksi se pojan lyö…
Jos olisikin siitä varma, että se järjettömän vihansa kohdistaisi

häneen eikä poikaan, sitten ei niin suurta pelkoa olisi… Mutta juuri
se, että hän jo tunsi tuon kummallisen, vähäjärkisen miehen
ajatusten juoksun, vahvisti häntä siinä uskossa, että se
silmittömässä suuttumuksessaan ei muistaisi häntä, syyllistä, vaan
puskisi kaiken hullun villivihansa viattomaan poikaan…
Mutta nyt hän luuli keksineensä pelastuksen. Se oli niinä päivinä,

jotka maisteri majaili talossa, hänen mieleensä juolahtanut. Silloin
juuri, kun oli maisterilla kuullut, että hän eli, oli virassa ja tuli hyvin
toimeen. Mutta vasta näinä päivinä, nyt patoamisen aikana, oli se
päätökseksi vahvistunut. Oli tehnyt mieli maisterilta paljon muutakin
kysellä, mutta ei uskaltanut, kun ei tiennyt mitä mieltä maisteri oli.
Olisi ehkä pitänyt hänen ajatuksiaan hulluutena, uhkarohkeana
yrityksenä… olisi, kieltänyt eikä kehoittanut…
Nyt hän oli punninnut asiaa sinne tänne ja päätös oli kasvanut
lujaksi.
Oskarin oli saatava tietää, kuka hänen isänsä oli, ja sitten salaa
poistuttava, ensin Suomen puolelle, sitten pois — oikeaa isäänsä
hakemaan…
Semmoinen oli hänen päätöksensä.
Nyt oli kuitenkin lisäksi tullut pelko siitä, että Aapeli voisi minä
hetkenä hyvänsä kiljaista: Eihän Oskari olekaan minun poikani!
Siinä sitten olisi pojan loppu ja siinä hänenkin…

Vielä se ei uskonut, mutta sen silmistä näkyi, että sitä asiaa se
mietti.
Onneksi oli padonlyönti käynyt hyvin, ja kalansaalis oli runsas.

Isäntä puuhaili hyvällä tuulella ja näytti lavertelevan pojan kanssa
niinkuin ennenkin.
Kun ei nyt kukaan sitä ärsyttäisi. Kun ei kukaan sitä herjaisi siitä.
Kun se ei menisi Suomen puolelle eikä jätkien kanssa riitelemään.
Hän istui kivelle lähelle kesänavetan ovea. Siitä hän näki suoraan
eteensä koskelle ja taakseen hymyilevään koivikkoon, jonka läpi
karjapolku toi navetalle. Mutta talosta ei näkynyt mitään. Korea
männikkö ja koivikko olivat siinä talon ja navetan välissä.
Tyyni oli ilta, Pohjolan loistavimpia, sillä juhannus alkoi olla

käsissä.
Hän oli siinä istunut pitkän aikaa. Kuunteli ensin, kuuluiko kelloja
metsästä, ja unohtui sitten mietteisiinsä. Merkillistä oli hänestä, että
sittenkun hän oli saanut päätöksensä valmiiksi, hänestä tuntui
niinkuin kosken ääni olisi muuttunut. Ei siinä enää erottanut
semmoista valittavaa uikutusta kuin ennen, se tohisi ja huusi nytkin,
mutta sen äänessä oli varmuutta ja itseluottamusta, niinkuin se olisi
tiennyt, mistä tullaan ja mihin ollaan menossa. Ah! Se oli aivan
hänen oman sydämensä ääni nyt! Se ei itkenyt puristettuna jään
alle… eivätkä hänenkään sydämensä tunteet nyt sulloutuneet yhteen
sopukkaan, vaan ajatukset risteilivät ja lensivät ympäri maailmaa.
Vapauteen Oskari, Suomeen, isänmaahansa!
Hänenkin oli sitten helpompi elää, kun tiesi pojan olevan turvassa.
Ja hän syventyi miettimään Oskarin pakomatkan yksityisseikkoja.
Kaiken täytyi olla edeltäpäin harkittua ja valmiina, kaiken tuli
tapahtua kuin unessa…
Hänen kasvoillaan kuvastui päättävä ilme, ja jonkunlainen riemu

täytti hänen sydämensä, kun hän mietiskeli yrityksen onnistumista.
Silloin hän kuuli tulevan askeleita ja puhelua koivikosta etempää,

polulta päin, joka johti talosta navetalle, mutta tulijoita, jotka olivat
vielä lehvistön peitossa, ei hän nähnyt.
Hän säpsähti ja nousi ja alkoi jotakin toimitella. Mutta tulijat

olivatkin vain Oskari ja Manta. Oskari käveli edellä, ahavoituneena,
punaposkisena ja iloisena.
»Isä käski äidin tulla kotia… on saatu monta suurta lohta… että
Manta jääpi navetalle», sanoi Oskari.
Emäntä alkoi lähteä.
»Oliko keitään vieraita?» kysäisi hän mennessään Mantalta.
»Tuli sinne Suomen puolelta lohen ostajia», vastasi Manta.
Emäntä ja Oskari lähtivät. Oskari juoksi edellä.
Ei vielä! ei vielä! mietti emäntä. Vielä ei ole kaikki valmiina, mutta

sitten vasta sanon…
»Oskari, Oskari!» huusi hän pojan perään. »Älä jätä!» Oskari

seisahtui odottamaan.
»Onko isä ollut pahalla tuulella?» kysyi hän pojalta.

»Hyvänä on ollut… sanoi, ettei ole ollut näin hyvää lohensaalista
moneen kesään…»
Kun he saapuivat siihen kohtaan, jossa polku poikkesi metsästä

ihan törmälle, melkein Isonkosken niskaan, ja josta näköala avautui
suomenpuoliselle rannalle, sanoi Karoliina:
»Katsos, tuolla on Suomi… Muistatko sitä laulua siinä

laulukirjassa:
'Oi Suomi, isän, äidin maa…'?»
»Muistan minä», vastasi Oskari tullen äitinsä viereen seisomaan.
Aivan heidän jalkainsa juuressa pauhasi koski, pyörryttävän jyrkän

rantatörmän alla.
»Etkö tahtoisi Suomeen?»
Hän katsahti poikaa silmiin. Poika loi häneen pitkän, kysyvän

katseen.
»Tahtoisin minä, mutta isä ei päästä…»
»Ehkä pääsetkin Suomeen, mutta älä puhu mitään kenellekään…

et mitään, mitä äiti sanoo…»
Oskari näytti ymmärtävän, virkkoi:
»Ettäkö ei isä saisi tietää…»
»Niin, ja muutenkin. Muista nyt!»
Pojan silmänurkassa vilahti jotakin semmoista ilmettä, josta äidin

mieleen juolahti ajatus, että ehkä poika jotakin tai jostakin aavistaa.
Suuri tukkilautta samassa tulla keikkui, läheni rantaa siinä, missä
he seisoivat, ja melkein hipaisi kalliota. Sivumennessä heilautti
muuan hattuaan, airon ponnessa seisten, ja huusi jotakin. Karoliina
ei kuullut, mitä hän huusi, mutta miehen hän tunsi: se oli Saviojan
Vanne.
»Lähdemme nyt», sanoi hän, ja omituinen pelko taas kouristi

sydäntä.
Kun he saapuivat pihaan, saivat he kuulla, että äskeinen lautta oli

ollut laskemaisillaan suoraan patoon, mutta eivät olleet uskaltaneet,
kun isäntä oli sattunut olemaan törmällä.
Kukaan ei ollut lautalla olevia miehiä tuntenut, eikä emäntäkään

virkkanut näkemästään mitään.
IX
Keskikesällä aikoivat Suomen puolen nuorisoseuralaiset viettää

kesäjuhlaansa omassa talossaan »Nuorten mäellä». Siitä levisi
tietoja Ruotsin puolellekin, jonka nuoriso oli hartaudella seurannut
veljiensä ja sisariensa toimia ja usein ollut iltamiaan »Nuorten
mäellä» viettämässä.
Perä-Pohjolankin nuoriso oli alkanut heräillä. Isänmaan asiat

alkoivat olla silläkin huolena, ja se alkoi käsittää tehtäväänsä ja
velvollisuuksiaan. Oma talo oli vähitellen saatu pystyyn, ja sen
kurkihirren alla lämpenivät sydämet ja mielet virkistyivät.
Ruotsin puolen nuoret tahtoivat mukaan. Ja vaikka heille jäi

arvoitukseksi ja hämäräksi se, mikä toisia yhteenliitti ja innostutti,
viehätti yhdessäolo, leikit ja laulut, joista heitä vastaan lehahti
lämmin tunne suloisin suomenkielin.
Aiotusta kesäjuhlasta oli jo kauan puhuttu Ruotsin puolellakin.

Kerrottiin ohjelman tulevan rikkaamman ja vaihtelevamman kuin
koskaan ennen. Puheen tuli pitämään kotikylän oma poika, seuran
jäsen, vasta ylioppilaana kotia saapunut Väylänpään vanhin poika,
Juhani. Hänestä kerrottiin paljasta hyvää sekä Ruotsin että Suomen
puolella. Koulun paras oppilas oli ollut ja loistavasti läpäissyt
ylioppilastutkinnossa. Kuitenkin oli kelpo poika, jota ei joutava
herruus vaivannut. Kesäisin oli aina kotonaan työtä tehnyt niinkuin
muukin väki.
Ohjelmaan kuului lisäksi monenlaisia leikkejä, joita vartavasten oli

juhlaa varten harjoitettu, kauniita kuvaelmia Kalevalasta ja Vänrikki
Stoolista sekä paljon muuta hauskaa.
Väylänpään Juhani, joka nyt vasta oli ylioppilaslakki päässään

kotiin palannut, ei ollut usein Portaankorvassa käynyt. Karoliina-täti
ei ollut häntä nähnyt moneen vuoteen, vaikka nuorempi poika Eemeli
oli usein kesälläkin soudellut Portaankorvaan ja välistä uistinretkellä
viipynyt yötäkin talossa.
Elämä Portaankorvassa meni entistä menoaan. Isännällä oli omat

kiireelliset työnsä, ja emäntä sai hoitaa rauhassa omia tehtäviään.
Mitään semmoista ei ollut tapahtunut, josta isäntä olisi saanut uutta
aihetta epäilyksilleen.
Hän näyttikin ne jo unhottaneen. Mutta emäntä oli pannut merkille,

että hän vieläkin tarkasteli poikaa. Kerran yöllä, kun oli tullut kotia ja
luullut emännän nukkuvan, oli mennyt pojan viereen, peitettä
nostanut ja pitkän aikaa poikaan katsonut…
Emännälle ei hän kuitenkaan ollut mitään virkkanut, ja emäntä sai

rauhassa pakoa varten toimittaa minkä mitäkin. Sillä päätöksestään
ei hän enää millään hinnalla aikonut luopua.
Näinä päivinä oli isäntä ollut vallan hyvällä tuulella. Emäntä käytti
kerran tilaisuutta hyväkseen ja otti puheeksi Suomen puolella
pidettävän kesäjuhlan. Sinne hänkin tahtoisi mennä ja viedä
Oskarinkin…
Hän oli uskonut isännän panevan vastaan, mutta merkillistä kyllä

suostui tämä heti Karoliinan pyyntöön.
»Sano sinä sille veljesi pojalle, Juhanille, että ylioppilas siitä tulee
meidän Oskaristakin, mutta tälle puolen rajaa…»
— Vai siitä paikasta nyt kenkä painaa, — ajatteli emäntä ja

ymmärsi nyt, miksi isäntä niin mielellään oli Oskarinkin luvannut
päästää, vaikka ennen aina oli vimmastunut jo siitäkin, että hän
joskus talvella oli aikonut.
»Ja saatatpa sanoa, jos kohtaat Väylänpään väkeä, että ei meidän

tarvitse kyläläisiin turvautua, jos poika koulutetaankin… eikä lyhene
rakennus silti…»
»Kyllä sanon… Kyllä sanon…»
»No niin. Mutta muistakin sanoa.»
*****
Kesäjuhlaa suosi erittäin kaunis ilma.
Leppoisa, ihanan lämmin sunnuntai-iltapäivä oli, kun

ruotsinpuoliselta rannalta alkoi veneitä soutaa Suomen puolelle.
Korkealla mäellä näkyi uljas nuorisoseuran talo, lippujen ja
lehtipuiden keskellä.
Lauttahaminassa hoilasivat tukkilaiset, ja lauttoja laskettiin

paraikaa. Mutta ylipyrkijät soutivat maihin ylemmäksi lauttahaminaa,
josta tie lähti suorana nousemaan »Nuorten mäkeen». Tulijat olivat
enimmäkseen nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä. Jossakin veneessä
näkyi jokunen vanhempi nainen, mutta ikämiestä ei monta.
Portaankorvan emäntä ja Oskari olivat päässeet naapurinsa
Pikkukorvan veneessä, jossa oli talon poika ja kaksi tytärtä. Heistä ei
yksikään ennen ollut käynyt »Nuorten mäellä», mutta nyt sattui niin
hyvin, kertoivat he Karoliinalle, että isä ja äiti olivat menneet
Järvikylään vierailemaan, joten heidän nyt sopi…
»Väylänpään Juhani kuuluu pitävän puheen», kertoi nuorempi

tytöistä,
Kaisu. »Lieneekö hyvinkin ylpistynyt, sittenkun herraksi on tullut?»
»Ei toki. Suomenpuolelaiset kertoivat hänen olevan aivan

samanlaisen kuin ennenkin», tiesi toinen tyttö.
Karoliina istui keskituhdolla ja Oskari etukeulassa. Karoliina ei

kuunnellut, mitä nuoret keskenään puhelivat; ajatukset askartelivat
muualla. Oskarin silmistä loisti ilo, ja kun hän katseli äitiään, meni
suu nauruun.
— Ajatteleekohan se, että nyt mennään Suomeen, juolahti

Karoliinalle mieleen, ja hän hymyili takaisin pojalle, nyykäytti
päätään, tarkoittaen: Nyt menemme Suomeen, eikä ole mistään
pelkoa.
Karoliinan kaikki ajatukset olivat näinä viikkoina olleet niin yhteen

ainoaan asiaan kiintyneinä, että tuntui oikein oudolta muuta
ajatellakaan. Vähitellen hän kuitenkin alkoi kuunnella, mitä nuoret
puhuivat, mutta silloin he juuri saapuivat Suomen puolelle.
Rannalla oli muutamia tuttuja isäntiä ja emäntiä, joita Karoliina
kätteli.
»Eipä sinua enää näy koskaan tällä rannalla… niinkö oletkin

syntymäkyläsi unhottanut», sanoivat he.
»Eipä sitä jouda kylässä kulkemaan», vastasi Karoliina vältellen.
Kaikki he katselivat uteliaasti Oskaria.
Karoliina huomasi sen ja punastui.
He lähtivät nousemaan maihin ja tulivat tielle. Liput liehuivat

»Nuorten mäen» suuren rakennuksen katolla, ja koivujen ja
köynnöksien keskellä liikkui siellä nuorta kansaa edestakaisin.
Juuri tielle tullessa saapui paljon väkeä ylempää, ja Karoliina tunsi

joukon jälessä kävelevän veljensä, Väylänpään isännän.
Veljen ja sisaren tervehtiminen oli vilpitöntä, ja veli olikin ainoa,

joka tiesi Karoliinan salaisuuden, tiesi, että sisar avioliitossaan oli
sangen onneton, ja tunsi Portaankorvan luonteen ominaisuudet.
Sisarukset olivat hyvin yhteen näköön, ja helposti tunsi heidät
veljeksi ja sisareksi samanvärisestä tuuheasta tukasta ja silmien
syvästä katseesta.
Veli katsahti Karoliinan silmiin. Tämä ymmärsi veljen katseen ja

virkkoi:
»Siinä ne ovat sentään päivät kuluneet… vaikka eivät ne ilonpäiviä

ole… Tässä on Oskari…»
Oskari kumarsi enolleen.

Full download Pragmatist Egalitarianism David Rondel file pdf all chapter on 2024

Uploaded by

Copyright:

Available Formats

You might also like

Full download Pragmatist Egalitarianism David Rondel file pdf all chapter on 2024

Uploaded by

Document Information

Copyright

Available Formats

Share this document

Share or Embed Document

Sharing Options

Did you find this document useful?

Is this content inappropriate?

Copyright:

Available Formats

Full download Pragmatist Egalitarianism David Rondel file pdf all chapter on 2024

Uploaded by

Copyright:

Available Formats

Pragmatist Egalitarianism David Rondel

Visit to download the full and correct content document:

Pragmatist Semantics: A Use-Based Approach to

Three Scoops: Stories by David Hill David Hill

King David, Innocent Blood, and Bloodguilt David J.

King David, Innocent Blood, and Bloodguilt David J.

Bohemians David Weir

Simply Lies David Baldacci

Brain Reset David Gillespie

Dream Town David Baldacci

Print publication date: 2018

(p.iii) Pragmatist Egalitarianism

Oxford University Press is a department of the University of Oxford.

Published in the United States of America by Oxford University Press

© Oxford University Press 2018

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced,

by law, by license, or under terms agreed with the appropriate

You must not circulate this work in any other form

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Access brought to you by:

Print publication date: 2018

—Ralph Waldo Emerson, “Love”

Access brought to you by:

Print publication date: 2018

—Alexis de Tocqueville, Democracy in America

—John Dewey, “The Ethics of Democracy”

Access brought to you by:

Print publication date: 2018

—Miguel de Cervantes, Don Quixote

Egalitarians believe in equality—that’s a tautology. But equality is a complex,

The differences between these two broad conceptions of egalitarianism can be

I soon came to discern that it was difficult, despite a shared affirmation of

like John Rawls can be a guru in some egalitarian political-philosophical circles

I realize now that much of what I was observing reflected more

(p.xii) The reconceptualization I propose draws from the tradition of American

Pragmatism is a philosophy of hope. Its most vital idea is that, through a

It seems to me that all egalitarians, whatever their philosophical proclivities, will

society? What aspect(s) of a person’s condition should count in a fundamental

Access brought to you by:

Print publication date: 2018

I am grateful to my “beloved” colleagues in the philosophy department at the

them. My greatest debt of all—by far—is to Stephanie Gibson. It is no

Part of the introduction was previously published as “Egalitarians,

Chapter 7 is a lengthened and revised version of “William James on Justice and

A portion of chapter 8 was previously published as “Deweyan Democracy

“Appraising Justice as Larger Loyalty,” Contemporary Pragmatism 12 (2015):

“Anti-authoritarianism, Meliorism, and Cultural Politics: On the Deweyan Deposit

“On Rorty’s Evangelical Metaphilosophy,” Philosophy & Rhetoric 44 (2011): 150–

“Liberalism, Ethnocentrism, and Solidarity: Reflections on Rorty,” Journal of

“How Pure Should Justice Be? Reflections on G. A. Cohen’s Rhetorical Rescue,”

“Equality, Luck, and Pragmatism,” Journal of Speculative Philosophy 21 (2007):

Access brought to you by:

Print publication date: 2018

Citations to William James’s writings will be keyed to the 19-volume Works of

Access brought to you by:

Print publication date: 2018

Abstract and Keywords

—William James, Pragmatism

Academic writing that plausibly counts as “egalitarian” picks out an enormous