Retaining the Old Episcopal Divinity:

John Edwards of Cambridge and

Reformed Orthodoxy in the Later Stuart
Church (Oxford Studies in Historical
Theology) Jake Griesel
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/retaining-the-old-episcopal-divinity-john-edwards-of-c
ambridge-and-reformed-orthodoxy-in-the-later-stuart-church-oxford-studies-in-historic
al-theology-jake-griesel/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Grace and Conformity: The Reformed Conformist Tradition

and the Early Stuart Church of England (Oxford Studies
in Historical Theology) Stephen Hampton

https://ebookmass.com/product/grace-and-conformity-the-reformed-
conformist-tradition-and-the-early-stuart-church-of-england-
oxford-studies-in-historical-theology-stephen-hampton/

Grace and Conformity: The Reformed Conformist Tradition

and the Early Stuart Church of England (OXFORD STU IN
HISTORICAL THEOLOGY SERIES) Hampton

https://ebookmass.com/product/grace-and-conformity-the-reformed-
conformist-tradition-and-the-early-stuart-church-of-england-
oxford-stu-in-historical-theology-series-hampton/

Providence and Narrative in the Theology of John

Chrysostom Robert Edwards

https://ebookmass.com/product/providence-and-narrative-in-the-
theology-of-john-chrysostom-robert-edwards/

John Owen : trajectories in Reformed Orthodox theology

Mcgraw

https://ebookmass.com/product/john-owen-trajectories-in-reformed-
orthodox-theology-mcgraw/
The History of Scottish Theology, Volume I: Celtic
Origins to Reformed Orthodoxy David Fergusson

https://ebookmass.com/product/the-history-of-scottish-theology-
volume-i-celtic-origins-to-reformed-orthodoxy-david-fergusson/

Font of Pardon and New Life: John Calvin and the

Efficacy of Baptism (OXFORD STUDIES IN HISTORICAL
THEOLOGY SERIES) Bierma

https://ebookmass.com/product/font-of-pardon-and-new-life-john-
calvin-and-the-efficacy-of-baptism-oxford-studies-in-historical-
theology-series-bierma/

Theology and History in the Methodology of Herman

Bavinck: Revelation, Confession, and Christian
Consciousness (Oxford Studies in Historical Theology)
Cameron D. Clausing
https://ebookmass.com/product/theology-and-history-in-the-
methodology-of-herman-bavinck-revelation-confession-and-
christian-consciousness-oxford-studies-in-historical-theology-
cameron-d-clausing/

Mission, Race, and Empire: The Episcopal Church in

Global Context Jennifer C. Snow

https://ebookmass.com/product/mission-race-and-empire-the-
episcopal-church-in-global-context-jennifer-c-snow/

John Davenant's Hypothetical Universalism: A Defense of

Catholic and Reformed Orthodoxy (OXFORD STUDIES IN
HISTORICAL THEOLOGY SERIES) Lynch

https://ebookmass.com/product/john-davenants-hypothetical-
universalism-a-defense-of-catholic-and-reformed-orthodoxy-oxford-
studies-in-historical-theology-series-lynch/
Retaining the Old Episcopal Divinity
 OX F O R D ST U D I E S I N H I ST O R IC A L T H E O L O G Y
Series Editor
Richard A. Muller, Calvin Theological Seminary
Founding Editor
David C. Steinmetz †
Editorial Board
Robert C. Gregg, Stanford University
George M. Marsden, University of Notre Dame
Wayne A. Meeks, Yale University
Gerhard Sauter, Rheinische Friedrich-​Wilhelms-​Universität Bonn
Susan E. Schreiner, University of Chicago
John Van Engen, University of Notre Dame
Robert L. Wilken, University of Virginia

THE REFORMATION OF PROPHECY REFUSING TO KISS THE SLIPPER

Early Modern Interpretations of the Prophet & Old Opposition to Calvinism in the Francophone
Testament Prophecy Reformation
G. Sujin Pak Michael W. Bruening
ANTOINE DE CHANDIEU FONT OF PARDON AND NEW LIFE
The Silver Horn of Geneva’s Reformed Triumvirate John Calvin and the Efficacy of Baptism
Theodore G. Van Raalte Lyle D. Bierma
ORTHODOX RADICALS THE FLESH OF THE WORD
Baptist Identity in the English Revolution The extra Calvinisticum from Zwingli to Early
Matthew C. Bingham Orthodoxy
K. J. Drake
DIVINE PERFECTION AND HUMAN
POTENTIALITY JOHN DAVENANT’S HYPOTHETICAL
The Trinitarian Anthropology of Hilary of Poitiers UNIVERSALISM
Jarred A. Mercer A Defense of Catholic and Reformed Orthodoxy
Michael J. Lynch
THE GERMAN AWAKENING
Protestant Renewal after the Enlightenment, RHETORICAL ECONOMY IN AUGUSTINE’S
1815–​1848 THEOLOGY
Andrew Kloes Brian Gronewoller
THE REGENSBURG ARTICLE 5 ON GRACE AND CONFORMITY
JUSTIFICATION The Reformed Conformist Tradition and the Early
Inconsistent Patchwork or Substance of True Stuart Church of England
Doctrine? Stephen Hampton
Anthony N. S. Lane
MAKING ITALY ANGLICAN
AUGUSTINE ON THE WILL Why the Book of Common Prayer Was Translated
A Theological Account into Italian
Han-​luen Kantzer Komline Stefano Villani
THE SYNOD OF PISTORIA AND VATICAN II AUGUSTINE ON MEMORY
Jansenism and the Struggle for Catholic Reform Kevin G. Grove
Shaun Blanchard
UNITY AND CATHOLICITY IN CHRIST
CATHOLICITY AND THE COVENANT The Ecclesiology of Francisco Suarez, S.J.
OF WORKS Eric J. DeMeuse
James Ussher and the Reformed Tradition
CALVINIST CONFORMITY IN POST-​
Harrison Perkins
REFORMATION ENGLAND
THE COVENANT OF WORKS The Theology and Career of Daniel Featley
The Origins, Development, and Reception of the Gregory A. Salazar
Doctrine
RETAINING THE OLD EPISCOPAL DIVINITY
J. V. Fesko
John Edwards of Cambridge and Reformed
RINGLEADERS OF REDEMPTION Orthodoxy in the Later Stuart Church
How Medieval Dance Became Sacred Jake Griesel
Kathryn Dickason
 Retaining the Old
Episcopal Divinity
John Edwards of Cambridge and Reformed
Orthodoxy in the Later Stuart Church

JA K E G R I E SE L
 Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers
the University’s objective of excellence in research, scholarship, and education
by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University
Press in the UK and certain other countries.

Published in the United States of America by Oxford University Press

198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.

© Oxford University Press 2022

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in

a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by license, or under terms agreed with the appropriate reproduction
rights organization. Inquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above.

You must not circulate this work in any other form

and you must impose this same condition on any acquirer.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Griesel, Jake, author.
Title: Retaining the old episcopal divinity : John Edwards of Cambridge and
reformed orthodoxy in the later Stuart Church / Jake Griesel.
Description: New York, NY : Oxford University Press, [2022] |
Series: Oxford studies in historical theology series |
Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2022000255 (print) | LCCN 2022000256 (ebook) |
ISBN 9780197624326 (hardback) | ISBN 9780197624340 (epub)
Subjects: LCSH: England—Church history—17th century. | Edwards, John,
1637-1716. | Theologians—England—Biography. | Church of
England—Clergy—Biography. | Calvinists—England—Biography. |
Calvinists—Relations—Church of England. | Church of
England—Relations—Calvinists. | Church of England—History—17th century. |
Reformed Church—Doctrines.
Classification: LCC BR775 .G75 2022 (print) | LCC BR775 (ebook) |
DDC 284/.2092/242—dc23/eng/20220209
LC record available at https://lccn.loc.gov/2022000255
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2022000256

DOI: 10.1093/​oso/​9780197624326.001.0001

1 3 5 7 9 8 6 4 2
Printed by Integrated Books International, United States of America
To my loving parents, Arnold and Lizette Griesel
 Contents

Acknowledgements  ix
Abbreviations  xiii

1. Introduction  1
2. Edwards’ Early Works and the Socinian Controversy  17
3. Edwards, Arminianism, and the Battle for Church of England
Orthodoxy  46
4. Edwards’ Reformed Conforming Contemporaries  95
5. Edwards’ Defence of a Reformed Doctrine of Faith and
Justification  129
6. Edwards, the ‘Arian’ Controversy, Churchmanship, and Politics  156
7. The Reception of Edwards’ Works  175
8. Conclusion  198

Bibliography  205
Index  231
 Acknowledgements

The substance of this study is the fruit of my three years of doctoral research
at the University of Cambridge. Numerous people played a role in making
this journey not only possible, but also extremely pleasant and enriching.
Firstly, I am deeply grateful to the master and fellows of Peterhouse,
Cambridge, for generously granting me a Peterhouse Research Studentship,
without which this study would not have been possible. Next, my heartfelt
thanks to my doctoral supervisor, Stephen Hampton, who cordially received
me as his student and whose guidance, expertise, and attention to detail were
invaluable. It was a great honour to study under the scholar whose own pio-
neering research on the Reformed tradition within the later Stuart Church of
England inspired much of this study. Indeed, for a project on John Edwards
of Cambridge, I could not have wished for a better-​suited supervisor.
My deepest gratitude to my long-​time mentor Adriaan C. Neele, who first
instilled in me a love for historical theology as an academic discipline during
my undergraduate years, prepared me for doctoral studies during my M.Th,
and encouraged me to apply to study at Cambridge at a time when such a
prospect seemed to me beyond the realm of possibilities. Over the years
Adriaan has contributed to my academic development and welfare in far too
many ways to enumerate here, but suffice it to say that without him this study
would not have happened. In the same breath should be mentioned Dolf
Britz, who was pivotal in preparing me for the study of historical theology, as
well as Christoff Zietsman, my Latin professor.
My PhD experience was greatly enhanced by my dear friend and frater
doctoralis, Sam Fornecker, who was also working on the theological land-
scape of the later Stuart and early Hanoverian Church of England. Dubbing
ourselves ‘the Hampton Court Conference’, Sam and I frequently met during
our doctoral studies to enjoy fellowship and a mutual exchange of ideas,
which greatly sharpened my thinking and ultimately refined this study. My
thanks also to my cherished friend Roger Revell for our warm fellowship
and shared theological reflections during our time at Cambridge. Sam and
Roger, along with Michael Lynch, kindly read and provided feedback on my
research.
x Acknowledgements

Gerald Bray has advised and supported me in various ways over the years,
but especially during the preparations for and early stages of this study, when
his wisdom, guidance, and hospitality in Cambridge were of inestimable
worth to me. Erik A. de Boer has also from my undergraduate years regularly
encouraged me in my studies, for which I am truly grateful. I am further-
more indebted to Lee Gatiss and Randall J. Pederson for their encourage-
ment, advice, and feedback on my initial proposal for this study, and also to
Mark Earngey, who was of great support and kindly hosted me in Oxford
several times.
I also greatly benefited from conversations on theology and ecclesias-
tical history with several friends in Cambridge, particularly Robert Evans,
Alexander Abecina, Esther Counsell, Thomas Langley, Harry Spillane, Alden
McCray, Alice Soulieux-​Evans, and Simeon Williams. My two examiners,
John Coffey and Jeremy Morris, provided helpful comments and directions
for publication. Theologische Universiteit Kampen in the Netherlands kindly
hosted me for the month-​long Advanced Theological Studies Fellowship
in 2018, where I presented some of this research and received thoughtful
feedback from Dolf te Velde. I was furthermore greatly privileged to enjoy
stimulating conversations with a range of scholars at other conferences
and academic events—​particularly Bruce Gordon, Ashley Null, Richard
A. Muller, Anthony Milton, Richard Snoddy, Torrance Kirby, Richard Rex,
Isabel Rivers, Gareth Atkins, Peter B. Nockles, Alan Ford, R. Scott Spurlock,
Ann Hughes, Alec Ryrie, Ximian Xu, Takayuki Yagi, Niccolò Aliano, Todd
Rester, and Philip Hobday.
Special thanks to the staff of Christian Heritage in Cambridge, particularly
David Illman, Jack Harding, and Molly Wyer, for their warm hospitality at
the Round Church Scriptorium, which I frequented throughout my time in
Cambridge. Large sections of this book were formulated and written at my
regular desk in the north aisle of the Round Church, the parish church in
which Edwards ministered for seven years between 1676 and 1683.
I am immensely grateful to the Latimer Trust, Peterhouse, and Cambridge’s
Faculty of Divinity for having granted me funds to travel and present my re-
search at a variety of conferences in the United Kingdom, the Netherlands,
the United States, and Canada. Thanks in particular to Jordan J. Ballor and
Mark A. Garcia for having given me the opportunity to present my work
to the Junius Institute for Digital Reformation Research and the Greystone
Theological Institute, respectively. It was at the former occasion that I first
personally met Richard A. Muller, the editor of this excellent Oxford Studies
 Acknowledgements xi

in Historical Theology series, who has been very helpful throughout the pub-
lishing process. At Oxford University Press my two anonymous readers pro-
vided helpful comments, and Cynthia Read and the rest of the production
team were superb.
Several libraries have been of great assistance in the course of this re-
search, particularly Cambridge University Library, the British Library, the
Bodleian Library in Oxford, and the libraries of Peterhouse, St John’s, Trinity,
Clare, and Corpus Christi colleges in Cambridge. Special recognition goes
to my current academic home, George Whitefield College in Cape Town, for
supporting me as a postdoctoral fellow and allowing me the time and re-
sources to prepare my research for publication—​all while being surrounded
by the breathtaking beauty of the Cape of Good Hope. There were a host of
others, far too many to mention by name, who in non-​academic ways bright-
ened the journey by their support, friendship, or acts of kindness along
the way.
Penultimately, I wish to express my deepest gratitude to my parents,
Arnold and Lizette, for their sacrificial love and constant support throughout
my studies, none of which would have been possible without them. They
have both gone far beyond the call of parental duty to enable me to pursue
my dreams. My mother sadly passed away just as my doctoral studies came to
completion, and it is to her memory that I dedicate this book.
Finally, I am deeply grateful to my dear wife, Daleen, whose love, support,
and companionship have been immense blessings to me, and continue to be.
It is due to her, more than any other, that our three years in Cambridge were
some of the most memorable and joyful of my life.

Non nobis, Domine, non nobis, sed nomini tuo da gloriam.

 Abbreviations

AEH Anglican and Episcopal History

Bodl. Bodleian Library, Oxford
CUL Cambridge University Library
HJ The Historical Journal
JEH Journal of Ecclesiastical History
JHI Journal of the History of Ideas
ODNB Oxford Dictionary of National Biography, ed. H. C. G. Matthew and Brian
Howard Harrison, 60 vols. (Oxford: Oxford University Press, 2004).
TNA The National Archives
 1
Introduction

Biographical Sketch of John Edwards (1637–​1716)

John Edwards was born in Hertford on 26 February 1637.1 His father, the
well-​known Presbyterian heresiographer Thomas Edwards (1599–​1647),
died when John was ten years old, but his mother was an heiress of an opulent
fortune, and was thus able to offer her son a first-​class education.2 Between
the ages of ten and sixteen (1647–​53), Edwards attended Merchant Taylors’
School in London, and in 1653 matriculated at St John’s College, Cambridge.
The incumbent master of St John’s was Anthony Tuckney (1599–​1670), a
prominent Westminster Assembly divine and soon-​to-​be Regius Professor
of Divinity, who was impressed with Edwards’ conduct and abilities.3
Edwards was chosen scholar of the house soon after admission, and rose in
prominence within the college, being twice chosen as one of the moderators
in the schools.4 He graduated B.A. in 1658, was elected a fellow of St John’s at
the age of twenty-​two on 23 March 1659 at Tuckney’s behest (with whom he
is said to have been ‘in full sympathy’), and proceeded to an M.A. in 1661.5
The following year Edwards was presented by Sir Robert Carr, 3rd
Baronet, to Robert Sanderson, bishop of Lincoln, who ordained him as a
deacon on 11 September 1662.6 Sanderson, impressed with Edwards, invited
him to preach the sermon at the next ordination of priests a mere ten days

1 The most detailed accounts of Edwards’ life are: Andrew Kippis, Biographia Britannica: Or, the

Lives of the Most Eminent Persons Who Have Flourished in Great-​Britain and Ireland, 2nd ed., vol.
5 (London, 1793), 543–​46; Hermon Stevens Ray, ‘The Religious Thought of Dr. John Edwards of
Cambridge (1637–​1716)’, PhD dissertation, University of Edinburgh, 1956; Dewey D. Wallace, Jr.,
Shapers of English Calvinism, 1660–​1714: Variety, Persistence, and Transformation (Oxford: Oxford
University Press, 2011), 205–​42.
2 Ray, ‘Religious Thought’, 41. On Edwards’ father, Thomas, see Ann Hughes, Gangraena and the

Struggle for the English Revolution (Oxford: Oxford University Press, 2004).
3 ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​1716)’.
4 Kippis, Biographia Britannica, 5:543; A New and General Biographical Dictionary: Containing an

Historical and Critical Account of the Lives and Writings of the Most Eminent Persons in every Nation;
Particularly the British and Irish, vol. 5 (London, 1798), 275–​76.
5 Kippis, Biographia Britannica, 5:543; James Bass Mullinger, St. John’s College (London, 1901), 143.
6 Kippis, Biographia Britannica, 5:543; ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​ 1716)’; Mullinger, St.
John’s College, 143.

Retaining the Old Episcopal Divinity. Jake Griesel, Oxford University Press. © Oxford University Press 2022.
DOI: 10.1093/​oso/​9780197624326.003.0001
2 Retaining the Old Episcopal Divinity

later on 21 September, on which occasion Edwards himself was ordained as

a priest—​an extraordinarily swift progression.7 Edwards was thus ordained
mere weeks after Black Bartholomew’s Day, when nearly a thousand Puritan
ministers were ejected from their livings for nonconformity.8
While remaining a fellow of St John’s, his first tenure as a minister
commenced at the age of twenty-​seven in 1664, when he became vicar of
Holy Trinity Church, Cambridge, where he was ‘greatly esteemed as a prac-
tical preacher’, and where his preaching is said to have been ‘much frequented
by the gown, and by persons of considerable standing in the University.
Dr. [Anthony] Sparrow, master of Queens’, Dr. [Joseph] Beaumont, master
of Peterhouse, and Dr. [John] Pearson, master of Trinity College, were
often heard to applaud his pulpit performances’.9 Beaumont became the
Regius Professor of Divinity at Cambridge in 1674, whereas Sparrow and
Pearson (who at this time was also the Lady Margaret’s Professor of Divinity
at Cambridge) would both go on to occupy episcopal sees. Edwards and
Pearson particularly shared a mutual admiration.10 Edwards thus enjoyed
the esteem of the Cambridge establishment, and earned further respect in
1665 during an outbreak of the plague in Cambridge for opting to leave the
safety of the college and to reside in town in order to care for the sick and
afflicted in his parish.11 At this time Edwards also published his first work, a
sermon preached at Holy Trinity Church titled The Plague of the Heart.12
Charles Henry Cooper, in his Memorials of Cambridge, ranked Edwards
‘amongst the celebrated vicars, lecturers, and curates’ of Holy Trinity Church,
alongside such revered names as Richard Sibbes, John Preston, Thomas
Goodwin, Thomas Herring, and Charles Simeon.13 According to Mark
Noble, Edwards’ popularity in Cambridge rivalled that of the later arch-
bishop of Canterbury, John Tillotson, who, though residing in London at

7ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​1716)’; Kippis, Biographia Britannica, 5:543.

8David Appleby, Black Bartholomew’s Day: Preaching, Polemic and Restoration Nonconformity
(Manchester: Manchester University Press, 2007), 2.
9 James Darling, Cyclopaedia Bibliographica, vol. 1 (London, 1854), 1018; Kippis, Biographia

Britannica, 5:543; ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​ 1716)’; New and General Biographical
Dictionary, 5:276; John Lemprière, Universal Biography: Containing a Copious Account, Critical and
Historical, of the Life and Character, Labors and Actions of Eminent Persons, in All Ages and Countries,
Conditions and Professions, vol. 1 (New York, 1810), 461.
10 Ray, ‘Religious Thought’, 59.
11 ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​1716)’; Kippis, Biographia Britannica, 5:543; Mullinger, St.

John’s College, 143.

12 John Edwards, The Plague of the Heart: Its Nature and Quality, Original and Causes, Signs and

Symptoms, Prevention and Cure (Cambridge, 1665).

13 Charles Henry Cooper, Memorials of Cambridge, 2nd ed., 3 vols. (Cambridge, 1860–​ 66),
3:371–​72.
 Introduction 3

the time, was still a fellow of Clare Hall. Noble wrote that Edwards ‘so dis-
tinguished himself, that, according to a tradition current there [i.e. at St
John’s], Tillotson’s auditory often deserted him to hear Edwards, then a rival
preacher in that place’.14 It appears, then, that besides being esteemed among
the Cambridge establishment, Edwards was also popular among the young
students of divinity who would soon enter the ministry to serve as the next
generation of clergy in the Church: the very ones who would constitute the
readership of his later works.
Around this time, Sir Edward Atkyns Sr offered Edwards an affluent
living near Cirencester, Gloucestershire, but Edwards opted to remain in
Cambridge, taking the degree of B.D. in 1668.15 Shortly after this graduation,
Edwards was unanimously chosen as lecturer at St James’ Church in Bury St
Edmunds, and was convinced by Sir Robert Carr and Sir Thomas Harvey to
take up this office, which he ‘discharged with great reputation and accept-
ance’, but which he relinquished after only twelve months, preferring to re-
turn to academic life at St John’s in 1669.16 His return to St John’s, however,
did not last long; he soon became involved in disputes with the successive
masters Peter Gunning and Francis Turner, which ultimately led to his resig-
nation in 1672 at the age of thirty-​five.17 Sources differ on what these disputes
were about: some say that Edwards’ ‘Calvinism’ led to conflict between him
and these masters, both of whom were Arminians;18 others hold the reasons
behind this friction to be unclear.19
Considering the date of Edwards’ resignation (1672), together with
the popularity he evidently enjoyed as a fellow of St John’s throughout the
1660s, we may dismiss Ann Hughes’ assertion that ‘as a convinced Calvinist,
John Edwards found his university career languishing after 1660’.20 In fact,

14 Mark Noble, A Biographical History of England, from the Revolution to the End of George I’s Reign,

vol. 2 (London, 1806), 124. It should be noted here that this legend was still ‘current’ in the early nine-
teenth century.
15 Kippis, Biographia Britannica, 5:543–​44.
16 Kippis, Biographia Britannica, 5:544.
17 Ray, ‘Religious Thought’, 51.
18 Ray, ‘Religious Thought’, 50–​ 51; ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​1716)’; Samuel Macauley
Jackson, ‘Edwards, John’, in The New Schaff-​Herzog Encyclopedia of Religious Knowledge, ed. Samuel
Macauley Jackson, vol. 4 (Grand Rapids, MI: Baker, 1952), 80; Roland N. Stromberg, Religious
Liberalism in Eighteenth-​Century England (Oxford: Oxford University Press, 1954), 111–​12; Wallace,
Shapers, 206.
19 Kippis, Biographia Britannica, 5:544; New and General Biographical Dictionary, 5:276;

Lemprière, Universal Biography, 1:461; John Aikin and Thomas Morgan, et al., General Biography;
Or, Lives, Critical and Historical, of the Most Eminent Persons of All Ages, Countries, Conditions, and
Professions, vol. 3 (London, 1802), 526.
20 Hughes, Gangraena, 420.
4 Retaining the Old Episcopal Divinity

twelve of Edwards’ thirteen years as a fellow came after the Restoration. Even
if it be granted that Edwards ultimately resigned at St John’s on account of
Reformed-​Arminian differences with Gunning and Turner (which is uncer-
tain, and could equally have been the result of other personal or tempera-
mental differences), yet his Reformed commitments clearly did not lead to
a quick academic demise after 1660, for, as noted, he continued enjoying the
esteem of many during his fellowship. Edwards thus departed St John’s and
made the quarter-​mile move to Trinity Hall, Cambridge, where he took up
the study of civil law.21
In 1676 Edwards was invited by the parishioners of the Church of the Holy
Sepulchre in Cambridge to become their minister, which he duly accepted. At
Holy Sepulchre his popularity soared, and his sermons ‘were as much attended
by persons of consequence in the University as they had formerly been at Trinity
Church.’22 That same year, Edwards married Mrs. Lane, the wealthy widow of
Alderman Lane, who had been a prominent attorney in Cambridge. Around
the late 1670s Edwards was also offered two considerable benefices in Norfolk
by his friend Sir Robert Carr, which he declined, insisting that these should be
granted to persons who needed them more.23 Edwards was thus not desirous of
preferment: having inherited a substantial estate from his mother and having
augmented this by his marriage to a wealthy widow,24 he was content to serve as
a parish minister and to spend his time in study and writing.
Edwards’ popular seven-​year tenure at Holy Sepulchre ended in 1683,
when he accepted a preferment less valuable than those previously offered
to him, namely St Peter’s Church, Colchester.25 During his Colchester days
Edwards published his second work, titled Cometomantia: A Discourse
of Comets, which he dedicated to the Reformed bishop of Salisbury and
former Savilian professor of Astronomy at Oxford, Seth Ward (1617–​89).26
Edwards proved popular in Colchester: here his sermons were ‘much
attended by the inhabitants’, including the mayor and alderman, yet he
retired from the ministry in 1686 due to both his and his wife’s declining

21
Ray, ‘Religious Thought’, 52; Kippis, Biographia Britannica, 5:544.
22
Kippis, Biographia Britannica, 5:544; Ray, ‘Religious Thought’, 60; Harry Bristow Wilson, The
History of Merchant-​Taylors’ School, from Its Foundation to the Present Time (London, 1814), 827.
23 Kippis, Biographia Britannica, 5:544.
24 Ray, ‘Religious Thought’, 43; Aikin and Morgan, et al., General Biography, 3:526.
25 Kippis, Biographia Britannica, 5:544.
26 John Edwards, Cometomantia: A Discourse of Comets shewing their Original, Substance,

Place, Time, Magnitude, Motion, Number, Colour, Figure, Kinds, Names, and more especially, their
Prognosticks, Significations and Presages (London, 1684).
 Introduction 5

health.27 Furthermore, there appears to have been some friction of an un-

clear nature between him and some of the other Colchester clergy.28
Whatever the case may have been, Edwards retired to an unspecified
Cambridgeshire village in 1686 (either Haddenham, Harston, Ashley,
Carlton & Weston Colville, or Caldecote, given that he owned estates in
all of these places)29 at the age of forty-​nine to spend his time in full-​time
study and writing, possessing the leisure to do so because of his wealth.
Henceforth the press rather than the pulpit would be used to disseminate his
thoughts, and the rest of his life would be marked by an incessant stream of
publications totalling more than forty works, which we shall consider in due
course. In 1697 Edwards and his wife returned to Cambridge itself to be near
the market, but chiefly so that he could more easily frequent the University
and college libraries, since, remarkably, he did not possess a library of his
own, other than Bibles, lexicons, dictionaries, and similar reference works of
regular use.30
Though retired from full-​time ministry, Edwards continued to preach
routinely in Cambridge right up to his death.31 Indeed, as we shall see, he was
invited to preach the University of Cambridge’s commencement sermon in
1699, and published another sermon preached at the University Church of St
Mary the Great in 1710.
After being spurred on by his friends to do so for quite some time, Edwards
finally proceeded to the degree of D.D. in 1699, at the age of sixty-​two.
Edwards’ first wife passed away in 1701, and ‘after a due and decent distance
of time’ he married Catherine Lane, a niece of Alderman Lane (his first wife’s
first husband), who had been brought up for several years by his first wife.32
Edwards died at the age of seventy-​nine on 16 April 1716, and was buried in
the Church of St Andrew the Great, Cambridge, where the extant epitaph
states that he was ‘a learned & pious divine, a laborious & usefull writer, & an
excellent preacher’.

27 ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​1716)’; Kippis, Biographia Britannica, 5:544; Ray, ‘Religious

Thought’, 60–​62; Wilson, History of Merchant-​Taylors’ School, 840.

28 ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​1716)’; Kippis, Biographia Britannica, 5:544; Ray, ‘Religious

Thought’, 61–​62.
29 ‘Will of John Edwards, Doctor of Divinity of Cambridge, Cambridgeshire’ (18 March 1714),

TNA, PROB 11/​558/​65.

30 Ray, ‘Religious Thought’, 62; ODNB, s.v. ‘Edwards, John (1637–​ 1716)’; Kippis, Biographia
Britannica, 5:544.
31 Ray, ‘Religious Thought’, 62, 64.
32 Ray, ‘Religious Thought’, 63–​64; Kippis, Biographia Britannica, 5:544–​45.
Another random document with
no related content on Scribd:
tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä
ihminen toisinaan valehtelee?

— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä

ihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa
kuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?

— Ei, ei ollut iso.

— Minkä kokoinen osapuilleen?

— Sen kokoinen kuin sataruplanen kahtia taitettuna.

— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin

teidän saatavissanne.

— Äh, perhana… mitä typeryyksiä… en minä tiedä, missä ne ovat.

— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne?

Tehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?

— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo,

niin matkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.

— Pimeässäkö?

— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani

silmänräpäyksessä.

— Ilman saksia, kadulla?

— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu

repesi heti.
 — Mihin te sen sitten panitte?

— Viskasin sinne.

— Mihin nimenomaan?

— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille.

Mitä te siitä kysytte?

— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä

todistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä
ymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi
sitten?

— Ei kukaan auttanut, itse ompelin.

— Osaatteko te ommella?

— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään

taitoakaan.

— Mistä otitte ainekset, toisin sanoen rievun, jonka sisään

ompelitte?

— Ettehän vain tee pilaa?

— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri

Fjodorovitš.

— En muista, mistä otin rievun, jostakin sen otin.

— Kuinka sitä nyt on niin vaikea muistaa?

 — En totisesti muista, kenties olen repäissyt jostakin
alusvaatteistani.

— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin

löytää se kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen.
Mitä tämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?

— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan… Luullakseni en repäissyt

sitä mistään. Se oli sertinkiä… Minä ompelin rahat luullakseni
emännän myssyyn.

— Emännän myssyyn?

— Niin, minä pimitin sen häneltä.

— Kuinka pimititte?

— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten

vieneeksi erään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää.
Otin sen salaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut
kuljeksivat huoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta,
niin otin tilkun ja ompelin siihen… Juuri noihin riepuihin luullakseni
ompelin. Vanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.

— Muistatteko tuon nyt varmasti?

— En tiedä, muistanko varmasti. Luullakseni myssyn. No, vähätpä

siitä!

— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että

häneltä oli kadonnut tuo kapine?
 — Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti,
sanon teille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.

— Entä mistä otitte neulan ja rihmaa?

— Minä lopetan, en tahdo jatkaa. Riittää! — suuttui Mitja viimein.

— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin

paikkaan torille te viskasitte tuon… pussin.

— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti

Mitja. — Riittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä.
— Minä näen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti,
ettekä hitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt
tuppautua. Miksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla
salaisuuteni! Teitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette
johtanut minut siihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos
voitte… Olkaa kirotut, kiduttajat!

Hän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori

ja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä ja
katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa
ilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli
omituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia
oli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota ei
voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät oli jo
kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka koko
kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet
siitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja
tutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu
oli sateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista
kaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.
 — Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai
Parfenovitšilta.

— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.

Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä

ruutuja vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja
edempänä, sateen hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä,
jotka näyttivät sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja
köyhemmiksi. Mitja muisti »kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli
aikonut ampua itsensä sen ensimmäisen säteen kimmeltäessä.
»Kenties tämmöisenä aamuna olisi ollutkin parempi», naurahti hän ja
kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään ylhäältä alaspäin, »kiduttajien»
puoleen.

— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa.

Mutta hän? Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin
tuhon omaksi minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen
poissa suunniltaan huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän
ei ole mihinkään syypää! Olen ollut murheissani koko yön
istuessanne seurassanne… Eikö saa, ettekö voi sanoa minulle: mitä
te nyt teette hänelle?

— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš,

— vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei
toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes
pienimmässäkään määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te
tunnette niin suurta mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on
asian laita toivoakseni oleva sama… Me päinvastoin teemme tässä
suhteessa kaiken, mikä suinkin on mahdollista meidän puoleltamme.
Olkaa täysin levollinen.
 — Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette
rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte
pois taakan sydämeltäni… No, mitä me nyt teemme? Minä olen
valmis.

— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan

todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän
läsnäollessanne, ja siksi…

— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš.

—
Luullakseni olemme sen jo ansainneet!

Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail

Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan
lasi ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen
teenjuonti ja »haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan.
Alhaalla oli todellakin teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja
aluksi kieltäytyi ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle
ystävällisesti tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä
halulla. Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei
hänen jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen
ohella vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin
tunsi istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä
hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla»,
ajatteli hän itsekseen.

8.

Todistajain kertomus. Lapsukainen.

 Todistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää
kertomustamme niin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti
esittäneet. Siksi jätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš
teroitti mieleen jokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli
puhuttava totuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen
myöhemmin oli toistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti.
Samoin, kuinka jokaista todistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan
pöytäkirja, joka sisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m.
Huomautamme vain yhdestä seikasta, nimittäin että pääkohta, johon
kuulustelijain koko huomio oli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen
tuo kysymys kolmesta tuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai
puolitoista ensimmäisellä kerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten
juominkien aikana täällä Mokrojessa kuukausi takaperin ja oliko
rahoja kolme vaiko puolitoista tuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin
toisten juominkien aikana. Voi, kaikki todistukset, jokikinen, olivat
Mitjaa vastaan, eikä yksikään puhunut hänen puolestaan, ja eräät
todistukset toivat esille myös uusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja,
jotka kumosivat hänen kertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin
Trifon Borisytšia. Hän seisoi tutkijain edessä vähääkään
pelkäämättä, päinvastoin hänen ulkomuotonsa osoitti ankaraa ja
vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan, ja se teki hänet
epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa tuntevan
näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä, vastasi
täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti, että
kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta
pienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa
kolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon
rahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille
yksistään meni ehkä tuhannen verran.»
 — En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi
Mitja, — en vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko
kyllä…

Mitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen
ja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh,
todistakaa mitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»

— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon

Borisytš varmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti
menemään, ja he nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja,
hevosvarkaita ne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne
kenties itse todistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän
käsissänne silloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut
sitä tehdä, se on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli
paljon enemmän kuin puolitoista tuhatta… Kaikkea muuta kuin
puolitoista! Olemme mekin rahaa nähneet, osaamme arvostella…

Eiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti

suorastaan, että Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan
ilmoittanut hänelle tuoneensa kolmetuhatta.

— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän

minä tosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?

— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on

täällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa
hänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte
jättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa,
sillä tavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr
Fomitš Kalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin
muistavat…
 Todistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman
vaikutuksen tutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme,
siis kuusi, kolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli
kuusi, lasku oli selvä.

Kuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia,

Stepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia.
Talonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon
Borisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä muistiin
Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa
matkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko
vai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai
enkö?» »Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno
hymy huulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös
tämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.

Kalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä,

oikukkaana, ja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa
sillä tavoin kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään,
vaikka hän oli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi
sanomalla, että hän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää».
Mutta selville kävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta
tuhannesta ja hän myönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä.
Hänen nähdäksensä oli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä
verran». Sen hän todisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet
korttipelissä. Hän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että
sitten kuin puolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena
Aleksandrovnan asiat olivat todellakin parantuneet ja että Agrafena
Aleksandrovna oli itse sanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena
Aleksandrovnasta hän puhui pidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan
niinkuin tämä olisi ollut parhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö,
eikä hän kertaakaan käyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä.
Huolimatta siitä, että nuoresta miehestä ilmeisesti oli vastenmielistä
esiintyä todistajana, Ippolit Kirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai
vasta häneltä tietää kaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin
sanoakseni Mitjan »romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan
keskeyttänyt Kalganovia. Viimein nuorukainen päästettiin
menemään, ja hän poistui salaamatta paheksumistaan.

Kuulusteltiin myös puolalaisia. Vaikka he olivatkin huoneessaan

käyneet makaamaan, niin he eivät olleet nukkuneet koko yönä, ja
viranomaisten tultua he olivat nopeasti pukeutuneet ja laittautuneet
kuntoon ymmärtäen itsekin, että heitäkin ehdottomasti kutsutaan
kuultaviksi. He saapuivat arvokkaasti, vaikka jonkin verran
pelkäsivätkin. Selville kävi, että päämies, t.s. pieni herra, oli
virkaeron saanut kahdennentoista arvoluokan virkamies, oli palvellut
Siperiassa eläinlääkärinä ja hänen sukunimensä oli Mussjalovitš.
Herra Vrublevski taasen oli vapaasti ammattiaan harjoittava
hammaslääkäri. He molemmat alkoivat heti huoneeseen tultuaan,
Nikolai Parfenovitšin kysymyksistä huolimatta, vastailla sivulla
seisovalle Mihail Makarovitšille pitäen tietämättömyydessään häntä
korkeimpana viranomaisena täällä ja nimittäen häntä joka sanan
jälkeen »herra everstiksi». Ja vasta useamman kerran jälkeen ja
Mihail Makarovitšin itsensä siitä huomautettua he hoksasivat, että oli
vastauksineen käännyttävä ainoastaan Nikolai Parfenovitšin
puoleen. Huomattiin, että he osasivat puhua venäjää aivan
virheettömästi, muutamien sanojen ääntämistä lukuunottamatta.
Suhteistaan Grušenjkaan, entisistä ja nykyisistä, alkoi herra
Mussjalovitš tehdä selkoa kiihkeästi ja ylpeästi, niin että Mitja heti
menetti kärsivällisyytensä ja huusi, ettei hän salli »lurjuksen» puhua
hänen kuullen tällä tavoin. Herra Mussjalovitš kiinnitti heti huomiota
sanaan »lurjus» ja pyysi merkitsemään sen pöytäkirjaan. Mitja alkoi
kiehua kiukusta.

— Lurjus on, lurjus! Pankaa tämäkin pöytäkirjaan ja pankaa siihen

myös, että minä pöytäkirjasta huolimatta kuitenkin huudan, että hän
on lurjus! — huusi hän.

Vaikka Nikolai Parfenovitš ottikin tämän pöytäkirjaan, niin hän

osoitti tässä epämiellyttävässä tapauksessa erittäin kiitettävää
asiallisuutta ja järjestelykykyä: annettuaan ankaran huomautuksen
Mitjalle hän itse lakkasi kyselemästä enempää asian romanttisesta
puolesta ja siirtyi nopeasti oleelliseen. Tässä puolessa asiaa herätti
tutkijoissa tavatonta mielenkiintoa eräs herrojen todistus: se
nimittäin, miten Mitja toisessa huoneessa oli koettanut lahjoa herra
Mussjalovitšin ja tarjonnut hänelle kolmea tuhatta luopumisrahoja,
siten että hän saisi seitsemänsataa ruplaa käteistä ja loput
kaksituhatta kolmesataa »jo huomisaamuna kaupungissa», jolloin
Mitja oli antanut kunniasanansa ja selittänyt, että täällä, Mokrojessa,
hänellä ei ole mukanaan niin paljon rahaa ja että rahat ovat
kaupungissa. Mitja huomautti kiivaasti, että hän ei ollut sanonut
antavansa varmasti huomenna kaupungissa, mutta herra Vrublevski
vahvisti todistuksen oikeaksi ja Mitja itsekin hetkisen ajateltuaan
myönsi nyrpeästi, että kenties oli niin tapahtunut kuin herrat sanovat,
hän oli silloin ollut kiihdyksissä ja saattanut tosiaankin niin sanoa.
Prokuraattori takertui kovin todistukseen: tutkimusta varten oli
osoittautunut selväksi (kuten myöhemmin suorastaan pääteltiinkin),
että puolet tai osa Mitjan käsiin joutuneista kolmesta tuhannesta oli
saattanut jäädä piiloon kaupunkiin, mahdollisesti ne myös oli
saatettu piilottaa jonnekin täällä Mokrojessa, niin että täten selvisi
sekin tutkimuksen kannalta pulmallinen asianhaara, että Mitjan
hallusta oli löydetty ainoastaan kahdeksansataa ruplaa —
asianhaara, joka tähän saakka oli ollut tosin ainoa ja verraten
vähäpätöinen, mutta kuitenkin jonkinmoinen todistuskappale Mitjan
hyväksi. Nyt oli tuo ainoakin hänen väitteitään tukeva todistus
kumottu. Prokuraattorin kysymykseen: mistä hän olisi ottanut
jäljelläolevat kaksituhatta kolmesataa antaakseen huomenna
herralle, jos hän kerran itse väittää, että hänellä oli kaikkiaan
ainoastaan puolitoista tuhatta, ja kuitenkin hän oli antanut herralle
vakuudeksi kunniasanansa, Mitja vastasi lujasti, että hänen
aikomuksenaan ei ollut tarjota »puolalaisrahjukselle» huomenna
rahoja, vaan muodollisesti pätevä hänen Tšermašnjan maatilaan
kohdistuvien oikeuksiensa luovutus, noiden samojen oikeuksien,
joita hän oli tarjonnut Samsonoville ja rouva Hohlakoville.
Prokuraattori suorastaan naurahti »verukkeen yksinkertaisuudelle».

— Ja luuletteko te, että hän olisi suostunut ottamaan nämä

»oikeudet» käteisten kahdentuhannen kolmensadan ruplan
asemasta?

— Olisi ehdottomasti suostunut, — tokaisi Mitja kiihkeästi. —

Hyväinen aika, hänhän olisi voinut tässä saada ei vain kaksi, vaan
neljä, jopa kuusi tuhatta! Hän olisi heti palkannut omat
advokaattinsa, puolalaiset ja juutalaiset, ja he olisivat riidelleet ukolta
pois ei vain kolmea tuhatta, vaan koko Tšermašnjan.

Tietysti herra Mussjalovitšin todistus otettiin hyvin tarkasti

pöytäkirjaan. Sen jälkeen herrat saivatkin mennä. Korttipelissä
nylkemisestä sitävastoin ei mainittu juuri mitään. Nikolai Parfenovitš
oli muutenkin kovin kiitollinen eikä tahtonut vaivata heitä
tyhjänpäiväisillä asioilla, varsinkin kun se oli ollut vain jonninjoutavaa
riitaa juovuspäissä korttipöydässä eikä mitään muuta. Vähänkö oli
juotu ja remuttu sinä yönä… Niin että rahat, kaksisataa ruplaa, jäivät
kuin jäivätkin herrojen taskuun.

Sitten kutsuttiin sisälle ukko Maksimov. Hän saapui arkaillen, tuli

lyhyin askelin pöydän luo, oli tukka pörröllään ja hyvin surullisen
näköinen. Koko ajan hän oli hakenut turvaa Grušenjkan
läheisyydestä, istunut ääneti hänen seurassaan ja »yhtäkkiä alkanut
nyyhkyttää ja pyyhkiä silmiään siniruutuisella nenäliinallaan», kuten
myöhemmin kertoi Mihail Makarovitš. Niin että Grušenjka itse oli
häntä rauhoitellut ja lohdutellut. Ukko pahainen tunnusti heti
kyynelsilmin, että hän oli syyllinen, että oli ottanut Dmitri
Fjodorovitšilta lainaksi »kymmenen ruplaa, köyhyydessäni», ja että
oli valmis maksamaan sen takaisin… Nikolai Parfenovitšin suoraan
kysymykseen: eikö hän ollut huomannut, miten paljon nimenomaan
Dmitri Fjodorovitšilla oli rahoja käsissä, koska hän oli lähempää kuin
kukaan muu nähnyt rahat tämän käsissä, kun sai tältä lainaksi, —
vastasi Maksimov hyvin varmasti, että rahoja oli »kaksikymmentä
tuhatta».

— Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt kahtakymmentä tuhatta?

— kysyi
Nikolai Parfenovitš hymyillen.

— Olenhan toki, en tosin kahtakymmentä, vaan seitsemän, kun

minun vaimoni panttasi kyläni. Hän antoi minun vain kaukaa katsella
niitä, kerskui edessäni. Se oli hyvin iso tukku, kaikki sadan ruplan
seteleitä. Dmitri Fjodorovitšilla olivat kaikki rahat niinikään
sataruplasia…

Hänet päästettiin pian menemään. Lopulta oli myös Grušenjkan

vuoro. Tutkijat näyttivät pelkäävän sitä vaikutusta, minkä tämän tulo
voisi tehdä Dmitri Fjodorovitšiin, ja Nikolai Parfenovitš mutisi hänelle
muutamia kehoituksen sanojakin, mutta vastaukseksi hänelle Mitja
painoi ääneti päänsä alas antaen siten tietää, että »epäjärjestystä ei
synny». Grušenjkan toi sisälle itse Mihail Makarovitš. Grušenjka tuli
ankaran ja juron, näennäisesti miltei tyynen näköisenä ja istuutui
hiljaa hänelle osoitetulle tuolille vastapäätä Nikolai Parfenovitšia.
Hän oli hyvin kalpea, hänellä näytti olevan vilu, ja hän kääriytyi
tarkoin kauniiseen mustaan hartialiinaansa. Todellakin hän silloin
alkoi tuntea lieviä kuumeen puistatuksia — se oli alkua pitkälliseen
sairauteen, jota hän sitten tämän yön jälkeen joutui potemaan.
Hänen ankara näkönsä, suora ja vakava katseensa ja rauhallinen
esiintymistapansa tekivät kaikkiin sangen edullisen vaikutuksen.
Nikolai Parfenovitš suorastaan jonkin verran »viehättyikin». Hän
tunnusti itse, kertoessaan myöhemmin jossakin tästä, että vasta sillä
kertaa hänelle valkeni, miten »kaunis muodoltaan» tuo nainen oli,
jonka hän kyllä ennenkin oli nähnyt mutta pitänyt aina vain
jonkinmoisena »maalais-hetairana». »Hänen käytöstapansa on
aivan kuin korkeimpien piirien», laverteli hän kerran innostuneena
jossakin naisseurassa. Mutta hänen puheensa herätti suurta
paheksumista, ja häntä sanottiin sen takia heti »veitikaksi», mihin
hän oli sangen tyytyväinen. Huoneeseen astuessaan Grušenjka
katsahti vain kuin sivumennen Mitjaan, joka vuorostaan katseli häntä
levottomasti, mutta nähdessään Grušenjkan Mitjakin samassa
rauhoittui. Ensimmäisten välttämättömien kysymysten ja kehoitusten
jälkeen Nikolai Parfenovitš, tosin hieman tavoitellen, mutta kuitenkin
pysyen hyvin kohteliaan näköisenä, kysyi häneltä: »Missä suhteissa
olette ollut entiseen luutnanttiin Dmitri Fjodorovitš Karamazoviin?»
Tähän vastasi Grušenjka hiljaa ja varmasti:

— Hän oli tuttuni, tuttuna otin häntä vastaan viime kuukauden

aikana.
 Seuraaviin uteleviin kysymyksiin hän vastasi suoraan ja täysin
avomielisesti, että vaikka Mitja häntä »joinakin hetkinä» miellyttikin,
niin hän ei ollut tätä rakastanut, vaan pannut hänen päänsä pyörälle
»inhoittavan ilkeyteni tähden», aivan samoin kuin tuon
»ukkorahjuksenkin»; hän oli nähnyt, että Mitja oli hyvin
mustasukkainen hänen tähtensä Fjodor Pavlovitšille ja kaikille, mutta
se oli vain tuottanut huvia hänelle. Fjodor Pavlovitšin luo hän ei
ollenkaan ollut koskaan aikonutkaan mennä, oli vain pitänyt tätä
pilkkanaan. — Koko tuon kuukauden aikana ei minulla ollut aikaa
välittää heistä kummastakaan; minä odotin toista miestä, joka oli
syyllinen minun edessäni… Mutta luulen, — lopetti hän, — ettei teillä
ole mitään syytä ruveta tästä utelemaan eikä minulla ole syytä teille
mitään vastata, sillä tämä on minun yksityinen asiani.

Niin Nikolai Parfenovitš heti menettelikin: »romanttisiin» kohtiin

hän ei enää sen enempää takertunut, vaan siirtyi suoraan asian
vakavaan puoleen, t.s. yhä vielä tuohon tärkeimpään kysymykseen
kolmesta tuhannesta. Grušenjka vahvisti todeksi, että Mokrojessa
kuukausi takaperin oli todellakin tuhlattu kolmetuhatta ruplaa, ja
vaikka hän ei itse ollutkaan laskenut rahoja, niin hän oli kuullut Dmitri
Fjodorovitšilta itseltään, että niitä oli kolmetuhatta ruplaa.

— Sanoiko hän sen teille kahden kesken vaiko jonkun

läsnäollessa, vai kuulitteko te hänen puhuvan vain muille teidän
läsnäollessanne? — tiedusti prokuraattori heti.

Siihen Grušenjka sanoi kuulleensa sen ihmisten läsnäollessa,

kuulleensa hänen puhuvan sitä toisille ja kuulleensa myös kahden
kesken häneltä itseltään.

— Kuulitteko hänen kanssaan kahden ollessanne yhden kerran

vaiko useammin? — tiedusti taas prokuraattori ja sai vastaukseksi,
että Grušenjka oli kuullut useamman kerran.

Ippolit Kirillovitš oli hyvin tyytyväinen tähän todistukseen.

Jatketuista kyselyistä selvisi myös, että Grušenjka tiesi, mistä nuo
rahat olivat peräisin, ja että Dmitri Fjodorovitš oli ottanut ne
Katerina Ivanovnalta.

— Ettekö te kuullut vaikkapa vain yhden kerran, että rahoja ei

kuukausi takaperin pantu menemään kolmea tuhatta, vaan
vähemmän, ja että Dmitri Fjodorovitš pani niistä ihan puolet talteen
itseään varten?

— En, sitä minä en ole milloinkaan kuullut, — todisti Grušenjka.

Selvisi vielä sekin, että Mitja päinvastoin oli usein sanonut hänelle
tämän kuukauden kuluessa, ettei hänellä ollut rahaa
kopeekkaakaan. — Odotti yhä saavansa isältään, — lopetti
Grušenjka.

— Mutta eikö hän puhunut joskus teidän kuultenne… tai jotenkin

sivumennen tai suutuksissaan, — puuttui äkkiä puheeseen Nikolai
Parfenovitš, — että hän aikoo tehdä murhayrityksen isäänsä
vastaan?
 — Oh, puhui! — huokasi Grušenjka.

— Kerran vai useita kertoja?

— Muutaman kerran mainitsi siitä, aina vihapäissään.

— Ja uskoitteko te, että hän sen tekee?

— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin

hänen kunnollisuuteensa.

— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa

teidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.

— Puhukaa, — suostui Nikolai Parfenovitš.

— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan,

— usko
Jumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!

Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi

ja teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.

— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla

äänellä, ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai
Parfenovitšin puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi,
uskokaa! Minä tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin
vuoksi tai itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin
hän ei petä koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!

— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! —

lausui
Mitja värisevällä äänellä.
 Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä,
paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen
ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee
siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan
hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli
vastannut, että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna
annettava takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä
rahoista Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina
Ivanovnalta: eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli
tuhlattu täällä kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli
puhunut niistä, jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli
niin hänet ymmärtänyt.

Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai

Parfenovitš kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti
palata kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi
olla avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi
Grušenjka haluaa saattajaa, niin hän puolestaan…

— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle,

— minä lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet
kaupunkiin, mutta siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä
te täällä päätätte Dmitri Fjodorovitšin suhteen.

Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen

näköinenkin, mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen
heikkous sai hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä
sulkeutuivat väsymyksestä. Todistajain kuulustelu päättyi viimein.
Ryhdyttiin laittamaan pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja
siirtyi tuoliltaan nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle
arkulle, joka oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen.
Hän näki omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän
paikkaan ja aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä
palveli kauan sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa
parihevosten vetämillä rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on
marraskuun alku ja lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka
maahan pudottuaan heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää
kyytiä, läimäyttelee uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä
parta, eikä hän ole aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen, ja hänen yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä
onkin jo kylä, näkyy hyvin mustia mökkejä, puolet mökeistä on
palanut, vain hiiltyneet hirret törröttävät. Heidän ajaessaan ovat
eukot asettuneet tielle, siinä on paljon eukkoja, kokonainen rivi,
kaikki ovat laihoja, niiden kasvot ovat riutuneet ja ikäänkuin
ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa yksi, luiseva,
isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta on
kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät ja laihat,
hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat luultavasti
kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi itkee
itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on pienet
nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.

»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän

ohitseen.

»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee».

Ja Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen
murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa
miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.

»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei

pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen
ympärille ei kääritä lämmintä.

»Lapsukainen on paleltunut, vaatteet ovat jäätyneet, eivät

lämmitä».

»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti

yhtä tyhmänä kuin ennenkin.

»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon

johdosta».

»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi

seisovat palosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi
on kurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele
toisiaan, miksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin
mustuneet hädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»

Ja hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja

järjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri
niin, ja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen
sydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään
tuntematon liikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo
tehdä kaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei
myös itkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan
kyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen
heti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään,
koko Karamazovien hillittömyydellä.

»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan
kuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat,
tunteikkaat sanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui