C++ Programming.

Program Design
including Data Structures 8th Edition
D.S. Malik
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/c-programming-program-design-including-data-struct
ures-8th-edition-d-s-malik/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

C++ Programming: From Problem Analysis to Program

Design 8th Edition Edition D.S. Malik

https://ebookmass.com/product/c-programming-from-problem-
analysis-to-program-design-8th-edition-edition-d-s-malik/

C++ Programming: From Problem Analysis to Program

Design (MindTap Course List) 8th Edition, (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/c-programming-from-problem-
analysis-to-program-design-mindtap-course-list-8th-edition-ebook-
pdf/

eTextbook 978-1285856872 C# Programming: From Problem

Analysis to Program Design

https://ebookmass.com/product/etextbook-978-1285856872-c-
programming-from-problem-analysis-to-program-design/

eTextbook 978-0134285436 Java Foundations: Introduction

to Program Design and Data Structures (4th Edition)

https://ebookmass.com/product/etextbook-978-0134285436-java-
foundations-introduction-to-program-design-and-data-
structures-4th-edition/
Data Structures and Algorithms in C++ 2nd Edition

https://ebookmass.com/product/data-structures-and-algorithms-
in-c-2nd-edition/

C How to Program 8th Edition, (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/c-how-to-program-8th-edition-ebook-
pdf/

C++ Programming 8th ed Edition D. S

https://ebookmass.com/product/c-programming-8th-ed-edition-d-s/

Data Structures and Algorithm Analysis in C++ 4th

Edition, (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/data-structures-and-algorithm-
analysis-in-c-4th-edition-ebook-pdf/

Data Structures and Other Objects Using C++ 4th Edition

Edition Michael Main

https://ebookmass.com/product/data-structures-and-other-objects-
using-c-4th-edition-edition-michael-main/
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Kuinkas muuten, teidän armonne!

— Missä me nyt olemme?

— Sleesiassa jo. Ei meitä ruotsalaiset enää saa kynsiinsä!

— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. —

Missä meidän armollisen kuninkaamme asunto on?

— Glogowassa.

— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa,

antaudumme kokonaan hänen palvelukseensa. Mutta kuulehan,
vanhus!

— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä

ruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään,
epäröi, harkitsi ja lausui viimein:

— Toisin ei voi olla.

— Kuulen, teidän armonne! — toisti Kiemlicz

— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka

olen!… Nimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta
tykistä ja Kuklinowskista voitte puhua… Mutta nimeäni ei saa
mainita, muuten minun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää
minua petturina, sillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa
ja auttanutkin häntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.

— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt

Częstochowossa…
 — Mutta kuka todistaa sen todeksi niin kauan kuin luostaria
piiritetään?

— Toimin käskynne mukaan!

— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan

kuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme
itsensä tulla vakuutetuksi… Hän on sitten myöhemmin todistajani!

Tähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko

Kiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä
bassoillaan. Tiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät
ratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo
pitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti
selviää voittajana.

Majatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat

menossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten
hyökkäystä pakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös
aatelismiehiä, jotka olivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat
samoin kuin Kmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan
palvelukseen. Viestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain
toiveita, ja monet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko
Sleesiassa valmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen
kirjeitä kuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan
ensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut
ajamasta Jan Kasimirin asiaa.

Tämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin

määrin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä.
Heidän äskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään
hämmästyen: »Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi
kuninkaansa ja antautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli,
sotajoukko olivat tavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet
voittajan puolelle, kaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko
maa oli vallattu. Ei koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän
ponnistuksia ja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin
helposti olivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet
salata halveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun
ruotsalainen miekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa
joko saadakseen rauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi
saavuttaakseen uusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan
Wrzeszczowicz oli sanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse
kuningaskin ja kaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa
miehuutta, ei kestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä
isänmaanrakkautta, ja siksi se tuhoutuu.»

He unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka
maallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.

Tämä tunne sai aikaan kansan uudestisyntymisen.

Pyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten,

aatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen
huuto kuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi
horroksistaan.

— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset

kenraalit hämmästyneinä.

Ja alkaen Arvid Wittenbergistä aina vähäisten linnoitusten

päällikköihin asti kaikki johtajat alkoivat lähettää Preussissa
oleskelevalle Kaarle Kustaalle kauhun sanomia.
 Sillä välin kulki tuhansina kappaleina koko valtakunnassa kädestä
käteen Jan Kasimirin manifesti. Aluksi se ei ollut tehnyt mitään
vaikutusta, mutta nyt sitä luettiin linnoituksissa, jotka vielä eivät olleet
joutuneet ruotsalaisten valtaan. Kaikkialla, missä tuntui ruotsalaisten
raskaan käden paino, kokoontui aateli suurempiin tahi pienempiin
ryhmiin ja löi rintaansa kuunnellen maanpakoon karkoitetun
kuninkaan liikuttavia sanoja, jotka syyttämättä ketään erehdyksistä ja
rikoksista kehoittivat pysymään toivehikkaana ja rientämään
nöyryytettyä valtakuntaa pelastamaan.

Tätä universaalia luettiin myös Kaarle Kustaan leirissä,

ruotsalaisten valloittamissa linnoituksissa ja kaikkialla, missä vain oli
puolalaisia joukkoja. Aateli kostutti kyynelin jokaista kuninkaan
sanaa ja vannoi ristin ja pyhäinjäännösten ääressä tekevänsä hänen
kehoitustensa mukaan. Osoittaakseen valmiuttaan kyynelten vielä
kostuttaessa silmiä ja innostuksen liekehtiessä sydämissä miehet
viivyttelemättä nousivat ratsujensa selkään ja hyökkäsivät
ruotsalaisten kimppuun.

Näin alkoivat pienemmät ruotsalaiset joukot kutistua yhä

pienemmiksi ja tuhoutua. Niin tapahtui Liettuassa, Samogitiassa,
Masowiassa, Suur-Puolassa ja Vähässä-Puolassa. Sattui usein, että
aateli ilman mitään sotaisia aikeita kokoontui naapurin luo ristiäisiin,
nimipäiville, häihin tahi illatsuun, mutta ryypättyään niissä lopetti
ilonpidon siten, että iski kuin salama lähimmän ruotsalaisen joukon
kimppuun ja hakkasi sen maahan. Sitten juhlan viettäjät laulaen ja
huutaen ja ottaen matkan varrella mukaansa ne, joita huvitti
»metsästys», jatkoivat matkaansa, muuttuivat verenhimoiseksi
joukoksi, ja joukosta muodostui »puolue», joka jo kävi jatkuvasti
sotaa. Talonpojat ja palvelusväki liittyivät suurina joukkoina mukaan.
Toiset toivat tietoja yksityisten ruotsalaisten ja pienten
ruotsalaisryhmien olinpaikoista, kun nämä varomattomasti olivat
hajaantuneet kyliin. Tämmöiset sotivat joukot lisääntyivät päivä
päivältä. Ilomielisyys ja kansalle ominainen sukkelajärkisyys tekivät
veriset ottelut heille rattoisiksi.

Puolalaiset mielellään pukeutuivat tataarilaisiksi, joitten pelkkä

mainitseminen jo peloitti ruotsalaisia. Heidän keskuudessaan kierteli
ihmeellisiä kertomuksia ja juttuja näiden Krimin arojen poikain
peloittavasta julmuudesta ja järkähtämättömästä rohkeudesta, joiden
kanssa ruotsalaiset eivät vielä koskaan olleet joutuneet tekemisiin.
Huhuttiin kaanin olevan tulossa sadantuhannen miehen kanssa
avuksi Jan Kasimirille.

Ruotsalaisten päälliköt olivat monin paikoin aivan vakuutettuja

siitä, että tataarilaiset jo olivat lähellä, ja he vetäytyivät suurempiin
linnoituksiin ja leireihin vieden kaikkialle mukanaan vääriä tietoja ja
pelkoa. Seudut, jotka tällä tavoin vapautuivat vihollisesta, saattoivat
varustautua aseilla ja muodostaa järjestymättömistä joukoista
säännöllistä sotaväkeä.

Mutta uhkaavampi vielä kuin aatelisjoukkojen liikehtimiset ja

tataarilaisten tulo oli talonpoikain nousu. Jo siitä asti kuin
Częstochowoa oli ryhdytty piirittämään, alkoi olla kuohuntaa rahvaan
keskuudessa, ja tähän saakka kärsivälliset ja rauhalliset maan
muokkaajat alkoivat tehdä vastarintaa, tarttua viikatteihin ja
sirppeihin ja auttaa aatelia. Tarkkanäköisimmät ruotsalaiset kenraalit
katselivat peloissaan noita pilviä, jotka milloin tahansa saattoivat
puhjeta semmoiseksi rankkasateeksi, että vedenpaisumus nielisi
auttamattomasti äskeiset voittajat.

Oli vain yksi keino uhkaavan vaaran tukahduttamiseksi alkuunsa,

nimittäin pelon herättäminen. Kaarle Kustaa sai vielä suopeudella ja
mielistelyllä pitäneeksi puolellaan ne puolalaiset joukot, jotka olivat
seuranneet häntä Preussiin. Hän mielisteli Koniecpolskia, kuuluisaa
päällikköä, joka oli hänen rinnallaan kuudentuhannen oivallisen
ratsumiehen kanssa. Nämä ratsumiehet tuottivat ensimmäisessä
taistelussa preussilaisille sellaisen tappion, että vaaliruhtinas heti
ryhtyi neuvotteluihin.

Ruotsin kuningas lähetti myös hetmaneille, ylimyksille ja aatelille

kirjeitä, jotka olivat täynnä kohteliaisuuksia, lupauksia ja kehoituksia
pysymään hänelle uskollisina. Mutta samalla hän käski kenraalejaan
ja päälliköltään kukistamaan tulella ja miekalla kaiken vastarinnan
maassa ja varsinkin ankarasti tekemään lopun talonpoikien
joukoista. Rautainen sotilasvalta pantiin toimeen. Kokonaisia kyliä
hävitettiin maan tasalle, linnoja ja kirkkoja poltettiin. Vangitut
aatelismiehet annettiin teloittajain käsiin, vangiksi joutuneilta
talonpojilta hakattiin pois oikea käsi ja heidät päästettiin kotiinsa.

Erityisesti oli Suur-Puola rangaistusretkikuntien

temmellyskenttänä. Se oli ensimmäisenä alistunut vieraan
herruuteen, ja se myös ensimmäisenä nousi vastarintaan.
Komentaja Stein antoi siellä yhtenä päivänä hakata käden pois
kolmeltasadalta talonpojalta, jotka oli saatu kiinni ase kädessä.
Hirsipuita kohosi suuri joukko ja ne koristettiin joka päivä uusilla
uhreilla. Samoin menetteli Magnus de la Gardie Liettuassa ja
Samogitiassa, jossa ensin aateliskylien asukkaat ja näiden
esimerkkiä seuraten talonpojatkin olivat tarttuneet aseihin. Koska
yleisessä sekamelskassa ruotsalaisten oli vaikea erottaa omia
puoluelaisiaan vihollisista, niin ei säästetty ketään. Mutta tuli, johon
vuodatettiin verta, leimahti yhä voimakkaammaksi. Alkoi sota, jossa
kummallakaan puolella ei ollut kysymys voitosta, jonkin linnan,
kaupungin tahi maakunnan valloittamisesta, vaan elämästä ja
kuolemasta. Ei enää taisteltu, vaan teurastettiin toisiaan säälimättä.
TOINEN LUKU.

Tämä sota oli vasta alkamassa, kun Kmicic kolmen Kiemliczin

kanssa saapui Glogowaan matkan jälkeen, joka hänen
terveydentilaansa nähden oli rasittava. He tulivat perille yöllä.
Kaupunki oli täynnä sotaväkeä, paaneja, aatelia, kuninkaitten ja
ylimysten palvelijoita. Majataloissa vallitsi sellainen tilanpuute, että
ukko Kiemlicz vain suurella vaivalla löysi Andrzejlle asunnon
kaupungin ulkopuolella erään köydenpunojan luona.

Koko päivän Andrzej makasi sairaana ja kuumeessa ja luuli jo,

että hän sairastuu vakavasti. Mutta hänen rautainen luontonsa voitti.
Seuraavana yönä oli vointi jo parempi, ja päivän koittaessa hän
pukeutui ja lähti kirkkoon kiittämään Jumalaa tervehtymisestään.

Sumuinen ja luminen talviaamu sai vaivoin pimeyden

hälvenemään. Kaupunki nukkui vielä, mutta kirkon ovesta näkyi
valoa alttarilta ja kuului urkujen ääni.

Kmicic astui keskemmälle kirkkoa. Pappi alttarilla toimitti

jumalanpalvelusta, mutta rukoilevia oli vielä vähän. Alttarin juurella
oli maahan langenneena matolla joku olento ja hänen takanaan
polvillaan kaksi punaposkista, aivan enkelimäistä poikaa. Maassa
makaava ihminen oli aivan liikkumaton, ja vain rinnasta kohoavat
huokaukset, jotka saivat hänen hartiansa vavahtelemaan, ilmaisivat,
että hän ei nukkunut, vaan rukoili hartaasti koko sydämestään.
Kmicic vaipui myös rukoukseen, mutta sen jälkeen hänen katseensa
taasen kiintyi tuohon maassa rukoilevaan eikä voinut siitä irtautua.

Andrzej päätteli heti, että rukoilija oli joku huomattu henkilö, sillä
kaikki läsnäolijat, alttarilla seisova pappikin, katselivat häneen
kunnioittavasti. Tuntematon oli puettu mustaan, soopelinnahalla
koristettuun pukuun, kaulassa oli valkea pitsikaulus ja sen alta
välkkyivät kultavitjat. Hänen vieressään oli musta, mustilla sulilla
koristettu hattu. Poikien taakse polvistunut paashi piteli hansikkaita
ja sinisellä emaljilla koristettua miekkaa. Tuntemattoman kasvoja ei
Kmicic voinut nähdä, sillä maton poimut ja erittäin tuuhean tekotukan
suortuvat kätkivät ne näkyvistä.

Kmicic nykäisi vieressään seisovaa aatelismiestä ja kuiskasi:

— Anteeksi, että häiritsen teitä jumalanpalveluksessa, mutta en

voi voittaa uteliaisuuttani!

Kuka on tuo?

Hän osoitti silmillään maassa rukoilevaa.

— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se

on? — vastasi puhuteltu.

— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että
minulle se hyväntahtoisesti sanotaan.

— Se on kuningas.
 — Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea
evankeliumia, ja kuningas nousi.

Andrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat

kuin vaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet
punehtuneet. Koko maan kohtalot näyttivät painaneen leimansa
noihin jaloihin kasvoihin — niin paljon kärsimystä niissä kuvastui.
Unettomat yöt, jotka oli vietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien
hylkäämän maanpakolaisen katkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten
pojan, pojanpojan ja pojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota
hänelle niin runsaasti olivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan
kiittämättömyys, jonka hyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä
ja verensä — kaikki tuo oli luettavana hänen kasvoistaan kuin
avoimesta kirjasta. Mutta samalla näkyi niistä niin suuri ja
loppumaton hyvyys, että suurimpienkin petturien ja kaikkein
syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä tälle isälle tullakseen
vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi tekemänsä vääryydet.

Kmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi

puristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän
syyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa
värisi, ja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä
hetkessä hän kiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään
majesteettiin, että tunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle
kaikkea muuta maailmassa rakkaamman, tunsi olevansa valmis
antamaan hänen tähtensä verensä ja henkensä, kestämään
kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää aatelismies ja
sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko sydämestään
oli uskollinen kuninkaalleen.
 — Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme!
— toisteli hän itsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen,
mitä silmät näkivät ja sydän tunsi.

Jan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi

poistui, kirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.

Mutta se aatelismies, jota Kmicic oli nykäissyt, tuli nyt Andrzejn

viereen.

— Kuka te olette? — kysyi hän.

Kmicic ei heti tajunnut kysymystä eikä vastannut, siinä määrin

hänen ajatuksensa yhä olivat kiintyneet kuninkaaseen.

— Kuka te olette? — kysyi toinen uudestaan.

— Aatelismies niinkuin tekin! — sanoi Andrzej aivan kuin unesta

heräten.

— Mikä on nimenne?

— Nimeni? Olen nimeltä Babinicz, kotoisin Liettuasta, Vitebskin

seudulta.

— Minä olen Lugowski, kuninkaan hovista!… Saanko kysyä,

tuletteko
Liettuasta ja Vitebskistä?

— En… Tulen Częstochowosta. Lugowski oli perin hämmästyneen

näköinen.

— Jos niin on, niin tulkaa kanssani uutisia kertomaan. Armollista

kuningastamme on kovin vaivannut se, että hän ei kolmeen päivään
ole saanut sieltä mitään varmoja tietoja. Kuinka? Te olette kaiketi
Zbrozekin tahi Kalińskin taikka mahdollisesti Kuklinowskin miehiä?
Częstochowon luota?

— En Częstochowon luota, vaan itse luostarista!

— Lasketteko leikkiä? Mitä sinne kuuluu? Vieläkö Jasna Góra

puolustautuu?

— Puolustautuu eikä lakkaa puolustautumasta! Ruotsalaiset ovat

jo peräytymäisillään.

— Jumalan nimessä! Kuningas palkitsee teidät runsaasti! Sanotte

tulevanne itse luostarista?… Kuinka ruotsalaiset teidät päästivät
läpi?

— Minä en pyytänytkään heiltä lupaa siihen. Mutta anteeksi, en

voi ryhtyä kirkossa seikkaperäisiin selityksiin.

— Aivan oikein! — vastasi Lugowski. — Laupias Jumala!…Tulitte

kuin taivaasta!… Odottakaahan! Asettukaa viereeni kirkon ovelle,
niin esittelen siinä teidät kuninkaalle!

Näin sanottuaan hän lähti menemään, ja Kmicic seurasi häntä.

Tuskin he olivat asettuneet ovelle, kun saapui kaksi paashia ja
heidän jäljessään hitaasti astuen Jan Kasimir.

— Teidän majesteettinne! — huudahti Lugowski. — Tietoja on

tullut
Częstochowosta!

Jan Kasimirin vahakasvot vilkastuivat heti:

 — Mitä? Kuka on tuonut? — kysyi hän.

— Tämä aatelismies! Sanoo tulevansa itse luostarista.

— Onko siis luostari valloitettu? — huudahti kuningas.

Andrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi

nostaa häntä käsivarsista.

— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran

tähden, nouskaa! Sanokaa pian… Onko luostari valloitettu?

Kmicic nousi kyynelet silmissä ja huudahti kiihkeästi:

— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta!

Ruotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki!
Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He
miettivät jo peräytymistä!

— Ylistys olkoon sinulle, taivaan kuningatar! — sanoi kuningas.

Hän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä

peremmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen
ruumistaan.

Rukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän

kysyi
Kmicicin nimeä ja sanoi:

— Saattakoon herra Lugowski heti herra Babiniczin asuntoomme.

Neljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa

ylhäisen seuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta
käydäkseen aikaiselle aamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken
kuluttua saapui, huudahti Jan Kasimir heti hänet nähtyään:

— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on

herra
Babinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.

Kuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen

kasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä
ilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti,
niinkuin totuus voi katsoa.

— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar,

— ja suokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua.
Tuletteko suoraan Częstochowon edustalta?

— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse

luostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis
vieras!… Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle
puheenvuoro… Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja
kuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!

Kmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle

uusia arvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas
Leszczynski, kuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan
kansleri Koryciński ynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet
kuningasta onnettomuudessa ja tahtoivat mieluummin syödä hänen
kanssaan maanpakolaisen karvasta leipää kuin olla uskottomia.

Kuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt

aamiaisestaan, vaan lausui:
 — Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta
hyviä uutisia… Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat
uteliaina Kmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä,
mutta ei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua
paikoilleen kertomuksensa.

Oli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi
ja ytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut.
Hän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin
asti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista
eikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen
Pyhän Neitsyen ansioksi.

Kuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa

kohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi
kertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista
pitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.

Kun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten

Müller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen
kolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan
minkä muurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien
katseet olivat kiintyneet hänen huuliinsa.

Mutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen

hengityksensä muuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen,
hän rypisti kulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin

puhumatta… Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua
kerskailulta, niin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon
toivossa, sillä semmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on
saada vuodattaa vertani kuninkaan puolesta…

— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis

tuo kolubriini?…

— Tuo kolubriini… minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen

ruudilla rikki!

— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän

huudahduksen jälkeen vallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt
yleinen hämmästys. Kaikki katselivat nuorta miestä, joka seisoi
silmät säkenöiden, puna poskilla ja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin
paljon oli hänen olemuksessaan tällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa
uljuutta, että jokainen uskoi hänen todella kykenevän semmoiseen
tekoon.

— Kuinka te sen teitte? — kysyi kuningas. Kmicic kertoi

tapahtuman kulun.

— En usko korviani! — sanoi kansleri Koryciński.

— Hyvät herrat! — sanoi kuningas arvokkaasti.

— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa

valtakunta niin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja
kansalaisia.

— Tämä mies voi sanoa itsestään: »Si fractus illabatur orbis,

impavidum ferient ruinae!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään
siteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.
 — Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. —
Kertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan
ruotsalaisten joukkojen läpi!

— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja

aamulla ruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi
tilassa tutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.

— Pääsitte siis pakenemaan?

— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen

minua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan…

— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi

eräs herroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa
Częstochowon edustalla… Se pitää paikkansa.

— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja

koettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen… Silloin minä
iskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän
vihasi minua.

— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti

kuningas ilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia
puhumaan… Müller siis antoi teidät Kuklinowskille?

— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani

tyhjään riiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä
orteen, ja hän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.

— Hyvä Jumala!
 — Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme
aatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat
aikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja
päästivät minut pinteestä.

— Ja te pakenitte. Nyt ymmärrän! — sanoi kuningas.

— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski

palasi. Sitten minä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin
vuorostani häntä.

Tapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen

silmänsä alkoivat kiilua kuin suden silmät.

Mutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi,

arvokkuus leikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi
nauraen:

— Se oli oikein hänelle! Petturi ei ansainnut parempaa kohtelua!

— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun

mennessä hän lienee paleltunut kuoliaaksi.

— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi

kuningas, joka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten
tulitte noitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden
nimet?

— Kiemlicz, isä ja kaksi poikaa.

— Mater mea de domo Kiemlicz est, — sanoi arvokkaasti

Wydzga.
 — Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! —
sanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia,
vaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle
uskollisia.

Tällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin

arkkipiispan korvaan ja lausui sitten:

— Paljon tulee tänne sellaisia, jotka oman kunniansa

kohottamiseksi tahi palkinnon takia puhelevat minkä mitäkin.
Tämmöiset tuovat vääriä tietoja, ovatpa usein vihollisen
palkkaamiakin.

Kmicic sävähti punaiseksi.

— En tunne teidän arvoanne, — sanoi hän, — mutta otaksun

teidän olevan korkeassa asemassa… Ei ole kuitenkaan olemassa
niin ylhäistä arvoa, joka oikeuttaisi ilman todisteita syyttämään
aatelismiestä valheesta.

— Mies, te puhutte suurelle valtakunnan kanslerille! — sanoi

Lugowski.

Kmicic vihastui.

— Sille, joka syyttää minua valheesta, olipa hän vaikka kansleri,

minä sanon: helpompi on syyttää valheesta kuin panna alttiiksi
henkensä, helpompi antaa musteen vuotaa kuin veren!

Koryciński ei ollenkaan loukkaantunut, sanoi vain:

— Minä en syytä teitä valheesta, herra ritari, mutta jos on totta,

mitä puhuitte, niin teillä täytyy olla kylki poltettu.
 — Tulkaa toiseen huoneeseen, niin minä sen teille näytän! —
sanoi
Kmicic tiukasti.

— Ei tarvitse! — sanoi kuningas. — Uskomme teitä muutenkin!

— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. —

Minä itse haluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei
kukaan, olipa miten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on
palkinto kaikista kärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta
tahdon, että minua uskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas
kätensä haavoilleni!

— Minä en ole epäuskoinen! — sanoi kuningas.

— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. —

Minä en erehdy ihmisistä.

Mutta Kmicic pani kätensä ristiin.

— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä

sietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.

— Minä tulen! — sanoi nuori hoviherra Tiesenhausen.

Hän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän

mennessään:

— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin

puhua kanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme.
Nimeänne en voi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt
teidät kasvavana ja ollut itsekin silloin poikaiässä.