Sowing the Sacred: Mexican

Pentecostal Farmworkers in California

Lloyd Daniel Barba
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/sowing-the-sacred-mexican-pentecostal-farmworkers
-in-california-lloyd-daniel-barba/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Governing California in the Twenty-First Century

(Seventh Edition)

https://ebookmass.com/product/governing-california-in-the-twenty-
first-century-seventh-edition/

Guide to Local Government Finance in California

https://ebookmass.com/product/guide-to-local-government-finance-
in-california/

The Club Ellery Lloyd

https://ebookmass.com/product/the-club-ellery-lloyd/

Psychosocial Issues in Palliative Care Mari Lloyd-

Williams

https://ebookmass.com/product/psychosocial-issues-in-palliative-
care-mari-lloyd-williams/
John Poyer, the Civil Wars in Pembrokeshire and the
British Revolutions Lloyd Bowen

https://ebookmass.com/product/john-poyer-the-civil-wars-in-
pembrokeshire-and-the-british-revolutions-lloyd-bowen/

In Search of the Mexican Beverly Hills: Latino

Suburbanization in Postwar Los Angeles Jerry González

https://ebookmass.com/product/in-search-of-the-mexican-beverly-
hills-latino-suburbanization-in-postwar-los-angeles-jerry-
gonzalez/

The Sacred Depths of Nature Ursula Goodenough

https://ebookmass.com/product/the-sacred-depths-of-nature-ursula-
goodenough/

Word Travelers and the Missing Mexican Molé Raj Haldar

https://ebookmass.com/product/word-travelers-and-the-missing-
mexican-mole-raj-haldar-2/

Word Travelers and the Missing Mexican Molé Raj Haldar

https://ebookmass.com/product/word-travelers-and-the-missing-
mexican-mole-raj-haldar/
Sowing the Sacred
 Sowing the Sacred
Mexican Pentecostal Farmworkers in California
LLOYD DANIEL BARBA
 Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers the
University’s objective of excellence in research, scholarship, and education by publishing
worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press in the UK and
certain other countries.
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.
© Oxford University Press 2022
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in
writing of Oxford University Press, or as expressly permitted by law, by license, or under
terms agreed with the appropriate reproduction rights organization. Inquiries concerning
reproduction outside the scope of the above should be sent to the Rights Department,
Oxford University Press, at the address above.

You must not circulate this work in any other form and you must impose this same
condition on any acquirer.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Barba, Lloyd Daniel, author.
Title: Sowing the sacred : Mexican Pentecostal farmworkers in California /
Lloyd Daniel Barba.
Description: New York, NY, United States of America : Oxford University
Press, [2022] | Includes index.
Identifiers: LCCN 2021057808 (print) | LCCN 2021057809 (ebook) |
ISBN 9780197516560 (hardback) | ISBN 9780197516584 (epub)
Subjects: LCSH: Pentecostal churches—California—Wasco—History—20th century. |
Foreign workers, Mexican—California—Wasco—Religious life. |
Agricultural laborers—California—Wasco—Religious life. |
Wasco (Calif.)—Church history—20th century.
Classification: LCC BX8762.A 44 W37 2022 (print) | LCC BX8762.A 44 (ebook) |
DDC 289.9/40979488—dc23/eng/20220128
LC record available at https://lccn.loc.gov/2021057808
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2021057809
DOI: 10.1093/oso/9780197516560.001.0001
The book is dedicated to the farmworkers who have broken
their bodies, atoning for the nation’s sin of starvation.
 Contents

List of Figures
Acknowledgments

Introduction: The Sacralized Profane

1. Sacred Routes: Mapping Churches
2. Sacred Waters: Baptizing Churches
3. Sacred Fields: Building Churches
4. Sacred Talents: Maturing Churches
5. Sacred Nostalgia: Remembering Churches
Conclusion: Beyond the Sacralized Profane

Notes
Bibliography
Index
 List of Figures

Figure 1.1. Map of Obras Apostólicas in Sowing the Sacred. Mexican

Pentecostalism flourished in rural California, most notably
in Southern California’s Citrus Belt, the Imperial Valley
(even crossing borders into adjacent agricultural centers
in Arizona and Mexico), the San Joaquin Valley (the
southern portion of the larger Central Valley) as well as in
the coastal valleys such as Salinas, Pajaro, Santa Clara,
and the Oxnard Plain. This map spans from the northern
part of the Central Valley to the southern border with
Mexico. Map designed by Eva M. Díaz and the author.
Figure 1.2. The Sixth General Convention, San Bernardino California,
1930. The newly chartered denomination celebrated its
first convention officially as the AAFCJ in 1930 after
already meeting for conventions for half a decade.
Another photograph of the same building earlier that year
reveals the sign atop the church, “Iglesia Cristiana de la
Fel Apostólica Pentecostés P.A.W. Inc.,” reflecting both
the older name of the fellowship as well as its nominal
affiliation with the Pentecostal Assemblies of the World.
To date, this is the oldest Apostólico temple still standing
though it is now decommissioned. Photographs courtesy
of the José Ortega Photograph Collection.
Figure 1.3. Pedro Banderas with the San Jose Choir, 1932. Here
Pedro Banderas poses with his church’s choir just one
year prior to his first falling out with the newly formed
AAFCJ. Banderas built the earliest Apostólico temples in
Northern California (described more at length in chapter
3). Despite his pioneering efforts with the denomination,
 the break with the AAFCJ overshadowed his larger story
when he was only briefly mentioned in the
denomination’s 1966 commemorative volume.
Photograph courtesy of the José Ortega Photograph
Collection.
Figure 2.1. Dunking near the Derrick. The budding congregation of
Calexico (ca. early 1920) celebrated a baptism by posing
atop a derrick, a ubiquitous symbol of irrigation.
Photograph from Cantú et al., Historia, 8c.
Figure 2.2. Baptisms in El Canal Xochimilco. South of the border in
the Mexicali Valley, the use of canals for baptisms was
common. Many of the first converts of the Mexicali region
were baptized in this canal. Photograph from Wiki
Historia de la Igelsia Apostólica de la Fe en Cristo Jesús.
Figure 2.3. The Irrigational Waters of Baptism. In this baptism near
Patterson ca. 1950, Reverend Miguel Marrufo exemplified
forms of subaltern arts by repurposing grower-controlled
waters. Photograph courtesy of Milca Montañez-Vizcarra.
Figure 2.4. Low-Water Baptism near Los Angeles. Very few
conditions hindered Apostólicos from baptizing. Reeds,
pesticides, and low-running muddy waters were common
in the sites they chose to baptize. In this 1930
photograph pioneer Guadalupe Lara baptizes Ramona
Chavarín in the “Pico River” (San Gabriel River) amid the
orchards near Pico Rivera. Photograph courtesy of Esther
Amaya Ares.
Figure 2.5. Baptisms in the River Every Sunday. Before they could
afford their own temple and baptistery, members of the
Sanger congregation were baptized in the Kings River in
the early 1930s. The importance of baptisms as a ritual
of high soteriological significance and memory making is
evident in the way that that the Sanger church chose to
commemorate baptisms in its commemorative volume on
60 years of the local congregation’s history. Photograph
 from Trujillo et al., Precious Memories, courtesy of Marta
Bracamonte Valdez.
Figure 2.6. Jesús Valdez Baptizes in the San Joaquin River. This
photograph captures the important moment when a
baptizee is drawn out of the water. Rather than highlight
the collective nature of baptisms, this photograph sheds
light on the importance of the ritual for the individual.
Because it was the preeminent ritual, Valdez likely did not
second-guess stepping into the San Joaquin River near
Patterson in his full suit and tie. This river, as well as the
Kings, Kern, and Stanislaus rivers, held a place in
Apostólico memory in the San Joaquin Valley. Photograph
courtesy of Milca Montañez-Vizcarra.
Figure 2.7. Collective Rituals of Baptisms. Regardless of outdoor
environments, witnesses at baptisms typically wore their
“Sunday best” to acknowledge the sanctity of the
moment in their sacralization of space. In these sites they
read from the Bible and sang hymns to the tune of
guitars. This 1933 photograph at the “Pico River”
captures the spectacle of the baptism and how
Apostólicos seemed to be out of place, with Bibles in
hand and dressed in either suit and tie or white tunics.
The state of the collapsing fence captured in the
foreground of this photograph suggests that Apostólicos
regularly trespassed to access baptismal waters.
Photograph courtesy of Esther Amaya Ares.
Figure 3.1. The Isaac Sánchez Labor Camp. Irma Pérez drew a
diagram of the spatial arrangement of the agricultural
labor camp managed by Isaac Sánchez in Patterson. The
carpa functioned as the centerpiece of the camp, and
families, including the Pérezes, lived near it and attended
services there. Workers at the camp remembered it as
the “Isaac Sánchez Farm Labor Camp” though Sánchez
only oversaw the camp. The spatial arrangement of the
camp embodies the kinds of alternative religious
 communities forged in the social margins. Schematic
layout hand-drawn by Irma Pérez and digitally enhanced
by Eva M. Díaz.
Figure 3.2. Cantando en la Carpa. The carpa in Patterson brought
together farmworkers from the far-flung reaches of the
borderlands. As this photograph of cantando en la carpa
(singing in the tent) captures, an adult, or even a child,
could very well be sitting next to another who might have
journeyed hundreds to thousands of miles to work for a
portion of the summer. The carpa, rather limited in size,
brought worshipers into close quarters. Here we see the
Dorcas (the married-women’s auxiliary) performing for
the congregation. In the more transitory conditions
uniforms were harder to come by and much less to keep
consistent, and one can thus see the variation of dress
styles and standards in the carpa. These variations in life
and customs notwithstanding, the hymnals in their hands
facilitated a shared expression of worship. Photograph
Courtesy of Milca Montañez-Vizcarra.
Figure 3.3. The Carpa in Riverbank. The carpa in Riverbank (ca.
1949) offers a glimpse of a sturdier tent whereas the
carpas in Patterson and Sanger match the description of
tents suspended by guy ropes and anchored by stakes.
The tent served as a semipermanent transitional house of
worship for two years. Photograph courtesy of Eugenia
Manzano.
Figure 3.4. The Makeshift Baptistery. In this photograph Felipe
Manzano baptizes in the makeshift baptistery in the
Riverbank carpa. Because baptism counted as the most
important ritual in Apostólico doctrine (as noted in the
previous chapter), a baptistery factored in as a key
feature of some carpas and all temples. Photograph
courtesy of Eugenia Manzano.
Figure 3.5. Sanctifying San Jose’s Soil. Pastor Juan Amaya (center)
kneels to consecrate the ground upon which the new San
 Jose church would be built. He, along with pastor Pilar
Moreno (left), layman Marcelino Castillo (right), and
others, raise their hands, signaling both surrender (of
their physical labor) and victory (of their spiritual travails)
as they gather to sanctify the ground of the Mayfair
District where they would dedicate a new temple.
Photograph courtesy of the José Ortega Photograph
Collection.
Figure 3.6. Breaking U.S. Soil in Sanger. Epifanio Cota, fellow San
Joaquin Valley pioneer and bishop of Northern California,
led Jesús Valdez’s congregation in the groundbreaking
ceremony in the early 1930s. At a time of intense
xenophobia toward Mexicans, Apostólicos built
permanent structures in the United States with U.S. soil.
Photograph from Trujillo et al., Precious Memories.
Figure 3.7. Building with U.S. Soil in Delano. Pilar Moreno (seated,
second from left) oversees the construction of the temple
in Delano. Outside of the frame we do not see the
agricultural fields that surrounded the temple built and
dedicated in 1947. Photograph courtesy of Suzie
Zaragoza-Florian.
Figure 3.8. The Delano Temple. The temple in Delano boasted a
design distinct from its Pentecostal counterparts in the
cities and farming regions of rural California. Without
deep denominational coffers to draw from, the
congregation financed and built it under the supervision
of its pastor Pilar Moreno. Moreno designed and built
similar temples in Bakersfield, Otay, Soledad, and
Phoenix. From Yearbook, Northern District Apostolic
Assembly of Faith in Christ Jesus, unpublished, 1965.
Courtesy of its coeditor, Manuel Ares.
Figure 4.1. Making Tamales in Sanger. Church matriarchs are
remembered for making tamales. That the Sanger
congregation chose to memorialize tamaleras in its 60th
anniversary yearbook speaks to the importance of the
 practice and its centrality in shared memory. Pictured
here are women making tamales in the 1950s.
Photograph from Trujillo et al., Precious Memories.
Figure 4.2. Women and the Tamales Delivery Truck. Apostólico
congregations transformed the tamales fundraiser into
local cottage industries, complete with a streamlined
production and clientele bases. In this 1940s photograph
from Salinas, tamaleras pose proudly next to an early
1940s Chevrolet Carryall, which they customized and
later came to know affectionately as the “tamales truck.”
Photograph courtesy of Milca Montañez-Vizcarra.
Figure 4.3. Artisanal Decor in the Patterson Carpa. Women even
decorated the pulpits with tejidos as shown in this late
1940s picture of a children’s choir in the Patterson area.
The congregation started here in a carpa and by the
early 1960s moved into a temple in Grayson. Photograph
courtesy of Milca Montañez-Vizcarra.
Figure 4.4. Artisanal Decor in the Grayson Temple. In this
photograph longtime presiding bishop, Antonio Nava, led
a service in Grayson near Patterson (ca. mid-1960s);
Jesus Valdez sat behind him. From fresh flowers to
embroidery, the various kinds of artisanal decor filled the
space and lent it a sense of sacredness. Photograph
courtesy of Milca Montañez-Vizcarra.
Figure 4.5. Estandarte de “Esfuerzo cristiano de señoras de la Iglesia
de San José Calif.” Before the Dorcas ministry was
formally organized and named, women’s auxiliary groups
gathered under the name “Esfuerzo Cristiano” (“Christian
Endeavors”) within their respective congregations.
Banner courtesy of Martha Romero and photograph by
the author.
Figure 4.6. Dedication of the Church in Salinas, 1966. This full page
from the unpublished 1966 yearbook of the AAFCJ
Northern District displays multiple photographs taken of
the temple dedication in Salinas. The celebration included
 a parade of all members of the church and those from
surrounding Apostólico churches. Two Dorcas led the
procession with their handmade banner followed, by
ministers, the band, and more Dorcas. Even the choir
“Voces Apostólicas” from Los Angeles directed by Paul
Ares made its way north to participate in the march and
dedication service. Photograph from the Papers of
Manuel Vizcarra.
Figure 5.1. Tulare Orchestra. An orchestra from Tulare at their 1934
performance in Otay, a small town on the U.S.–Mexico
border. The Tulare church later rose to regional
prominence under the pastorate of Epifanio Cota, an
itinerant farm laborer and evangelist (migration made
both occupations possible). Local church bands
performed at special services throughout the state.
Several movement leaders occupy the second row,
showing the importance of these kinds of performances
and showcasing denominational maturation. Photograph
courtesy of the José Ortega Photograph Collection
Figure 5.2. Youth Band from Gonzalez. The periodical that
highlighted this 1946 youth band from Gonzalez (Salinas
Valley) stressed how the small congregation in a small
city strung together an orchestra. These sorts of
disadvantaged circumstances became sources of pride.
Photograph from “La Nube y El Fuego,” Reportero Juvenil
(julio y agosto, 1946), in the Antonio Nava Collection,
Apostolic Assembly Historical Archives.
Figure 5.3. First Youth Choir in Calexico. Between the year of the
budding denomination’s first meeting in 1925, when
leaders informally met under the tentative organization
name of La Iglesia de la Fe Apostólica Pentecostés, to the
securing of a denominational charter in the state of
California as the AAFCJ in 1930, the photographic record
attests to a parallel organization of musical groups and
cultures. Pictured here is a 1928 choir from Calexico
 comprised of twice as many women as men (perhaps
reflecting different vocal ranges). As in figures 5.2 and
5.5, the musical group is pictured at its local context,
unlike the traveling troupe of Tulare (figure 5.1) and the
regional youth choir (figure 5.4). Choirs, such as the one
pictured here, would have been fully expected to perform
in other churches. Apostólico choirs played the dual parts
of propagating their doctrines through performances of
music (an aural experience) as well as through the visual
sights of seeing holiness codes enacted and inscribed as
shown here in the sashes worn by the women
proclaiming “La Divinidad” (“Holiness/Divinity”). Such
aural and visual attestations ran counter to the idea of a
culturally vacuous migrant proletariat and
dehumanization in the profane context of industrial
agriculture, chiefly at the time of this photograph, in the
Imperial Valley. Photograph courtesy of the José Ortega
Photograph Collection.
Figure 5.4. Youth in Uniform. This memorable photograph of women
at the inaugural annual youth convention in 1934 in Otay
serves as a past reference point of holiness dress and
purity as well as a profound statement of the
denomination’s idealized material past. Interviewees
would remember how “women used to dress in long
white tunics.” The photographic evidence strongly
corroborates their memories. The expectations of such
dress standards, however, often goes uncritically
mentioned. Photograph courtesy of the José Ortega
Photograph Collection.
Figure 5.5. Salinas Apostólicos Harvesting. Members of the Salinas
church gather for a quasi-staged photograph in the mid-
1940s. The church familia remembered and kept names
of their fellow believers in a practice which betrayed that
of portraying Mexican as mere laborers. Standing to the
 far right is the eventual presiding bishop of the AAFCJ.
Photograph courtesy of Milca Montañez-Vizcarra.
Figure 5.6. Women Workers at the Driscoll Strawberry Camp, ca.
1948. The Driscoll Strawberry Camp launched a five-year
project in Escalon, just east of Modesto. Apostólicos—
such as Helen Esqueda and Eva Montes pictured here—
comprised the majority of the workers and used the small
labor camp houses as places to host church prayer and
study until they were able to cobble together resources
to purchase a small plot of land offsite in nearby
Riverbank to raise up a carpa. The house pictured here is
a reminder of the many forms that sacred space assumed
and the dire impoverished conditions in which Apostólicos
carved out a socio-religious existence. Photograph
courtesy of Eugenia Manzano.
Figure 5.7. Josie and Jeannie at Work. Eugenia “Jeannie” Manzano
recalls her days on the Driscoll family farm as a
strawberry sharecropper in Escalon where her family
lived among several other Apostólico families. Apostólicos
comprised the majority of workers at the farm. Manzano
remembered the many ways in which the families rallied
to raise up a carpa in nearby Riverbank and later a
temple in Modesto. Photograph courtesy of Eugenia
Manzano.
Figure 5.8. Apostólicas at the Isaac Sánchez Labor Camp. As shown
in this photograph taken by Irma Pérez, the church
familia was comprised of multiple layers of kinship. From
left to right are Irma Pérez’s mother, an acquaintance
who would travel to the camp for church and work, and
Pérez’s aunt. The church familia included the nuclear,
extended, and spiritual family, and its bonds were forged
in the shared work and worship environments.
Photograph courtesy of Irma Pérez.
Figure 6.1. Youth Convention in Phoenix, 1945. Convention
attendees often filled temples well beyond capacity. In
 this photograph and others in the collection, the
aesthetics of worship that characterized temples in
California (as documented in the previous chapters) are
observable. Women in the choir wore the white tunics,
flowers filled the altar area, and banners flanked the
congregation. Lest anyone boast in their work, the
scripture (Ephesians 2:20) painted on the wall in Spanish
in blackletter read, “Built upon the foundation of the
apostles and prophets, Jesus Christ himself being the
chief cornerstone.” Below that, the painted ribbon
declared, “God Is Love.” Photograph courtesy of the José
Ortega Photograph Collection.
Figure 6.2. Sowing the Sacred in Salinas. This 1940s photograph
appears to be hardly different from many of the
photographs taken by the alphabet agencies of the 1930
and 1940s, and it is one that captures yet another group
of so-called stoop laborers. Pictured here, the women of
the Salinas church bear the burden and heat of the day
to sustain their own families and to build up the church.
It is perhaps these kinds of intensive labor moments,
inter alia, that former farmworker José Ortega (quoted in
the epigraph) had in mind when he described those “who
knew how to strive and work in difficult times and who
sowed with their sufferings and efforts in the work of
God that which our own eyes now behold and hands now
feel.” Photograph courtesy of Milca Montañez-Vizcarra.
 Acknowledgments

Sowing the Sacred is a historical inquiry influenced, shaped, and

received by many wonderful people. While many of my closest family
and friends imagined me cloistered away and writing feverishly in a
cubicle, the reality is that the process of researching and writing this
book opened up my world, giving me the opportunity to meet and
share ideas with great minds and kind souls. Many of the individuals
acknowledged here do not know each other, but even as strangers
to one another they have collectively impacted my work. This has
been done en conjunto.
Even this acknowledgments section raises a contested origins
story for myself: Where did this really begin? Most directly, the
earliest foray into this topic began as a senior capstone paper guided
by William Swagerty at the University of the Pacific. Thanks to the
care of three professors, I reached that point in the first place. The
late historian Caroline Cox sparked in me an insatiable curiosity to
understand American history, and Alan Lenzi and Carrie Schroeder
took me to the deeper past while also providing a first-generation
college student the best mentorship to navigate this foreign world of
higher education and academia.
I took the next major step into this journey of inquiry when I
matriculated at the University of Michigan’s Program (now
Department) of American Culture along with a delightful cohort:
Garrett Felber, Katie Lennard, Jasmine Kramer, Jenny Kwak, and Eric
Shih. I am also appreciative of the broader intellectual community of
fellow students during those years: Steve Arionus, Yamil Avivi,
Carolyn Dekker, Frank Kelderman, Natalie Lira, Alex Olson, Jen
Peacock Garcia, and Joo Young Lee. A special thanks goes out to
fellow Latina/o studies scholar Hannah Noel for your invaluable
collegiality. CaVar Reid’s friendship and support started in grad
school but continues unabated to this day. Fellow Wolverines Jared
Kane and Amir Magshoodi spent many hours writing and studying
with me in many of Ann Arbor’s coffee shops. At Michigan I was
fortunate to learn from teachers and mentors who taught me to ask
critical questions about history, race, religion, and cultural studies:
Matthew Countryman, Greg Dowd, Gregg Crane, Colin Gunkel,
Kristin Hass, Martha Jones, Mary Kelley, and Matthew Stiffler. Even
though only a fraction of the dissertation has made it into Sowing
the Sacred, I owe a special thanks to my dissertation committee
which guided me through a study that compared the historical
trajectories and narratives of Mexican Pentecostals to their white
(Dust Bowl/Okie) counterparts. Daniel Ramírez (of whom I will say
more) chaired this dream team committee with a clear end in mind.
Silvia Pedraza pushed me to bring together historical and sociological
studies on immigration and race. Phil Deloria stretched my questions
(and mind!) in directions I didn’t know were possible. Ed Blum made
clearer to me the potential of my archival sources. This book
represents an expanded use of those studies, questions, and archival
sources.
Colleagues at Williams College provided tremendous support for
this project when it was just taking shape as a book proposal in the
2016–2017 academic year. Deep gratitude is in order to Zaid
Adhami, Denise Buell, Ondine Chavoya, Maria Elena Cepeda, Jason
Josephson Storm, Mérida Rua, Carmen Whalen, and Saadia Yacoob.
No one is to be thanked more than Jacqueline Hidalgo, who took an
interest in my project and whose sage advice is unmatched and . . .
dare I say of “scriptural” quality?
Amherst College has offered generous support for research,
travel, and writing. A yearlong sabbatical provided by the Louisville
Institute and Amherst College afforded me the much-needed time to
compose an almost whole new manuscript based on merely two
chapters of the dissertation and to finally send it off to Oxford
University Press, where Cynthia Read has provided excellent editorial
leadership to see this manuscript through. (Thanks are in order as
well to the anonymous peer reviewers.) The Louisville Institute’s
leadership, Edwin Aponte and Don Richter, offered invaluable
direction during that year. My colleagues in the Religion Department
at Amherst have proven most kind and generous: Andrew Dole,
Rebecca Stephens Falcasantos, Maria Heim, Tariq Jaffer, and Susan
Niditch. I count myself lucky to have briefly overlapped in the
department with Michael Amoruso, Robert Doran, Jason Jeffries, and
David Wills. Along the way, Lisa Ballou ensured that I settled into my
new role at Amherst and provided much needed technical support
with all things teaching and research. An unexpected treat of
teaching at Amherst has been the opportunity to work with
colleagues in Latinx and Latin American studies: Sony Coráñez
Bolton, Mary Hicks, Rick López, Solsi del Moral, Paul Schroeder
Rodriguez, Leah Schmalzbauer, and Eva M. Díaz, who not only ran a
smooth program for us all but also provided a few graphics for this
book. Colleagues both here at Amherst and in the larger Five College
network have offered critical feedback on my work along the way
and provided a thriving intellectual environment to discuss all things
religion and American studies: Felicity Aulino, Amy Cox Hall, Bill
Girard, Colin Hoag, Lili Kim, Jallicia Jolly, Mona Oraby, and Kiara Vigil.
Finally, research assistants provided support by transcribing
interviews, tracking sources, and sifting through data: Tatyana
Castillo- Ramos, Olivia Doyle, Obed Narcisse, Manuel Rodriguez, and
Ana Vieytez.
Working as a historian across various academic fields and
disciplines has been rewarding. I became accustomed to switching
gears from presenting and collaborating with colleagues in U.S.
history, American studies, Latinx studies, religious studies, and more.
Michigan, Williams, and Amherst provided generous funds to attend
numerous academic conferences and seminars, providing the means
to establish important, lasting connections. To this end, I am
especially thankful to those who have provided feedback or have
asked me to share early drafts of chapters: Sammy Alfaro, Jonathan
Calvillo, Morgan “Ted” Cassady, Priscilla Cortez, Dara Delgado, Roy
Fisher, Erika Helgen, Brett Hendrickson, Felipe Hinojosa, Deborah
Kanter, Candace Lukasik, the late Luis León, Nestór Medina, A. G.
Miller, Jose Montes, Richard Newton, Leah Payne, Aida Ramos, Jorge
Busone Rodriguez, Benjamin Rolsky, Roberto Lint Sagarena, Arlene
Sanchez-Walsh, Ekaputra Tupamahu, and Donald Whitt III. Erica
Ramirez and I began and finished our respective programs right
around the same time; her friendship and willingness to share work
has meant so much to me. My work on Pentecostalism would not be
where it is without Andrea Johnson’s friendship and timely feedback.
I owe her a great debt.
I could not have foreseen so early into this journey how it would
lead to a greater public history project: the founding of the first-ever
interdenominational Latino Pentecostal archival collection. Under the
direction of Daniel Ramírez, I worked with a creative team to process
extensive archival collections donated to the David Allan Hubbard
Library at Fuller Theological Seminary. I especially wish to thank the
families of Manuel Gaxiola and Manuel Vizcarra, who all graciously
entrusted us with materials that are now available for study.
Archivist Adam Gossman offered the necessary support to bring the
dusty records to life that Felipe Agredano, Ben Lopez, Hannah
Lopez, Milca Montañez Vizcarra, Claudia Rosales, Abraham Ruiz,
Mark Vizcarrra, and I processed. Milca’s unwavering dedication to
the project helped bring this vision to fruition. Ismael Martin del
Campo II and Ismael Martin del Campo III at the Apostolic Assembly
Historical Archives facilitated my visit there and brought out key
collections and documents for me to consult. Herminia “Minnie”
Martinez’s historical sleuthing through public records on the early
histories of Pentecostal leaders and churches yielded priceless
historical documents. My 24 interviewees for Sowing the Sacred
entrusted to me their stories and reflections of living during hard
times and provided copies of material and leads that proved
essential to many of the chapters in this book. Manuel Ares
graciously provided me with historical materials and offered critical
interpretations of Pentecostal history, as did Milca Montañez Vizcarra.
They set up the necessary introductions to earn the trust of my
interviewees.
These acknowledgments would be incomplete without expressing
my deepest gratitude to the one who directed me on the path to
accomplish this work. In the acknowledgments of his book, Migrating
Faith, Daniel Ramírez noted that if he could be half of the mentor
Another random document with
no related content on Scribd:
 Ja Pentti antoi ennen lähtöään hänelle vielä nyrkiniskun suuta
vasten.
Siin' on raiskaajalle!

— Mitä tästä seuraa? oli ensimmäinen selvä ajatus Pentin

aivoissa. Hänen oma tiensä oli nyt selvä, mutta mitä nyt seuraisi
teosta kotiväelle ja koko talolle?

Pentti juoksi hengästyneenä kotiinsa ja valmistui heti paikalla

matkaan. Jaakon hän vei kahden kesken kamariin ja selitti hänelle
lyhyesti asian.

— Ja mitä tästä seuraa meille muille ja talolle?

— Sitä en tiedä. Tulin mielettömäksi raivosta. Voit selittää minun

lähteneen kotoa jo päivää ennen. Kukaan ei ole minua nähnyt
tänään paitsi tyttö.

— Entä hän?

— Hän ei uskalla puhua mitään, ja minähän sen olen tehnyt ettekä

te muut. Hyvästi nyt, veli. Minä palaan kerran lyömään heitä vielä
lujemmin.

— Onnea matkallesi!

Miehet puristivat kättä, ja Pentti hyppäsi pyörän selkään.

Seuraavana päivänä hän olisi jo kaukana, ehkäpä rajan toisella
puolella.

Vänrikki makasi kirkonkylässä heikkona saamistaan haavoista.

Pian hän sieltäkin siirtyi jonnekin, päästyään jaloilleen, eikä hänestä
tiedetty mitään sen perästä.
X.

Jaakko odotti rohkeana seurauksia Pentin teosta, mutta mitään ei

kuulunut suoranaisessa muodossa. Eihän ollut Koljakoffilla todistajia
saamastaan selkäsaunasta. Ryssiä tosin lisättiin ja aseistettiin ja
Hautamäen metsiä haaskattiin entistä enemmän. Suuria
tukkipuitakin jo kaadettiin, eikä ollut Jaakon hyvä mennä
vastustelemaan.

Oli pidetty asiasta jonkunlainen tutkinto, jossa hautamäkeläisiä

kuulusteltiin. Jaakon täytyi silloin ensi kerta elämässään valehdella,
ja se ei ollut helppoa. Hän sai kumminkin sen tehdyksi reippaasti ja
vakuuttavasti. Pentti oli lähtenyt päivää aikaisemmin ja sillä hyvä.

— Helvettiäkö te meitä vainoatte yhden ryssärutkun takia! oli

Jaakko kivahtanut ryssäläismieliselle nimismiehelle.

— Penttihän on kumminkin syyllinen.

— Olkoon, mitä se sitten meihin muihin kuuluu. Hakekaa syyllinen

käsiinne, lisäsi Jaakko vahingoniloisesti. — Nimismiehellä näkyy
olevan mieluista tehtävää näiden ryssien kanssa.

— Täytyyhän sitä viran puolesta.

 — Ei ryssät joka paikassa saa nimismiehiltä tukea ja apua. Täällä
sitävastoin…

— No älkäähän. Saattaa tämä asiakin tulla teille vielä vaikeaksi,

jos pröystäilette.

— Tulkoon vaikka tuhannen pirua, mutta minä en matele ryssien

enkä heidän apuriensa jaloissa!

Nimismies oli lähtenyt hieman häpeissään.

— Koko karhu tuo Hautamäen isäntä, oli hän sanonut

kyytimiehelleen.

Talon työväki kähni salaperäisenä. Olisi pitänyt tietää mihin Pentti

on mennyt. Tuli työpaikoillakin siitä puhe, ja muutamat olivat
suurisuisina valmiit tuomitsemaan Penttiä hänen tekonsa johdosta.
Toiset naureksivat ja sanoivat, että »oikein! niin sitä ryssää on
lyötävä, kun kerran rupeaa lyömään».

Mutta ryssät löivät vuorostaan Hautamäen metsää.

— Elävät kuin viimeistä päivää, sanoi eräänä päivänä Emmi

Jaakolle. —
Ei uskoisi heitä ihmisiksikään. Oletko käynyt metsässä?

— En. Minua ei haluta nykyjään katsella omaa metsääni.

— Siellä on kaadettu eilen ja toissa päivänä parasta

säästömetsää.

— Kallion kangastako?

— Niin.
 Jaakko kirosi ja lähti hammasta purren menemään metsään, mutta
Emmi juoksi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsipuolesta.

— Henkesi menetät. Koetamme yhdessä kärsiä. Onhan meillä

takamaa vielä.

Jaakko kääntyi takaisin. Mitäpä se olisi auttanut metsään meno?

Vieraan maan pistinmiehet vartioivat hänen omaa metsäänsä.

Jaakko tunsi kuin paatisen painon hartioillaan. Nyt hän ymmärsi

täydellisesti Pentin teon vaikuttimet. Häneltä raiskattiin metsä,
Pentiltä morsian.

— Niin, onhan meillä vielä takamaan metsä, sanoi Jaakko tuvan

portailla vaimolleen. — Parasta olisi, kun muuttaisimme sinne
kokonaan.

— Toivotaan parempia aikoja, sanoi emäntä.

Jaakko istui voimatonna tuvan portaille. Ennenkuin hän ehti siinä

tasaantua, tuotiin sana, että ryssille oli taas lehmä teurastettava.

Jaakko otti vaatimuksen vastaan melkein välinpitämättömänä.

Tämä oli jo kahdeksas lehmä. Pentin lähdön jälkeen ei lehmiä

otettu enää toisista taloista ainoatakaan. Edellisellä viikolla ei hän
suosiolla toimittanut teurastusta, ja ryssät ottivat parhaimman
karjasta ja vallimiesten kanssa teurastivat. Hän ei saanut siitä edes
mitään korvausta. Sellainen kuuluu heillä sääntö olevan.

— Käy valikoimassa lehmä ja käske miesten se toimittaa ryssille,

sanoi
Jaakko Emmille. — Minä en jaksa. Ja minun on mentävä
Kinkomaahan.
Sieltä kuuluu huonoja uutisia.

Kuuntelematta vaimonsa joka viikko uusiutuvaa valitusta ryssien

pakkoluovutuksesta Jaakko lähti Kinkomaahan.

Ville kuului siellä jo riitelevän Helenansa kanssa. Tyttö ei ollut

puhunut talon veloista mitään Villelle, ennenkuin käski häntä korkoja
toimittamaan. Ville oli kiivastunut, ja kerrottiin että riita jatkui joka
päivä talon veloista. Ville oli uhannut myydä talon, ja saadakseen
paremman hinnan oli hän ajanut pois maaltaan ne torpparit, jotka
olivat suullisen sopimuksen varassa. Jaakko oli päättänyt mennä
Kinkomaahan estääkseen Villen talonmyyntiä ja saadakseen hänet
sopimaan torppariensa kanssa.

Helena hieman hämmästyi nähdessään Jaakon. Hän tiesi

veljeksien jäykät välit ja ihmetteli mitä nyt Jaakko aikoi käynnillään.
Neuvoi vieraan kamariin, jossa Ville loikoi sohvalla imeksien
piippuaan.

— Sinä vain pidät herrainpäiviä, sanoi Jaakko tervehdykseksi.

— Mitäs tässä muutakaan, kun ei ole taloa eikä tavaroita. Möin

koko tämän roskan; et ole taitanut kuullakaan.

— Möit?

— Mitäs tällä velkapesällä! Eikä taida minusta muutenkaan olla

maamieheksi.

— Paljonko oli velkoja?

 — Kaikki pankit täynnä. Vain parikymmentä tuhatta jäi ja nämä
roskat päälle, kun velat suoritin. Tulinkin tässä juuri kaupungista.

Jaakko istui tuolilla kädet ristissä, lakki takaraivolla, mittaillen

veljeä silmillään.

Ville mainitsi talon hinnan.

— Ja sadalla tuhannella möit tämmöisen talon! Ja sitten sinä olet

häätänyt torppareitasi.

— Muuten en olisi saanut sitäkään hintaa talolla.

— Etkö sinä yhtään häpeä! Heidän eduillaanko sinun on ostettava

omasi.
Tiedätkö mitä teet?

— Sitä mitä niin monet tekevät.

— Ja sinun on seurattava niitä, jotka lisäävät irtolaisia ja saattavat

kerran yhteiskunnan kuohumistilaan, rikkinäiseksi ja onnettomaksi
jokaiselle.

Ville vaikeni. Täytyihän tässä katsoa omaa etuaan. Niin tekivät

kaikki muutkin.

— Ja mitä nyt aiot? kysyi Jaakko terävästi.

— Muutan akan kanssa kaupunkiin ja perustan välitystoimiston.

— Minkä?

— Jossa talonkauppoja välitetään. Se kuuluu nykyjään

kannattavan hyvin.
 Jaakko vihelsi. Sitten hän hiljaa kirosi.

— Vai tulee sinusta talohuijari. No, kun ei työ maita… Turhaanpa

tulin sitten lähteneeksi.

— Taisit tulla sinäkin taloa ostelemaan?

— En ostamaan, mutta takomaan järkeä tyhmään päähäsi, kun

kuulin myyntiuhkailusi. Nyt näen, että kalloosi ei pysty mikään.

Jaakko nousi lähteäkseen.

— Elähän mene, Helena tuo kahvia.

— En minä nyt. Pitää ryssille joutua lehmää nylkemään ja

muutenkin…

… olet niin inhottava laiskuudessasi ja puuhissasi, aikoi Jaakko

lisätä, mutta jätti sanomatta.

— Ne ryssät vain siellä mellastavat.

— Niinhän ne… sinun ei nyt tarvitse maitasi pelätä.

— Ei, sillähän minäkin sitä myyntiä… olisivat saattaneet haaskata

vielä tämänkin talon.

— Ei sinussa ole hituistakaan miestä.

Jaakko oli jo ovella.

— Kuulehan, miten se Pentin juttu… meniköhän poika tosiaankin

Saksaan? kysyi Ville.
 — Pitääkö sinunkin siitä huutaa?

— Enhän minä kenellekään. Tässä nyt vain… onhan se minunkin

veljeni… ja kyllä se hyvä olisi, että poikia vaan menisi sinne.
Taitavat nyt sinua painaa sen Pentin vuoksi. Varo sinä sitä Nikki
Purolaa. Hän on aika piru.

Jaakko ei kiirehtinyt. Tunsi hieman kuin lauhtuvansa Villeen.

Helenakin toi kahvia ja tarjosi. Täytyi istua.

— Raskastahan se on elämä Hautamäessä nykyjään, kun karja

ryöstetään ja pellot ja metsät raiskataan, mutta me Emmin kanssa
pidämme päämme pystyssä. Emme ole riidelleet vielä kertaakaan.
— Se oli tarkoitettu Helenalle ja Villelle. Helena seisoessaan uunin
kupeella punastui ja katseli maahan. Jaakko tuli siinä katsoneeksi
häntä ja tunsi sääliä Helenan puolesta. Kaunis ja hyväntahtoisen
näköinen ihminen. Olisi kai saanut parempiakin kuin Villen.

Helena sai jo kokonaan hänen myötätuntonsa.

— Pidä sinä vain tätä Villeä kurissa. Se on hitonmoinen lurjus.

Saisit antaa sitä joskus selkäänkin, laiskuria. Olitko sinä
myöntyväinen omasta puolestasi talon myyntiin?

— Tämä Helenahan sitä puuhasikin.

— Pidähän suusi… et antaisi Helena tämän Vilien reuhastella

joutavaa.
Ottaisitte maapalan ja asettuisitte vaan tänne kotipuolelle.

Helena vain hymyili, mutta Ville jurahti:

— Kyllä kai me sittenkin muutamme kaupunkiin.

 '— No ei sitten, sanoi Jaakko katkerasti ja poistui hätäisesti
hyvästeltyään.

— Kaupunki saa siitä miehestä lisää yhden keinottelijan, sanoi

Jaakko ääneen mennessään talon pihamaalla.

Tiellä hän tapasi Nevalaisen.

— Mistä tullaan? kysyi hän Jaakolta ystävällistä äänensävyä

tavoitellen.

Nevalainen oli vastenmielinen naapuri Jaakolle. Ei olisi ilennyt

puheisiin hänen kanssaan puuttua.

— Kuuluu Ville talonsa myyneen, sanoi Nevalainen, koettaen

jatkaa keskustelua. — Taisi mennä halvasta. Ei jäänyt
torpparejakaan talon maalle kuin pari.

— Nekö ne hinnat noteeraavat? kivahti Jaakko. — Minun

mielestäni olisi talo sitä vauraampi, mitä enemmän olisi torppia.

— Metsää ne vain haaskaavat… niistä muuta hyötyä. Poispa se

Villekin niitä ajeli.

— Tietäähän tyhmyrin. Olettekin molemmat yhtä mielettömiä!

Se oli kuin laukaus. Nevalainen kähisi naamaltaan punaisena.

— Vai pitää naapuri minua sellaisena.

— Kaikkia niitä, jotka irtolaisten lukua lisäävät. Työväentalon

vakinaisia vieraita tehdään sillä neuvoin.

Nevalainen poikkesi toiselle tielle hyvästiä sanomatta.

 — Mene vaan, mietti Jaakko. — Omasi olisit kaupungissa sinä
niinkuin
Villekin.

Tultuaan kotiin näki Jaakko ryssien kuljettavan vallimiesten kanssa

talon parasta lehmää teurastettavaksi. Miehet nauroivat emännälle,
joka valitteli pihamaalla.

Mikä tästä kerran vielä tuleekaan, ajatteli Jaakko. Painajaisen

täytyy kumminkin kerran selvitä tai muuttua myrskyksi.
XI.

Talvi oli mennyt ja kevät teki tuloaan.

Vietettiin Venäjän vallankumous-sankarien hautajaisia kylän

työväentalossa. Niitä vietettiin joka paikassa muuallakin. Yhteinen
joukkohuumaus oli vallannut kaikki. Olihan niin odottamatonta
tsaarivallan kukistuminen! Mistään muusta ei puhuttu. Kun uutiset
tulivat, jättivät ensimmäisinä työmiehet työnsä ja kävelivät kylillä.
Paisuttava uutinen pani jo isännätkin kävelemään naapureihinsa. Oli
niin ihmeellistä, ettei tietänyt miten siitä olisi puhunut. Ja sitten oli
taloista sieltä ja täältä mennyt poika rajan taakse. Sekin tuntui nyt
arveluttavalta, kun saatiin tietää, että vallankumous huuhteli omiakin
rantoja. Ei osannut sanoa, oliko se hyväksi vai pahaksi. Täytyi jäädä
odottamaan.

Juhlakulkueeseen, joka järjestettiin kylän osuuskaupalla, ottivat

osaa isäntämiehetkin, ja nyt oli heistäkin luonnollista, että venäläiset
(ryssiä ei ollut enää) olivat kulkueen etupäässä. Punaiset liput
liehuivat. Vallimiehet astuivat ryssien kantapäillä, tai rinnalla, käsi
kaulalla muutamilla.

— Veljet, teidän ansiotanne tämä on kaikki.

 — Vot hjuva. Tsaari olemaks hoono mees. Kaikki loppu!

Kaikki talojen isännät eivät olleet kumminkaan mukana

kulkueessa. Olisi tuntunut oudolta lyöttäytyä metsän ja peltojen
raiskaajien kanssa samaan joukkoon. Vaikka eiväthän nämä tosin
syyllisiä siihen olleet. Tekivät mitä käskettiin. Tosin ne kaatoivat
joskus kuin uhitellen metsää ja vetivät linjojansa peltojen poikki,
mutta nythän oli sekin aika ohitse. Vallityöt oli lopetettu jo viime
syksynä, ja vartiosotilaat vain majailivat kylässä. Jokatapauksessa
nyt kaikki oli toisin.

Ja nekin, jotka eivät olleet kulkueessa, menivät työväentalolle.

Siellä tuntui hieman oudolta ensin, ja vallimiehet pyrkivät
pistelemäänkin heidän sielläoloaan. Työväestö oli kulkueessakin
katsellut hieman karsaasti niitä muutamia isäntämiehiä, jotka olivat
mukana. Nuokin tässä pääsevät siitä nyt osallisiksi, vaikka se on
vihattujen venäläisten verellä ostettu. Vieläköhän nyt vihaatte
venäläistä, kun se antoi teille vapauden?

Hautamäen Jaakko käveli myöskin talolle. Toiset olivat menneet

kulkueessa. Ei oikein osannut muodostaa muuta ajatusta kuin sen,
että tsaarivalta oli suistettu ja Suomellekin luvattu omat lakinsa ja
oikeutensa. Mitä muuta oli tulossa, ei voinut arvailla. Sitten näkisi
kun eläisi. Tuntui kumminkin kevyeltä elää näitä päiviä.

Talolla hän asettui ovisuunpuolelle istumaan. Vallimiehet ja ryssät

istuivat vierekkäin ja sylikkäinkin omassa ryhmässään. Joku
työväenyhdistyksen mies puhui vallankumouksesta oman
puolueensa näkökulmilta. Puhui kansakoulunopettajakin ja
maamiesneuvoja. Heidän puheitaan kuunnellessa vallimiehet
hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Puhukaahan nyt. Vielä tässä
Suomenkin työväestö, yhdessä venäläisten veljien kanssa, tekee
suursiivouksen. Kansanvalta näyttää isännille ja muille, jotka ovat
meitä ja venäläisiä halveksineet.

Puheitten jälkeen tehtiin ponsia ja päätöksiä. Kaivettiin kaikki

paikkakunnan kieroudet esille. Siinä selvitteli Suomen kansa
pienessä murto-osassa paheitaan ja rikkeitään. Muutamille oli
kumminkin arvoitus, mitä se koski vallankumoukseen ja sankarien
muistojuhlaan.

Nevalainen oli vallityön aikana kantanut upseerien avulla valtion

(Suomenko vai Venäjän, sitä ei tiedetty) varoja olemattomista
hevostöistä, ja siitä lausuttiin kansan paheksumistuomio.

Nevalainen suuttui, lähti ja kirosi mennessään.

— … sai temokraatit rehellisyyden puuskan… perhana!

Sankarijuhlasta palattiin, mutta tunnelma jatkui. Yhteinen

sankarihauta Pietarissa kuvasteli jokaisen mielessä. Hulikaanitkaan
eivät talolta palatessaan melunneet. Vallimiehistä muutamat
kiikkuivat ryssien kanssa kaulakkain.

Oli vaalea kevättalven ilta, ja mökeissä saatettiin sinä iltana valvoa

myöhäiseen. Mökin ukko istui ikkunanpielessä ulos katsellen ja
toisella korvallaan kuunnellen lapsilauman unista riitelyä leivästä ja
särpimestä. Vaimokin kuului köyhyyttä valittavan.

— Kyllä se pian on lopussa, kunhan temokratia pääsee voimaan.

Vallankumous se on tehtävä Suomenkin porvaristoa vastaan. Ja
eiköpä tuo
Venäjä auttane ja järjestäne täälläkin.

— Minä en usko, tikaa eukko.

 — Uskoppa kuinka tahansa… kyllä se suolavesileivän syönti
loppuu vielä… maltahan kun se kumous…

Ja kumous kummittelee vielä mökinmiehelle unissakin. Venäjän

veli järjestää niin asiat, että saa tässä omaa maata… pääsee
alkuun… köyhälistö nousee… herrat hiiteen ja talonpojat itse talikko
käteen…

Syvä kuorsaus kuuluu tuvasta, joka kyyhöttää viheliäisenä

kevätyön keskellä.

*****

Saapuivat sanomat ja luettiin venäläisen amiraalin puhe

ylioppilaille pääkaupungissa.

»Olen heidät valmis vastaanottamaan aseitta, avosylin vastaan

j.n.e.»

Tuntui syvä liikutus sydänalaa myöten. Semmoista ei oltu ennen

osattu toivoakaan siltä taholta. Miten nyt Saksaan menneitten
kanssa?… Olivatko he maanpettureita?

Jaakko oli myöskin Hautamäen pirtin pöydän ääressä tutkimassa

samoja sanomia, ja hänenkin povessaan sävähti sama ajatus.

Ovatko he?

Ei! Tuhat kertaa ei! Huumaus oli pannut päät sekaisin.

Ja vaikka Jaakko ei ollut kuullut edes puhuttavankaan

itsenäisyysmiehistä, oli hänellä selvillä se, että ei oltu vielä siinä,
mihin pyrittiin. Mihin ainakin olisi pitänyt pyrkiä. Ryssään ei ole
luottamista, se on jo nähty asia. Sorto saattaa alkaa jonkun ajan
kuluttua uudelleen, ja silloin… Kyllä se on hyvä vain, että pojat ovat
siellä, kun nyt vain pysyisivät. Jos heidätkin huumaus tapaa ja
palaavat, kuka tietää, vaikka heidät vangittaisiin.

Masentuneena heitti Jaakko lehden kädestään. Saisi sitten nähdä,

miten asiat kehittyivät. Täällä oli jo merkkejä nähtävänä. Jos oli
työväki jo ennemmin veljeillyt venäläisten kanssa, niin nyt
vallankumouksen jälkeen he ihan syöksyivät sylikkäin.

Siitä enemmän kuin muustakaan ennenaikaisesta ilosta ei ollut

mitään hyvää odotettavissa.
XII.

Syksyisen aamun sumu lepää pienen kaupungin yllä. Tehtaan

työmiehet vaeltavat kiireisin askelin työpaikoilleen, pää kumarassa,
katse lokaista katua seuraten. Kuuluu ensimmäinen tehtaan pillin
vinkuva vihellys, joukko vavahtaa ja jälkimmäiset ponnistautuvat
velttoon juoksuun, joutuakseen määrälleen työpaikkaan.
Ensimmäistä vihellystä seuraa toinen ja kolmas. Vaeltavasta
joukosta kuulostaa se kuin mahtavalta hätähuudolta, ja siinä on
lisäksi vielä vihainen, uhitteleva sointu.

Muutaman tehtaan portilla joukko seisahtuu ja uteliaana kuulostaa

jonkun puhetta. Mitä? Onko työnsulku vai lakkoko on tulossa? Ei kai
työsulku, koska torvet huusivat. Se on siis lakko, ja se on viime yönä
päätetty. Se tehdas jää nyt ainakin täksi päiväksi seisomaan.
Kinkomaan entiset häädetyt torpparit, Ylisen Ale ja Tiehaaran Taave,
ovat joukon jälkipäässä saapuneet eväsreppuineen portille. Lakosta
he nyt vasta kuulevat puhuttavan. Kuka sen on määrännyt? Ylisen
Ale kysyy sitä.

— Olisit ollut illalla kuulemassa, tiuskaisee joku joukosta. — Sinä

et käykään kokouksissa, pässinpää!
 — Ja millä nyt eletään? Kestääkö lakko kauankin?

Sen kysymyksen tekee Tiehaaran entinen torpanmies Taave,

seisoen siinä likinäköisenä ja resuisena kuin iso kysymysmerkki.

— Voi pyhä yksinkertaisuus! vastaa joku hänelle. — Siin' on

nautoja, jotka eivät ymmärrä muuta kuin saada puskea aina vain.
Etteköhän menisi rikkureiksi!

Se on Taaven ja Alen mielestä jo loukkaavasti sanottu. Eivät

hekään nyt niin jälellä oikeasta työväestä ole, että rikkureiksi.
Kiireesti kääntyvät he kumpikin menemään. Oli kovin vaikeata heille
kummallekin kuulla aina toisten pistelyä ja äyskimistä ja pilailua
heidän yksimielisyydestään ja toveruudestaan.

Naapureina olivat he asuneet torpissaan, ja kun isäntä ajoi pois ja

tuli kuin sattumalta lähteneeksi kumpikin kaupunkiin — oli pakko
lähteä työnhakuun — niin mikä oli sopivampaa kuin hankkia yhteinen
asunto ja pysyä edelleen ystävinä. Maalaisina he eivät olleet
perehtyneitä tehdastyöväkeen ja sen henkeen, ja kuin pakolla joutui
jäseneksi ammattiyhdistykseen. Kun siellä ei muistanut käydä,
sanottiin siitä aina raa'asti ja uhitellen.

Taave oli ensiksi löytänyt kahden huoneen asunnon kaupungin

laidasta ja oli heti kiirehtinyt tarjoamaan Alelle kattoa pään päälle,
hän kun oli sitä myöskin etsimässä. Alella oli vain vaimo ja yksi lapsi,
sopihan se toistaiseksi asumaan Taaven asunnossa, vaikka tällä
olikin iso perhe, kuusi lasta ja kitulias vaimo. Ale ei vielä
myöhemminkään löytänyt asuntoa, ja niin sovittiin elämään yhdessä.

Miehistä se oli hyväkin siitä syystä, että oli kuin toinen toistaan
turvaamassa täällä oudossa ja vieraassa seudussa. Vaimot
tuskittelivat ensin ahtautta, mutta tyytyivät lopulta. Eihän auttanut
valittaminen. Entiset väljemmät liikkuma-alat olivat muistona vain.

Sumu oli haihtunut ja aurinko paistoi jo lämpimästi, kun miehet

palasivat tehtaalta. Tie kiemurteli kaupungin hautausmaan ohi
männikkökankaalla, nousi puuttomalle harjanteelle, johon näkyi
kauempaa järvi ja asutusta sen ympärillä.

Taave, joka oli vanhempi, jo kohta kuudenkymmenen, ja

heikkojalkainen, ehdotti Alelle, että istuttaisiin hieman lepäämään,
kun päiväkin paistoi niin kauniisti.

Taave istui raskaasti hengittäen ja katsellen eväsreppuaan, jonka

oli laskenut jalkainsa juureen. Resuisesta pussista näkyi kaljapullon
kaula ja sanomalehtikääreinen leivänpala.

Taave otti leivänpalan ja näytti sitä Alelle.

— Tämmöisiä niistä eilisistä jauhoista tuli. Repii kurkkua kuin

sahanterällä alas mennessään.

— Minulla ei taida olla tuommoistakaan. Tuli rammat syötyä liian

rajusti. Mikä tässä taas auttanee, kun nyt vielä lakkokin tuli.

Taave huokasi raskaasti. Tuli mieleen Tiehaaran mökki, josta

tällaisille teille piti lähteä. Vaikka sielläkin oli puutosta, sai toki syödä
selvää leipää. Nyt tällä ravinnolla on ainoa lapsikin kuihtunut, niin
että luut näkyy.

— Minkälaista mahtanee olla siellä kotopuolessa? virkkoi Ale

katsellen järvelle, jossa näkyi joku soutelevan. — Siellä on viljat puitu
ja perunata nostetaan.
 — Sielläpä minunkin ajatukseni olivat, sanoi Taave. — Tiehaaran
pieniltä peltosaroilta tuli edes talven leipä. Ansiot sai käyttää muihin
tarpeisiin sinä aikana. Täällä ei riitä syömiseenkään.

— Sanovat tehtaalaiset, että pian tulee vallankumous ja työläiset

ottavat vallan niinkuin Venäjälläkin, jatkoi Taave. — Mikä sen
tiennee?

— Miten käynee. Jotain muutosta tässä pitäisi tapahtua. Minä en

tahtoisi muuta kuin että pääsisin takaisin Kinkomaan sydänmaalle.

— Samaa minäkin. Kuitenkin pitäisi meidän enemmän ottaa osaa

köyhälistön taisteluun, arveli Taave. — Tuntuu niinkuin toisten
armoilla tässä menisi.

— Niinpä kai sitä pitäisi. Järjestyskaartiinkin ovat tahtoneet. En

ymmärrä mitä sillä kaartilla…

— No katsohan, kun työväki ottaa vallan, niin silloin tarvitaan

järjestysmiehiä. Ei porvarit silloin rupea järjestyksestä vastaamaan.
Sitä sillä, selitti Taave.

— Yksi minusta on kanssa niin epäselvä asia, aloitti Ale. — Kun

joskus tulee puheeksi näitten tehtaalaisten kanssa torppariasia, niin
nauravat ja tiuskivat: »Vai pitäisi lisää porvareita, mokomiakin
velkaisäntiä!… Olette hulluja!» ja muuta semmoista. Mitenkä sinä
tämän käsität?

— En sitä ole ajatellut… puhuvat suunsa mauksi… kyllä kai

temokratia vielä kerran vapauttaa torpparit, kun tulisi vaan
enemmistö sinne eduskuntaan… tiedä miten vielä tässä
eduskunnassa.
 — Kaippa sitä sitten temokratiaan on luotettava.

Miehet vaikenivat. Kumpaisenkin ajatukset näyttivät askartelevan

kiinteästi etsien apua vaikeaan tilaan, johon he monien muitten
mukana olivat joutuneet. Syitä oli niin monenlaisia, kaikilla omat
syynsä. Heidän nykyiseen kurjuuteensa oli syynä Hautamäen Ville,
joka ajoi pois torpista ja joka kuuluu nyt täällä kaupungissa
renttuilevan. Talonhinnan, mitä veloista jäi, kuuluu hävittäneen, ja
sanovat talonvälityksien jo käyvän huonosti.

— Taitaa siitäkin Kinkomaan Villestä tulla pian meidän miehiä,

sanoo
Taave ajatustensa jatkoksi.

— Niin sanovat, että on köyhtynyt. Ville kuuluu juopottelevan ja

akka kulkevan öisin katuloilla. Siihen se meni rikkaus.

— Taisi talollaan saada muutamia tuhansia enemmän, kun oli

maalla kahta torpparia vähemmän alustalaisia.

Siihen Ale vain hymähti katkerasti.

Miehet nousivat kotiin mennäkseen.

Siellä irvisti kurjuus vastaan. Taaven vaimo oli luonteeltaan

hiljainen ja kärsi ääneti. Alen nuorempi vaimo oli suulas ja kiukutteli
lakkaamatta. Nytkin hän, miesten tultua, paasasi ja kirosi väliin. Ei
ollut leivänpalaakaan, ja lakko tuli parhaiksi vielä.

— Pian se vielä muuttuu, koetti Ale veltosti rauhoitella. Ei voinut

itsekään luottaa siihen muuttumiseen. Maassa kiinni eläen ei olisi
ajatellutkaan mitään muuta kuin että saisi pitää pienet perkkiönsä.
Nyt vei aina ajatukset temokratiaan ja luokkataisteluun. Oli siinäkin