The Ethnomethodology Program:

Legacies and Prospects Douglas W.

Maynard
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-ethnomethodology-program-legacies-and-prospe
cts-douglas-w-maynard/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

How to Measure Anything in Cybersecurity Risk Douglas

W. Hubbard

https://ebookmass.com/product/how-to-measure-anything-in-
cybersecurity-risk-douglas-w-hubbard/

2021 International Building Code® Illustrated Handbook

1st Edition Douglas W. Thornburg

https://ebookmass.com/product/2021-international-building-code-
illustrated-handbook-1st-edition-douglas-w-thornburg/

2021 International Building Code® Illustrated Handbook,

1st Edition Douglas W. Thornburg

https://ebookmass.com/product/2021-international-building-code-
illustrated-handbook-1st-edition-douglas-w-thornburg-2/

The Economics of John Maynard Keynes Fabio Terra

https://ebookmass.com/product/the-economics-of-john-maynard-
keynes-fabio-terra/
Scientism: prospects and problems De Ridder

https://ebookmass.com/product/scientism-prospects-and-problems-
de-ridder/

Brooklyn Legacies Triss Stein

https://ebookmass.com/product/brooklyn-legacies-triss-stein-2/

Alien Legacies Nathan Abrams

https://ebookmass.com/product/alien-legacies-nathan-abrams/

Brooklyn Legacies Triss Stein

https://ebookmass.com/product/brooklyn-legacies-triss-stein/

Ideology and Mass Killing: The Radicalized Security

Politics of Genocides and Deadly Atrocities Maynard

https://ebookmass.com/product/ideology-and-mass-killing-the-
radicalized-security-politics-of-genocides-and-deadly-atrocities-
maynard/
The Ethnomethodology Program
 F O U N DAT IO N S O F H UM A N I N T E R AC T IO N
General Editor: N.J. Enfield, Max Planck Institute for Psycholinguistics,
Radboud University, Nijmegen, and the University of Sydney
This series promotes new interdisciplinary research on the elements of human sociality,
in particular as they relate to the activity and experience of communicative interaction
and human relationships. Books in this series explore the foundations of human
interaction from a wide range of perspectives, using multiple theoretical and
methodological tools. A premise of the series is that a proper understanding of
human sociality is only possible if we take a truly interdisciplinary approach.

Series Editorial Board:

Michael Tomasello (Max Planck Institute Leipzig)
Dan Sperber (Jean Nicod Institute)
Elizabeth Couper-​Kuhlen (University of Helsinki)
Paul Kockelman (University of Texas, Austin)
Sotaro Kita (University of Warwick)
Tanya Stivers (University of California, Los Angeles)
Jack Sidnell (University of Toronto)

Recently published in the series:

Relationship Thinking
N.J. Enfield
Talking About Troubles in Conversation
Gail Jefferson
Edited by Paul Drew, John Heritage, Gene Lerner, and Anita Pomerantz
The Instruction of Imagination
Daniel Dor
How Traditions Live and Die
Olivier Morin
The Origins of Fairness
Nicolas Baumard
Requesting Responsibility
Jörg Zinken
Accountability in Social Interaction
Jeffrey Robinson
Intercorporeality
Edited by Christian Meyer, Jürgen Streeck, J. Scott Jordan
Repairing the Broken Surface of Talk
Gail Jefferson
Edited by Jörg Bergmann and Paul Drew
The Normative Animal?
Neil Roughley and Kurt Bayertz
When Conversation Lapses
Elliott M. Hoey
Communicating & Relating
Robert B. Arundale
Asking and Telling in Conversation
Anita Pomerantz
Face-​to-​Face Dialogue
Janet Beavin Bavelas
The Book of Answers
Tanya Stivers
The Ethnomethodology
Program
Legacies and Prospects
Edited by
D OU G L A S W. M AY NA R D
J O H N H E R I TAG E

1
 3
Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers
the University’s objective of excellence in research, scholarship, and education
by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University
Press in the UK and certain other countries.

Published in the United States of America by Oxford University Press

198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.

© Oxford University Press 2022

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in

a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by license, or under terms agreed with the appropriate reproduction
rights organization. Inquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above.

You must not circulate this work in any other form

and you must impose this same condition on any acquirer.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Maynard, Douglas W., 1946– editor. | Heritage, John, editor.
Title: The ethnomethodology program : legacies and prospects /
Douglas W. Maynard and John Heritage.
Description: New York, NY : Oxford University Press, [2022] |
Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2021046051 (print) | LCCN 2021046052 (ebook) |
ISBN 9780190854416 (paperback) | ISBN 9780190854409 (hardback) |
ISBN 9780190854447 | ISBN 9780190854423 | ISBN 9780190854430 (epub)
Subjects: LCSH: Garfinkel, Harold. | Ethnomethodology.
Classification: LCC HM481 .E85 2022 (print) | LCC HM481 (ebook) |
DDC 305.8001—dc22
LC record available at https://lccn.loc.gov/2021046051
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2021046052

DOI: 10.1093/​oso/​9780190854409.001.0001

1 3 5 7 9 8 6 4 2
Paperback printed by Marquis, Canada
Hardback printed by Bridgeport National Bindery, Inc., United States of America
 Contents

Acknowledgments vii
List of Contributors  ix

1. Ethnomethodology’s Legacies and Prospects  1

John Heritage and Douglas W. Maynard

PA RT I : A N T E C E D E N T S A N D T H E O RY

2. A Comparison of Decisions Made on Four “Pre-​Theoretical”

Problems by Talcott Parsons and Alfred Schütz  71
Harold Garfinkel
3. Harold Garfinkel’s Focus on Racism, Inequality, and Social Justice:
The Early Years, 1939–​1952  90
Anne Warfield Rawls
4. Garfinkel’s Studies of Work  114
Michael E. Lynch

PA RT I I : E M P I R IC A L I M PAC T

5. Sources of Issues and Ways of Working: An Introduction to

the Study of Naturally Organized Ordinary Activities  141
Harold Garfinkel
6. Rules and Policeable Matters: Enforcing the Civil Sidewalk
Ordinance for “Another First Time”  162
Geoffrey Raymond, Lillian Jungleib, Don Zimmerman,
and Nikki Jones
7. The Cooperative, Transformative Organization of Human Action
and Knowledge  188
Charles Goodwin
8. Sex and the Sociological Dope: Garfinkel’s Intervention into the
Emerging Disciplines of Sex/​Gender  214
Kristen Schilt
vi Contents

  9.  Garfinkel, Social Problems, and Deviance: Reflections on

the Values of Ethnomethodology  227
Darin Weinberg
10. The Ethnomethodological Lineage of Conversation Analysis  252
Steven E. Clayman, John Heritage, and Douglas W. Maynard

PA RT I I I : G R OW T H P O I N T S

11. The Situated and Methodic Production of Accountable Action:

The Challenges of Multimodality  289
Lorenza Mondada
12. Recovering the Work of a Discovering Science with a
Video Camera in Hand: The Electronically Probed/​Visually
Discovered Spectrum  322
Philippe Sormani
13. Research with Numbers  348
Michael Mair, Wes W. Sharrock, and Christian Greiffenhagen
14. The Sherlock Experiment  371
Eric Livingston and John Heritage
15. Technology in Practice  398
Christian Heath and Paul Luff
16. Occam’s Razor and the Challenges of Generalization in
Ethnomethodology  420
Iddo Tavory
17. Ethnomethodology and Atypical Interaction: The Case of Autism  442
Douglas W. Maynard and Jason J. Turowetz

Notes  477
Name Index 495
Subject Index  503
 Acknowledgments

This book emerged as a result of a gathering at the University of California, Los Angeles
(UCLA) to celebrate Harold Garfinkel’s life and work, and to take stock of his research
endeavors, their influence, and their contemporary development. We are grateful to the
organizers of this meeting, including Emanuel Schegloff and Stefan Timmermans, for
assembling a group of scholars who have been influenced by Garfinkel and his ethno-
methodological inquiries, and to UCLA and the Department of Sociology for facilitating
and hosting the meeting.
The present volume arose from our collective belief that the meeting contained too
much of value to be consigned to the vagaries of collective memory, and that instead
it could form a nucleus for a wider and more integrated consideration of Garfinkel’s
initiatives and their consequences. We are grateful to Meredith Keffer, Acquisitions
Editor and Macey Fairchild, Project Editor, at Oxford University Press, and Preetham Raj,
Project Manager, at Newgen Knowledge Works, for expertly shepherding the manuscript
through the production process. Keith Cox handled the responsibilities of assembling
the chapters and graphics for submission to Oxford University Press, and Lucas Wiscons
facilitated the enhancement of graphic images for several of the chapters. We also thank
Keith Cox and Lucas Wiscons for their prompt and skillful assembly of the subject and
name indexes.
 Contributors

Steven E. Clayman
Department of Sociology, University of California, Los Angeles, CA, USA

Harold Garfinkel
Formerly Department of Sociology, University of California, Los Angeles, CA, USA

Charles Goodwin
Formerly Professor of Communication, University of California, Los Angeles, CA, USA

Christian Greiffenhagen
Department of Sociology, The Chinese University of Hong Kong, Hong Kong, China

Christian Heath
Professor of Work and Organisation, King’s College, London, England

John Heritage
Department of Sociology, University of California, Los Angeles, CA, USA

Nikki Jones
Department of African American Studies, University of California, Berkeley, CA, USA

Lillian Jungleib
Department of Sociology, University of California, Santa Barbara, CA, USA

Eric Livingston
Faculty of Medicine and Health; School of Psychology, University of New England,
Armidale, Australia

Paul Luff
Professor in Organisations and Technology, King’s College, London, England

Michael E. Lynch
Department of Science & Technology Studies, Cornell University, Ithaca, NY, USA

Michael Mair
University of Liverpool, Liverpool, England

Douglas W. Maynard
Department of Sociology, University of Wisconsin, Madison, WI. USA

Lorenza Mondada
Professor for French and General Linguistics, University of Basel, Basel, Switzerland
x Contributors

Anne Warfield Rawls

Department of Sociology, Bentley University, Waltham, MA, USA; University of Siegen,
Siegen, GE

Geoffrey Raymond
Department of Sociology, University of California, Santa Barbara, CA, USA

Kristen Schilt
Department of Sociology, University of Chicago, Chicago, IL, USA

Wes W. Sharrock
Department of Sociology, University of Manchester, Manchester, England

Philippe Sormani
Senior FNS Researcher, University of Lausanne, Lausanne, Switzerland

Iddo Tavory
Department of Sociology, New York University, New York, NY, USA

Jason J. Turowetz
Garfinkel Archive, Newburyport, MA, USA; University of Siegen, Siegen, GE

Darin Weinberg
Department of Sociology, University of Cambridge, Cambridge, England

Don Zimmerman
Department of Sociology, University of California, Santa Barbara, CA, USA
 1
Ethnomethodology’s Legacies
and Prospects
John Heritage and Douglas W. Maynard

It is now a little over 50 years since Harold Garfinkel’s Studies in Ethnomethodology

was first published. This period has witnessed the growth of Garfinkel’s substan-
tial, yet in some ways subterranean, influence that has permeated throughout the
social sciences. Initially controversial, complex, and hard to digest, Garfinkel’s
writings nevertheless have exerted a widespread and acknowledged influence on
the discipline of sociology, and a number of its subfields. They also have exerted
a less acknowledged, but no less profound, effect on a range of other adjacent
disciplines.
At the beginning of his Harvard dissertation, prepared under the supervision
of Talcott Parsons, Garfinkel (1952) wrote:

At least two important theoretical developments stem from the researches

begun by Max Weber. One development, already well worked, seeks to arrive
at a generalized social system by uniting a theory that treats the structuring
of experience with another designed to answer the question “what is man?”
Speaking loosely, a synthesis is attempted between the facts of social struc-
ture and the facts of personality. The other development, not yet adequately
exploited, seeks a generalized social system built solely from the analysis of ex-
perience structures. (1952:2)

The first development was, of course, the one pioneered by Parsons himself
(1951). The second, with its focus on the structuring of experience as the foun-
dation of social organization, would occupy Garfinkel over the next 50 years and
beyond. It would lead to a variety of quasi-​experimental “breaching” studies,
to explorations of the ineluctable contextuality of human reasoning, action,
and language use, to a re-​specification of the role of norms in social action, to
studies of the embodied management of courses of action ranging from the most
mundane of everyday activities to fundamental scientific experiments, and to
investigations of singular events such as moments of scientific discovery. In the
process, Garfinkel engaged with topics in social science—​the theory of action,

​ ​
2 The Ethnomethodology Program

the nature of intersubjectivity, and the social constitution of knowledge—​that

have always been at its foundational core. Although appreciation of his work con-
tinues to grow, the breadth and penetration of his insights and their implications
have yet to secure their full measure of recognition as primary scholarship, and
as a source of inspiration for ongoing research.
The present volume was conceived in the aftermath of a gathering at the
University of California, Los Angeles (UCLA) to review Garfinkel’s life and work,
and to take stock of his researches, their influence, and their contemporary de-
velopment. This is no easy task. Always reluctant to publish, and guarded about
his sources and influences, Garfinkel left a vast archive of written and audiovisual
documents to the guardianship of Anne Rawls. Over time, these will likely reveal
a very much fuller picture of Garfinkel’s intellectual stimuli and involvements,
but there is already much to come to terms with. In what follows, we present a
basic outline of the general trajectory of Garfinkel’s life and thought, with a pri-
mary focus both on his sociological antecedents and on the fields in which his
work has had an enduring influence.

Garfinkel’s Development

Early Life and Work in North Carolina

Harold Garfinkel was born in 1917 into a large Jewish community in Newark,
New Jersey. The initial plan was for him to join the small furniture business
owned by his father, and to this end he enrolled at the University of Newark (now
part of Rutgers University) for training in business and accounting. During
this period, Garfinkel developed a strong interest in sociology and, having
graduated in 1939, proceeded to become a graduate student in the Sociology
Department at the University of North Carolina at Chapel Hill (Garfinkel
2002a; Rawls 2002 and Chapter 3 in this volume). The graduate students he
joined at North Carolina had Weberian interests, drawing on Znaniecki’s work
on Social Actions (1936), and Parsons’s The Structure of Social Action (1937).
From the philosophy department, Garfinkel was exposed to phenomenological
texts, including those by Husserl (Garfinkel 2002b). The sociology department
was headed by the redoubtable Howard Odum, a scholar and administrator of
immense energy, the founder of the journal Social Forces, and a past president
of the American Sociological Association (1930). Odum was strongly committed
to the study of African American culture in the South, and to racial progress
(Vance and Jocher 1955), and this interest was shared by Garfinkel, whose two
earliest publications addressed issues of racism and racial injustice (Rawls,
Chapter 3 in this volume).
 Ethnomethodology’s Legacies and Prospects 3

The first of these, “Color Trouble” (Garfinkel 1941), was a quasi-​ethnographic

account of an incident on a bus traveling from New Jersey to North Carolina.
At a stop in Petersburg, Virginia, Garfinkel observed a developing dispute be-
tween the driver of the bus and two black passengers who refused to move to the
back of the bus in compliance with the Jim Crow rules of the period. Garfinkel’s
reporting of the dispute was focused on the tacit presuppositions mobilized in
the interaction, and the difficulties the bus driver and white onlookers had in
making sense of what the black passengers were doing (Rawls, Chapter 3 in this
volume). “Color Trouble” was initially published in Opportunity magazine, an
academic outlet of the National Urban League, and subsequently, as if it were a
work of fiction, in The Best Short Stories 1941 (Garfinkel 1941). Its grounding in
direct observation and witnessed fact, however, is indisputable (Rawls, Chapter 3
in this volume).
Garfinkel’s master’s degree also focused on tacit (and sometimes overt)
presumptions: this time those informing court proceedings in capital cases.
His study examined the court dispositions of 673 homicides in North Carolina
occurring between 1930 and 1940. The study focused primarily on the three most
frequent categories of homicide involving male defendants and victims: white
on white, black on black, and black on white. Examining the trajectory of cases
across the legal sequence of initial grand jury indictments, courtroom charges,
and judicial outcomes, Garfinkel found a broadly comparable distribution
of initial indictments in which both black and white defendants were mainly
charged with first-​degree murder. After this point, Garfinkel found, the black
on white (B-​W) cases diverged from the others. Two-​thirds of the blacks ac-
cused of murdering whites were charged with first-​degree murder, and nearly
30 percent were convicted as charged. By contrast, only 42% of whites charged
with murdering blacks were charged at the first-​degree level; over half obtained
second-​degree murder or manslaughter charges. No whites were convicted of
first-​degree murder (Garfinkel 1949). Similar asymmetries held at sentencing;
43% of convicted B-​W killers received death sentences, whereas no convicted W-​
B killers received this sentence—​if not entirely acquitted, most received prison
time (Garfinkel 1949).
Garfinkel interpreted these outcomes using a perspective deriving from the
phenomenological writings of Edmund Husserl, Alfred Schütz, and others,
treating the racialized constitution of defendants and their victims as a matter
of court presupposition and practice. Beside the contrast between B-​W and
W-​B homicides, particularly telling is Garfinkel’s comparison of B-​B and W-​W
cases in terms of their patterns of charges and convictions. In both groups, the
meanings of offenses underwent alteration. In the W-​W cases, these alterations
were managed in terms of detailed understandings of motives, circumstances,
or identities that could moderate the meaning of an offense, and with full
4 The Ethnomethodology Program

attention to and respect for the overarching demands of justice (Garfinkel 1949).
However, for the B-​B cases, although degrees of guilt also emerged, they were not
constructed within an overall orientation to justice as a fundamental or sacred
goal. Neither did motives, circumstances, and identities, if known or understood
at all, carry much weight. The stance of the court in dealing with B-​B defendants
was pragmatic, rather than principled. Whereas numbers of B-​B cases with first-​
degree indictments were reduced to second degree or less, the B-​B cases did not
“earn” or deserve such outcomes. Manslaughter was determined to be the most
fitting description of the crime, because it disdainfully allowed “that homicide
was committed, but that the homicide involved Negroes” (Garfinkel 1949).
Taken together, the “Color Trouble” and homicide studies focused on so-
cial justice issues while embodying an analytic framework that centered
on presuppositions involved in the construal of actors and actions in social
encounters. Garfinkel would continue this approach in his preliminary PhD
studies on racial and other minorities at Harvard (Rawls and Turowetz 2019a;
Turowetz and Rawls 2020), in an essay on degradation ceremonies (Garfinkel
1956), and most tellingly in his analysis of Agnes, a transsexual who provided
him with an occasion for a radical rethinking of gender (Garfinkel 1967b; Schilt,
Chapter 8 in this volume). In addition, Garfinkel’s investigation of race-​differen-
tial patterns of homicide convictions foreshadowed the critique of excessive reli-
ance on official statistics that emerged in the 1960s. The study presciently took up
a phenomenological critique of the statistical positivism that was then advancing
to ascendency in postwar American sociology (Calhoun 2008; Rawls 2018).

Harvard

After war service (1942–​1945), Garfinkel entered Harvard to work on a PhD

dissertation, supervised by Talcott Parsons. Parsons was at this time perhaps
the dominant figure in American sociology. The founding chair of the newly
formed Department of Social Relations (comprising sociology, anthropology,
and psychology) at Harvard and, in 1949, the president of the American
Sociological Association, he recalled the early years of the Department as a
“golden age” of graduate studies, listing Garfinkel in a roster of “unusually able”
graduate student participants (Parsons 1970:842). Garfinkel’s relationship with
Parsons would continue into the 1960s (Rawls and Turowetz 2019b; Turowetz
and Rawls 2020).
Parsons’s sociological celebrity at that time largely rested on The Structure of
Social Action (1937), which presented a large-​scale analysis of European social
theorists (Marshall, Pareto, Durkheim, and Weber), whom Parsons portrayed as
converging on a core theoretical perspective which he termed the “voluntaristic
 Ethnomethodology’s Legacies and Prospects 5

theory of action.” This perspective was designed to address the Hobbesian

problem of order—​the question of how self-​interested actors could avoid falling
into a state of mutual competition and destruction—​and to do so without lapsing
into cultural idealism or biological determinism. The voluntaristic theory pro-
vided that social actors strive to achieve goals by expending effort over time to
overcome real worldly obstacles. However, these goals, together with the means
selected to achieve them, are shaped by shared values that integrate the goals of
action across actors and restrict the selection of means to achieve them to those
that are normatively legitimate.
Parsons’s fundamental effort during the period that Garfinkel was at Harvard
was to fashion these insights into a systematic social theory, yoking theories
of culture, personality and social systems into an integrated whole. A center-
piece of the new theory was to be a conception of interaction, arising from a
convergence of Freudian and Durkheimian perspectives on the internalization
of norms (Parsons 1952), which provided that interaction will have an intrinsic
bias toward the reinforcement of social integration. This bias arises from the
“double contingency” of interaction in which, in a context of shared norms and
expectations, each actor is rewarded for behaviors that conform with the ends
and values of others, and punished for behaviors that depart from them (Parsons
1951; Parsons and Shils 1951; Vanderstraeten 2002). A further “twofold binding-​
in process” reinforced such behaviors through actors’ internalized shared values.
Departures from norms will not only offend others but also lead to subjective
experiences of shame and guilt in the perpetrator. As Parsons (1951) summa-
rized this aspect of his new theory:

The integration of a set of common value patterns with the internalized need-​
disposition structure of the constituent personalities is the core phenomenon
of the dynamics of social systems. That the stability of any social system except
the most evanescent interaction process is dependent on a degree of such in-
tegration may be said to be the fundamental dynamic theorem of sociology.
(1951:42)

From his arrival in Cambridge in 1946, Garfinkel began a process of amending

Parsons’s approach to social systems theory. In this endeavor, nudged by his
Harvard mentors, his writings began to center on more abstract sociological
themes of social reasoning and judgment with a lesser, though still discernible,
commitment to social justice questions (Turowetz and Rawls 2020).
Garfinkel began from the standpoint that shared understanding and coor-
dinated action among actors represent a “problem of order” that is more fun-
damental than the more familiar Hobbesian problem that preoccupied Parsons
(Garfinkel 1952:36–​89). He argued that the sharing of understandings about
6 The Ethnomethodology Program

social situations and the continually dynamic contexts of interaction, the ways
in which norms might be appropriately applied to such contexts, and communi-
cation about all of these were all questions about social order that were ontolog-
ically prior to the Hobbesian motivational concerns, which indeed presupposed
all of them. Answering Georg Simmel’s (1910) famous question “How is society
possible?” could not truly be achieved without addressing them.
The intellectual dialogue with Parsons continued into the 1960s in lectures,
meetings, and successive revisions of the Parsons Primer (Garfinkel [1962] 2019;
Rawls and Turowetz 2019a). Rather as Schütz ([1932] 1967) undertook to re-
construct the methodological foundations of Max Weber’s social theory in terms
of meaning construction, Garfinkel’s dissertation attempted the same task for
Parsonian social systems theory. The plausibility of the undertaking rested on
their common commitment to the theoretical centrality of social interaction.
However, Parsons, whose work focused on the motivation of action and the
Hobbesian problem of order, was content with top-​down generalizations about
normative values. Garfinkel’s focus from the North Carolina days, by contrast,
was on social experience, and the knitting of that experience through the process
of interaction into constructed and reconstructed orders of meaning that can en-
dure across time and place.
Garfinkel’s (1952) dissertation elaborated a comparison of the handling of
“pre-​theoretical” problems by Parsons and Schütz (abridged as Chapter 2 of
this volume), exploring the epistemological and methodological implications of
the notion that the human world is constructed within social interaction, and
only there. The thesis itself was “concerned with the conditions under which a
person makes continuous sense of the world around him” (Garfinkel 1952:1).
The procedure he used to address this question involved the manipulation of
“incongruous” understandings of events by experimental subjects. The results
of the study are briefly reported in Garfinkel (1967e:58–​67). Having worked as
an experimenter on the “Information Apperception Test” at Harvard (Rawls,
Chapter 3 in this volume), Garfinkel was experienced in working with incon-
gruity scenarios. It was a technique that he would also continue to exploit in the
ensuing decade at UCLA.
Garfinkel’s primary theoretical resource, both in the dissertation and sub-
sequently, was Alfred Schütz. Arriving in New York in 1940 as a refugee from
Hitler’s Germany, Schütz devoted himself to theoretical research that stressed the
social constitution of experience and knowledge. Drawing on Husserl, Schütz
argued that human experience is constituted within pragmatic presuppositions
that he termed the “epoché of the natural attitude.” Within this attitude of eve-
ryday life, persons assume that the world will be the same today as it was yes-
terday, and that ordinary practices of living will work in the same ways and with
 Ethnomethodology’s Legacies and Prospects 7

the same effects as they have done previously. The knowledge that actors draw
upon, Schütz averred, is socially presupposed, approximate, and held in typified
forms that are adaptable, and adapted, to circumstances. Significantly, there is
little convergence between this type of recipe knowledge and the rationality of
scientific knowledge. Indeed, Schütz held that the scientific attitude and the nat-
ural attitude are distinct from one another, and the knowledge stemming from
them is not easily compatible. A person may be “rational” in the common-​sense
world, but this rationality is pragmatic and not to be confused with scientific ra-
tionality (Garfinkel 1967f; Schütz 1962).
In the context of social interaction, Schütz argued that despite the fact that
actors’ orientations to the world are unavoidably perspectival, they will none-
theless continue to assume what he termed the “general thesis of reciprocal
perspectives” (Schütz 1962:12; Garfinkel 1967e:55–​57). The maintenance of this
assumption, Schütz argued, involves no “guarantees”: instead, it depends solely
and entirely on the efforts of the actors themselves. Many of Garfinkel’s early ex-
perimental procedures, or what he called “demonstrations,” were designed to
undermine these reciprocities, and to reveal the associated collapse of intersub-
jectivity that resulted. The demonstrations showed that the management of the
reciprocities is deeply embedded in the moral order, and that they are funda-
mental features of the “trust” conditions (Garfinkel 1963) on which all human
intersubjectivity is fundamentally based. Trust, in Garfinkel’s rendering, consists
in an actor’s assuming the general thesis, assuming that others adhere to it as
well, and assuming that others take for granted the actor’s own adherence to the
thesis.

University of California, Los Angeles

As Garfinkel recounted at the Purdue Symposium on Ethnomethodology (Hill and

Crittenden 1968; Garfinkel 1974), the term “ethnomethodology” emerged out of
work he was doing as a postdoctoral researcher on an audiotaped jury deliber-
ation. There he encountered what he described as “these magnificent methodo-
logical things”:

. . . like “fact” and “fancy” and “opinion” and “my opinion” and “your opinion”
and “what we’re entitled to say” and “what the evidence shows” and “what can
be demonstrated” and “what actually was said” as compared with “what only
you think he said” or “what he seemed to have said.” You have these notions
of evidence and demonstration and of matters of relevance, of true and false,
of public and private, of methodic procedure, and the rest. At the same time
8 The Ethnomethodology Program

the whole thing was handled by all those concerned as part of the same set-
ting in which they were used by the members, by these jurors, to get the
work of deliberations done. That work for them was deadly serious. (Hill and
Crittenden 1968:7; reprinted in Garfinkel 1974:16)

The methods of reasoning that Garfinkel encountered in the jury project could
not remotely be handled through the Parsonian tenets of social action. Instead,
Garfinkel advocated a form of analysis—​ethnomethodology—​to investigate
“people’s methods” (Lynch 2007) for jointly determining, in the case of jurors,
facts, evidence, etc., in ways that were publicly accountable. In other contexts,
the methods of reasoning would be different. The term “ethnomethodology” was
intended as a cognate of extant anthropological terms such as “ethnobotany” or
“ethnomedicine,” that focused on the knowledge practices deployed in distinc-
tive sociocultural contexts.
In the process of developing ethnomethodology, Garfinkel initiated huge the-
oretical innovations: that rules and norms could neither determine nor explain
behavior without reference to the details of their situated application; that there
are no guarantees of mutual understandings among persons, nor could such
understandings be achieved except through the practices of situated interac-
tion; and that social reasoning is multitudinous and cannot be reduced to logical
structures. Above all, and notwithstanding his advertised interest in sense-​
making, Garfinkel insisted on an anti-​cognitivist approach to the topic. Social
sense-​making cannot conceivably be reduced to psychological processes, and
shared understanding cannot be understood as the projection of cognitive prop-
erties. Ethnomethodology would focus on the “witnessable order” (Livingston
2008). And it would address the shared social methods that social actors together
use to perceive, recognize, and act upon everyday circumstances, and to do so
in a common, socially shared fashion that is itself recognizable and accountable.

Core Aspects of Garfinkel’s Ethnomethodology

The “Documentary Method of Interpretation”

Common to all these methods of practical reasoning, however, were certain

fundamental properties. Perhaps the most basic of these was what Garfinkel,
borrowing from Karl Mannheim (1952), termed “the documentary method of
interpretation.” Mannheim had used the term in connection with a methodolog-
ical discussion of the process of interpretation in historical and cultural analysis
and, in that usage, it bears a strong resemblance to the more traditional notion
 Ethnomethodology’s Legacies and Prospects 9

of the “hermeneutic circle” explored in German historiography and elsewhere

(Palmer 1969). In a brilliant move, Garfinkel dramatically expanded the no-
tion from its original and rarified specification as a historiographical method,
and argued instead that it is a feature of the most mundane and elementary
understandings, including the recognition of “such common occurrences and
objects as mailmen, friendly gestures, and promises” (Garfinkel 1967a:78). It is
also used in “recognizing what a person is ‘talking about’ given that he does not
say exactly what he means”:

The method consists of treating an actual appearance as “the document of,”

as “pointing to,” as “standing on behalf of,” a presupposed underlying pat-
tern. Not only is the underlying pattern derived from its individual documen-
tary evidences, but the individual documentary evidences, in their turn, are
interpreted on the basis of “what is known” about the underlying pattern. Each
is used to elaborate the other. (Garfinkel 1967a:78)

These features of the documentary method would later be characterized as the

indexical and reflexive features of practical reasoning and language use, and
are perhaps most vividly demonstrated by using gestalt figures (Gurwitsch
1964) or social settings with gestalt-​like properties (Heritage 1984:84–​90; Lynch
1993:127; Maynard 2003:7–​11). Garfinkel (1967e:38) also explored the opera-
tion of the documentary method in simple procedures, such as asking students
to report the actual content of commonplace conversations on the left side of a
sheet of paper, and then to describe what they and their partners understood
that they were talking about on the right. Visually, the right side of the paper
(students’ “understandings”) had much more text than the left side (what was
actually said). This discrepancy highlighted numerous properties of the conver-
sational order and the management of intersubjectivity.
These order properties, as Garfinkel (1967e:39–​41) observes, include how a
number of the matters that were talked about were not mentioned, individual
remarks were treated as part of a sequence and were oriented to as elements of a
developing conversation, and were understood in a process through which each
party contributed suppositions about what the other could be talking about. In
addition, biographical knowledge about the speakers and circumstantial know-
ledge about the occasion of the conversation were also necessary to make sense
of its content, and the events discussed carried an open horizon of relationships
to other events, as well as retrospective and prospective possibilities both for the
conversation and the events depicted.1 The use of such properties is a morally
sanctioned necessity, sustained through the “trust” conditions, and vividly re-
vealed in Garfinkel’s various breaching experiments.
Another random document with
no related content on Scribd:
tiehensä, ihmetteli hän, miksi Etelkan silmät täyttyivät kyynelillä, kun
hän kuuli poikansa osaksi tulleesta odottamattomasta kunniasta.

Etelka oli iloinen, että András sattui olemaan poissa kotoa. Hän oli
ratsastanut päivän koittaessa Zárdaan, ja äiti halusi puristaa
poikansa lujasti syliinsä silloin kun hän ilmoittaisi pojalleen nuo
suuret uutiset — tuon hänen mielettömimpien toivojensa
toteutumisen.

Hän katseli ovelta, kunnes Jánko hävisi näkyvistä, ja käänsi sitten

silmänsä pustalle tuijottaen Zárdaan päin. Kun hän huomasi
taivaanrannalla pienen pisteen, joka vähitellen suureni muodostuen
lopulta mieheksi ja hevoseksi, jotka vaivalloisesti kulkivat rapaisella
tiellä, meni hän raskaasti huoaten huoneeseensa.

Hän odotti, kunnes hänen ratsastuksen väsyttämä poikansa oli

polvistunut hänen rukkinsa viereen, kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen ja painanut pakottavan päänsä hänen olkapäätään
vasten. Sitten vasta hän sanoi:

»András, seuratkoon siitä sitten joko hyvää tahi pahaa, ovat toivosi
nyt kumminkin toteutuneet. Kreivi on pyytänyt sinua tulemaan
kartanoon, että voisit kunnioittaa naista, josta on tuleva puolisosi».

Seurasi kuolettava hiljaisuus, sillä András ei puhunut eikä

liikahtanutkaan. Hänen käsivartensa olivat vielä Etelkan ympärillä ja
pää hänen olkapäällään. Etelka tunsi hänen otteensa tiukkenevan ja
hänen koko ruumiinsa vapisevan, ja vaikka hän ei voinutkaan nähdä
poikansa kasvoja eikä kuulla hänen hengitystään, tunsi hän
kumminkin, miten äkkiä kiihkeä nyyhkytys kuin liiaksi rasitetun
sydämen purkaus vapisutti hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, ja
hurjasti huudahtaen, mikä vihdoinkin ilmaisi tukahdutettujen
intohimojen, rakkauden, toivojen ja niin päättäväisesti hillityn pelon
voimakkuuden, painoi hän päänsä äitinsä syliin ja nyyhkytti tämän
suuren ilon vaikutuksesta niin hurjasti, että se kuulosti äidistä
melkein tuskan purkaukselta.

Etelka koetti ystävällisesti tyynnyttää häntä, silitellen hänen

kosteata tukkaansa ja puhuen hänelle samanlaisia helliä rohkaisevia
sanoja kuin silloinkin, jolloin András pienenä poikana oli tullut
hakemaan turvaa häneltä isän raakoja sanoja ja solmuruoskaa
vastaan. Purkaus meni vähitellen ohitse, mutta vielä pitkäksi aikaa
jäi hän tuohon asentoon irroittamatta käsivarsiaan äitinsä ympäriltä
ja nostamatta päätään hänen sylistään. Ja äiti raukka rukoili Jumalaa
kyyneleisin silmin, ettei hänen rakas poikansa tarvitsisi pettyä tässä
suurimmassa ilossaan.
XXI

JALOSUKUINEN NEITO.

Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat
Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava
tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.

»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi

Bideskuty itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota
kohtalokasta sanaa, joka toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen
taloon.

»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma

tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen
niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.

Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli

hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja
kykenemättä vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan
levottomasti ja peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei
tiennyt, tulisiko hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei
synny mitään ikävyyksiä.
 Hänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia
välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden
päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas
Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan
pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen
tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen
valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin elää
suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden
palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella
veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä
miehelle, joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on
kumminkin niin paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa
entiseen suuruuteensa, valitsi hän mielestään pienemmän pahan.

Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä,

olisi kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta.
Avioliitto oli hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja
vehnän myyminen ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään
hellästä tunteesta johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada
itselleen jalosukuinen puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea
kootakseen rikkauksia, oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut
suurestikaan ihmetellä, ja otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia
ihanteita, joita hänen äitinsä ei tiennyt, oli jo itsessään
mahdottomuus.

Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan

rakkaudesta johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin
arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n
ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs
avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta
kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi ja
luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma ajatteli
tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt,
velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan,
jonka kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen
isänmaansa historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä
nyt uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään
selvästi velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän
pakotti itsensä hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään
sen. Hän ilmoitti asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa
olla äitinsä luona vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja
elää suottaleskenä vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen
ei nimittäin juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa
vedota oikeuksiinsa ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän
luuli varmasti tehneensä tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä
onnellisuuden turvaamiseksi, ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein
tässä asiassa. Kreivittären väsyttävät moitteet olivat niin
nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n, että hän oli jättänyt lapsensa
tulevaisuuden puolisonsa käsiin.

»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein

katuvaisesti.

Mutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi

mielettömyydeksi».

»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan

nimessä, sekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton
hoitamaan omia asioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».

Bideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä

tapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari
tuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:
 »Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta
nopeammin tämä avioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille
kaikille».

Bideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti

sydämestään kaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.

»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä

avioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet
tottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».

»En halua tehdä häntä onnettomaksi», vastusteli Bideskuty.

»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän

ei ole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista
syytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi
halveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».

Tämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta.

Bideskuty huokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän
uskoi täydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä
hänellä sitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä
kasvattamiseen.

Ja Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin

saapuvaksi joka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi
levottomasti vaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen
keskellä ja nypläsi jotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui
erään ikkunan vieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse
käännettynä pois vanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja
odottanut kyynelillä ja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa
kohtausta, tyyntyi kokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja
rauhallisena.

Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut

viime yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin
ylväämmäksi ja vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä,
vaan niissä oli niin kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet
johonkin hyvin kauaksi. Punakin oli kadonnut kokonaan hänen
poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut
onneton. Hän ei varmastikaan ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti
nyt hyvin tyynesti odottavan tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat
tyttömäinen ujous, jännitys ja uteliaisuus kalvistuttaneet hänen
poskensa ja muuttanut hänen katseensa omituisesti hajamieliseksi.

Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta.

Bideskuty kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli
jälleen hyvin tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi
kudostaan, vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä,
ovien aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja
käytävien ja lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka
sekoittuivat Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta
paikoillaan. Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät
vapisseet ja ainoastaan silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen
suuriksi ja hehkuen.

Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä
talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan
näkyen selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen
tavatonta pituuttaan, leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen
olemuksensa arvokkaisuutta näyttivät vielä lisäävän tuo suuri
lammasnahkaviitta, jonka Etelka oli koruompeluksin ja merkein
kaunisti koristellut, ja joka ulottui hänen olkapäitään nilkkoihin asti,
suurilla hopeasoljilla kaunistettu leveä vyö, valkoiset leveät
pellavahihat ja housut, jotka olivat oikeat erikoisen hienouden ja
hienon koruompeluksen mestariteokset. Hänen kasvonsa olivat
hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja magnetisoivat silmänsä
tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes ne huomasivat tuon
ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan aivan
huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui
suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli
alentunut ojentamaan hänelle.

Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja

tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen
sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään
olla katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon
hurmaavan nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon
Kanssa.

Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin

voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä
alkoi himmetä.

Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun

András lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi
ja peläten.

»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on

minun ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää
sinua vaimokseen».

Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan

kohina täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät
yhtyneen hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa
esineeseen.

»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!

Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä

kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen
omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä
ilme, ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin
vetoavilta, niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne
rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka
katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään,
rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.

Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti

lämmittää sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti
tyttöä värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi
puhua hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen
kurkkunsa niin, ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä
omassaan ja katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat
niin omituisesti ja hajamielisesti muualle.

Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä,

niin että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin
hän jaksoi kestää.

Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja,

sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti.
Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja
haihduttivat säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa
palauttaen hänet takaisin maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja
hänen oli pakko kääntyä Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen
toiseen päällään puhumaan liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja
mitä hän sanoi, ei András tiennyt. Puheet liikeasioista ja
muodollisuuksista, ja keskustelu avioliittosuunnitelmista
hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän halusi nostaa tuon hennon
olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen kanssaan Csillagin
selässä kauas pustalle.

Ilonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui

Andráksesta omituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet
kuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa
esinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa
katsoessaan samalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta
sanoen sen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András
vastasi kai siihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi
muutamia hyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki
pimeäksi, surulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla
tuolilla ei istunut enää ketään.

Bideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli

poistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan
poikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta, halusi
poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen
jäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät
tanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.

Bideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle

jäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi
ihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli
kreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin
olet aina tervetullut päivälliselle tänne».
XXII

UNELMA.

Lopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut

kertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja
pienestä kätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella.
Hän antoi Csillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa
tasangolle heittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta
ihmeellisestä, juuri äsken tapahtuneesta asiasta.

Se tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän

omiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet
erästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli näin
kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja
vaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua
tytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet
häneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja
kaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen
nuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon
tulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi
estänyt häntä.
 Hänenhän olisi pitänyt sanoa tytölle: »Rakastan sinua, Ilonka! Nyt
olet minun peruuttamattomasti»! Mutta jos hän olisi yrittänyt ilmaista
ääretöntä rakkauttaan sanoin, olisi se vain saastunut.

Hänen, hänen! Tyttö tulisi todellakin jonakin päivänä hänen

omakseen. Eikä tuo päivä ollut enää kaukanakaan, sillä olihan
kreivitär puhunut jotakin toukokuusta. Kun aurinko alkaa paistaa
kuumasti ja ruusut kukkivat, tulee Ilonka hänen kanssaan kotiin, ja
hänen valkoinen, hento ja kevyt olentonsa täyttää matalan
maalaistalon sellaisella kirkkaudella, että se on melkein jumalallista.
Hän voi kilpailla laskeutuvan auringon viimeisten säteiden kanssa,
jotka sitten aina tunkeutuisivat pienistä ikkunoista leikkimään hänen
kultaisissa kiharoissaan. Huoneessa tulisi olemaan hiljaista, sillä
Etelka menisi varmaankin omaan huoneeseensa joko rukoilemaan
tahi kehräämään, ja jättäisi poikansa morsiamineen rauhaan. Hänen
morsiamensa auringon kultaamme hiuksineen! András halusi
katsella jokaista tuon kauniin pään kiharaa ja koskea kunnioittaen ja
tuollaisin erityisin epäluulon itsemääräävin kidutuksin jokaista hiusta,
ennenkuin hän uskaltaisi puristaa tuon kuningattarellisen olennon
kokonaan syliinsä ja juoda kyllästymättömin silmin tuota Jumalan
hänelle, mitättömälle talonpojalle, joka nyt oli kuningastakin
ylpeämpi, varaamaa suloisuutta.

Ah, millaista tuon unelman aiheuttama ilo olikaan, kuinka suloista

tuon lumoavan näyn aiheuttama tuska, jonka kärsiminen oli sulaa
onnellisuutta, ja millaista riemua tuo kuvaamaton kidutus tuottikaan!
Ollen yksinään autiolla tasangolla kaukana ihmissilmien näkyvistä
uskalsi András loihtia esille tuon näyn ja mielettömästi iloiten kiduttaa
itseään noilla kangastuksen tapaisilla haaveilla noista suurista ja
ihmeellisistä sinisilmistä, jotka vastaava intohimo muutti helliksi ja
sameiksi, kosteiksi ja tunteellisiksi, tuosta hienosta pienestä suusta,
joka oli yhtä tuoksuva ja puhdas kuin ruusunnupun lehdet, noista
hymyilevistä ja suuteloille alttiista huulista, hänen lämpimistä
henkäyksistään, hänen silmiensä kyynelistä ja hänen hennoista
sieraimistaan tulevasta nopeasta huokumisesta. Ilonka hänen
sylissään, hänen morsiamenaan ja vaimonaan! András sulki
silmänsä ja näky haihtui. Sen sijalle ilmestyi kumminkin toinen, tuo
muutamia tunteja sitten tapahtunut kohtaus. Hän muisteli miten
kylmä tuo hento ja ylväs tyttö, ja miten hajamielinen noiden suurien
ja kyynelettömien silmien katse oli ollut, ja miten omituiselta tuo
väriseminen oli tuntunut, joka oli jäähdyttänyt tuon pienen kätösen
vielä kylmemmäksi ja jäykemmäksi.

Mutta ei, tämä näky ei ollut pysyväinen! Hänen tulisuutensa

lämmittäisi kyllä tuon kylmyyden, hänen hehkuvat silmänsä
vangitsisivat varmasti tuon hajamielisen katseen, ja tuon väristyksen
tyynnyttäisi kyllä hänen rakkautensa. Hän halusi kylvää ruusuja
hänen tielleen, varallisuutta, iloa, huveja ja kaikkea muuta, jotka
voivat viekoitella hymyn noille huulille ja hellän katseen noihin
silmiin, ja ellei ne riittäisi, mitä hänellä oli, mitä hän voi tehdä ja antaa
hänelle, tahtoi hän luovuttaa elämänsä noihin pieniin käsiin hänen
murskattavakseen, jos hän halusi.

Kauan vielä senkin jälkeen kuin pimeys oli laskeutunut tasangolle

makasi András maassa kääriytyneenä viittaansa ja katseli nopeasti
kiitäviä pilviä ja seurasi haaveillen jokaista tuikkivaa tähteä.

Etelka tiesi, ettei hän saisi nähdä poikaansa sinä iltana, mutta
huolimatta siitä ei hän voinut nukkua, vaan istui ikkunan luona
ristissä käsin ja katseli levottomasti tasangolle. Kun ensimmäiset
kultaiset juovat rikkoivat taivaan pimeyden, kuuli hän Csillagin tutun
kavioiden kapseen. Silloin sammutti hän kynttilät ollen tyytyväinen,
että hänen poikansa oli turvassa, ja tietäen hyvin, että András halusi
nyt olla yksinään. Hän kuunteli poikansa askelia, jotka olivat kevyet
ja joustavat, ja katseli pihalle, kun András kävellen suorana vei
Csillagin talliin. Mennessään puutarhan poikki, pysähtyi hän jälleen
tuon rakastamansa ruusupuun luo, jonka viheriöiden oksien välistä
näkyi yksi ainoa punainen nuppu. Etelka muisti nyt, että hänkin
aikaisemmin päivällä oli huomannut tuon aukeamaisillaan olevan
kukan, jonka András nyt nopeasti ja riemuiten taittoi vieden sen
mukanaan huoneeseensa.
XXIII

KUINKA KYLÄLÄISET SUHTAUTUIVAT UUTISIIN.

Jumalalle kiitos, uutiset leviävät hyvin hitaasti näillä tasangoilla

kaikkina aikoina ja erittäinkin silloin kun kevätsateet muuttavat tiet
melkein pohjattomiksi. Kreivitär Irma oli luottanut siihen
päättäessään, että tuo onneton avioliitto oli solmittava, ennenkuin
uutiset siitä kantautuivat heidän tuttaviensa ja sukulaistensa korviin.
Sitten kuin se oli tehty, saivat he mielellään hänen puolestaan
arvailla niitä mahdollisia ja mahdottomia syitä, joiden vuoksi ylpeä
kreivitär oli antanut ainoan tyttärensä talonpojalle.

Ilonka oli ollut väsyttävä, väsyttävämpi kuin kreivitär Irma

milloinkaan oli uskonut oman tyttärensä olevan — ei kumminkaan
senvuoksi, että tyttö olisi vastustellut tahi ollut muuten tottelematon.
Jumalalle kiitos, unkarilaisten aatelisten tyttäret eivät olleet vielä
omistaneet noita uudenaikaisia englantilaisia mielipiteitä
riippumattomuudesta. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» oli vieläkin heille
enemmän kuin kuollut sananparsi. Tyttö oli kumminkin todistellut ja
rukoillut vedoten mielettömään hentomieliseen tunteeseen, tuon
pennittömän nuoren Madách'in rakkauteen, jonka kreivitär olisi nyt
halunnut empimättä upottaa Tarnan pohjaan.
 Oli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia
ärsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet
avioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka
mahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin
häiden jälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä.
Mutta voitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa
pariskuntaa, vaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan
kuullut pienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua
kreivin ja kreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta
olivat todellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut
varmalta taholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin
jalokivikauppiaan Schmidtin tyttären kanssa, joka saa
myötäjäisikseen kolme miljoonaa puhtaassa kullassa.

Ei ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo

tapahtunutta asiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se
karkoitti nuo sopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet
ja taivutti hänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on
ainoa hyvin kasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu
tämä asia, muuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä
milloinkaan ilmaissut pelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen.
Hänen käyttäytymistään sulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan
moittia. Kreivitär Irma oli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään
esiintymiseen tuota alhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan,
joka oli uskaltanut pyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.

Kreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan

nöyryytyksiä, joita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa
puolelta, ja miettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka
jonakin kauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin
korvaisivat tämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä,
kun hänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle
miehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat ja
päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään
ajatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita
András saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä ajatukset
auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa
viikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä
sivistynein tavoin.

Andráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä

sietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa ja
moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin
kerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino
katsoa hänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät
kreivittären myrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa
oli hän puhunut laveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin
alhaisessa asemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András
tyynesti huomauttanut:

»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa

saada koskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin
niin suuri, etteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä
sitä».

Kreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi

kylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla siltä
varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian
tuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan
kahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista
kuin aivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan.
Hän oli mielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut
punastumaan silloin kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen
akasiakujanteelta, ja se suututti häntä äärettömästi. Hän toivoi
tyttärensä lisäävän ryhtinsä halveksivaa puolueettomuutta. Tuo
alhaissyntyinen talonpoikahan oli saanut mitä hän oli halunnutkin.
Niin oli kreivitärkin, sillä rakennuksien kiinnitys oli maksettu
Rosensteinille, ja kaikki Gyurin typerät, ajattelemattomat ja
ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli saatu takaisin Andráksen
välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata ajatella, että kaikki nuo maat,
jotka olivat olleet Bideskuty’n hallussa seitsemän vuosisataa,
kuuluivat nyt niiden talonpoikien jälkeläisille, jotka olivat olleet linnan
omistajien täydellisiä orjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat
ja päivettyneet kädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään
aikaa. Ilonkalle syntyy luultavasti pian poika, joka tullaan
kasvattamaan kokonaan erillään noista raaoista sukulaisista
isoäitinsä turvissa todelliseksi aatelismieheksi, jonka suonista on
perinpohjin hävitetty kaikki talonpoikaisveri. Ja silloin varmasti
erottaa oikeamielinen ja armelias sallimus jonkun ajan kuluttua
kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän jalosukuisesta pojastaan, ja
poika luopuu kokonaan tuosta Keményn nimestä, joka viittaa
talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun. Anomus, jota
hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää, aiheuttaa
sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n jaloa
nimeä.

Niin, seuraavat päivät tulevat kyllä kysymään voimia, mutta kaikki

muuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti
taisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen
onnistuu sijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja
senvuoksi kiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja
järjesti liinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä
hänen tulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn
András näytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa
tapahtumasta palvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta
kumminkin totta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan,
minkälaisen äärettömän suuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut
osakseen. Näytti melkein siltä kuin ei András olisi halunnut puhella
siitä ja kehua sillä, kuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät.
Asia oli kumminkin nähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä
eräänä sunnuntaina ennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan
käden omaansa ja taputtaen sitä hyvin ystävällisesti sanonut:

»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta

suuresta onnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti
rakastaa tuota todellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».

Kreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä
sanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin
arvokkaisuuden vuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta.
Puhua nyt »suuresta onnesta» silloin kun vanhempain sydän oli
murtua häpeästä ja katumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta
rakkaudesta» silloin kun tytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän
parhaiten voisi nöyryyttää tuon »todellakin hyvän miehen»
kaikenlaisilla halveksimisilla.

Onneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain

harvoin. Hän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen
milloinkaan puhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää
käytöstä ei hän muuttanut vanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö
käyttäytyi sydämettömästi lisätessään heidän suruaan näyttämällä
olevansa niin huomattavasti onneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi
ollenkaan teeskennellyt, sillä niin hennoksi ja kalpeaksi oli hän
muuttunut.
 Sillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi.
Kaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas
isäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa.
Hän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli monesti
kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti hän aina
messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä
Ambrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata
»tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin
kanssa.

Oli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen

armollisuuden vaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen
kylään, arvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että
kreivi toivoi seurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja
kohtelemalla häntä kuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen
höyrymyllyä koskevissa asioissa ja saavansa sen Andráksen avulla
ja vaikutuksella jälleen käyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin
ennen. Ensin suhtauduttiin tuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas
Berczin liikkeelle laskemaan huhuun kumminkin hyvin epäilevästi.
Huolimatta Keményn Andráksen viime kuukausien aikana
näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta, oli hän kumminkin vielä
molempien sukupuolien, sekä nuorien että vanhojen, lemmikki, ja
ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet pirun puolelle, pidettiin
melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia viikkoja kului, eivätkä
Andráksen vierailut linnassa harvenneet eikä hänen juroutensa
vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo melkeinpä pahansuovat
epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää epäilläkään, että
heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja sitten
tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen
iloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän
ei juuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut