Descartes's Method Tarek Dika

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmass.com/product/descartess-method-tarek-dika/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Descartes's Method: The Formation of the Subject of

Science Tarek R. Dika

https://ebookmass.com/product/descartess-method-the-formation-of-
the-subject-of-science-tarek-r-dika/

Fable, Method, and Imagination in Descartes 1st Edition

James Griffith (Auth.)

https://ebookmass.com/product/fable-method-and-imagination-in-
descartes-1st-edition-james-griffith-auth/

Through the Eyes of Descartes 1st Edition Cecilia

Sjöholm

https://ebookmass.com/product/through-the-eyes-of-descartes-1st-
edition-cecilia-sjoholm/

The History of Hylomorphism: From Aristotle to

Descartes 1st Edition David Charles

https://ebookmass.com/product/the-history-of-hylomorphism-from-
aristotle-to-descartes-1st-edition-david-charles/
Reservoir Engineering Handbook Fifth Edition 2019 Tarek
Ahmed

https://ebookmass.com/product/reservoir-engineering-handbook-
fifth-edition-2019-tarek-ahmed/

Applied Financial Econometrics: Theory, Method and

Applications 1st Edition Maiti

https://ebookmass.com/product/applied-financial-econometrics-
theory-method-and-applications-1st-edition-maiti/

Moving particle semi-implicit method: a meshfree

particle method for fluid dynamics Kondo

https://ebookmass.com/product/moving-particle-semi-implicit-
method-a-meshfree-particle-method-for-fluid-dynamics-kondo/

Method, Substance, and the Future of African Philosophy

1st Edition Edwin E. Etieyibo (Eds.)

https://ebookmass.com/product/method-substance-and-the-future-of-
african-philosophy-1st-edition-edwin-e-etieyibo-eds/

The Partition Method for a Power Series Expansion:

Theory and Applications 1st Edition Victor Kowalenko

https://ebookmass.com/product/the-partition-method-for-a-power-
series-expansion-theory-and-applications-1st-edition-victor-
kowalenko/
Descartes’s Method
In Descartes’s Method, Tarek Dika offers a comprehensive and authoritative
examination of Descartes’s early Rules for the Direction of the Mind. Dika
argues powerfully that the Rules constitutes a development rather than—as
others have argued—a rejection of the scholastic theory of habitus and that,
contrary to a “Uniformity Thesis” popular in the literature, there is significant
flexibility in the application of the method in this text. Also notable is the
excellent use Dika makes of the so-called “Cambridge manuscript,” a
recently discovered version of the Rules that differs significantly from other
extant versions of this text. The discussion in Descartes’s Method is well-
sourced throughout and exhibits an impressive command of Descartes’s
writings as well as of the relevant context, including the historical
background required to understand properly illustrative treatments in the
Rules of mathematics and optics.
Tad Schmaltz, University of Michigan

Many scholars have tried to identify Descartes’s method with this or that
technique, without convincing results. In the most comprehensive study
ever written on this topic, Tarek Dika shows that, far from being a uniform
procedure, Descartes’s method is an acquired habit (habitus) closely related
to Aristotelian phronesis. The change of focus is illuminating. The width of
views, the clarity of exposition, the breadth of the underlying culture, the
search for the highest precision on each point: this is undoubtedly a great
book.
Denis Kambouchner, University of Paris I Panthéon-Sorbonne

No question in Descartes’s thought is more difficult than his method. The

Rules for the Direction of the Mind, an unfinished treatise on method left
unpublished in Descartes’s lifetime has given rise to numerous inconsistent
interpretations, nor is it easy to see how it is reflected in his later work.
Tarek Dika’s new book takes account of startling new manuscript discoveries
about the Rules and offers a bold and unified new reading of the text and
the project of method in Descartes’s thought. It changes the way in which
we see Descartes, and will open up new conversations about this canonical
figure in the history of philosophy and science.
Daniel Garber, Princeton University
 Descartes’s Method
The Formation of the Subject of Science

TA R E K R . D I K A
 Great Clarendon Street, Oxford, ox2 6dp, United Kingdom
Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers the
University’s objective of excellence in research, scholarship, and education by publishing
worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press in the UK and in
certain other countries
© Tarek R. Dika 2023
The moral rights of the author have been asserted
First Edition published in 2023
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in
writing of Oxford University Press, or as expressly permitted by law, by licence or under
terms agreed with the appropriate reprographics rights organization. Enquiries concerning
reproduction outside the scope of the above should be sent to the Rights Department,
Oxford University Press, at the address above
You must not circulate this work in any other form and you must impose this same
condition on any acquirer
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America
British Library Cataloguing in Publication Data
Data available
Library of Congress Control Number: 2022941376
ISBN 978–0–19–286986–9
ebook ISBN 978–0–19–269694–6
DOI: 10.1093/oso/9780192869869.001.0001
Printed and bound in the UK by TJ Books Limited
Links to third party websites are provided by Oxford in good faith and for information only.
Oxford disclaims any responsibility for the materials contained in any third party website
referenced in this work.
 For my loving parents,
Amira and Rifaat Dika,
My wife, Constance, and our beautiful daughter, Saba
C’est à nous de procurer par nos propres efforts cette perfection de
l’ingenium que nous invite la Méthode Cartésienne. Là est sa véritable
signification et son véritable prix. Et c’est pourquoi Descartes proteste
qu’elle consiste “plus en pratique qu’en théorie.” Lorsqu’il nous parle de
“bien conduire notre raison,” il ne croit ni souhaitable ni possible de nous
révéler des chemins tout tracés qu’il suffirait de suivre pour arriver
infailliblement et comme automatiquement au but. Il nous recommande
de “former” notre esprit au contact des choses, de le “nourrir de vérités,”
de le cultiver en l’exerçant. Il a en vue, non pas “une clef de l’art
d’inventer,” mais une éducation et, pour ainsi dire, un “dressage” de notre
faculté inventive. Autrement dit, la méthode de Descartes, c’est un
ensemble d’habitudes à prendre par chacun de nous, à l’exemple de
Descartes, d’après des moyens analogues à ceux dont il a
personnellement ressenti l’efficacité. […] Et c’est l’habitude, ou plutôt
l’ensemble d’habitudes ainsi prises, c’est cela, et non pas une liste de
formules rigides machinalement applicables, qui fait l’essence de la
méthode cartésienne.
Jean Laporte
 Contents

Acknowledgments
Preface
Abbreviations
English translations

Introduction: Descartes’s Method: Universality without Uniformity

PART I THE HABITUAL UNITY OF SCIENCE: AQUINAS TO

DESCARTES

1. The Habitual Unity of Individual Sciences: Aquinas to Suárez

1.1 Hexis/Habitus
1.2 Aristotle’s Ban on Genus-Crossing (μετάβασις) in Posterior
Analytics I.7
1.3 Aquinas’s Habitual Interpretation of the Unity of Science
1.4 The Ontology of Scientific Habitus: Simple Quality or
Complex Order?
1.4.1 Aquinas’s Gradient Ontology of Scientific Habitus
1.4.2 Scotus’s Virtual Containment Ontology of Scientific Habitus
1.4.3 Ockham’s Aggregate Ontology of Scientific Habitus
1.4.4 Suárez’s Pluralist Ontology of Scientific Habitus
1.5 Genus-Crossing and Subalternation
2. The Habitual Unity of Science: Descartes
2.1 The Cartesian Scientific Habitus: Basic Properties
 2.2 The Subject, Acquisition, and Ontology of the Cartesian
Scientific Habitus
2.3 Suspending Aristotle’s Ban on Genus-Crossing
2.4 Supertranscendental Extrinsic Denomination: The Simple
Natures
2.5 The Unity of Science in Rules
2.6 Rule 1 in the Cambridge Manuscript

PART II THE OPERATIONS AND CULTURE OF THE METHOD

3. The Operations of the Method: Intuition, Deduction, and

Enumeration
3.1 The Principle of Proportionality
3.2 Facie ad faciem: Intuition
3.2.1 Descartes’s Interlocutors in the Definition of Intuition in Rule 3
3.3 Illatio: Deduction
3.4 Enumeratio, sive inductio: Enumeration
3.4.1 Enumeration1: Reduction and Order
3.4.1.1 Clarity and Distinctness in Problems: Relevant and
Irrelevant Conditions
3.4.2 Enumeration2: Irreducibly Complex Linear and Non-Linear
Inference and the Expansion of Intuition
3.4.3 Sufficient, Complete, and Distinct Enumeration3: Inference and
Class Construction
3.5 Problems: Definition and Taxonomy
3.6 Perspicacity and Sagacity: Two Intellectual Virtues or
Habitus
3.7 The Order of Operations
4. The Culture of the Method: The Methodological Function of
Mathesis Universalis
4.1 Mathesis Universalis: The Second Degree of the Cartesian
Scientific Habitus
4.2 The Science of Order and Measure
 4.3 First Lesson: The Theory of Order in Rule 6
4.4 Second Lesson: Direct and Indirect Deductions
4.5 From Recreational Mathematics to Mathesis Universalis
4.6 Mathesis Universalis and the Unity of Mathematics in Rules
13–21
4.7 Mathesis Universalis, Cartesian Mathematics, and Method
4.7.1 Mathesis Universalis and the Cambridge Manuscript
4.8 From Mathesis Universalis to the Problem of the Limits of
Knowledge

PART III THE FIRST PROBLEM OF THE METHOD: THE “NOBLEST

EXAMPLE”

5. Defining the Problem of the Limits of Knowledge in Rules

5.1 The Noblest Example: Three Problems
5.2 The “Method of Enumeration”
5.3 Sufficient Enumeration2, Supposition, and Truth in Rule 12
5.4 Two Concepts of Epistemic Limit in Rule 8
6. Descartes’s Theory of the Faculties in Rules
6.1 Mechanism, Habitus, and the Limits of Knowledge in Rules
6.2 Sensation and Figure
6.3 From Figure to Representation: The Common Sense, the
Phantasy, and the Passivity of Vis Cognoscens
6.4 The Activity of Vis Cognoscens and Descartes’s Habitual
Theory of the Faculties in Rules
7. Descartes’s Theory of the Objects of Knowledge in Rules
7.1 The Simple Natures
7.2 The Enumerative Criteria: Cognitive Indivisibility, Self-
Evidence, and Univocity
7.3 The Intellectual Simple Natures and the Use of the Pure
Intellect
 7.4 The Material Simple Natures and the Use of the Intellect
and the Imagination
7.5 Epistemic Transcendentals: The Common Simple Natures
7.6 Negations, Privations, and the Compositionality of Thought
7.7 The Theory of Conjunction: Descartes’s First Theory of
Distinctions
7.8 Complexity and Confusion: Permissible and Impermissible
Varieties
7.9 Intuition and Judgment
7.10 Judgment, Composition, and Error
7.11 Descartes’s Conclusions
7.12 The Theory of Simple Natures: Neither Realism Nor
Idealism
8. The Origins of Cartesian Dualism in Rule 12
8.1 New Evidence, Old Problem
8.2 Descartes’s Dualism in RulesAT
8.3 Dualism in RulesCM

PART IV APPLICATIONS: PERFECTLY AND IMPERFECTLY

UNDERSTOOD PROBLEMS

9. Perfectly Understood Problems: Method and Mathematics in

Rules 13–21
9.1 The Cartesian Scientific Habitus in Mathematics
9.2 The Unity of Discrete and Continuous Magnitude in the
Imagination
9.3 Abstracting Problems from Particular Subject-Matters
9.4 The Unit
9.5 Symbolic Intuition? Algebraic Notation in Rules
9.6 The Geometrical Calculus
9.7 The Problem of Root Extraction
 9.8 The Collapse of Descartes’s Methodological Enterprise in
Rules
10. Imperfectly Understood Problems: Descartes’s Deduction of the
Law of Refraction and the Shape of the Anaclastic Lens in Rule 8
10.1 Neither “Mixed Mathematics” nor “Physico-Mathematics”
10.2 Problems in Previous Reconstructions
10.3 From Imperfectly Understood Problems to Perfectly
Understood Problems: Enumeration1
10.4 What is a Natural Power (Potentia Naturalis)? Descartes’s
Pre-Metaphysical Physics
10.5 The Action of Light
10.6 How Light Passes through Transparent Media
10.7 Deducing the Law of Refraction
10.8 Deducing the Anaclastic
10.9 Order of Research and Order of Exposition

PART V BEYOND RULES

11. Descartes’s Method after Rules

11.1 Method or Methods?
11.2 From Rules to Discourse
11.3 The Turn to Metaphysics
11.4 Method and System after Rules
11.5 Simple Natures and Simple/Primitive Notions after Rules
11.6 Simple Natures and Descartes’s Ontology of Substance,
Attribute, and Mode

Conclusion: Reassessing the Meaning of Method in Descartes

Appendix: Descartes’s Rules: Manuscripts, Dates, and Title(s)

Bibliography
Index
 Acknowledgments

It took me nearly ten years to write this book. A combination of

naiveté and enthusiasm blinded me to how demanding it would be.
But I am happy to have written it, and even happier to thank the
individuals and institutions who supported me along the winding
road to completion.
The research for this book was conducted at the Johns Hopkins
University, the University of Michigan, and the University of Notre
Dame. A three-year postdoctoral fellowship at the University of
Michigan Society of Fellows permitted me to delve into the history of
scholastic debates about the unity of science and identify the
principles behind the interpretation of Descartes’s method offered in
this book.
Further support from the University of Notre Dame’s Institute for
Scholarship in the Liberal Arts (ISLA) enabled me to travel to Paris
for an international conference on the Cambridge manuscript
organized by Daniel Garber at the Institut d’études avancées de
Paris in 2018. I am grateful to these institutions for their support.
At Johns Hopkins, I would like to thank Hent de Vries (now at
NYU), whose mentorship and support over a period now spanning
more than fifteen years I will never be able to repay. I would also
like to thank Eckart Förster, Michael Fried, Ruth Leys, Paola Marrati,
Yitzhak Melamed, Marva Philip, Michael Williams, and Meredith
Williams. The education I received at Johns Hopkins remains second
to none.
At Michigan, I would like to thank Tad Schmaltz, who met with
me every other week for three years, read and helped me improve
my papers, and introduced me to the wider world of scholars in early
modern philosophy. I could not have hoped for a better mentor. I
would also like to thank the organizers and participants of the
University of Michigan’s Premodern Colloquium, especially Tom
Willette and Helmut Puff, for inviting me to present my research and
receive valuable feedback. Finally, I would like to thank my
colleagues and friends whose support made an enormous difference
to both my life and my career, including Elizabeth Anderson, Alina
Clej, Ed Curley, S.E. Kile, Louis Loeb, Monu Lahiri, Don Lopez,
Tomoko Masuzawa, Keith Mitnick, Yasmin Moll, Jennifer Nelson,
Yopie Prins, Laura Reutsche, Mireille Roddier, Scott Selberg, Anton
Shammas, Jamie Tappenden, Linda Turner, Silke Maria-Weineck, and
Damon Young.
At Notre Dame, I would like to thank my colleagues and friends in
the Program of Liberal Studies, the Program in History and
Philosophy of Science, and the Department of Philosophy, including
Francesca Bordogna, Katie Bugyis, Eric Bugyis, Chris Chowrimootoo,
Therese Corey, Steve Fallon, Anna Geltzer, Robert Goulding, Debbie
Kabzinski and Becky Badger, Katharina Kraus, Julia Marvin, Felicitas
Munzel, Jenny Martin, Sam Newlands, Emma Planinc, Clark Power,
Andrew Radde-Gallwitz, Gretchen Reydams-Schils, Denis Robichaud,
Joseph Rosenberg, Even Ragland, Fred Rush, Phil Sloan, Tom
Stapleford, Henry Weinfield, and Steve Watson. I would also like to
thank Hussein Abdulsater, Corey Garibaldi, David Hooker, Leonardo
Francalari, Chante Mouton Kinyan, Sara Marcus, Ebrahim Moosa,
Azareen Van der Vliet Oloomi, Viveca Pattison Robichaud, Roy
Scranton, Yasmin Solomonescu, and Aldo Tagliabue. I wrote the bulk
of this manuscript while at Notre Dame, and without the support of
my friends and colleagues, I would not have been able to get
through it.
At Toronto, I would like to thank my colleagues in the Department
of Philosophy, including Donald Ainslie, Rebecca Comay, Robert
Gibbs, Mark Kingwell, Willi Goetschel, William Paris, Martin Pickavé,
Michael Rosenthal, Marleen Rozemond, Nick Stang, Trevor Teitel,
and Owen Ware.
 In Paris, I owe a special thanks to Denis Kambouchner, whom I
met in Summer 2014 and who has been a mentor and very close
friend ever since. This book bears the mark of Denis’s influence in
more ways than I can enumerate here. I would also like to thank
Frédéric de Buzon for his incredibly helpful comments on Chapter 10,
David Rabouin for helping me navigate my way through the
complexities of Descartes’s mathematics, and Jean-Luc Marion and
Vincent Carraud for inviting me to participate in the events organized
by the Centre d’études cartésiennes.
In Australia, I would like to thank John Schuster, who read and
criticized previous drafts of Chapter 10, but not without invaluable
suggestions on how the chapter might be improved, despite his
disagreements.
In Cambridge, I would like to thank Richard Serjeanston, who
met with me in October 2017, walked me over to the library, showed
me a copy of the Cambridge manuscript, and even provided me with
a guided philological tour of the manuscript. Very few people had
seen the manuscript in the flesh at this point, and I hope that my
publications since have proven that nothing can replace the
painstaking labor Richard and Michael Edwards have devoted to the
manuscript.
I would like to thank Peter Dear, Robert Goulding, Denis
Kambouchner, Sam Newlands, and Tad Schmaltz for their
participation in a book manuscript workshop held at the University of
Notre Dame on February 18, 2021. The book is in much better shape
due in no small part to their comments and criticisms. Many thanks
to Tom Stapleford for encouraging me to organize the workshop and
to the Program of Liberal Studies for funding it.
I presented parts of this book at various conferences over the
years. I would like to thank Patrick Brissey, Gideon Manning, Jack
Stetter, and Stephen I. Wagner for their comments at the APA
(Pacific and Central Division). John Carriero provided very helpful
comments on an early draft of Chapter 8. The Atelier Franco-
Américain de philosophie moderne (organized by Jean-Pascal Anfray,
Frédéric de Buzon, Daniel Garber, Denis Kambouchner, Steve Nadler,
Sophie Roux, Tad Schmaltz, and held annually in either Ann Arbor,
Madison, Paris, or Princeton) provided me with many opportunities
to present work in progress, receive comments from some of the
finest historians of early modern philosophy, and become a part of
an international scholarly community. I hope to return the favor one
day by hosting the Atelier here in Toronto.
The two anonymous referees for Oxford University Press provided
detailed and critical feedback that greatly improved the book as a
whole.
Among those whom I have not yet mentioned, I would like to
thank Arash Abazari, Vlad Beronja, Johannes Birke, Andrew Bush,
Martijn Bujis, Marco Coco, Sara Elamin, Mohammed Elghoul, Elena
Fabietti, Jane Fletcher, Jeroen Gerrits, Elham Hatef, Alexander
James, Waleed Jammal, Amy Kraus, Mike Leonard, Greg Piton Saint
Martin, Samuel Monsalve, Larry McGrath, Rebecca Pekron, Bican
Polat, Avreimi Rot, Aviva Rot, Johannes Schade, Martin Shuster, Nils
Schott, Ian Singleton, Natalya Sukhonos, and Joshua Thompson.
I would also like to thank my editor at Oxford, Peter Momtchiloff,
with whom I intend to continue working in future, and the entire
team at Oxford, who transformed this manuscript from a digitally
stored file on my computer into a book available throughout the
world.
Parts of Chapters 1 and 2 derive from three articles, “Method,
Practice, and the Unity of Scientia in Descartes’s Regulae,” “Extrinsic
Denomination and the Origins of Early Modern Metaphysics: The
Scholastic Context of Descartes’s Regulae,” and (with Denis
Kambouchner) “Descartes’s Method” (forthcoming in The Cartesian
Mind, ed. Jorge Secada and Cecilia Wee). I would like to thank the
Journal of Early Modern Studies, Springer, and Routledge for
permission to draw on material from these three articles. Parts of
Chapter 3 derive from my entry, “Descartes’ Method,” and appear
here with the generous permission of the Stanford Encyclopedia of
Philosophy. Chapter 8 is drawn from my article, “The Origins of
Cartesian Dualism” (Journal of the American Philosophical
Association) and is here reprinted with the generous permission of
Cambridge University Press. Chapter 10 is drawn from “Descartes’
Deduction of the Law of Refraction and the Shape of the Anaclastic
Lens in Rule 8” (HOPOS: The Journal of the International Society for
the History of Philosophy of Science), and is reprinted with the
generous permission of Chicago University Press.
Finally, I would like to thank my family: my wife, Constance de
Font-Réaulx, who endured my worst anxieties about this book and
whose unwavering support continues to get me through my days;
our baby daughter, Saba, who is a miracle; my parents, Amira and
Rifaat Dika, who sacrificed everything for us; and my sisters, Sahar
and Hala Dika, whom I love dearly.

Toronto
September 2022
 Preface

In this book, I provide a systematic interpretation of Descartes’s

method in his first, posthumously published treatise, Rules for the
Direction of the Mind (Regulae ad directionem ingenii) (henceforth
Rules), most likely composed during the 1620s, but not published
until 1684 (in Dutch translation) and 1701 (in Latin), many years
after Descartes’s death in 1650.1 By “systematic” I simply mean that
the interpretation is informed by a principle: Descartes’s method is a
problem-solving cognitive disposition or habitus that can be
actualized in a variety of well-defined ways, depending always on
the parameters of the problem at hand. I have aimed to provide an
interpretation that, in addition to being systematic, is also as
comprehensive as possible: I cover Rules in its entirety as well as a
number of important developments in Descartes’s method after
Rules (whether I have succeeded is another matter, and is in any
case up to the reader to decide).
I have deliberately chosen not to organize the book according to
the order of the text, but rather according to the order of problems
that must be solved in order to learn the method. Unlike Descartes’s
Meditations, where the order of the text reflects the order of
problems that must be solved in order to discover the primary
notions or principles of metaphysics, in Rules the order of the text
does not consistently reflect the order of problems that must be
solved in order to learn the method. Descartes’s conception of the
treatise matured as he wrote it. The first problem that must be
solved by the method—the problem of the limits of knowledge—does
not appear until Rule 8, and Descartes discusses it after having
discussed a problem that can only be solved once the problem of the
limits of knowledge has been solved: the problem of the law of
refraction and the shape of the anaclastic lens. The problem of the
law of refraction and the shape of the anaclastic lens, moreover, is
what Descartes terms an “imperfectly understood problem,” or a
problem in which the conditions relevant to the solution are not
known in advance, but must be found. These problems typically
arise in natural philosophy, and according to Descartes’s division of
the treatise, they belong to the third part (Rules 25–36), which
Descartes never completed (Rules ends prematurely at Rule 21). To
solve imperfectly understood problems, one must first become
proficient in solving what Descartes terms “perfectly understood
problems,” or problems in which the conditions relevant to the
solution are known in advance. These problems typically arise in
mathematics, and according to Descartes’s division of the treatise
they belong to the second part (Rules 13–24).
Were I to have organized the book according to the order of the
text, I would have had to violate the order of problems that must be
solved in order to learn the method, which struck me as
inappropriate. Thus, I have organized the book according to
Descartes’s division of the treatise into three parts (a division he
himself does not consistently respect): operations and simple
propositions (Chapters 2–3); the problem of the limits of knowledge
(the first problem that must be solved by the method) (Chapters 5–
8); perfectly understood problems (Chapter 9); and imperfectly
understood problems (Chapter 10). This order, I believe, best
exhibits how practice in the method develops in degrees from the
simplest problems to more complex problems, up to the point where
problems in mathematics and natural philosophy can be solved.
The organization of this book reflects not only an understanding
of how Descartes intended his method to be acquired and applied
but also an understanding of Rules as a treatise that, despite its
imperfections, exhibits underlying unity. My emphasis on the unity of
the treatise contrasts sharply with other interpretations, above all
that of J.-P. Weber in La constitution du texte des Regulae. Weber’s
insistence on dating, not only the treatise as a whole or even
Another random document with
no related content on Scribd:
 "Terveisiä maalta!" kuului läheltä ivallinen ääni. Pari tyttöä meni
ohitse kasvot ilkeässä viurussa. Kreets punastui ja aristui. Oliko
hänessä jotakin tahditonta?

"Nyt nousemme kalliolle katsomaan Näsijärven aavaa pintaa!"

Mutta Kreets oli haluton. Ei Näsijärvi eikä Näsilinna aarteineen

häntä huvittaneet.

"Mitäs nyt, neitiseni!" ihmetteli veli.

"Niin, kun minä en ymmärrä, miksi ne vieraat tytöt sanoivat niin ja

katsoivat ilkeästi!"

"Maksaapas vaivaa pahoitella sellaisia! Joitakin sivistymättömiä

tyttöjä!"

"Mutta heillä ehkä oli syytä sanoa niin. Minullahan on varsikengät,

kun heillä oli puolikengät ja niin korkeakorkoiset — ja heillä oli uudet
hansikkaat, kun minun on Pyryn vanhat!" Reipas Kreets, joka kotona
ei huomannut, mitä hänellä oli yllään, oli äkkiä tullut turhan tarkaksi
ulkonäöstään parin tyttöheilakan typerän sanaheiton vuoksi.

"No, sen me korjaamme heti", virkkoi veli hyväntuulisesti.

Mentiin kenkäkauppaan. Kreets mieltyi kohta korkeakorkoisiin

kiiltonahkakenkiin. Mutta sitten tarvittiin toiset sukat myös ja
hansikkaat. "Otan molemmat ruskeat. Pyry sanoo, että on hauska,
kun sukat ja hansikkaat lyövät yhteen. Ja minulla on hatussa vähän
ruskeaa."

Kreets tarkasti tyytyväisenä itseään isosta kuvastimesta. Hoikka

vartalo tummansinisessä kävelypuvussa. Se oli kyllä Pollen vanha
leninki, mutta kun se oli käännetty ja somistettu ruskeankirjavalla
silkillä, niin se oli kuin uusi. Pieni, sininen, ruskeareunainen hattu oli
vähän vinossa, ja toinen palmikoista oli pudonnut yli olan. "Olenko
minä nyt 'terveisiä maalta'?"

"Sinussa taitaa olla tyyliä!" nauroi veli. "Mutta enpä luullut, että
Kreets voi olla koketti!"

He ihailivat Pyynikin kaunista harjua ja sen alla päilyilevää

Pyhäjärveä. Kreets asteli joustavasti ja heitti uhkamielisiä silmäyksiä
käveleviin kaupunkilaistyttöihin.

"Nainen nauttii aina siitä, että hän on hyvin puettu", selitti hän.

"Ohoo!" ihmetteli veli.

Samassa nauttiva nainen päästi tuskanhuudon. Korkeat korot

kostivat. Hän oli nyrjähyttänyt nilkkansa. Se koski kipeästi. Ja yhtä
kipeää teki, kun tohtori veti sen paikoilleen.

"Olen ollut aika typerä, kun rupesin näyttelemään", sanoi hän

vähän häpeissään.

"Mitä näyttelemään?"

"Kaupungin-daamia. Kun minä kumminkin olen vain Kreets,

maalaistyttö!"

"Hyvä on, että olet vain Kreets, maalaistyttö!" sanoi veli

lämpimästi. "Terveisiä maalta on paljon miellyttävämpi kuin tyhjä
keimaileva kaupunkilaiskoketti. Mutta vedäpäs nyt oikeat kengät
jalkaasi, niin lähdemme Pelitiin!"
 "Eläviin kuviin!" Kreets riemastui. "Pyry kertoo, kuinka te pieninä
näyttelitte eläviä kuvia ja olitte sytyttää lakanan!"

Veli nauroi ääneen. Lapsuusajan ilot muistuivat mieleen, ja hän oli

jälleen poikanen poikamaisesti rupattelevan siskon rinnalla.

Kreets nauroi niin tartuttavasti hassunkurisille kuville, että koko

katsomo oli yhtenä hihityksenä. Veli tunnusti, ettei hänellä ole
pitkään aikaan ollut niin hauskaa iltaa. Kreets sanoi samaa. Ja kun
veli oli varannut kokonaisen torttuvuoren teepöytään, vakuutti
Kreets, että maailmalla on kerrassa hauskaa.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

"Haloo, unikeko!"

Kreets oli noussut, kiehauttanut teen ja tarjosi veljelle sänkyyn.

Hän oli äärettömästi ponnistellut voidakseen nousta, ja että hän siinä
onnistui, oli ihmeellistä. Mutta eilisiltaisia torttuja oli vielä jäljellä. Ja
sitten hän tahtoi tunnollisesti mennä kirkkoon, kuten kotonakin joku
heistä aina meni.

"Joudupas pukeutumaan, että ehditään! Missä kirkossa sinä

tavallisesti käyt?"

"Minäkö?" Veli hämmentyi. "Johanneksen kirkossa", sanoi hän

viimein.
Siellä hän oli kumminkin käynyt kerran.

Kuinka kaunis onkaan Johanneksen kirkko harmaine kiviseinineen

ja punaisine kattoineen! Jo kiviaitakin ilostutti Kreetsiä.

"Tämähän onkin pohjoismaiden kauniimpia", huomautti veli.

 Ja sisällä! Pehmoisena virtaa valo lasimaalausten läpi, ja
alttaritaulun valoisa ylösnousemus ylentää mieltä. Urkujen äänet
kaikuvat juhlallisina ja sulavina.

Ruskeapalmikkoinen pää painui penkkiin rukoukseen. Sitten

hehkuvat kasvot kohosivat veljen puoleen. "Tämä on saarna!"
kuiskasi hän.

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että jo tämä kirkko ja soitto on ihana saarna!" Hän

vaikeni, pappi oli astunut alttarille.

"Kyllä se on ihmeen kaunis. Mutta minulle on kotikirkko

rakkaampi!" tunnusti hän kotimatkalla.

"Niin vainenkin", nauroi veli. "Siellähän ovat vielä ne mainiot

ornamentit pyhistä miehistä ja naisista, jotka ovat siveästi
avokaulaisia!"

"En minä niitä. Mutta alttaritaulu on kaunis. Siitä ihan säteilee

kirkkaus, ja kun Pyry pääsi ehtoolliselle ja oli polvillaan valkoisessa
puvussaan alttarin edessä, täytyi minun itkeä. Sillä Pyry oli kuin
enkeli. Ja kaikki oli niin ihmeellistä."

Veljen mieli herkistyi. Hän muisti oman polvistumisensa alttarin

edessä ja isän, äidin ja Pyryn liikutetut kasvot. Hän oli vanhin. Ja kun
hänen ja siskojen väliltä vielä oli kuollut veljiä, oli ikäero sitä
suurempi. Pyry oli kauemmin pysynyt lähempänä. Nuoruudestaan
huolimatta oli veli saanut huomattavan paikan ja työskenteli
kuumeisen kiihkeästi, työ ja pyrkimys eteenpäin olivat hänelle kaikki
kaikessa. Hän tunsi kykynsä ja ne suuret mahdollisuudet, mitä se
avasi hänelle, ja omat voimat miltei huumasivat hänet. Koti jäi niin
kaukaiseksi.

Nyt hän kuin havahtuen huomasi, että juuret ovat aina kodissa.
Missä ikinä kuljemmekaan tai kuinka pitkälle pääsemmekään elämän
kilpakentällä, koti se on sittekin sitä, mikä on parasta meissä. Hän oli
laiminlyönyt kodin. Nyt hän tahtoi jollakin tavoin korjata
laiminlyöntinsä.

"Kreets", sanoi hän lämpöisesti, "jääpäs sinä tänne minulle

emännöimään! Minä kyllä ostan torttuja ja muuta hyvää!"

Herkuttelu oli Kreetsin helmasynti, ehdotus siis houkutteleva.

"Sinä olet koko hyvä!" huudahti hän. Ankarasti takoi hän lattiaan
jalkojaan; hän mietti. Viimein hän virkkoi: "Suo anteeksi, minä en voi
jäädä."

"Miksi et?"

"Niin, näätkös, on niin paljon sellaista, niinkuin nuo vesijohdot,

voisin unohtaa. Ja sitten minä taitaisin tulla niin merkilliseksi,
ymmärräthän, ne korkeat korot ja muuta semmoista. Enkä minä
osaakaan vielä paljon mitään laittaa. Ja kun jo tulee syksy, niin täällä
on niin valoista ja kuivaa!"

"Mutta sehän juuri on hyvä! Ja kyllä täälläkin sataa, jos sitä

ikävöit!"

"Ei se ole semmoista. Voi, se vasta on hauskaa, kun syys-iltana

tulee kotiin jostakin ja on rapakkoa paikotellen polviin asti. Ja sade
pieksää likomäräksi, ihan hytisee vilusta. Tuuli ulvoo ja lennättää
lehtiä, ja pihakoivut valittavat myrskyn käsissä. Sitten kotia kun
lähestyt, niin pilkoittavat kirkkaasti valaistut akkunat läpi sakean
pimeyden, ja tuntuu niin hyvältä kun tietää, että tuossa tuokiossa on
sisällä. Ja siinä kun oven aukaiset, on niin suloista, että naurattaa.
Uunissa räiskyy tuli, kattolamppu valaisee kirkkaasti, isä istuu
keinutuolissa tohveleissaan ja lukee lehteä, tytöt ympäri ison
pöydän, mikä neuloen, mikä lukien tai äidin kanssa illallista
hommaten. 'Voi, lapsi-kultani, oletpa märkä!' huutaa äiti. Ja sinuakos
hellitään ja kuiviin puetaan. 'Kaatakaa, tytöt, kuumaa teetä, että
lämpiää!' Ja siinä sitten istut ja nautit ja niin on hyvä, ettei mihinkään
vaihtaisi!"

"Ei, älä vaihdakaan, pikku Kreets", sanoi veli liikutettuna. "Kasva

sinä vain kodissa vielä. Pysy siellä niinkauan kuin saat siellä olla.
Kyllä tulee aika maailmallakin kulkea."

"Niinpä pysynkin. Koti on paras. Suuri maailma on kyllä mukava.

Mutta täytyy olla hyvin viisas, jotta siellä voi olla mukana."

"Kyllä. Viisas sitä pitää olla."

"Nyt minä lähtisin heti kotiin. On niin ikävä, että…"

"Älähän nyt vain itkuksi pistä."

"En minä ole mikään itkupussi. Mutta kotiin minun pitää päästä!"

"Maltas, katsotaanpas nyt niitä junankulkuja. Ja mitenkäs sen

hevosen laita olisi?"

"Onhan sinulla puhelin. Soita kotiin, että lähettävät hevosen!"

"No, niin!" Veli sai kierretyksi kotiin puhelimitse. — "Tahtovat

puhutella sinua."
 Kreets tempasi kuulotorven. "Niin, minä se olen, päivää! — En
minä enää. — On niin kova ikävä. — Kun saisi jo iltajunalle. — No,
yöjunalle sitten. — Terveisiä. — On niin ikävä kaikkia, Missukkaakin.
— Kyllä minä. Näkemiin vain!"

"Yöjunalle saavat hevosen. Voi, voi, illalla minä jo pääsen

lähtemään, ja huomenna olen jo kotona!" Kreets pyöri yhdellä jalalla
ympäri huonetta.

"Kylläpä minun nyt tulee ikävä", sanoi veli.

Kun Kreets istui sälytettynä junassa ja veli hyvästeli, virkkoi tämä:

"Jouluna minä tulen varmasti kotona käymään!"

"Voi, voi, tulekin! Tulette Pyryn kanssa samalla hevosella. Kuinka

mainiota! Me pidämme pannua kuumana ja kuuntelemme, kuuluuko
kulkusia…!"

"Niin, Kreets. Kiitos siitä, että kävit maailmalla!"

"Kiitos sinulle! Mutta kyllä minun on hyvä kotona!"

XI.

Tehdas.

Seurahuoneen sillalla seisoivat Pyry ja Polle. Syyskesän lämmin

ilta kietoi seudun pehmeään tummuuteen. Läheisestä puutarhasta
leijui väkevänä leukoijien tuoksu, ja vastapäätä olevan saarihuvilan
sähkövalot kuvastuivat kosken niskan tyyneen suvantoon. Koskien
välisen järven, "Kosk'keskisen" rannoilla vilkkuivat tulet asunnoista ja
rantatien sähkölampuista. Koko järvi oli kuin suuri, himmeäksi hiottu
safiiri säkenöivien timanttien ympäröimänä. Seurahuoneella
harjoitteli torvisoittokunta, jostakin kuuluivat heikosti pianon sävelet,
mutta yli kaiken kohisi koski ja jyskyttivät tehtaat.

"Tällaista iltaa minä rakastan", sanoi Polle. "Minä rakastan metsiä

ja järviä ja kuutamoa niillä", virkahti Pyry.

"Sinä parantumaton metsä-ihminen!" nauroi Polle. "Minäpä

rakastan juuri tällaista, missä on ihmistyön jälkiä. Eniten minä
rakastan tehdasta. Kävelläänpä sinne!"

"Sinä parantumaton tehdas-ihminen!" nauroi Pyry vuorostaan.

 "Niin, minä en voi sille mitään", selitti Polle. "Niinkuin mustalainen
rakastaa maantietä ja nuotiotansa, niin rakastan minäkin koskea ja
tehdasta, ne ovat osa elämääni."

He olivat tulleet tehtaitten väliselle solalle. Kymmenien akkunoiden

tulet välkkyivät, koneet jyskivät, ja vastahakoinen koski kiersi mustin
mielin sulkuihin. Sen täytyi taipua turbiinien pirstottavaksi, se
puristeltiin mahdottomiin vesiruuhiin, missä se kumisi ja pärskyi ja
pyrki pienimmästäkin reiästä suihkuna ulos. Ihmistarmo pakotti sen
ensin pyörittämään tehtaita, ennenkuin se taas sai vapautensa ja
masentuneena kahleistaan sileni joeksi.

Höyrykonehuoneen ovi oli avoinna, jotta summattomat uunit kuin

tulivuorten kidat loivat loimon kauaksi. Kuin kultavuorten peikot
kuvastuivat lieskoja vastaan miesten mustat varjokuvat, nousten ja
laskien, heidän taukoamatta heitellessään puita uuneihin. Ne ovat
kuin alituisesti ahneet Molokit nuo uunit; metsän kansaa, nuorta ja
vanhaa, ne syövät, ahmivat yötä ja päivää. Sitä riistaa vedetään niille
alinomaa. Koko kesäkauden ovat vesistöt täynnä tukkilauttoja, toinen
toisensa perästä ne liukuvat alas tukkiruuhta ja nostetaan pinoiksi,
kymmeniksi, sadoiksi, pitkin rantoja. Yhäti lasketaan lauttoja ja
kasataan pinoja, jotka alkupäästään hupenevat koliseviin vaunuihin,
kapearaiteista rataa pitkin joutuakseen tänne, hehkuvaan
kuolemaan. Mitä hyödyttää niiden kuolema? Höyryä, höyryä
valmistuu jättiläiskattiloissa, käyttövoimaa koneille.

Kauniit kuuset kuoritaan ja muuttuvat massaksi Yläkosken

hiomossa. Täältä se tuodaan "hollantereihin", massamyllyihin, missä
se vellinä kiertää ja hienonee, ja johdetaan viimein konehuoneeseen.

Sinne konehuoneeseen olivat Pyry ja Pollekin ehtineet.

 "Katsos, tänne minä aina astun yhtä juhlallisin tuntein kuin menisin
merelle", sanoi Polle. "Kun haistan tätä tehtaalle ominaista hajua,
sellaista koneentuntua, niin se jo saattaa minut haltioihin! Jospa
minä olisin poika, tulisi minusta joko koneenkäyttäjä tai insinööri!"

Mustina, mahtavina möhkäleinä kohosivat koneet molemmin

puolin käytävää. Ne jyskivät, suhisivat, remmit viuhuivat. Koko pitkä
paperikone oli kuin jokin alkuaikojen hirviö ja samalla kuin joku
keskiajan taikuri: samean, märän massan se muodosti puhtaaksi
paperiksi. Alkupäässä massa tärisi "tuukilla", valui huovalle ja kiertyi
kuumien metallilieriöitten yli, kuivui ja nostettiin lopulta hohtavina
paperirullina lajittelupuolelle. Osa siitä joutui kiilloitettavaksi,
leikattavaksi. Näppärät naiskädet lajittelivat, laskivat, "paalasivat",
puristivat riisit lujiksi paaleiksi; ja niin se joutui maailmanmarkkinoille,
tuo sivistysmaiden tärkeä tarveaine. Se kulki kauas Tonavan
rannoillekin, aina Turkkiin asti. Millaisia ajatuksia siihen sielläkin
painetaan, kirjoitetaan! On niin yksinkertaista vetää laatikostaan
puhdas postipaperiarkki, mutta kuinka monimutkaista onkaan sen
valmistus!

"Ihmettelen", sanoi Polle, kun he jälleen seisoivat sillalla,

"ihmettelen, että ei kukaan runoilija laula tehtaasta, ylistä koneitten
mahtia. Mikä suurenmoinen teos siitä syntyisikään! Aivan väsyttää
tuo alituinen maalaiselämän vatkaaminen: tähkäpäät ja kultaiset
vainiot! Ja itse maalaiset sitten, niin runollisia, paksuja ja punaisia!"

"Ulkomuodolleen ei kukaan mitään mahda", varoitti Pyry.

"Ei", katui Polle, "minä puhuin hyvin tyhmästi. Mutta johduin

ajattelemaan niin, kun katselin tyttöjä siellä salissa. Näithän: miltei
jokainen siro ja kalpea."
 "Sen sirouden he saavat maksaa. Heillä ei ole niin leveä leipä eikä
niin paljon raitista ilmaa kuin maalaisilla."

"Niinpä kai. Mutta en mahda sille mitään, että silmäni niin

mielellään hakevat kaunista."

"Niiden tulee hakea myöskin tervettä kauneutta!"

"Sinä rakas opettaja-ihminen! Olkoon menneeksi: kultaiset

tähkäpäät ja paksut terveet ihmiset ovat runoutta! Mutta tehdas,
tehdas, se elää, hengittää, se on suuri, se on valtava! — Ja tiedätkö,
ketä minä eniten ihailen siinä! Paperikoneenkäyttäjää!"

"Oi, voi, meidän olisi pitänyt syntymäpäivänä taittaakin…

"Älähän! En minä siksi. Mutta katsos, hän on minusta keskeisin

koko tehtaassa, kuin kapteeni laivassa. Hänhän se määrää paperin
laadun. Hänestähän riippuu, syntyykö siitä mitään. Minut valtaa aina
hauska juhlatunne, kun näen hänet koneensa ääressä. Siinä hän
astelee levollisena, arvokkaana. Tarkastelee konettaan, tutkii, silittää
— olen varma, että hän tuntee sen jok'ainoan mutterin. Tuleepa
joskus sekaannus, laiva on hirmumyrskyssä, kone työntää
kelvotonta moskaa, kiljuu ja vinkuu. Konemiehet juoksevat hätäisinä,
rasvapoika valuttaa öljykannustaan kaikkialle, eniten omille
vaatteilleen. Mutta koneenkäyttäjä on levollinen. Hän antaa käskyjä
tänne, käskyjä sinne, lyhyitä, täsmällisiä, hän vääntää ja kiertää,
hyväilee tuon hirviön summatonta ruhoa. Ja taas on kaikki
paikoillaan, paperi parhaan-vahvuista, tasaista, hyvää. Myrsky on
tyyntynyt, konemiehet huoahtavat ja rasvapoika täyttää levollisena
tyhjentyneen öljykannunsa. — Mutta ellei siinä olisi ollut kapteenia,
ellei koneenkäyttäjä olisi asettanutkaan myrskyä, kone olisi vain
työntänyt roskaa — mitenkäs sitten olisi käynyt!"
 "Sinäpä sen sanoit. Tärkein hän on. Ja parhaimman palkan hän
ansaitsisi. Mutta saaneeko riittämiinkään!"

He kulkivat kotiin päin ja pohtivat nuoruuden innolla ihmisneron

saavutuksia.

Pyry sanoi, että Polle oli yksipuolinen innossaan, että piti olla
silmää ja sydäntä vähän kaikille. Polle sanoi, että se on itsensä
jakamista, ja jakaminen heikontaa.

Mutta että kukin on oikeutettu saamaan työstään palkan ansionsa

mukaan, siitä he olivat yksimieliset. Ja työ, olkoon mikä tahansa, kun
se tehdään antautuen ja arvokkaasti, jalontaa ihmisen.

Ja että työn aateli on uuden ajan aateli, sen he aavistivat.

XII.

Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.

Pyry pakkasi tavaroitaan. Se on ikävää työtä lähtiessä kotoa,

toista on tehdä sitä lähtiessä kotiin. Pyry koetti tehdä pakkauksen
niin huomaamatta kuin suinkin. Hän jätti sen aina viime tinkaan, ettei
kotiväen tarvitsisi olla kauvan tuossa kuristavassa lähtötunnelmassa.
Mutta siitä huolimatta hiljeni elämä niin oudoksi jo päivää ennen
lähtöä. Pyry oli kaiken keskipiste. Isä heitti sanomalehtensä ja jutteli
hänelle kuin aikuiselle. Äiti kehotti häntä lepäämään tai kyseli:
"Joisitko sinä kahvia?" Vaikka juuri oli päästy juomasta. Metsät,
rannat, kaikki mielipaikat he kulkivat yhdessä toisiinsa pusertuneina,
tietäen, että pian reväistään yksi irti. Kurkussa oli kuin pala.

Raskaimmaksi teki lähdön Untuva. Pienet, kapeat lapsenkasvot

olivat kutistuneet vieläkin kapeammiksi, niissä oli vihlovaa epätoivoa.
Joka askeleella hän kieppui mukana, ja Pyryn oli tuon tuostakin
silitettävä hänen päätänsä tai otettava hänet syliin. Hoikat käsivarret
kietoutuivat kiihkeinä kaulaan. Hento ruumis painautui
hellyydenjanoisena isoa siskoa vastaan. "Sinä olet kaikkein parhain
koko maailmassa", vakuutteli hän kimakalla lapsenäänellään, joka
tuntui niin avuttomalta siksi, että hän äänsi hiukan pehmeästi s:n.
"Enkä minä voi ymmärtää, miksi sinä olet niin kovin kaunis!" Kaunis
merkitsi korkeinta hyvää. "Sinä olet niin kaunis, kun sinä juuri olet
niin kovasti pörröinen ja sinulla on vaatteet juuri noin!"

"Kun minä olen juuri tällainen hutilus!" Pyry yritti nauraa.

"Ei, kas, sinä et ole ihan kuin Kreets, mutta et peloittava järjestys
niinkuin Ter. Sinä olet vain sinä! Ja sinulla on oma hajusikin,
sellainen, josta minä heti tunnen, missä sinä olet!" Hän tunki korkean
"aatelisnokkansa" — Kreetsin antama nimitys — Pyryn puseroon.
"Jotakin metsistä ja kukista… jotakin niin kovin rakasta!"

"Se tulee varmaan siitä että olen niin paljon metsissä. Sinussakin
on metsän tuoksu. Mehän olemme molemmat oikeita oravia!"

"En minä ole vieläkään saanut oravaa, elävää oravaa!" Untuvan

huulet värisivät. "En minä mitään muuta maailmassa toivo, kuin että
minä kerran elämässäni saisin oravan, ja sinä olisit aina kotona!"

"Oo sitä luigi-vampaisuutta!" virkkoi Kreets halveksien.

Mutta Untuva nyyhkytti. Pienellä sydämellä oli liian paljon

kannettavaa. Ei hän ilennyt itkeä Pyryn lähtöä, kun eivät toisetkaan,
mutta oravaa hän ainakin sai itkeä. "En minä ole koskaan rukoillut
kania, vaikka Aleenissa on ihan hopeaisiakin, ja niillä on po-
poikasiakin! Mutta minä olen aina rukoillut itselleni oravaa — kun
edes poikasen, yhden ainoan oravanpoikasen! Niillä on niin suuret
silmät ja häntä kuin — kuin lamppuharja!"

"Missukan häntä on lamppuharjana aina kun kapteenin Ajax ajaa

sen tikapuille. Voithan sinä kuvitella, että se on oravanhäntä!"
lohdutti Ter.

"Ethän sinä sentään hirviäisi vangita oravaa. Ajatteles, kuinka se

itkisi, kun se ei enää saisi keinua kuusenlatvassa!"

"Niinhän äitikin sanoo ja isä! Mutta kun minä sitä niin kovasti
rakastan! Laula minulle oravanpesä!"

Pyry istui kesken kiireensä keinutuoliin Untuva sylissä ja lauloi:

"Kas, kuusenlatvassa oksien alla on pesä pienoinen

oravalla…"

Kyyneleet kuivuivat. "Tiedäppäs, sinulla on sininen ääni!" sanoi

Untuva kuunnellen tarkasti. "Semmoinen harmaansininen, kun sinä
puhutkin! Pollella on sen värinen kuin orvokki. Mutta keltainen tekee
kipeätä korvaan. Alavan Hildalla on ihan räikeän keltainen!"

Pyry tunsi tuskaista kummastusta. Kyllähän ihmisäänet kuuluivat

erivärisinä. Mutta että Untuva sen oli keksinyt, oli hänestä liian
varhaista. Untuva oli niin omituinen, äärimmäisen arka ja hento,
toisaalta kovin lapsekas, toisaalta kehittyneempi kuin monet aikuiset.
Hän oli noita lapsia, joissa sielu kasvaa kuin ruumiin kustannuksella.
Se teki kotiväen levottomaksi.

Äiti tuli surulliseksi löydettyään runon, soman, täydellisen pikku

runon, Untuvan lapsellisilla koukeroilla kirjoitetun. "Minä ajattelin
niin", selitti Untuva. Ja isä puisti päätään katsellessaan hänen
piirroksiaan, pikku tyttöjä, jotka luontevasti pitivät nukkea sylissään,
tai eukkoja kerjuunyytteineen. Untuva saisi olla hiukan tyhmempi,
kun hän vain olisi terve ja vankka.
 "Lupaappas minulle yksi asia", sanoi Pyry nipistäen Untuvan
poskea, "että olet ulkona enemmän kuin sisällä, jotta poski on yhtä
punainen kuin nyt, kun minä tulen joululomalle!"

"Lupaan varmasti!" Untuva loi kättä.

"Kas, jos se ei ole pyöreä ja punainen, voi joulupukilla olla siihen

jotakin sanomista!"

"Lupasin sen sinun tähtesi!" sanoi Untuva arvokkaasti.

Siinäpä se. Jospa hän olisi ollut vain typerä tytöntyllerö, olisi Pyryn
ollut helpompi lähteä.

"Joutukaahan nyt, laiva jättää!" — Isä toimitti tavaroita hevoseen,

Lähdettävähän sitä oli. Äiti oli pakannut eväskorin täyteen ja vielä

lisäksi suuren paperipussin. "Ei, kyllä sinun pitää ne kaikki syödä",
vastusti hän. Ja Pyryn oli otettava pussikin mukaan.

Ter oli palavissaan. Hän oli silittänyt Pyryn vaatteet. Hiljaisuudessa

hän teki aina enempi kuin toiset touhullaan. Kreets oli kärsivällisesti
seissyt hellin ääressä ja paistanut moitteettomia lättyjä ja keittänyt
ihanaa kahvia. Mutta ei kenellekään maistunut. Pyry vaivoin sai alas
kupillisen kahvia. Polle taittoi armotta kauneimmat kukkansa, joita
hän oli kaiken kesää huolellisesti hoidellut, ja sommitteli komean
vihkon. Pyryn piti saada parasta, mitä hänellä oli.

On niin katkerata lähteä kotoa, ja samalla suloista. Suuri rakkaus

kätkeytyy jokaiseen matkatavaraan, jokaiseen voileipään,
kukkaseen.
 Klaara kiidätti purkillisen karviaismarjahilloa. Hän oli sen keittänyt
juuri Pyryä varten.

"Sinun pitää syödä se kaikki matkalla, että jaksat istua. Siinä on

kovasti sokeria!"

"Voi, voi!" valitti Pyry. "Kuinka minä vedän kaiken!"

Siinä he seisoivat laivasillalla ja Pyry kannella "Toivon" hiljaa

irroittautuessa rannasta. Kuinka viiltääkään rinnassa tuollaisena
hetkenä! On kuin avautuisi sydämeen haava, joka suurenee sitä
mukaa kuin juopakin meidän ja rakkaittemme välillä. Tekisi mieli
huutaa, pyörtää takaisin, mutta mentävä on.

Pyry ponnisteli urhoollisena näyttääkseen iloisia silmiä viimeiseen

asti. Ja toiset koettivat nauraa. Mutta se oli niin jäykkää ja vierasta.
Äiti vain ei koettanutkaan. Hän katseli kalpeana ja tutkivana Pyryään,
niin kauan kun piirteitä erotti. Ja Untuvan pikku kasvot olivat
jähmettyneet epätoivon kuvaksi.

Kun "Toivo" kääntyi joenmutkassa, eikä enää näkynyt laivasiltaa

eikä liehuttavia nenäliinoja, pakeni Pyry hyttiinsä. Siellä hän heittäysi
pitkäkseen ja itki täydestä sydämestä, vaikeroi kuin kuoleman
hädässä. Kauan pidätetyt kyyneleet eivät tahtoneet loppuakaan.

*****

Niin, muita hänen oli onnistunut petkuttaa, mutta äitiä ei. Hän
kirjoitti hauskoja kirjeitä kotiin, kuvaili olonsa mahdollisimman
mukavaksi. Siskot ihastelivat hänen oloaan, varsinkin Kreets sai
kiihkeän halun maailmalle, jossa oli niin ihanaa. Olikohan hän tehnyt
pahasti, kun oli kuvannut kaiken niin ruusuisena, ja siten antanut
siskoille väärän kuvan elämästä? Mutta kun hän ajattelikin kirjoittaa
mielipahojaan ja vastoinkäymisiään, näki hän edessään äidin
kysyvät, huolestuneet kasvot, eikä hän voinut. Äiti ei saisi
aavistaakaan, että ei Pyryllä ollut niinkään helppoa. Ja kumminkin
äiti aavisti. Mitäpä ei äidinsydän aavistaisi!

On niin monenlaisia koteja, joihin otetaan kotiopettajattaria. On

lämpöisiä, hyviä koteja, joissa kotiopettajatar on perheen jäsen. On
mahtailevia, kylmiä koteja, joissa opettajatarta alituiseen palelee. On
pöyhkeileviä, typeriä koteja, joissa hän ei oikein tiedä, millaisia
vaatimuksia kulloinkin pitäisi täyttää.

Tällaisia viimemainittuja koteja oli kauppias Tillisen koti, jossa

Pyryllä oli paikkansa. Se oli rikas koti, kalliita tapeetteja, komeita
huonekaluja. Herrasta ei paljoa sanottavaa, hän oli "liikeasiat", mutta
rouvasta sitä enemmän. Rouva Helmiina Tillinen oli miehensä
entinen piika-Miina. Siinä ei ollut moittimista. Kunnon palvelija on
arvokkaampi kuin huolimaton emäntä. Mutta Helmiina-rouva käsitti
asian toisin. Ihmisestä, joka huomaamattaankin viittasi siihen, että
hän oli ollut palvelija, tuli hänen verivihollisensa. Kun hän nuorena oli
jäänyt ilman koulutietoja, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus hankkia niitä.
Mutta siihen hän ei luovuttanut aikaansa. Päivät menivät
kaupungilla: kävelyyn, vieraissa-käynteihin, muotilehtien
selaamiseen ja ompelijattarien puhuttelemiseen. Puutteellisuutensa
hämärän tuntemuksen hän vuodatti vihana koulusivistystä saaneisiin
naisiin. Hän kadehti heidän tietojaan, joita hän sanoi halveksivansa,
heidän käytöstään, tapojaan. Hän teki voitavansa nöyryyttääkseen
kotiopettajatar-parkojaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Siitäpä
syystä ne vaihtuivatkin herrasväki Tiilisellä joka kuukausi. Pyry oli
menossa jo toiseksi vuotta, ja herrasväki Tiilisen ympäristö oli
hämmästynyt.
 Oliko Helmiina rouva muuttunut? Ei, hän oli päinvastoin vieläkin
piinaavampi. Sillä Pyryn hieno alistuminen oli alituinen äänetön
vastalause hänen omaa raakuuttaan vastaan. Mutta — "me
maksetaan ja myös vaaditaan", kuten rouva Tillinen sanoi — Pyry
sai hyvän palkan. Ja se piti häntä paikassaan. Hän voi lähettää kotiin
ja panna hiukan säästöönkin. Jospa hän kerran voisi suorittaa
opettajakurssin ja päästä itsenäiseen virkaan! Pyry kesti ja kärsi.
Onneksi oli hänellä hilpeä luonne, joten hän saattoi välistä huvitella
Helmiina-rouvan ilkeyden kustannuksella.

Hänen asemansa oli vähän himmeä. Hän oli vieraitten aikana

Riitta-neiti. Silloin ei saanut auttaa Maria, "sillä ei ollut hienoa
seurustella piikojen kanssa." Toisella kertaa kuului: "Eikö Riitta
ymmärrä auttaa Maria, vaikka Mari on hukkua työhön!" Riitta auttoi
Maria mielelläänkin, sillä Mari piti kyökin lämpimänä. Riitan huone oli
aina kylmä. "Viileys on fiiniä", selitti Helmiina-rouva häijysti. Ja sitten:
hän sai kuuman kahvikupin Marilta silloin, kun Helmiina rouvalla oli
vieraita eikä Riitta saanut mennä kahvipöytään ja olisi siten jäänyt
ilman kahvia.

Helmiina-rouvalla oli kahdenlaisia vieraita. Hienoja vieraita, joitten

aikana ei Riitan sopinut näyttäytyä, koska Helmiina rouva ei oikein
tietänyt, sopiiko kotiopettajatarta esitellä. Silloin Riitta sai olla
lastenkamarissa. Ja pojat — niitä vartenhan hän olikin — kolme
seitsemän ja kolmen vuoden välillä olevaa naskalia, olivat tästä
riemuissaan. Pyryhän osasi satuja, jolla he ulvoivat ilosta. Mutta siitä
seurasi, että Pyry sai pisteleviä nuhteita. Hän tuotti Helmiina-rouvalle
häpeää, "vieraat luulivat lastenkamaria ryövärien luolaksi". Siksi Pyry
kertoessaan yhtenään varoitti: "Älkää kirkuko kovaa!"
 Kävi myös tavallisia vieraita. Silloin Riitta-neiti kutsuttiin sisään ja
Helmiina-rouva loisteli hänen tiedoillaan. Mutta näitä kutsuja Pyry
koetti välttää, sillä ne olivat surkeita vierailuja. Juorut, palvelustytöt ja
juorut. Toisinaan puhuivat nuo jalot rouvat sellaisia juttuja
tuttavapiiristään, että Pyry punasteli ja puikahti jonkin sopivan syyn
nojalla pois. Hänessä oli synnynnäinen kammo kaikkea likaista
kohtaan. Helmiina-rouvaa se ärsytti. Hänelle olivat roskaiset asiat
mieluisin puheenaihe. Hän kuului niihin alhaisiin luonteisiin, jotka
mielellään rypevät rapakossa. Ja Pyryn sisäinen puhtaus raivostutti
häntä. "Mikä kuningatar se on olevinaan! Tämän takia pitäisi muka
sanansakin seuloa. Mokomakin! Köyhä kuin kirkonrotta!"

Kun Pyry tällaisten kohtausten jälkeen illalla vuoteessaan risti

kätensä ja muisteli kotia ja pikku Untuvaa, oli kuin hän olisi kylpenyt
sielunsa kirkkaaksi jälleen. Ja hän nukkui rohkaistunein mielin.

Pyryn pukeutumisessakin oli Helmiina-rouvalla sanomista. Pyryn

yksinkertaiset puvut harmittivat häntä. Olivathan ne vastakohtana
hänen omille hepenilleen. Mutta Pyryn oli mahdoton mukautua
Helmiina-rouvan makuun.

"Nyt on ostettava hattu", määräsi rouva, kun herra Tillinen maksoi

Pyryn palkkaa. Sen Pyry oli itsekin päättänyt tehdä. Mutta kun hän
palasi kaupasta päässä yksinkertainen samettibaretti, jonka hän tiesi
pukevaksi, raivostui rouva Tillikainen. "Katsokoon kerrankin oikeata
hattua!" huusi hän kieputtaen Pyryn edessä vasta ostamaansa uutta
hattua. Pyry kauhistui tuota koreansinistä rykelmää, joka oli täynnä
punaisia ruusuja ja vihreitä sulkia. "Kaikki ihmiset ihmettelevät noita
merkillisiä hattuja!" lopetti Helmiina-rouva.

Pyry tiesi, että "kaikki ihmiset" olivat nuo Helmiina-rouvan hyvät

ystävättäret, ja heidän ihmettelynsä ei häntä liikuttanut. Oman