Kingdoms, Empires, and Domains: The

History of High-Level Biological

Classification Mark A. Ragan
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/kingdoms-empires-and-domains-the-history-of-high-le
vel-biological-classification-mark-a-ragan/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

A Kingdom of Death and Despair: The Four Kingdoms Book

Three (The Four Kingdoms Books 3) Whitney Dean

https://ebookmass.com/product/a-kingdom-of-death-and-despair-the-
four-kingdoms-book-three-the-four-kingdoms-books-3-whitney-dean/

The End of Empires and a World Remade: A Global History

of Decolonization. 1st Edition Martin Thomas.

https://ebookmass.com/product/the-end-of-empires-and-a-world-
remade-a-global-history-of-decolonization-1st-edition-martin-
thomas/

A Global History of Medicine Mark Jackson

https://ebookmass.com/product/a-global-history-of-medicine-mark-
jackson/

The Oxford World History of Empire: Volume Two: The

History of Empires (2021) Peter Fibiger Bang

https://ebookmass.com/product/the-oxford-world-history-of-empire-
volume-two-the-history-of-empires-2021-peter-fibiger-bang/
The Oxford World History Of Empire Volume Two: The
History Of Empires 1st Edition Edition Peter Fibiger
Bang

https://ebookmass.com/product/the-oxford-world-history-of-empire-
volume-two-the-history-of-empires-1st-edition-edition-peter-
fibiger-bang/

Smashing the Liquor Machine: A Global History of

Prohibition Mark Lawrence Schrad

https://ebookmass.com/product/smashing-the-liquor-machine-a-
global-history-of-prohibition-mark-lawrence-schrad/

Beatrice's Last Smile: A New History of the Middle Ages

Mark Gregory Pegg

https://ebookmass.com/product/beatrices-last-smile-a-new-history-
of-the-middle-ages-mark-gregory-pegg/

Science, Secrecy, and the Smithsonian: The Strange

History of the Pacific Ocean Biological Survey Program
Ed Regis

https://ebookmass.com/product/science-secrecy-and-the-
smithsonian-the-strange-history-of-the-pacific-ocean-biological-
survey-program-ed-regis-2/

Science, Secrecy, and the Smithsonian. The Strange

History of the Pacific Ocean Biological Survey Program
Ed Regis

https://ebookmass.com/product/science-secrecy-and-the-
smithsonian-the-strange-history-of-the-pacific-ocean-biological-
survey-program-ed-regis/
Kingdoms, Empires, and Domains
Kingdoms, Empires, and
Domains
The History of High-​Level Biological
Classification

M A R K A . R AG A N
 Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers
the University’s objective of excellence in research, scholarship, and education
by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University
Press in the UK and certain other countries.

Published in the United States of America by Oxford University Press

198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.

© Oxford University Press 2023

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in

a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by license, or under terms agreed with the appropriate reproduction
rights organization. Inquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above.

You must not circulate this work in any other form

and you must impose this same condition on any acquirer.

Library of Congress Cataloging-​in-​Publication Data

Names: Ragan, Mark A., author.
Title: Kingdoms, empires, and domains : the history of high-​level
biological classification /​Mark A. Ragan.
Other titles: History of high-​level biological classification
Description: New York, NY : Oxford University Press, [2023] |
Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2022039010 (print) | LCCN 2022039011 (ebook) |
ISBN 9780197643037 (hardback) | ISBN 9780197643051 (epub)
Subjects: LCSH: Biology—​Classification—​History. |
Biology—​Nomenclature—​History. | Classification of sciences—​History.
Classification: LCC QH83 .R343 2023 (print) | LCC QH83 (ebook) |
DDC 578.01/​2—​dc23/​eng/​20221005
LC record available at https://​lccn.loc.gov/​202​2039​010
LC ebook record available at https://​lccn.loc.gov/​202​2039​011

DOI: 10.1093/​oso/​9780197643037.001.0001

Printed by Integrated Books International, United States of America

Fellow Labourers! The Great Vintage & Harvest is now upon Earth.
The whole extent of the Globe is explored. Every scatter’d Atom
Of Human Intellect now is flocking to the sound of the Trumpet.
All the Wisdom which was hidden in caves & dens from ancient
Time, is now sought out from Animal & Vegetable & Mineral. . . .

So spake Ololon in reminiscence astonish’d, but they

Could not behold Golgonooza without passing the Polypus,
A wondrous journey not passable by Immortal feet, & none
But the Divine Saviour can pass it without annihilation.
For Golgonooza cannot be seen till having pass’d the Polypus
It is viewed on all sides round by a Four-​fold Vision,
Or till you become Mortal & Vegetable in Sexuality
Then you behold its mighty Spires & Domes of ivory & gold . . .
—​William Blake, Milton (1804)

[Blake, Milton. In: Maclagan & Russell (1907), at 25:17–​21 and 35:18–​25
(original pagination)]
 Contents

List of illustrations  xiii

Preface  xv
Acknowledgement: copyrighted material  xix

1. The earliest Nature  1

Primitive concepts of natural entities  2
Early figurative art  2
Symbolic language and folk taxonomies  4
Creation myths  6
Animal deities and anthropomorphized plants  6
Transformation and metamorphosis  8
Metempsychosis, reincarnation, and anamnesis  10
Transmutation and transubstantiation  12
2. Eastern Nature  14
The Indian subcontinent  14
Buddhism  16
China: the common tradition  17
China: Confucianism  19
China: Taoism  20
China: Mohism  21
Japan  22
The “three kingdoms of nature” are not rooted in prehistory  23
3. Philosophical Nature  24
Hellenic philosophical traditions before Socrates  25
The Pythagoreans  26
The Eleatics  28
The atomists  28
Empedocles  29
Diogenes of Apollonia  30
Socrates  30
Plato  31
Aristotle  34
Theophrastus  42
Stoic and later triadic divisions of soul or beings  43
Scepticism  44
Envoi  46
4. Utilitarian Nature  48
Lucretius  48
Seneca  49
viii Contents

 liny the Elder 

P 50
Herbals and pharmacopœias  52
Early medical texts  53
Bestiaries  55
Summary  57
5. Neoplatonic Nature  59
Philo of Alexandria  60
Calvenus Taurus  63
Plotinus  63
Porphyry and Anatolius  64
Iamblichus and Dexippus  65
Themistius  67
Athens and Alexandria  68
Ammonius Hermiæ and John Philoponus  69
Elias and David  71
Summary: philosophical themes within Neoplatonism  73
6. Christian Nature  75
Early theologians and polemicists  76
Origen  77
Nemesius  79
The Cappadocian Fathers  80
Augustine  83
Pseudo-​Dionysius  85
Boëthius  87
John of Damascus  87
Summary  89
7. Islamic and Jewish Nature  91
Islam and the translation of Hellenic philosophy into Arabic  93
Arabic natural history, an-​Naẓẓām, and al-​Jāḥiẓ  96
Al-​Kindī, al-​Fārābī, and al-​Mas῾ūdī  97
The Ikhwān al-​Ṣafā  98
Al-​Bīrūnī, Ibn Sīnā, al-​Ghazālī, Ibn Rushd, and al-​Abharī  100
Niẓamī Arūzī, al-​Qazwīnī, and later authors  103
Ṣufiyya  106
The Jewish philosophical tradition: Ibn Daud and Maimonides  107
Kabbalah  108
Duran, Alemanno, and Albotini  109
The rediscovery of Aristotle’s natural history  111
8. Monastic and scholastic Nature  114
Cassiodorus to Hrabanus Maurus  115
Eriugena  116
Anselm, Peter Abelard, and Peter Lombard  118
Adelard and Berachya  119
Hildegard and Marius  120
The School of Chartres  121
Bernard Silvestris and John Blund  122
Robert Grosseteste  123
Thomas of Cantimpré, Bartholomæus Anglicus, and Vincent of Beauvais  124
 Contents ix

 lbertus Magnus and Thomas Aquinas 

A 125
Bonaventure and Dante  128
The Fourteenth century  130
Nicholas of Cusa  132
From scholasticism to humanism  133
9. Nature’s mystic book  136
Oracles and mysteries  136
Thrice-​great Hermes  137
Universal truths and hidden meanings  138
Gnostic texts  139
Macrocosm and microcosm  140
Alchemy  142
The Kitāb Sirr al-​khalīqa  143
The Sirr al-​asrār or Secretum secretorum  144
Magic  146
From Jābir to the Renaissance  147
Three Renaissance humanists: Ficino, Pico, and Agrippa  149
Paracelsus and the alchemists  153
Bruno, Fludd, and the nature-​mystics  157
Summary and questions  160
10. Allegory, myth, and superstition  162
Allegory  163
Beings with exaggerated features  164
Chimæras: the borametz  164
Active transformation: the barnacle-​goose-​tree  167
Return from the dead  170
Monsters and marvels  170
Ancients and Moderns  171
11. The return of the zoophytes  173
Dictionaries  173
Guillaume Budé: Roman law (1508)  175
Otto Brunfels: materia medica (1534)  176
François Rabelais: literature in the vernacular (1546)  177
Jean Bodin: political theory (1576)  178
Jacopo Zabarella: Aristotelian logic (1606)  180
Johann Thomas Freig: Ramist natural history (1579)  181
Robert Burton: English vernacular (1621)  183
Juan Eusebio Nieremberg: baroque nature (1635)  183
David Person: rare and excellent matters (1635)  185
Henry More: the Spirit of Nature (1682)  186
Concluding comments  187
12. Plants and animals  188
Herbals (from 1475)  189
The rise of scientific botany 1: 1490–​1580  190
Andrea Cesalpino  193
The rise of scientific botany 2: 1580–​1680  194
Medieval and early Renaissance animal-​books  197
x Contents

 e rise of scientific zoology 1: 1520–​1550 

Th 198
The rise of scientific zoology 2: the momentous 1550s  199
The rise of scientific zoology 3: the encyclopædists 1560–​1660  203
The rise of scientific zoology 4: curiosities and specialization  205
Zoophyta: a fourth division of nature?  207
Plants and animals in 1680  208
13. The most wretched creatures  210
Multiple worlds  210
Invisible airborne seeds  212
Leibniz and monads  213
Leeuwenhoek and Joblot: little animals observed  215
Buffon, Needham, and Spallanzani: spontaneous generation  216
A class of their own?  219
Summary: one hundred years of little animals  221
14. Continuity in the living world  223
The Great Chain under attack  226
Richard Bradley: A philosophical account  227
Corals: an ancient enigma resolved  231
Hydra: a new enigma  233
Charles Bonnet: the canonical Great Chain of Being  236
The Great Chain after 1780  240
15. Classifying God’s handiwork  243
Magnol and Tournefort  244
Ray and natural theology  245
Linnæus  248
What, then, are fungi?  257
Adanson, Scopoli, and de Jussieu  259
Zoophyta as animals  261
Summary  263
16. Beyond the end of the Chain  265
Nature as a map  266
Nature as a network  268
Nature as a polygon or Easter egg  269
Nature as a branched tree  276
Nature as a spiral  280
Nature as a circle  281
Quinarian nature  282
Summary  286
17. From histoire naturelle to anatomie and morphologie  289
Denis Diderot and Jean Le Rond d’Alembert  290
Louis-​Jean-​Marie Daubenton  291
Jean-​Baptiste Lamarck  293
Georges Cuvier  298
Étienne Geoffroy Saint-​Hilaire  300
Félix Vicq-​d’Azyr: le règne vivant  302
Jean Guillaume Bruguière: a new arrangement of Vermes  303
Julien-​Joseph Virey: evolution along parallel chains  303
 Contents xi

Pierre-​Jean-​François Turpin: végéto-​animaux  305

Henri Marie Ducrotay de Blainville: infusoria as an appendage  306
Henri Milne-​Edwards: embryology and classification  307
Jean-​Baptiste Bory de Saint-​Vincent: Règne Psychodiaire  307
Summary: France  309
18. Naturphilosophie, polygastric animalcules, and cells  311
Johann Gottfried Herder  312
Johann Wolfgang von Goethe  312
Immanuel Kant: transcendental idealism  315
German Romanticism  316
Naturphilosophie  317
Lorenz Oken  318
Gottfried Reinhold Treviranus  322
Alexander von Humboldt  322
Karl Ernst von Baer  324
Christian Gottfried Ehrenberg  325
Cell theory  327
The last Naturphilosoph: Carl Gustav Carus  331
Summary: Germany  333
19. Green matter, zoospores, and diatoms  335
Simple animals, simple plants  335
How, then, do algae reproduce?  336
Case study 1: Priestley’s green matter  338
Case study 2: zoospores  341
Case study 3: metamorphosis  344
Benjamin Gaillon  346
Friedrich Traugott Kützing  347
Case study 4: diatoms and desmids  350
Summary  352
20. Temples of Nature  355
Britain: three Linnæan kingdoms  356
Erasmus Darwin  359
Natural theology  361
Richard Owen  364
Vestiges of the natural history of Creation  368
Charles Darwin  369
John Hogg  370
Thomas B. Wilson and John Cassin  373
Popular natural histories in Victorian Britain  375
Summary: Britain  377
21. Ernst Haeckel and Protista  379
Die Radiolarien (1862)  382
Generelle Morphologie (1866)  383
New classes of Protista  388
Sponges and gastraea theory  390
Monera, protozoa, and protophyta  392
Das Protistenreich (1878)  395
xii Contents

 rotists and Histones 

P 396
Four kingdoms of life  397
The protozoological tradition  400
The phycological tradition  403
The bacteriological tradition  405
The protistological tradition  407
Summary: Haeckel and Protista  409
22. Beyond three kingdoms  411
Kingdoms and superkingdoms  412
Four kingdoms (Copeland, 1938–​1956)  417
Five kingdoms (Whittaker, 1969)  417
Other high-​level proposals to 1975  419
The rise of cellular ultrastructure  421
Eukaryogenesis 1: Natura facit saltum  421
Eukaryogenesis 2: science may discover ten  426
Summary  430
23. Genes, genomes, and domains  432
Introduction: the molecular basis of heredity  432
Molecular phylogenetics before sequences  433
The ribosomal RNA Tree of Life  435
The molecular consensus erodes  438
Thinking laterally about genomes  439
Genomes and pan-​genomes  440
Genomes from the environment  441
Retrospective: the domains of life  443
Last words on kingdoms, empires, and domains  448

Appendix: Victorian popular natural histories  451

Acronyms  453
Notes  455
References  637
Index of Persons  777
Index of Subjects  803
 Illustrations

Figures

6.1. Anonymous Twelfth-​century manuscript, souls ascending from earth to God. 86

9.1. Cosmology of alchemy, according to the Kitāb Sirr al-​khalīqa. 145
9.2. Pico della Mirandola’s three worlds, as modified by Le Fèvre de La Boderie. 151
9.3. The Fountain of Mercury, from Rosarium philosophorum. 155
9.4. Kirchweger, Aurea catena Homeri. 160
11.1. Freig, division of corporeal bodies following the method of Ramus. 182
16.1. Linnæus (Giseke), genealogical-​geographical table of the affinities of plants. 267
16.2. Buffon, genealogical table of the different races of dogs. 270
16.3. Goldfuss, animal-​globe or Easter egg. 271
16.4. Von Baer, schematic representation of animals. 273
16.5. Eichwald, table of transitions among animals. 274
16.6. Adrien de Jussieu, map of genera of Rutaceæ. 275
16.7. Duchesne, genealogy of strawberries. 277
16.8. Eichwald, tree of animal life. 279
16.9. Horaninov, schematic diagram of nature. 280
16.10. Fischer von Waldheim, organized nature as two cercles de mouvement. 282
16.11. Macleay, general view of organized matter. 283
16.12. Macleay, quinarian arrangement of the animal kingdom. 285
20.1. Hogg, diagram of natural bodies, or of the four Kingdoms of Nature. 373
20.2. Hitchcock, palæontological chart showing plants and animals as branched series. 374
21.1. Haeckel, phylogenetic table of stem-​relationships of the phyla of the Animal
Kingdom. 394
21.2. Haeckel, Stammbaum of the organic world. 398
21.3. Bütschli, Stammbaum of organisms. 402
21.4. Klebs, relationships among the lower organisms. 405
21.5. Entz, relationships in the organic world. 408
22.1. Whittaker, four kingdoms of organisms. 418
22.2. Whittaker, five-​kingdom system based on three levels of organization. 419
22.3. Margulis, modification of Whittaker’s five-​kingdom scheme. 420
22.4. Mereschkowsky, representation of the organic world as two Stämme. 425
xiv List of Illustrations

23.1. Margoliash, Fitch, and Dickerson, statistical phylogenetic tree of cytochromes c. 434
23.2. Woese, universal phylogenetic tree determined from rRNA sequence comparison. 438
23.3. Woese, Kandler, and Wheelis, universal phylogenetic tree in rooted form. 438

Table

15.1. Major editions of Systema naturæ. 250

 Preface

Animals, vegetables, minerals: for twenty-​six centuries, these three great groups
have encompassed the scope of material bodies on earth. Philosophers, poets,
naturalists, even children recognize their members: things sensate but mortal;
living but insensate; and organized but nonliving. Homo sapiens, the one animal
capable of pride, sometimes accords himself a fourth.
Yet as many of us are aware—​perhaps dimly from some long-​ago biology
lecture—​certain microscopic beings are motile like animals, yet pigmented like
plants. In 1866, citing little precedent, Ernst Haeckel established for these and other
simple creatures a third major group of living beings: the protists. Why did he take
this step where others had not? Or perhaps there had been other supernumerary
kingdoms of life, now—​or even in Haeckel’s day—​lost to the mists of time. And
this odd word zoophyte, tucked away at the back of the dictionary: are zoophytes
somehow both plant and animal? Are (some) protists zoophytes?
As a young scientist interested in the diversity of life, I read Haeckel’s Generelle
Morphologie and pondered these questions. Later, as a member, then President, of
the International Society for Evolutionary Protistology (ISEP), I had occasion to
investigate the history of Third Kingdoms of Life. I was scarcely prepared for what
I found. Plants and animals have not, in fact, been recognized as the highest-​level
taxa of living beings since time immemorial. Zoophytes were first considered in-
termediate between plants and animals not in Eighteenth-​century Europe, but in
Fourth-​century Syria, and eventually found a place in a classification of animals
that was falsely attributed to Aristotle. The most-​inclusive taxa began to be called
kingdoms only in 1604—​first by alchemists, not botanists or zoologists. Since then,
more than fifty taxa at kingdom level or above been proposed by philosophers,
scholars, or naturalists including Linnæus. Haeckel’s Protista has itself been pro-
nounced dead more than once.
I invite you, dear reader, to join me on this eclectic tour of the history of the
idea that there is more to the living world than plants and animals. We shall
meet aboriginals and alchemists, philosophers and mystics, saints and heretics,
physicians and poets, soldiers and diplomats, sea-​captains and stonemasons (well,
one stonemason), botanists, zoologists, Haeckel himself, and other protistologists.
Our story unfolds across twenty-​three chapters, each describing a theme or histor-
ical episode. The narrative is broadly chronological, although certain chapters run
in parallel and are best read together. I rely heavily on primary texts and authorita-
tive translations, but draw on secondary literature where appropriate.
xvi Preface

My fascination with algae and protozoa can be traced to a microscope given

me at age twelve by my parents; then classes and an honours paper with David
J. Chapman at the University of Chicago. James S. Craigie supervised my PhD
project, on brown seaweeds, at Dalhousie University. Over succeeding decades,
research collaborations brought encounters with amazing creatures: diatoms,
sponges, red algae, Spirogyra, dinoflagellates, charophytes, Cryptococcus, chytrids,
ichthyosporeans, ciliates, labyrinthulids, diplomonads, Sulfolobus, various bacteria,
dinoflagellates again, corals, and Chromera, in approximately that order. I outlined
this book (1997) and drafted two early chapters (1998–​2000) while at National
Research Council (NRC) Canada, then took it up again in early 2018 upon retire-
ment from the University of Queensland. In the interim, I read widely across the
history of high-​level biological classification, with special focus on organisms that
do not fit comfortably within the canonical kingdoms of living things.
I did not make this journey alone. First and foremost, I thank my wife, Chikako,
and our children, Alicia and Wesley, for their love and forbearance. Colleagues
in my research institutions, in ISEP, in the Evolutionary Biology Program of the
Canadian Institute for Advanced Research, in the Reef Future Genomics 2020 con-
sortium organized by the Great Barrier Reef Foundation, and many others brought
inspiration and wondrous organisms. Marvin Green, Dave Chapman, Emanuel
Margoliash, Jim Craigie, Arne Jensen, Jack McLachlan, Carolyn Bird, Max Taylor,
Lynn Margulis, John Corliss, Tom Cavalier-​ Smith, Lynn Rothschild, Miklós
Müller, Ford Doolittle, Carl Woese, and John Mattick have been teachers, mentors,
colleagues, and friends.
I could not have begun this book without a firm grounding in Latin, for which
I thank Agnes Landis. My first steps into the early literature were facilitated by
Gina Douglas (Linnean Society of London), Tony Swann (Wheldon & Wesley),
and colleagues at the Natural History Museum (London). Staff at the NRC Canada
National Science Library and the University of Queensland Library tracked down
obscure books and articles. Online resources, notably the Biodiversity Heritage
Library and the Internet Archive, opened an unimaginable world of early texts.
J. Patrick Atherton KHS, Denis Brosnan, Anitra Laycock, Georges Merinfeld,
Amin R. Mohamed, and Atefeh Taherian Fard provided expert translations.
William Chittick, Ford Doolittle, Ernst Mayr, Minaka Nobuhiro, Marie-​Odile
Soyer-​Gobillard, and David M. Williams helped me understand specific issues or
viewpoints. Nick Hamilton photographed Figure 9.1.
I owe a debt of gratitude to my editors at Oxford University Press, Jeremy Lewis
and Michelle Kelley, for their belief in this project and unfailingly wise advice.
Suganya Elango and her team at Newgen Knowledge Works brought my dream to
reality on the printed (and electronic) page.
Finally, dear reader, let us return to the theme of texts. Primary texts—​or more
typically, their instantiations in print—​form the bedrock of any deep history of
ideas. We accept each text as a gift handed down to us, through the years, from
its author. Texts set out an argument, reveal assumptions, and open a window into
 Preface xvii

the author’s world. Sometimes we glimpse the author’s personality: even on the
printed page, we do not mistake Tertullian for Augustine, nor Erasmus Darwin for
Gilbert White. Moreover, a printed work bears evidence of skill and craftsmanship:
of its author to be sure, but also of its illustrator, editor, printer, and bookbinder.
Institutions and individuals have preserved books through natural disasters, wars,
and periods of intolerance. For all these reasons—​commitment to historicity, grat-
itude to our antecessors, respect for the printed word—​I present texts as I find
them. My translations are literal rather than literary. Items in the reference list hew
closely to their original form, with minimal stylistic concessions for capitalization,
italicization, and forms of diacritical marks. Nor have I retrofit italics onto scien-
tific names or embedded titles. Even so, we shall often enough find ourselves in
contested areas of orthography, for which I accept full responsibility.

Mark Ragan
Brisbane, Australia
 Acknowledgement: copyrighted material

The following illustrations and textual matter are presented with the written per-
mission of the copyright owners. Formal statements of license or permission are
presented in the captions (for Figures) and endnotes (for textual material).

Figure 9.1, from HR Turner, Science in medieval Islam (1995), page 193, by
permission of University of Texas Press. It builds on a hand-​drawn figure
reproduced in U Weisser, Buch über das Geheimnis der Schöpfung und die
Darstellung der Natur (Buch der Ursachen) von Pseudo-​Apollonius von Tyana
(Aleppo, 1979), at page 371 in the Arabic section, but was substantially
adapted by Michael Graham, and translated by Michele de Angelis, for the
University of Texas publication.
Figure 9.3, from the 1992 facsimile, edited by J Telle, of the anonymous Rosarium
Philosophorum (Frankfurt, 1550). Facsimile originally published by VCH
Verlagsgesellschaft mbH (Weinheim). Republished by permission of John
Wiley & Sons Ltd.
Figure 16.2, from WS Macleay, Horæ entomologicæ Part II (1821), at page 318,
as re-​drawn by Michal De-​Medonsa in A Novick, Journal of the History of
Biology (2016). Republished by permission of Springer Nature.
Figure 22.1, from RH Whittaker, Quarterly Review of Biology (1959), at page 217.
Republished by permission of University of Chicago Press.
Figure 22.2, from RH Whittaker, Science (1969), at page 157. Republished by
permission of American Association for the Advancement of Science.
Figure 22.3, from L Margulis, Evolution (1971), at page 244. Republished by per-
mission of John Wiley and Sons.
Figure 23.2, from CR Woese, Microbiological Reviews (1987), at page 231.
Republished by permission of American Society for Microbiology.
Epigraph introducing Chapter 2, from the poem “Yr awdil vraith” (“Diversified
song”) attributed to Gwion, son of Gwreang (floruit Sixth century ce),
from the late Sixteenth-​century Peniardd manuscripts, as interpreted by
Robert Graves in The white goddess. A historical grammar of poetic myth.
London: Faber & Faber (1961), at page 154. Quoted by permission of Carcanet
Press Ltd.
Quotation from Surapala in Chapter 2, from the Vrikshayurveda by Surapala, as
translated by N Sadhale, Asian Agri-​History Foundation Bulletin No. 1 (1998),
at page 58, by permission of Asian Agri-​History Foundation.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Ja nyt hän nousi istumasta kuin pappi sairaan vuoteen vierestä,
jolle hän oli antanut viimeisen lohdutuksen ja joka sen oli lapsen
tavalla vastaan ottanut. Hän jätti ladottavan painoon ja lähti
kauppiasklubin ravintolaan syömään päivällistä ja juomaan sen
ohessa — pullon sampanjaa. Tuollaiset ylimääräiset kekkerit hän
äskettäin päätti itselleen kustantaa, niin tarkka rahoista kuin hän
muuten olikin. Siitä se oli levinnyt rauha koko hänen olentoonsa ja
paistava helle oli nyt menettänyt tehonsa häneen. Nyt oli tyynnytetty
tuo sampanjakaiho, joka painajaisena oli paneutunut häntä
rasittamaan, kuivaamaan suuta ja tyhjentämään aivotkin päästä.

Juhlallisena astui Lulle kauppiasyhdistyksen ravintolaan. Meni

tarjoiluhuoneeseen ja tilasi päivällisen samppanjan kanssa. Samalla
pyysi hän saada erityisen huoneen, sillä hän oli sanomattomasti
väsynyt ja tahtoi olla aivan häiritsemättä. Sivumennen hän
tarjoilijaneidille huokasi tehneensä jo kahden miehen työn, vaikka
olikin valvonut koko viime yön. Neiti lähetti häneen säälivän
silmäyksen, sillä itse asiassa Lulle ei ollut mikään ruma mies.

Viereisestä huoneesta kuului lyhyt nauru ja sitte ulos poistuvat

askeleet. Mutta Lulle ei tullut sitä tarkanneeksi. Saatuaan sikaarin
meni hän kaikkein syrjäisimpään huoneeseen päivällistä
odottamaan, sillä sen hän oli saanut yksinomaisesti
käytettäväksensä. Se oli aivan rakennuksen kulmassa, toisessa
kerroksessa. Sen ikkunasta näkyi jalkain juuressa laaja kauppatori,
jonka kivet varmaan tässä helteessä olivat kuumat kuin saunan
kiukaassa. Joitakin toriämmiä siellä vasujensa ääressä istua kyykki
huivit hartioilla. Koiria makaili pitkin pituuttaan kieli ulkona suusta
niiden kupeella. Mutta muuten oli elämä siltä kuin pois pyyhkäisty ja
ympärillä olevien rakennusten asuinhuoneitten ikkunat olivat liidulla
sivellyt. Joka suinkin pääsi, pakeni metsään tai järveen tätä
helvetillistä kuumuutta. Torin laidoilta lähti puistoteitä ja niiden
vehreät istutukset olivat ainoa ilahduttava näkö tässä väräjävässä
poltteessa.

Lulle katseli torille ja huokasi sanomalehtimiehen kesäistä

kataluutta.
Ole vain työssä ja toimessa, vaikka siihen paikkaan palaisit!

— Nuo koirat tuolla, jotka saavat loikoa kieli ulkona suusta, ovat
meikäläistä onnellisemmat! puhkui Lulle.

Mutta samassa hän muisti, mitä varten hän täällä oli ja hän tyyntyi.
Riisui takkinsa ja venähti varjoon pitkälleen sohvalle odottamaan
päivällistä. Siinä oli hyvä olla. Hän potkasi kengät jaloistaan,
paneutui koko pituudeltaan selälleen sohvalle ja huokui siinä.

Lopultakin se päivällinen valmistui ja sampanja tuotiin sisälle

jäiden keskellä. Nyt alkoi Lulle nautintonsa. Hän söi erinomaisella
ruokahalulla vitkaan, mutta runsaasti. Hän tahtoi päivällisestä totta
totisesti nauttia, sillä se maksoi niin paljon, että se täksi kerraksi
tyhjensi hänen kukkaronsa. Sentähdenpä sitä pitikin syödä ja
makustella ja syödä. Nyt kumasi hän suuhunsa ensimäisen
helmeilevän sampanjalasin, kun ovi avattiin ja neiti tuli ilmoittamaan,
että joku pyytää Lullea telefooniin. Lullea harmitti, ettei koskaan saa
olla rauhassa ja että kuka se nyt täältäkin osaa häntä hakea. Hän
lähti taivaltamaan nuo monet välihuoneet tarjoiluhuoneeseen, niissä
telefooni oli, tarttui äkäsenä kuulostimeen ja kovasti äänsi nimensä
puhelutorveen.

— Nyt viimeinkin sinut tavotan. Olen soittanut joka ravintolasta,

sillä arvasin sinun eilisen juhlan jälestä olevan niissä
virvottelemassa, kuului puhe telefoonista.
 — Kuka se on? kysyi Lulle ärtyisesti.

— Lurjus! Etkö Lasse Silfveniä tunne äänestä? Ja terveisiä nyt.

Tulin aamupäivällä kaupunkiin. Tule kohta Sentraalihotelliin, sillä
täällä olen sisällä!

— Vai sinä Lasse! Onpa sinulla ääni vähän kähennyt vai liekö se
telefoonin vaikutusta. Terve mieheen, mutta en minä voisi tulla kuin
noin parin tunnin takaa.

Lulle laski, että siihen asti hän kerkiää herkutella syötäviensä ja

juotaviensa kanssa, sillä Lasse jos tarjoaakin, tarjoaa vain
mielijuomaansa äytelää punssia.

— Kehtaatko kieltäytyä! Ole nyt toki ritari ja tule pitämään seuraa

entiselle ystävällesi hänen yksinäisyydessään.

Tämä koski jo Lullen tunteisiin ja hän lupasi tulla puolen tunnin

takaa, vaikka katkerasti tunsikin menettäneensä koko päivällisen
makeuden.

Päästyään takaisin piti kiiruhtaa syömistä. Sampanjaa kaatoi hän

ruokasuuhunsa, jotta se oli tulla ulos. Ja kaikki maku meni siten pois.
Raha meni hukkaan nyt, jotta teki mieli kirota kesken syömistään.

Taas avattiin ovi ja tarjoiluneiti tuli käskemään Lullea telefooniin.

— Tämähän on merkillistä! huokasi Lulle ja kulki taas nuo monet

huoneet telefoonin ääreen.

— Onko se Lulle?

— On.
 — Oleppa hyvä ja tule tänään nyt kohta luokseni! Vietän
nimipäivääni ja haluaisin nähdä nuorempiakin ystäviäni luonani. Lasi
totia ja vistiä — siinähän ne tosin ovat vanhan pojan nimipäivät,
mutta noudata nyt kutsua!

— Onko se setä Tujulin?

— On.

— Onnea. Mutta minun on pakko kieltäytyä, sillä äsken juuri

lupauduin menemään vanhan toverini, vankilantirehtööri Lasse
Silfvenin luo, joka on käymässä kaupungissa. Kiitos vain kutsusta!

— Mitä? Etkö aio tulla?

— Setä suo anteeksi, mutta minun on mahdoton tulla, rukoili Lulle.

— Minulla on sopiva ehdotus. Tule yhdessä herra Silfvenin

kanssa! Kaikessa tapauksessa et jääne pois, sillä ilman sinua ei
vististä tule mitään.

— Minä tulen yhdessä hänen kanssaan, myöntyi jo Lulle.

Hän palasi takaisin ateriansa ääreen, söi nyt sitä kuin

arkipäiväisintä rokkaa ja ryyppäsi sampanjaa kuin olisi se ollut
hapanta maitoa.

Taas tultiin hakemaan telefooniin. Lulle kieltäytyi menemästä.

Mutta kun pyyntö uudistettiin, lähti hän. Se oli päätoimittaja, joka
käski hänen tulla heti toimistoon, sillä siellä oli erityistä tehtävää.
Tämä viimeinen se katkerinta oli. Ennen toimistoon menoaan päätti
Lulle kuitenkin pikimiltään käydä Lassen luona edes tervehtimässä.
Ruoka jäi kesken syömättä ja sampanjan ajoi hän sellaisella kiireellä
sisäänsä, jotta kartanolla hänen mennessään se tuli ulos. — Hyi p—
le, sylki Lulle ja oli läkähtyä. Hän tuli Sentraalihotelliin, kysyi
ovenvartijalta Lassea, mutta sai jyrkän kiellon. Ei se asunut siellä.
Lulle väitti vastaan ja lähti varmuudekseen etsimään. Mutta turhaan.
Ei näkynyt Lassea eikä palvelusväki hänestä mitään tiennyt.

Ehkä se oli kohta mennyt vähän kaupungille. Ja Lulle lähti

riipomaan toimistoon. Ja taas helle tuntui ja kuumuus korvensi.
Toimistossa ei ollut ketään. Lulle meni päätoimittajan asuntoon.
Siellä sai hän kuulla, että lepäämässä on vielä mies.

Lulle kummaili tätä sotkua ja alkoi jo epäillä. Nyt riensi hän

suutuksissaan asessori Tujulinin luo pelaamaan vistiä, mutta tapasi
"sedän" sängystä reumatismissa voivottelemassa. Jo uskoi Lulle
tulleensa petetyksi ja raivostuneena painalsi hän hovioikeuden
puiston uimahuoneeseen, sillä hän vaahtoi hiessä kuin läpiajettu ori.
Saatuaan hopusti vaatteet päältään syöksyi hän suin päin veteen,
jotta uimahuoneen vartiamatammi säikähtyneenä juoksi katsomaan.
Mutta siellä vedessä Lulle pulikoi kauvan kuin sorsa
ruohorantaisessa lammessa. Hän oli vedessä selällään, päällään ja
jos jonkin puolin. Lopultakin hän oli päässyt oikeaan nautintoon. Ja
tämä nautinto olisi ollut jo äsken saatavana, ilman suuria kulunkeja!
Mutta sopi sitä nyt katua.

Seuraavana päivänä kysyi Abba Lullelta toimistossa, onko hän

tavannut Lasse Silfveniä ja oliko hän eilen setä Tujulinilla
nimipäivillä. Ja kysyessään koko mies oli niin pirullisen näköinen,
jotta Lulle kohta arvasi, kuka se eilinen vehkeilijä oli ollut. Lulle
tulistui, hänen kasvonsa muuttivat väriä ja hän karkasi Abbaa kohti.
Samassa tuli päätoimittaja. Abba päästi suuren naurun, mutta Lulle
istahti takaisin tuoliinsa. Abba kertoi päätoimittajalle koko jutun,
miten hän kauppiasklubissa oli kuullut Lullen aikomukset herkutella,
miten hän oli mennyt rakennukseen toisella puolella porttia ja pannut
telefoonissa äänensä muuttamalla toimeen koko narripelin
hauskuudekseen. Päätoimittaja nauroi, jotta oli katketa, mutta Lulle
nousi juhlallisesti ja pyysi eroa toimestaan. Ei hän ole koko
maailman narri, sanoi hän. Nyt päätoimittaja huomasi asian vakavan
puolen ja rupesi lepyttämään Lullea. Ja lopulta asia sovittiin siten,
että Lulle antaa Aballe anteeksi, ja Abba sopivassa tilaisuudessa
tarjoaa Lullelle pullon sampanjaa.

Saiturin alku.

Säännöllisesti kuin kello, joka vedetään joka aamu kului Antti

Kasurin elämä. Hän oli lääninhallituksen reistraattori, siis alimpia
nappuloita virkakoneiston suurissa rattaissa. Mutta ei
kuvernöörilläkään ollut suurempaa virkavelvollisuuden tuntoa kuin
Antti Kasurilla, eikä voinut olla, sillä jos sitä olisi ollut enemmän, olisi
se tehnyt miehensä suoraan hulluksi. Pieni oli mies kooltaan, mutta
jokainen ruumiin osa ilmaisi tiukkaa luonnetta. Siitä kertoi luja,
ohuthuulinen suu, pieni, mutta hiukan ulospäin koukkeneva nenä,
tummat silmät ja suuret viikset, mutta ennen kaikkea luinen alaleuka,
jossa parran kasvu jo koulun alaluokilla oli havaittavissa. Tämä
parran kasvu oli sitte jälestäpäin ihmeteltävän runsas ja toi
mieliharmia Antti Kasurille, kun hänen täytyi kulkea niin usein
parturissa ja viskata sille rahojaan kuin kaivoon. Säästäväisyys oli
ollut aina Antin huomattavimpia puolia ja hänestä vielä tulisi — niin
luultiin — voipa herra, jolla on säästöpankissa tuhansia.
 Esimerkkinä tästä meidän päivinämme harvinaisesta
säästäväisyydestä mainittakoon, että Antti ylioppilaana ollessaan ei
kävellyt pääkaupungin katusilla muuta kuin mitä välttämätön tarve
vaati, sillä kengät olisivat tarpeettomasti kuluneet. Mutta muutamana
iltana hän oli ollut halukas lähtemään vain huvikseen kiertämään
Töölön lahden ympäri, vaikka oli syksyinen huono siivo. Sitä
ihmeteltiin, mutta jälestäpäin saatiinkin tietää, että Antilla silloin oli
lainakengät, asuintoverinsa kengät, kun omat olivat korjauksilla.
Koulussa ollessaan hän kerran hullautui ostamaan narikasta
viidentoista pennin prenikan, mutta joutui sitte katumapäälle ja kuletti
sen takaisin, koska siinä muka oli hometta, vaikka oikeastaan hänen
säästäväisyytensä oli syynä makeisen takaisin vientiin.

Ei tarvinnut Antille pikku poikanakaan selittää rahan arvoa. Ja

vanhempana oli raha Antin taskussa yhtä varmassa turvassa kuin
timantti jonkun juvelikauppiaan kirstussa. Viisi penniäkin on rahaa,
selitti hän aina vakuuttavasti, kun joku kiusasi häntä ostamaan
papirossia. Itse ei Antti polttanut kuin silloin, kun oli tarjona muiden
tupakoita eikä hän eläissään ollut ostanut olutlasiakaan. Useampia
vuosia kulki Antti varsin huonoissa vaatteissakin, vaikka hänellä kyllä
olisi ollut varoja laitattaa itselleen silkkirinnuksiset nutut. Oli oikein
paha nähdä hänen maleksivan likaisissa kaulustoissa, takin
samettinen kaulus rikki ja housun lahkeet resusina. Vaatteita hän ei
uusinut moneen vuoteen. Ja jos tahtoi innostuttaa Anttia
puhelutuulelle, ei tarvinnut muuta kuin mainita Helsingin räätälien ja
lääkärien kalleudesta, niin jo mies lämpeni puhumaan. Edellisistä oli
yksi ottanut häneltä talvipalttoosta sata markkaa, ja jälkimmäisistä
taas eräs kolmekymmentä silmien hoidosta. Heitä ei voinut Antti
koskaan unhottaa ja vaikka hän ei juuri mielellään kironnut, ei hän
säälinyt singottaa näiden muistolle väkevää kiroussanaa.
 Kun Antti oli suorittanut kameraalitutkinnon, kirjoitettiin hän
kanslistiksi lääninhallitukseen. Kolme vuotta hän siellä tuhersi
palkatta ylimääräisenä, puhtaaksi kirjoitellen uloshakemuspäätöksiä,
jotka aina vain vakaannuttivat häntä säästäväisyydessään, kunnes
kun reistraattorinvirat perustettiin, hänestä tehtiin sellainen virkamies
puolentoista sadan markan kuukauspalkalla. Kyllä se olikin ollut
katkeraa tuo palkatta palveleminen, mutta sivutöillä, joita hän teki
myöhäisiin öihin asti, oli hän silti pysytellyt velkautumatta.
Epätoivoisena oli hän supistanut ravintonsa kahdeksi ateriaksi
päivässä ja heittänyt pois kahvin juonnin. Yhtenään oli hänellä ollut
kynnet kirjoitusmusteessa, eikä ainoastaan kynnet, vaan myös
toinen puoli tukkaa. Hän kun oli sellainen ujo pieni mies, ei hän kohta
pullahtanut esiin huomatuksi kuplaksi viraston tyynessä suvannossa,
vaan pursuili kuin savisilmäke syrjässä koko maailmalta. Ei hänellä
ollut yhtään ystävää eikä yhtään vihamiestä. Molempia itselleen
luomaan oli hänen persoonansa liian tehoton.

Mutta itselleen sopivampaa virastoa kuin lääninhallitus ei hän olisi

voinut valita, jos hänestä kerran piti tulla virkamies. Sillä mitään
kykyä ei tässä virastossa vaadita sellaisilta alemmilta kuin
reistraattorit ovat. Ja kykyä ei, taivas paratkoon, Antissa ollut
hitustakaan. Työjuhta hän oli, kone, joka kävi, kun pantiin käyntiin,
mutta ei mitään muuta.

Hän viihtyi erinomaisen hyvin tuolla suuressa salissa pienen

pöytänsä ääressä. Ei hän puhunut kenenkään kanssa muuta kuin
mitä välttämätöntä oli, piti mallikelpoisessa järjestyksessä paperinsa,
ja nautinnokseen joskus purasi neilikan leveiden hampaidensa
välissä. Lopultakin ylemmät virkamiehet huomasivat hänen
rehellisen työintonsa ja uskoivat hänelle silloin tällöin pienen
luottamustoimen.
 Antti oli maalinsa saavuttanut. Hän rakasti persoonallisesti noita
ylempiä, ihaili kaukaa lääninsihteerin kultasankaisia rillejä, jotka
istuivat aivan nenän nokassa, hiukan hopeaista tukkaa ja tavattoman
suurta vatsaa. Kun se istui virastohuoneessaan soittokello nenänsä
edessä vihreäverkaisen pöytänsä takana, oli se Antista komea näky,
jotta hänellä ääni värähti ja hän punastui korvalehtiin asti, kun hän
sille siellä asiansa toimitti.

Toiset kanslistit juttelivat aina lomahetkinään tytöistä, "skruuvin"

pelaamisesta, ajoretkistä ja suvisin polkupyörämatkoista. He
koettivat loistaa sukkeluuksilla, lähetellen väliin myrkkysanojaan
Antillekin vasten naamaa. Mutta kaikki tuo puhe meni Antin yhdestä
korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitäpä hän huoli niistä ja niiden
jutuista!

Ja voi sattua niin, että silloin kun paras myrkkynuoli ammuttiin

häneen ja koko joukko äänekkäästi nauroi, hän ei sitä yhtään
huomannut, kun paraallansa aivan kiintyneenä itseensä laski, miten
paljon korkoa hänen säästöönpanonsa sen kuukauden lopussa
tekivät. Antilla oli omat intressinsä ja heillä omansa!

Vähitellen alkoivat "toverit" lainata Antilta rahoja. Antti oli siihen

kyllä halukas korkoa vastaan, mutta hän vaati velkakirjan ja kaksi
takuumiestä. Kanslistien luotto ei ole tässä maailmassa paraimpia, ja
siksipä Antin liike kasvoi. Hän otti rahansa pois säästöpankista ja
sijoitti ne paremmin tuottaviin lainoihin. Eivätkä "toverit"
jättäneetkään maksujaan Antille suorittamatta, sillä edeltäpäin selvitti
aina Antti sen ja sen kuukauden maksettaviksi lankeavat lainat
lääninrahastonhoitajan kanssa asianomaisten kuukausipalkoista, jos
hän nimittäin epäili. "Pankkiirin" arvonimen oli jo Antti hankkinut
itselleen ja hän sitä melkein ylpeydellä kantoi, sillä osottihan se, ettei
ainakaan hän ollut velassa.

Muutamana suvena määrättiin Antti virkaatekeväksi

lääninrahastonhoitajaksi. Silloin hänen sydämmensä oli paisuksissa
ilosta kuin keväällä puroset tulvavedestä. Hänen näppinsä erityisellä
lämmöllä käsittelivät setelipakkoja ja kun hän sai suorittaa palkkoja
ja muita maksuja lääninrahastosta, teki hän sen oikein
viranomaisella komeudella, jäykästi ja välinpitämättömän kylmästi,
jotta näytti kuin olisi hän kullan keskellä syntynytkin ja ensimmäisen
pukunsa taskut jo olleet seteleitä täynnä. Istuessaan uhkeiden
kassakaappien sivulla siellä rahastohuoneessa, tahtoi hän
rahanottoluukulle tuleville näyttää, että hän oli mammoonan valtias ja
että se maailma se oikeastaan kuului hänelle. Mutta kun virastotunnit
olivat loppuneet ja hän pani pois jäännökset käsillä olleista rahoista,
piti hän hajamielisenä pitkän aikaa setelejä kämmenellään, sillä
niissä oli sellainen verta liikkeelle paneva voima, että ne hurmasivat
häntä. Voi jos ne olisivat olleet hänen omiaan!

Ja kotonaan ajatteli hän vain seteleistä — seteleistä! Öisin uneksi

hän seteleistä. Hän oli kuleskelevinaan silloin metsässä, jossa
puiden lehdet olivat sadan markan seteleitä ja niiden seassa
ikäänkuin kukkasina joukossa viiden sadan markan seteleitä. Antti
niitä noukki ja noukki, mutta ne muuttuivat hänen kädessään
tuhkaksi ja kun hän sitä kummeksi, heräsi hän. Hänen ruumiinsa oli
silloin hiestä märkä. Hyi sitä sellaista mielenliikutusta! Nyt rupesi
kiusaaja häntä ahdistamaan. Eikö hän mitenkään voisi saada
kaapatuksi itselleen jotain vähäistäkään summaa? Se ahdisti häntä
yöt päivät. Rahastossa laski hän aina ensi kerralla väärin ja sai
useasti toistaa, jos mieli olla antamatta liikoja tai liian vähän. Ruoka
ei maistanut eikä unikaan. Mies oli kuin nousevassa kuumeessa.
 Hän kävi tilikirjain läpi, eikö hän löytäisi sieltä erehdystä omaksi
edukseen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan sitä tehdessään. Mutta
viimeinkin löysi hän erehdyksen. Varsinaisella rahastonhoitajalla oli
tullut ykkösen erehdys muutamassa suuremmassa yhteenlaskussa
tuhansissa ja se oli hänen edukseen. Rahastossa oli tuhat markkaa
enemmän kuin mitä laskujen mukaan piti olla.

Antin kädet vapisivat kuin pakkasessa, kun hän siirsi 1,000

markkaa rahastosta taskuunsa. Kun rahasto oli hänen
hoidettavakseen uskottu, ei oltu pidetty silloin mitään tarkastusta,
koska toimi uskottiin hänelle varsinaisen rahastonhoitajan
esityksestä ja vastuulla. Antin siis ei tarvinnut pelätä mitään.

Mutta noita rahoja ottaessaan tuli hän pudottaneeksi kynästään

suuren mustetäplän sen summan kohdalle, jossa erehdys oli. Hän
veitsellä raappi ja raappi sitä, mutta huononi se jälki vain. Silleen sen
lopulta täytyi jättää.

Mutta jos Antilla ollessaan v.t. lääninrahastonhoitajana ennen oli

ollut vähän unta ja ruoka maistanut huonosti, niin nyt se vasta vaiva
alkoi. Ja päivisin hän oli hajamielinen. Pois panna rahat mietti hän,
mutta ei hän tullut sitäkään tehneeksi. Ja niin loppui viransijaisuus,
että rahat jäivät Antille.

Antti kärsi omantunnon tuskia, oli virastossa sietämättömän arka

ja melkein pelkäsi nähdä varsinaista rahastonhoitajaa. Korvat herillä
hän nyt tarkkaan kuunteli, mitä mikin puhui, ja kaduilla hän vältteli
poliiseja. Asuntonsa eteisessä jos kuului askeleita, niin hän säikähtyi
ja kun hän kuuli jonkun siellä häntä kyselevän, oli hän kauhusta
pyörtyä, sillä hän kuvitteli mielessään tulijan komisariukseksi, jolla oli
vangitsemiskäsky. Hän kuuli muuten ääniä sielläkin, missä oli
haudan hiljaisuus sillä hänen hermonsa olivat menettäneet
tasapainonsa.

Pari viikkoa hän hoippui tällä tavalla, mutta sitte tuli hän
sanomattoman synkkämieliseksi ja jäi sairauden takia pois
virastosta. Mutta nukkua hän ei voinut. Levotonna ja ahdistettuna
hän aamusta iltaan ja läpi yönkin taivalti huoneensa lattiaa.

Muutamana iltapäivänä hän pistäysi rautakauppaan ja osti

kuusilatinkisen revolverin. Vedet tulivat hänelle silmiin, kun hän sitä
taskussaan kantoi. Koko kulunut elämä sukelsi mieleen. Nyt se
tuntui ihanaltakin, sillä olihan siellä joitakin muistoja, jotka
lämmittivät. Poikasena hän oli aina vienyt jouluruokia köyhälle tädille,
rippikoulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut muutamaan sievään
tyttöön, kerran nimipäiväksi oli hän ostanut äitivainajalleen
hamekankaan. Heidän vanhalla kartanollaan oli ollut suuri raita ja
tuomipuita. Suvella juoda niiden juurella teetä auringon laskiessa,
kun koko läheinen kangas hohti valon runsaudessa, oli kerrassaan
ihanaa. Tai soittaa viulua tuoreella nurmella päivän mailleen mentyä
yksinäisen linnun läheisessä metsässä laulellessa!

Ylioppilaaksi tullessaan oli hänkin unelmoinut voivansa jotain

tehdä isänmaansa eduksi…

Antti kokosi asunnossaan rahansa ja tovereinsa antamat

velkakirjat, sitoi ne yhteen kimppuun, työnsi kimpun toiseen
taskuunsa, revolverin toiseen ja lähti matkalle — viimeiselle.
Yht'äkkiä tuli hänen sieluunsa kauhea tyhjyys ja vedet kuivuivat
silmistä. Tunteiden heruvat hetteet sulkeutuivat ja itsemurhaajan
kylmyydellä läheni Antti ulkopuistoa. Siinä olevasta ravintolasta tuikki
tulia. Puiston satavuotiset kuuset olivat totiset vienossa kuutamossa
ja ulompana kuului syksyisen aallon loiskinta rantaa vasten. Sitä
kohti käveli Antti. Hän tuli rannalle, näki merellä sisäsaariston
hämärät maat, mutta ei yhtään elävää sielua. Laine vain löi
yksitoikkoisesti jääkohmeiseen rantaan ja kuun valo oli surullinen.

Antti istui kivelle, otti esille rahakimppunsa, repi sen pieniksi

palasiksi ja huokasi ääneensä:

— Säästäväisyyteni uhrina minä poistun elämästä. Nuoruuteni on

ollut vain saiturin hävittömyyttä, pohjatonta kurjuutta. Kun minun olisi
pitänyt iloita ystävistä ja tovereista, nylin minä vain heitä. Nuoruutta,
tosi nuoruutta ei ole minulla ollut ollenkaan, vaan lapsuudesta astuin
suoraan vanhuuteen. Haudassa olen elänyt ja nyt menen vielä
pahempaan…

Hän sitoi nenäliinan silmilleen, asettui pitkälleen ruohikolle ja

revolverin oikean ohimonsa kohdalle.

Pau — pau — pau —, kuului yhtenään.

Sitte seurasi kuoleman hiljaisuus ja viheriä nurmi oli hulveisillaan

verta. Ammunta oli kuulunut ravintolaan. Sieltä tultiin katsomaan ja
tavattiin Antti Kasuri kuolleena.

Mielipuolena hänen arveltiin ampuneen itsensä, kun oli siihen

viereensä kaikki rahansakin sämpännyt. Ja hän sai kunniallisen
hautauksen. Mutta joku Antin virkakumppaleista ajatteli asiaa
syvemmältä ja lääninrahastonhoitaja löysi tilikirjoistaan mustan
täplän. Ei hän sentään tahtonut häväistä Antin muistoa. Hän korjasi
asian hiljaisuudessa.

Vieläkin tuossa virastossa muistelevat ylemmät Antti Kasuria

mallikelpoisena kamarivirkamiehen alkuna, jonka liiallinen työ
hermostutti ja vei mielipuolena hautaan.

Lokki.

"Lokki" oli höyryalus, jolla oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa, paitsi

lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun sen piti olla
ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin kokonainen
mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä puuhissaan
oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa. Ei hän
muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo
mestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö
rakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin
hän vielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja
viilajauhoja kurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen
matkaa mennä tuprutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin
aristunut peuran vasa ensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin
nimi oli ollut "Lokki". Yleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut
ikäänkuin ivateos höyryn kaikkivaltiaasta majesteetista. Mutta tekijä
oli katsonut naurajia vihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä
miettinyt, että vielä maailmassa hänellä pitää olla sellainenkin
omatekemä "Lokki", jolle eivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina
toisemmoinen "Lokki".

Siellä se tämä toinen "Lokki" kellui tyynen sisäveden pinnalla,

kirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan
itsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin
puhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen
edessä. Kaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.
 Ensin oli "Lokissa" pieni etusalonki, johon myös oli sovitettu pieni
ravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana oli
kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi
yhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut
lavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista. Sen
takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille toinen naisille.
Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli toiseksi
puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut
silkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo
parhaimmasta hiotusta lasista. "Lokissa" oli vielä sähkökellolaitos,
telefooni ja oma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen
sisävesialus!

Koko pikku kaupunki rakastui "Lokkiin" ja siitä puhuttiin

innostuksella niinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on
koko kylän ylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka
pääsivät, tunsivat siitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri
rahvas sai sitä rannalta ihailla. Ja "Lokin" omistaja tunsi nuoruutensa
ihanan unelman nyt toteutuneen. Hän voi laivaansa väsymättä
katsella tuntikausia. Kuin silmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen
vahti piti olla yöt päivät valvomassa, etteivät joutilaat päässeet
tallaamaan sen neitseellistä loistoa.

Köyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt

kuului, päässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan
omien piirustustensa mukaan oli hän "Lokkinsa" rakentanut. Hän oli
lähes neljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei
hänellä vielä ollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa
sen verran, että sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja
häneltä puuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa,
niinkuin väliin ylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen
kyky, ja joku häntä puoleksi ivalla nimitti "pikku Edisoniksi". Ei hän
suinkaan ollut kaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän
teirenpilkkuiset. Vartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi
hänen päällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä
ruumiissa ei ollut ollenkaan ryhtiä.

Juhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti "Lokilla" olla

koematka. Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta
tehdaskaupungista tarkastavat insinöörit ja silloin oli myös määrä
juhlia "Lokin" vihkiäisiä vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin
hienoin ja parhain yleisö oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi
Tapio pitää suuret illalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston
sievässä ravintolassa. Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko
asevelvollisuuspataljoonan soittokunnan. Koeretkellä oli mukana
vain septetti, sillä enempää ei laivaan muiden vieraiden tähden
sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran koko kädellä, kun hänen
nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut ja noita ensimmäisen
"Lokin" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin kuuluivat toiseen
ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat kunniakseen saada
hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa Tapio nautti
"Lokistaan" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi hän
muillekin tarjota.

Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä

auringon valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo
edeltä puolen päivän kokoontuivat "Lokille", joka oli juhannuskoivuilla
koristettu ja perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu,
kutsutut vieraat: rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret
neidit värikkäissä suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa.
Suuri yleisö oli kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden
joukossa oli ruusuja kauppaava tyttönen. Muuan herroista,
kaupungin kaunottaren isä, tupakkatehtailija Löwenstein, kehotti
kaikkia mukaan tulevia nuoria naisia koristamaan herrain nuttuin
rintapieluksia ruusulla. Hän oli jo ostanut tytöltä sen suuren kopan,
maksanut siitä ruhtinaallisen hinnan ja nyt tarjosi ihanan
tavarastonsa neitien käytettäväksi. Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun
kimppuun. Seurasi hetkinen herrain tarkastelu ja sitte kukin löi
ritarinsa.

Neiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin

ensimmäinen kaunotar, jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta
satanut lumi, jonka silmät olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset
kiharaiset ja kiiltävät kuin musta sametti, povi korkea ja täyteläinen,
huulet ikäänkuin valmiit lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo
ylevän eheämuotoinen, tulla sipsutteli puettuna mustaan
silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn itsetietoisena koko
komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan isännän rintaan.

Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen

ruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan
hänen nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat "bravo" ja taputtivat
käsiään. Musiikki alkoi soittaa, "Lokki" vihelsi lähtömerkin heleästi,
mutta korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien
poveen tyynessä juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta
soitolta. Rannalla olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja
lakkejaan. "Lokki" loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän
eli kuin ihanassa unessa. Mikään "seuran mies" ei hän tavallisesti
ollut ja näistäkin kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain "hyvän
päivän tuttuja," joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.

Hetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein

ventovieras, vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi
saada ohjata "Lokkia". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut
vaaraa karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin
pormestari, kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja.
Tapiolle tuotiin simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut
väkijuomia. Pormestari esitti Tapion, siron ja soman "Lokin" isännän
ja rakentajan maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen
"eläköön" hänen kunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan
keulapuolessa olevaan mastoon kaupungin naisten lahjoittama
kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa luettiin "Lokki". Sen lipun
piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus "Lokkia" kohtaan
kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla niin juhlallisia
kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle joudutaan, sillä
siihen on niin harvoin tilaisuutta.

Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen.

Herttaisessa säässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi
synkkien männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki
tummien selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä
nuorekasta. Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului
korkean lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa
perästä keulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan "Lokkia" ja
nekin, jotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin,
eivät väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla
käsillään hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi
huomata, että "Lokki" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien
sympatiiat, niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.

Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli
ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet
kokonaan työntänyt syrjään "Lokki" ja sen omistaja. Häntä tuskin nyt
huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut
istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka
kepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne
ihastuksen huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti
"Lokille". Ne häntä hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-
ihmisten tuolla tavalla kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli
rakentanut sivistymätön ihmiskäsi!

Kuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli

kaupungin entisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime
vuonna oli hän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja
tekijästä suuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä.
Runokokoelmassaan oli hän esiintynyt tunteita kuohuvana
romantikkona, laulanut trubaduureista, lemmen käräjistä
ritarilinnoissa ja naisen ihailusta. Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa
olevan kirjallisen maun muuttajan ja ajan harrastusten
aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista maan päällä olevista
olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen todellakin pystyvänsä. Ja
tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli hänet kohta
nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen koko maailmalle, että se
on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen suuri elämän työ.

Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin

neideiltä. Ne maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen
runokokoelmansa mukanaan, ja kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja
haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten lempeään yöhön. Ja jokainen
heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut valmis lahjoittamaan
sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi tullut pyytämään.
Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion, oli neiti
Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla
sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet
"Lokkia" ihastellessaan.
 Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin.
Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja
myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.

Täällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen

— arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta —, jotta Armas Brandtin,
jolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat, ja joka oli
tunnustettu hieno kavaljeeri — sellaisenhan tulikin olla
ritarikasvatuksen ihailijan — ja komea nuori herra, veri kuohahti
mennä antamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon
hienon joukon keskellä.

Viimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota.

Sopivassa tilaisuudessa kysyi hän juhlan isännältä, jotta sen muutkin
kuulivat:

— Mitä aiotte laivallanne tehdä?

— Aivon sen panna kulkemaan tätä sisäreittiä, vastasi Tapio

tyynesti.

— Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten.

Paha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia
talonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kure
suupielessään rillejään.

Mutta hän kohtasi vain paheksuvia katseita ja muuan joukosta

laukasi:

— Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja

neuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla
kehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.