Alpha masculinity : hegemony in

language and discourse Eric Louis

Russell
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/alpha-masculinity-hegemony-in-language-and-discou
rse-eric-louis-russell/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Language, Vernacular Discourse and Nationalisms 1st ed.

Edition Finex Ndhlovu

https://ebookmass.com/product/language-vernacular-discourse-and-
nationalisms-1st-ed-edition-finex-ndhlovu/

Expressions of War in Australia and the Pacific:

Language, Trauma, Memory, and Official Discourse 1st
ed. 2020 Edition Amanda Laugesen

https://ebookmass.com/product/expressions-of-war-in-australia-
and-the-pacific-language-trauma-memory-and-official-
discourse-1st-ed-2020-edition-amanda-laugesen/

Islamism and the Quest for Hegemony in Indonesia Luqman

Nul Hakim

https://ebookmass.com/product/islamism-and-the-quest-for-
hegemony-in-indonesia-luqman-nul-hakim/

ALPHA BALTHAZAR: The Alpha Chronicles Paulina Vasquez

https://ebookmass.com/product/alpha-balthazar-the-alpha-
chronicles-paulina-vasquez/
Populism and Populist Discourse in North America Marcia
Macaulay

https://ebookmass.com/product/populism-and-populist-discourse-in-
north-america-marcia-macaulay/

Muslim Fathers and Mistrusted Masculinity in Danish

Schools Anne Hovgaard Jørgensen

https://ebookmass.com/product/muslim-fathers-and-mistrusted-
masculinity-in-danish-schools-anne-hovgaard-jorgensen/

Interface between English Language Education Policies

and Practice: Examples from Various Contexts Eric
Enongene Ekembe

https://ebookmass.com/product/interface-between-english-language-
education-policies-and-practice-examples-from-various-contexts-
eric-enongene-ekembe/

Estimation and Inference in Econometrics 1st Edition

Russell Davidson

https://ebookmass.com/product/estimation-and-inference-in-
econometrics-1st-edition-russell-davidson/

The Chivalric Turn: Conduct and Hegemony in Europe

before 1300 David Crouch

https://ebookmass.com/product/the-chivalric-turn-conduct-and-
hegemony-in-europe-before-1300-david-crouch/
PALGRAVE STUDIES IN LANGUAGE,
GENDER AND SEXUALITY

Alpha Masculinity
Hegemony in
Language and Discourse

Eric Louis Russell

Palgrave Studies in Language, Gender
and Sexuality

Series Editors
Helen Sauntson
York St John University
York, UK

Allyson Jule
School of Education
Trinity Western University
Langley, BC, Canada
Language, Gender and Sexuality is a new series which highlights
the role of language in understanding issues, identities and relationships
in relation to genders and sexualities. The series will comprise innovative,
high quality research and provides a platform for the best contemporary
scholarship in the field of language, gender and sexuality. The series is
interdisciplinary but takes language as it central focus. Contributions
will be inclusive of both leading and emerging scholars in the field. The
series is international in its scope, authorship and readership and aims to
draw together theoretical and empirical work from a range of countries
and contexts.

More information about this series at

http://www.palgrave.com/gp/series/15402
 Eric Louis Russell

Alpha Masculinity
Hegemony in Language and Discourse
Eric Louis Russell
Department of French & Italian
University of California, Davis
Davis, CA, USA

Palgrave Studies in Language, Gender and Sexuality

ISBN 978-3-030-70469-8    ISBN 978-3-030-70470-4 (eBook)
https://doi.org/10.1007/978-3-030-70470-4

© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s), under exclusive licence to Springer Nature
Switzerland AG 2021
This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively licensed by the Publisher, whether
the whole or part of the material is concerned, specifically the rights of translation, reprinting, reuse of
illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on microfilms or in any other physical way, and
­transmission or information storage and retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar
or dissimilar methodology now known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc. in this publication
does not imply, even in the absence of a specific statement, that such names are exempt from the relevant
protective laws and regulations and therefore free for general use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the advice and information in this book
are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither the publisher nor the authors or
the editors give a warranty, expressed or implied, with respect to the material contained herein or for any
errors or omissions that may have been made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional
claims in published maps and institutional affiliations.

Cover illustration: Visage / Getty Images

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered company Springer Nature Switzerland AG.
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
For Gram & für Oma
 Acknowledgements

This project would never have seen the light of day were it not for several
colleagues at UC Davis to whom I’m deeply grateful: Bob Bayley for his
wisdom in all matters linguistic and sociolinguistic; Margaret Crofoot for
leads on behaviorism and animalia; Grace Delmolino for informal chats
and input, especially to the last chapter; Beth Freeman for quick responses
and even quicker reassurances; Claire Goldstein for a willing ear and
more than a few moments of support; Margherita Heyer-Caput for
encouragement and exemplary collegiality; Vai Ramanathan for consis-
tent advice and a clear head in the midst of academic turbulence. Thanks
to others in the French & Italian Department, the Linguistics Department,
and the Program in Gender, Sexuality, and Women’s Studies who make
this career challenging and rewarding.
Colleagues near and far deserve more than a passing word of apprecia-
tion for their time, advice, and inspiration. A heartfelt thanks to Giuseppe
Balirano, Rodrigo Borba, Mary Bucholtz, Scott Burnett, Holly Cashman,
Stina Ericsson, Kira Hall, Mie Hiramoto, Rick Kern, Brian King, Robert
Lawson, William Leap, Michelle Marzullo, Tommaso Milani, Eva
Nossem, David Peterson, Denis Provencher, Greta Vollmer, and anyone
else I have left out (with apologies for the omission). Conference audi-
ences have sharpened descriptions and analyses contained in this book,
including those at Lavender Languages & Linguistics in Providence and

vii
viii Acknowledgements

Gothenburg, IGALA in Gaborone, Language, Interaction & Social

Organization in Santa Barbara, the Linguistics Symposium at Berkeley,
and the Language Research Cluster in Davis.
Former and current students in seminars on language, gender, and
sexuality have given me much to think about, challenged my approach,
and honed data and discussion: arigatōgozaimashita, gracias, grazie, merci,
tanks, and thank you to Chloe Brotherton, Kyrie Foster, Shawn Ho,
Amber Hood, Andrew Hopper, Kelly Kagawa, Rashana Lydner, Ryan
Redmond, Mirna Reyna, and Celina Vargas.
I am especially grateful to the team at Palgrave Macmillan, including
Alice Green and Cathy Scott, as well as series editors Helen Sauntson and
Allyson Jule, all of whom have made the publication process seamless.
Special thanks to my reviewers and those who have given feedback during
various stages, without whose constructive guidance academic research
would be impossible.
Finally, I am deeply obligated to friends and family for their support.
Allison Hart-Young, Daniel Gould, Doug Dertinger, Francesca Peretto,
Gail Goldsmith, Giulia Bulzoni, José Zambrana, Lynne Bartz, Sydney
and Ed Carrillo, and my “pod” in the Davis club swim team have given
me needed perspective, demonstrated the better parts of humanity, and
made sure I laughed along the way. My sister Heidi and my extended
family—Liz, Marc, and Sarah, Jed, and Joanie—have kept me grounded
and been a true home for my heart. Most importantly, my partner-in-
crime and husband-by-law Sam has held my hand, offered boundless
encouragement, and maintained unfailing optimism.
 Contents

1 Stumbling into Alpha  1

1.1 The Origin Story   2
1.2 Speaking Alpha, Being Alpha   5
1.3 Plural Masculinities: Connections and Situations   7
1.4 How to Approach This Book   9
1.5 Author Positionality and Stance  12
References 15

2 Masculinities, Language, and the Alpha Male 17

2.1 Foundations and Interrogations  18
2.2 Positivism and Hybridization: Masculinities in the
Twenty-First Century  22
2.2.1 Masculinities, Misogynies, and Toxicities  25
2.2.2 Alpha by Any Other Name  30
2.2.3 Masculinities and Hegemonies  32
2.2.4 (Re)Interrogating Alpha  39
2.3 Masculinities and Language, Masculinities in Language  40
2.3.1 Feminist and Queer Linguistics: Othering the
Other 42
2.3.2 Language and Men: Complexifying the Self  46

ix
x Contents

2.3.3 The State of the (Language) Art: Hegemonies

and Linguistic Performance  49
References 54

3 The Evidentiary Bases of Alpha Male Discourse 63

3.1 Corpus Selection  63
3.2 Narrowing Focus and Field  67
3.3 Self-Publishing, Social Media, and the Blurring of
Discursive Domains  72
3.4 To Be Alpha: Corpus Overview  74
3.5 From Beta Male to Alpha Gay: Corpus Overview  78
3.6 What Women Want: Corpus Overview  83
3.7 Data: Methods and Procedure  87
3.8 Discussion  89
References 92

4 Enlanguaging Alpha: Making Reality by Making

Language 97
4.1 Reality, the Mind, and Language: Controversies
Past and Present  98
4.2 Discourse, Materiality, and the Place of Language 104
4.3 Language as Matter, Matter in Language, and Language
That Matters 110
References114

5 Representing Alpha: The Forms of Male Hegemony119

5.1 Participant Delimitation 120
5.2 Participant Reference: Naming and Labeling 122
5.3 Attributives: Being and Becoming128
5.4 Modification: Participant Qualities 131
5.5 Pronominalization: Deictic Labeling and Participant
Framing134
5.6 Discussion 136
References138
 Contents xi

6 Constructing Alpha: Structures of Hegemony139

6.1 Participant Exchange: A Grammar of Hegemony 141
6.1.1 Grammatical Roles 142
6.1.2 Genitives and Possessives: Hegemonies of
Governance149
6.2 Hegemony as Message: Power, Capacity, and Ability in
Context153
6.2.1 Active and Passive Voices: The Deflection of
Hegemony154
6.2.2 Modality: The Granularity of Hegemonic
Messaging156
6.3 Representing Hegemony: Processes, Roles, and
Participant Reality 167
6.3.1 Existential and Relational Processes: Hegemony
in Fact and Feature 168
6.3.2 Materiality and Hegemonic Agency 171
6.3.3 Mental Processes: Hegemonic Epistemes and
Representations of the Mind 179
6.4 Discussion 182
References184

7 Discourses of Alpha: Strategies and the Hegemonic Order187

7.1 Defining Strategies, Interpreting Teleos188
7.2 Scientific Orders of Discourse: Constructing the
Gendered Order 190
7.3 Dismantling Androdivergence: De(con)structing Beta 197
7.4 Ontological and Neoliberal Masculinities: Alpha in a
Marketplace of Power 203
7.5 Rhetorical Questions and Clichéd Truisms: Dismantling
Doubt208
7.6 Appeal to Authority 213
7.7 Discussion 216
References218
xii Contents

8 Men, Militarism, and Disruption223

8.1 Faggots and Women, Men and Queers 225
8.2 Militarizing the Men: Ramrod in America 229
8.3 “Fucking with the Men”: A Case for Antimilitaristic
Masculinity234
8.4 Some Final Thoughts 240
References242

Index245
 List of Figures

Fig. 6.1 Grammatical role: participant and corpus 143

Fig. 6.2 Grammatical role, negated VP: Participant and corpus 144
Fig. 6.3a Positive and negative possession, BeAlpha 150
Fig. 6.3b Positive and negative possession, AlphaGay 151
Fig. 6.3c Positive and negative possession, WWW 151
Fig. 6.4 Participants as passive subject 156
Fig. 6.5 Negative modality 157
Fig. 6.6 Inability: negation of potentiality/ability 159
Fig. 6.7 Positive and negative causation by participant and corpus 160
Fig. 6.8 Deontic (obligation) modality 161
Fig. 6.9a Positive volition by participant 162
Fig. 6.9b Negative volition by participant 163
Fig. 6.10 Predicate NP (positive, negative) in relational processes 170
Fig. 6.11 Material processes and participants 171
Fig. 6.12 Actors and negative actors 172
Fig. 6.13 Verbal process participants 173
Fig. 6.14 Behavioral processes and participants 175
Fig. 6.15 Agency score by participant 176
Fig. 6.16 Negated agency score by participant 177
Fig. 6.17 Patient score by participant 178
Fig. 6.18 Mental processes and roles 179

xiii
 List of Tables

Table 5.1 Participant count and weight by corpus 122

Table 5.2 Pronominalization: participant forms and frequencies
by corpus 135
Table 6.1 Possession and governance 149
Table 6.2 Existential clauses: major participants and corpus 169

xv
 1
Stumbling into Alpha

These pages represent the culmination of a journey that began purely by

accident—I have joked with colleagues and friends that I didn’t choose
the Alpha male, but that it chose me. Given this, it seems useful to pro-
vide a short background not only to this book, but also to myself as its
author. In this chapter, I revisit the accidental moment that led to this
project, an event that highlights the degree to which the Alpha male label
and ideology are operative throughout North American Anglophone—
and especially United States—speech communities. Following this, I lay
out the cardinal points of this book, the goals and foci of different chap-
ters, and its overarching objective: to better understand how linguistic
and discursive choices realize the otherwise intangible reality of Alpha
masculinity. In closing, I address my own positionality as researcher,
scholar, and community participant who is inescapably bound up in the
language and practice of masculinity.

© The Author(s), under exclusive license to Springer Nature Switzerland AG 2021 1

E. L. Russell, Alpha Masculinity, Palgrave Studies in Language, Gender and Sexuality,
https://doi.org/10.1007/978-3-030-70470-4_1
2 E. L. Russell

1.1 The Origin Story

As odd as it may appear, I begin with a confession: I fell into the topic of
Alpha masculinity by chance. Stumbling into research agendas has, for
good or bad, long characterized my career. Over more years than I care to
admit, I have come to realize that such serendipity is a double-edged
sword: for every happy moment of good fortune, there is a requisite
amount of labor; for each instance of growth, there are hours of discom-
fort; and for all resulting enlightenment, there are countless realizations
of limitation. I lurched into this project somewhat clumsily, yet through
it have come to better understand the extent to which I have been and
continue to be shaped by the very same forces under the microscope in
the following pages, as well as my complicity in their weight and import.
It has been a humbling, rewarding, maddening, and somewhat paradoxi-
cally freeing journey.
A widely shared metaphor casts knowledge and research as spatio-­
temporal journeys: we speak of pathways to understanding, roads to edu-
cation, and conduits of discovery as ways to conceptualize the life of the
mind. Appropriately enough, this intellectual journey began on an early
flight home following an academic conference. As with many transconti-
nental itineraries, I awoke far sooner than I would have liked, was dan-
gerously under-caffeinated, and more than anything required a nap and
some mindless diversion. After settling into my seat and arming myself
against intrusive conversations with large, noise-canceling headphones, I
opted to binge-watch the popular crime series Criminal Minds, the sixth
season of which was available on a small seatback screen. This show is
easily followed, having predictable plotlines that are constantly repeated
for the viewer—precisely the kind of entertainment that wouldn’t impede
me from zoning out, nodding off, or both. As luck would have it, the plot
I happened upon evoked topics that were the focus of presentations by
colleagues and myself over the previous few days: masculinity, power, and
language. I was instantly curious—and I never did get that nap.
In this episode, a suburban police force was faced with a series of grue-
some homicides targeting well-off, physically fit men in positions of
authority and leadership. Unaccustomed to multiple murders in his
 1 Stumbling into Alpha 3

manicured community, the local sheriff called in the series’ protago-

nists—a team of FBI agents known for their ability to resolve complex
cases with flair and daring, not to mention a dash of interpersonal drama.
Through the forty or so minute story arc, these profilers deduced a com-
mon thread uniting each victim: their status as “Alpha males.” The char-
acters and their dialogue offered little by way of explanation or justification
of this concept, let alone how a given corpse might be included within or
excluded from the Alpha category (a rather important point, one might
think). Nevertheless, the narrative hinged on this assertion, a matter-of-­
fact conclusion put forward with scientific assurance similar to that of a
cancer diagnosis. Soon, and with equally dogged assurance, the FBI team
patched together a psycho-social profile of the unknown killer or “unsub.”
Given mounting evidence (more and more Alphas were being slain by the
hour), the perpetrator was deduced to be a “Beta male,” a man who had
failed to achieve the status of his victims and turned to murder. This cul-
prit was profiled as being down and out, physically unfit, neither authori-
tative nor powerful—the failed mirror of those Alphas apparently littering
the streets of this otherwise pristine suburban idyll.
Alpha and Beta were established with absolute certitude and the FBI’s
diagnoses were bolstered by characters possessing complementary (and
predictably overblown) expertise. These included a nerdy savant capable
of quoting Sophocles and Einstein from memory; a plucky internet whiz
who regularly hacks into secretive databases with a few strokes of the
keyboard; the sly psychological expert who has profiled criminals of all
kinds and lethality, always without losing his sardonic wit; the tough-as-­
nails female agent in tailored pantsuits who speaks dozens of languages
(who else but a female character could do this?) and possesses contacts in
every corner of the globe; the muscly but sensitive hunk who quite liter-
ally saves the day with his steely nerve (perhaps an Alpha in his own
right); and the stern but fair-minded leader who calls the shots, corrals
the troops, and takes the blame when things go poorly (definitely
an Alpha).
I watched this episode of CBS Studio’s Criminal Minds to its conclu-
sion. Of course, the intrepid agents caught their Beta man. Of course,
this occurred as his very pregnant (by an Alpha, not him) wife looked on
in horror. The case closed, justice served, and peace restored to yet another
4 E. L. Russell

swath of tract homes and strip malls, the team returned to base. The
nefarious Beta had been taken down and his killing spree ended, leaving
the remaining Alphas free to go about their lives, doing Alpha things
without fear of homicidal Betas lurking in the shadows. In other words:
mission accomplished, gendered social order restored, and Alpha males—
not to mention the women who love them—victorious yet again.
I hadn’t stayed awake because the episode was particularly well written
or acted—it was none of these by my assessment—but because I was
intrigued by how matter of fact the Alpha and Beta categories were pro-
claimed, how taken for granted their scientific bases were manifested, and
how unflinchingly these hyper- and hypo-masculine identities were
asserted as facts backed up by psychology, sociology, and biology. As
heavily clichéd as it may be, this one episode neatly encapsulated an
intriguing—and particularly American—manifestation of gender perfor-
mances and stereotypes, along with congruous indices of sexual and
socio-economic normativity. It could not escape notice that each of the
Alpha-victims was a happily married, traditionally masculine presenting,
heterosexual man, whereas the Beta-perpetrator was unemployed, dishev-
eled, and impotent, a failed man whose wife sought another to conceive
a child. At the same time, there were ample symbols of other American
ideals of capitalism and neoliberal sovereignty, with Alphas living in large
McMansions situated in gated communities and the Beta driving a ragged
workman’s van. Nearly everyone was white, all spoke convergent forms of
American English, and there was not a non-heteronormative person
in sight.
Whiling away the hours in my cramped economy class seat, I began to
wonder if these characterizations and the cultural competence that
framed them reflect broader, more widely shared ideologies, or if this was
merely a particularly creative moment on the part of the series’ writers.
The assumption and assertion of Alpha and Beta in this instance suggest
a mythology operating within and across a culture backdrop, whether or
not all of its members agree with or appreciate it. Given that the series is
watched by millions and has never been considered even remotely avant-­
garde, it may be inferred that its audience is expected to understand Alpha
and Beta, not to mention their content and veracity, are truths as unques-
tionable as gravity or the change of seasons. After all, this kind of
 1 Stumbling into Alpha 5

entertainment is aimed at a mainstream consumer, one that does not

expect to be challenged by complexity or controversy and turns to the
portrayed, if exaggerated and fictional lives of others as an escape expect-
ing little or no intellectual challenge (much like me on this flight).

1.2 Speaking Alpha, Being Alpha

I had, of course, encountered Alpha (especially) and Beta (less so) before,
although I had never given much thought to either the conceptualization
or content of these labels. Friends had joked, sometimes admiringly,
sometimes disparagingly, about so-and-so being “such an Alpha,” which I
understood to be the type of man—and it was always a man—who wants
to or needs to take charge, assert his authority or influence over others,
and establish his power through body, mind, or charisma, if not all three.
And yet, until encountering the aforementioned episode, I had never seen
such an idealized mythology put forth so matter-of-factly and in a man-
ner that made plain its presumptive naturalness, let alone its scientific
foundations. I had also never seen such a blatantly disparaging view of the
non-Alpha, a somehow defective pseudo-male who is intrinsically flawed
and ultimately dangerous. As a linguist who works on sexualities and
genders, my curiosity was piqued. What is the content of these categories
and how is such ideational reality manifested? How normalized are these
constructs, among whom, and within what gendered and sexualized con-
figurations? How do these and adjacent discourses surrounding mascu-
linities, in this moment and in this space, emerge from and contribute to,
interleave with, and stand apart from broader discourses pertinent to
belonging, the demos or civic body, and relationality? And perhaps most
importantly, given that these ideations are rendered and shared through
language, what are the linguistic and meta-linguistic mechanisms called
upon to make real and thus shareable the Alpha male imaginary?
It is this last question that sits within the bullseye of my research and
scholarly agenda: the question of what a granular investigation of the
linguistic and discursive substance of male semiotic realities stands to
offer scholars of language, gender, and sexuality, and how such an inves-
tigation might contribute to the important conversations so many of us
6 E. L. Russell

are nourishing with regard to masculinities and their seemingly intracta-

ble correlation to toxicity. Space for such exploration and dialogue is
being held within and beyond gender studies courses, on and off univer-
sity campuses, in coffee shops, living rooms, and internet forums.
Thoughtful individuals of all genders, sexualities, races, and backgrounds
are asking more and increasingly profound questions that trouble shared
conceptualizations of maleness, the primacy of males over females, and
what exactly it means to be a man in the first place. In so doing, they are
interrogating and challenging the ways these and other sociocultural ide-
ations fit within our collective and individual worlds, whether they pre-
cede us or emerge from us, if they are inevitable, and how they might be
transformed.
All of this is richly bathed in language, at all levels, from simple words
to the most complex and ambivalently interpretable structures. Of course,
none of this is solely linguistic. Gender, like sexuality, race, and ethnicity,
is born of and borne on the body and lived out in political and sociocul-
tural spheres; it is shaped by and shapes economic, psychological, and
physical existence. To maintain that gender—or any other ideological
construct—is vectored through language alone would be specious on its
face. However, it cannot escape notice that, in order for any such con-
struct to have life beyond the individual, for it to be shared and anthro-
pologically real, it is inevitably rendered linguistic in some way. And
through this act, the realization of gendered orders, gendered concepts,
and gendered power necessarily deploys preexisting, acquired forms and
structures, obeying predictable patterns, all of which can be readily
described, interpreted, and analyzed under the linguist’s microscope. The
manifestations of contemporary American masculinities that were fed to
me through the airplane screen that day were not solely—but were cer-
tainly very particularly—accomplished through language. As such, these
linguistic performances, in all their complexity and opacity, can and
should be unraveled, dissected, and studied.
This is not to say that language is the only aperture into contemporary
masculinity, but that it is one path to understanding. It is a particularly
important one at that, if only because so much of the observable reality
of gender and gender configurations in this and any other sociocultural
setting is linguistic. Alphas are as real as the labels that are given to them,
Another random document with
no related content on Scribd:
Siellä oli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään.
Erotti selvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja
Kirjiksen ääni etääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. "Pomppe,
Pomppe!" "Hei, hei!" Kajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua
haukuntaa, joka kiiri sekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita,
niin ettei kaiku ehtinyt lähimainkaan jokaista haukahdusta
vastaamaan… Mutta merkillistä: jostakin aivan läheltä rupesi nyt
kuulumaan omien koirien haukunta… Salkko erotti selvään Runnin
äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei Salkko muistanut koskaan
kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä kuului laukaus ja koiran
vihlova uikutus, johon sekaantui miesten huutoja ja kirouksia. Mutta
yli niiden kaikkien kuului paimenpojan surkea hätähuuto, ja mikä
ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen vierestään…

Salkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä

oli? Takaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain
naske. Minkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta
ei nähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä
jostakin läheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet
pystyssä eikä liikahtanut… Mitä? Ammuttu?… Salkolle selvisi
yht'äkkiä, mistä oli kysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja
saavuttanut hänet. Aaa! Hän käsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä
hänellä oli pyssynsä Mutta juuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti
laukaus. Salkko ei käsittänyt, mistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin
aivan läheltä se tuli. Selässä vain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin
olisivat sivut yht'äkkiä turtuneet ja käyneet niin kummallisen
veltoiksi… Iholle virtasi jotakin lämmintä ja kosteaa… Salkko taivutti
kätensä taaksepäin kuin koetellakseen, mitä se oli, mutta samassa
hän kaatui selälleen ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan.
VI.

Tiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen,

istui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha
emäntä, Pirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla
noudettu sinne kiireen kaupalla.

Pirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli

kookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan
yläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva oli
täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia.
Peräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen
tyhjän margariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin:
"Chr. Philipsen & Co. Kristiania". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli
täynnä tahriintuneita valokuvia.

Peräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski

päällä ja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä
tuolilla istuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka
oli kahvinkeittopuuhissa.

Pastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei

tämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään
ja sipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn
nauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi
pappia oudonnäköisenä ja kysyi:

— Kuka sinä olet?

Pastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja

vastasi tyynesti:

‒ Minä olen pappi.

— Pappi —?

Sairas katsoi häneen kiinteästi: Akässuvannon pappiko?

— Ei se ole kuin meidän pappi, ehätti tytär väliin.

Sairas rupesi hymyilemään ja katseli pappia lempeästi silmiin.

— Sinä olet tietysti kristitty pappi? kysyi hän nyökäyttäen päätään

ja hymyillen lapsenomaista hymyään.

Pastori naurahti ja vastasi myöntävästi,

— Et sinä saa sitten varastaa etkä pettää?

— Voi kun se houraa, päivitteli tytär, joka parastaikaa kuivasi

kahvikuppeja.

— Enpä tietenkään, vastasi pastori katsahtaen vakavasti

sairaaseen.

Tämä sulki silmänsä ja näytti vaipuvan uneen. Tytär oli sillävälin

kaatanut kahvin kuppiin ja kehoitti pappia ottamaan.
 — Aslak Rosto se kovin kiitti sinua. Sanoi sinun olevan kristityn.

Pastorin kahvinjuonti keskeytyi ja hän katsahti hämmästyneenä

tyttöön.

— Tunnetko sinä Aslak Roston? Tietysti. Hänet tuntevat kaikki. —

Minkälainen mies hän on? — Sanovat ne jotkut hänen varastavan,
mutta en minä tiedä. Muuten hän on rikas ja tavattoman auttavainen.
Toi meillekin kilon kahvia ja kaksi poronlapaa ja käski lähettää sinua
hakemaan, kun huomasi äitimuorin huonoksi.

Tyttö katseli pastoria lapsenomaisilla, rehellisillä silmillään.

Sairas heräsi ja tytär arveli nyt olevan parasta ryhtyä häntä

ripittämään.

Pastori laittoi rippineuvot kuntoon ja aloitti pyhän toimituksen.

Sairas äänteli hiljaa itsekseen ja silitteli myssynsä nauhoja. Tytär
auttoi häntä istumaan, kun tuli sakramentin jako ja silmät ummessa
vaipui sairas jälleen pitkälleen eikä näyttänyt kuuntelevan
loppusanoja ollenkaan.

Toimitus loppui ja pastori veisasi virrenvärsyn. Sairas makasi koko

ajan silmät ummessa. Mutta kun veisuu loppui, avasi hän silmänsä
ja katseli taas hymyillen pappia, viitaten häntä tulemaan lähemmäs.

Pastori kumartui hänen puoleensa.

— Onko sinulla poroja? kysyi vanhus. — On. Pastori nyökäytti

päätään.

— Ovatko ne kiinni?
 Pastori nyökäytti jälleen päätään.

— Aslak Rostolla on paljon poroja, sanoi sairas ja hymyili

valoisasti.

— Jopa meni taas omille teilleen, huokasi tytär. Siltä on muisti

loppunut.

Pastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin

kyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä
myöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen
karahutti pihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää
kohden.

Paluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti

äskeiseen omituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.

Hän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia

havaintoja hän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli
oudostuttanut se epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa
suhtautuivat, puheen johtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt
syytä siihen, mutta ei ollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että
näillä seuduin oli aikoinaan liikkunut valtava herätys, joka
kulovalkean tavoin oli kulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla
voimalla kaikki allensa. Mutta hän oli luullut sen jo aikoja
menettäneen voimansa. Niin oli hänelle asia esitetty "alhaalla",
kaupungissa, josta hän tänne oli muuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei
alussa ollut kyennytkään huomaamaan muita jälkiä tuosta
muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin omituisen
tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät "liikutukset", oli hän
myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut
menettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana
tekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän
hengellisen lumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen
vielä näiden yksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja.
Hänestä he puhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen
kirjojansa lukivat. "Rovasti-vainaja" — niinkuin he häntä kutsuivat oli
antanut heille heidän maailmankatsomuksensa ja
elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut se suuri, rakastettu "pappa"
[pappi], jota muistellessa lappalaiselle vieläkin vesi silmänurkkaan
kiertyi.

Tämä seurakuntalaisten suhde "rovasti-vainajaan" se oli, joka

alussa oli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä
papilta. Kaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten
sielujen kaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat,
yksinkertaiset ihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin
havainnollisesti ja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan,
kun tuli puhe uskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin
peitetyksi ja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he
oikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon
isäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me
emme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut
papin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he
pitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut
minkäänlainen selitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi,
niinkuin "rovastivainaja" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.

Siinä sitä oli oltu.

Turhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja

myönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut,
tunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli
häneltä peitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.

Hän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin

hämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka
kuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.

Mutta yhä suuremmaksi oli hänen hämmästyksensä kasvanut, kun

hän muutamia kuukausia myöhemmin oli havainnut maaperän
rupeavan myötäämään. Entinen epäluottamus oli silminnähtävästi
alkanut hälvetä. Ja syynä siihen oli — Aslak Rosto, niin kummalta
kuin se tuntuikin. Tämä nuori, rikas lappalainen oli ilmeisesti hänen
puolellaan, siitä ei päässyt mihinkään. Hän oli sen monesti
huomannut. "Aslak Rosto se väittää papin olevan kristityn", oli hän
kuullut sanottavan useamman kuin yhden kerran. Ja hän oli
huomannut puhujien katseista, etteivät he sitä leikillä sanoneet.
Kaukana siitä. Päinvastoin oli tuo sana todistuksena jonkunlaisesta
sekaannuksesta heidän ennen niin varmoissa mielipiteissään. Se oli
kuin avuttomuuden todistus, joka osoitti, että kysymys hänen
kristillisyydestään ei ollutkaan niin helposti ratkaistu.

Mikä mies oli tämä Aslak Rosto? Ja mistä johtui hänen

vaikutusvaltansa? Sillä vaikutusvaltaa hänellä oli, siitä hän oli tänään
viimeksi saanut todistuksen. 'Aslak Rosto se kovin kiitti sinua'. Sanoi
sinun olevan kristityn'. Niin oli Tiengerjärven tyttö sanonut. Johtuiko
tuo vaikutusvalta hänen rikkaudestaan? Vai pelkäsivätkö ihmiset
häntä niin paljon, etteivät uskaltaneet olla erimieltä hänen kanssaan?
Näihin kysymyksiin ei pastori löytänyt vastausta. Sen verran hän oli
tehnyt havaintoja kirkolla, että toinen puoli kirkonkylää, eli "Roston
valtakunnan alamaiset", olivat valmiit vaikka mihin Aslak Roston
tähden. He kiittivät häntä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He
ylistivät hänen jalomielisyyttään ja anteliaisuuttaan. Ja jos Aslak
tarvitsi jotakin, saivat muut odottaa. Viime kesänä esimerkiksi oli
pappilanrouva tingannut Muotka-Maijan pyykkiin. Tämä oli luvannut
aivan varmasti. Mutta pyykkipäivänä hän oli lähettänyt sanan, ettei
hän joudakaan. Hänen olikin pitänyt ruveta punaamaan — Aslak
Roston aittaa. Ja siellä oli Maija heilunut pensseli kourassa, huulet
yhteen puserrettuina ja maalannut. Eikä pappilanrouvan ollut
auttanut muu kuin odottaa. Saatuaan aitan punatuksi, oli Muotka-
Maija tullut ja pessyt pyykin kuten ennenkin. Ainoa, joka "Roston
valtakunnassa" uskalsi Aslakkia vastustaa, oli Rauna-muori, vaikka
ei hänkään aina esiintynyt yhtä jyrkkänä. Päinvastoin saattoi hänkin
toisinaan antaa Aslakille tunnustusta. Niinpä kerran, kun Aslak oli
avustanut muuatta köyhää leskeä, oli Rauna-muori lausunut, että
"Aslak Rostolla — hänen jumalattomuudestaan huolimatta — oli
enemmän töitä kuin monella kristityllä. — Rauna-muori oli ollut
kiivaimpia papin vastustajia, mutta viime aikoina oli hänkin osoittanut
jonkunlaista suvaitsevaisuutta häntä kohtaan. Eikä hän ollut tätäkään
muutosta voinut lukea muiden kuin Aslak Roston ansioksi.

Pastori oli ollut niin mietteisiinsä vaipuneena, ettei ollut

huomannut, että poro oli pysähtynyt ja että kyytimies huusi hänelle
jotakin. Hän kömpi ylös reslasta.

He olivat pysähtyneet aukealle vuomalle.

‒ Mitä nyt? kysyi hän.

— Onkos pappi ennen kuullut tuollaista laulua?

Pastori kuulosti.
 Heidän vasemmalla puolellaan, verrattain lähellä, lauloi reipas
ääni:

— Paisunut [kasvoiltaan ajettunut] nepo 'vanhus' se astelee

palkista pitkin. Suopunki kädessä. Kun tuo heitti 'vanhus', niin
jopahan tarttui!

Pimeästä rupesi näkymään epäselviä, liikkuvia olentoja, kuului

koparan naske ja koira haukahti väliin. Pastorin poro rupesi
riuhtomaan ja tahtoi väkistenkin riistäytyä irti.

— Sieltä tulee tokka, huomautti kyytimies.

— Kenenkähän se mahtanee olla?

— Aslak Roston… Tunnen äänestä.

Samassa hurisi porolauma ohi, niin että lumi tuprusi. Sarvet

kalahtelivat toisiinsa ja koparat naskuivat. Koirat kiersivät lauman
laitoja vimmatusti haukkuen. Lauman edellä ajanut mies huusi
jotakin ja siihen vastasi vuomaita toinen ääni, jonka pastori tunsi
laulajaksi. Seurauksena oli, että porolauma pysähtyi muutaman
sadan askelen päähän.

Pimeästä astui esiin kookas mies taluttaen poroaan. Häntä seurasi

toinen vähän jälempänä.

— Buore aeked! Hyvää iltaa! tervehti tulija.

— Jumal' antakoon! vastasi pastori.

— Mitä, pappiko se on? huusi iloinen ääni.

‒ Niin on. Taitaa olla Aslak Rosto?

 — Jo vain!

Miehet tervehtivät toisiaan.

— Mistäpäin Rosto ajelee?

— Tuolta rajalta tulen. Oli päässyt pieni parttio karkuun ja olemme

olleet sitä hakemassa. Entä pappi? Mistäpäin tulet?

— Tiengerjärveltä. Olen käynyt sairaan luona.

— Aa, vanhan Piritan… Joko erkani?

— Ei vielä, heikoksi jäi.

Aslak Rosto sytytti piippunsa.

— Kuka se tämä toinen?

— Etkö tunne? huusi kyytimies.

— Ka, Taapa-Tuomas! — Terve!

— Terve, terve!

‒ Papin sopii ajaa minun kylääni yöksi, virkkoi Aslak hetken

päästä. —
Ei ole pappi vielä käynytkään, vaikka on luvannut.

— Onko se tien varrella?

— Ei ole kuin kolme neljännestä talosta, jossa tullessa olette

käyneet.

— No sittenhän sopii.
 Aslak huusi jotakin koirille ja vihainen haukunta alkoi taas. Porot
lähtivät karkaamaan koirain ajamaa suuntaa ja Aslak renkineen
karahutti perään. Pastori kyytimiehineen lyöttäytyi samaan joukkoon,
— ja niin mentiin hyvää vauhtia.
VII.

Vanha Rosto loikoili kodan perällä, toinen polvi pystyssä ja imeskeli

piippuansa.

Kota oli pahansiivoinen. Lattiaksi levitetyillä koivunrisuilla oli sikin

sokin heinänpehkua, luita ja muuta roskaa. Nurinkäännetty peski
riippui kuivamassa kahden kotaseipään väliin kiinnitetyllä nuoralla.
Siellä täällä seinämällä oli soikeita arkkusia, "kiisoja", kodan perällä
kaikenlaisia talouskapineita, kuten puukuppeja, kulhoja, kapustoita ja
lusikoita. Vähän ylempänä nuorassa killui kolme miehenpään
kokoista vaaleaa palloa. Ne olivat umpeen neulottuja poronvatsoja,
"salmaksia", joissa poronmaitoa kuivattiin.

Vanha Rosto oli vasta palannut Ruijan markkinoilta. Raidot olivat

vielä purkamatta kodan edustalla. Ei ollut vanhus viitsinyt ruveta niitä
hajoittamaan. Eikä olisi jaksanutkaan, väsynyt kun oli ollut. Aslakille
oli heittänyt sen.

Hän piti silmällä kahvipannua, joka kiehui tulella, silloin tällöin

pihauttaen pisaran sisällöstään valkeaan.

— Siirräpä pannua, virkkoi hän puolikasvuiselle poikaselle, joka

kyykötti oviloukossa ja taitteli koivurisuja hyppysissään.
 Poika nosti pannun syrjään.

— Vai sinun vaivaisen jättivät kahden Tuomman kanssa? O

sentään sitä
Aslakkia.

Poika muikisti suutaan ja silmäsi halveksivasti vanhusta.

— Mitä siinä on valittelemista? Hyvinhän olemme hoitaneet elon,

lausui hän vähän kärsimättömästi. Eikähän meidän tarvinnut olla
kuin vähän toista vuorokautta kahden. Sinähän tulit aamulla. Mikäs
tässä oli hätänä, kodan lähistöllä kun oli elo… Ja sitten vielä kotona
Vilggis ja Panu. Koirat heiluttivat häntäänsä, kun niiden nimiä
mainittiin.

— Mitä koiria on Aslakin mukana? Onko Musti?

— Ei ole. Musti menetti henkensä Aititunturissa. Siellä on Pomppe

ja
Ränni.

— Ja Mustin ja Kirjiksen ampuivat?

— Niin… ja Tösselin.

— Katso niitä petoja! Milloinkahan kosto saavuttaa Kummajärven

Salkon?
Ihmeen kauan häntä onkin Jumala kärsinyt. Mutta… saat uskoa,
Pikku-Jouni, että hirmuinen kuolema tulee vielä sille miehelle.

— Niinpä taitaa…

— Jo vain! Muista minun sanoneen.

 Vanhus vaipui mietteisiinsä ja tuijotteli tuleen. Hänen huulensa
liikkuivat hiljaa ja tuontuostakin siveli hän kädellä otsaansa kuin
rauhoittaakseen levottomia ajatuksiaan.

Toiselta puolen kotaa kohosi pörröinen pojanpää rou'on alta,

otsalla likainen, verentahraama kääre. Poika nousi istumaan ja
hieroskeli silmiään haukotellen pitkään.

— No mitenkä Antras jaksaa? Onko pää hyvin kipeä?.

— Onhan se.

— Löivätkö ne pahoinkin sinua?

— Tuohon reiän, uikutti poika osoittaen kulmaansa.

— Miksei Aslak ole toimittanut lääkäriin? kysyi vanhus.

— Eihän se joutanut, kun piti lähteä tokan perään. — Ja kyllä minä

toinnun tästä muutenkin.

— Hyvä olisi vain, poika parka.

Pikku-Jouni kaasi kuppiin kahvia ja ojensi toverilleen. Tämä joi sen

ahnaasti ja laskeusi jälleen pitkäkseen.

— Käypäs noutamassa lihaa luovasta, virkkoi vanhus hetken

päästä. — Pannaan kiehumaan illalliskeitto. [Luova = riukujen
varaan pystytetty lava, jossa lappalainen säilyttää kalaa, lihaa y.m.
suojellakseen niitä koirilta y.m.]

Pikku-Jouni kömpi ulos ja kompuroi kuorma-ahkioiden lomitse

luovan luo, josta haki lapapuolikkaan. Oli pilkkoisen pimeä. Pohjan
taivaalla paloivat revontulet heikosti, mutta tähdet tuikkivat
terävänkirkkaina.

Vanhus oli juomassa kahvia, kun hän palasi kotaan. Hän joi kolme
kuppia yhteen menoon ja heittäytyi sitten taas pitkälleen äskeiselle
paikalleen. Pikku-Jouni haki pataan lunta ja asetti lavanpuolikkaan
sulamaan.

Hetken päästä kohosi vanhus jälleen ylös ja katseli kirkkain silmin

pojan puuhia. Väkevä kahvi oli karkoittanut väsymyksen kokonaan ja
hän tunsi itsensä keveäksi ja pirteäksi.

— Niin vain, niin vain, hoki hän ja täytti piippuaan. — Se on oikein,

poikani! Mies sinusta tulee, tulee kerrassaan. Laske pata vähän
alemmas, niin sulaa lumi paremmin. Kas niin!… Annapa se lapa
tänne… Ohoo, onpa se vähän jäässä vielä… Kuulehan, ota kahvia,
ota kahvia, poikani.

Pikku-Jounin juodessa veisteli vanhus hienoja viipaleita lavasta ja

heitteli pataan. Ja puhe kumpusi vuolaana virtana hänen suustaan:

‒ Salkko Hukka oli pahalla päällä. Tingisvaarassa aikoi jättää

minut, mutta minä rukatin jälkeen. Sanoi häneltä varastetun taas…
kymmenkunta poroa, mitä lie. — Niin se Jumala rankaisee.

Vanhus huokasi ja jatkoi:

— Oo sitä jumalattomuuden paljoutta! Aivan varkaudella eletään

eikä muisteta kuolemattomia sieluja. Parannus lykätään päivästä
päivään ja niin menee sielu helvettiin, että roiskahtaa. O-hoo! Kyllä
oli evankeliumin valkeutta taas Suuvuonossa. Elävästi saarnasi
Outa-Jussa. Selällään piti taivaan valtakunnan ovea, mutta ei tullut
monta… tuli sentään joku. O-hoo!

— Keitä siellä tuli kristityiksi? kysäisi Pikku-Jouni.

— Tulihan siellä Larssenin rouva ja yksi piikatyttönen… en muista

nimeä. Ja monta muuta.

— Vai oikein kauppiaan rouva?

— Jo vain. Niin nöyränä tuli Jussan kaulaan kuin lapsi, vaikka on

ennen ollut vähän ylpeänsekainen.

Vanhus laski lavan syrjään ja pyysi pojalta kahvia. Tämä ojensi

hänelle täyteisen kupin.

— Joo, niin vain, puheli hän juodessaan. — Sellaista se oli. Kovin

se Jussa olikin nyt hengessä, puhui kuin enkeli. Enpä ole pitkään
aikaan kuullut niin makeaa evankeliumia. Ja sitä se syntinen
tarvitsee… kun nimittäin synti tulee synniksi. Niinkuin Rasmus-
Pietillekin.

Pikku-Jouni höristi korviaan.

— Rasmus-Pietille? Mitä hänestä?

Vanhus katseli poikaa terävästi ja vastasi hetken päästä;

— Niin, tehän olette vanhoja tuttuja. Olette asuneet monta vuotta

samassa kodassa?

— Niin olemme. Minä olin huutolaisena Hetta-Maunalla ja Pieti oli

renkinä.
 — Nyt on Pieti huonona sairaana parast'aikaa.

— Vai niin. Pikku-Jounin nelikulmaiset kasvot ilmaisivat

hämmästystä.

— Eikä ole kauan, kun oli käymässä Tenomuotkan kirkolla.

— Niin… mutta nyt on maapinnassa, hyvin huonona. Oli

tunnustellut teidän tekemiänne yhteisiä varkauksiakin.

— Kylläpä on sitten huono…

Pikku-Jouni puisti päätään ja kömpi ulos.

Vanhus jutteli juttelemistaan, mutta huomasi vihdoin, että kuulija

oli hävinnyt. Silloin lakkasi hän.

Hetken päästä palasi Pikku-Jouni takaisin ja ilmoitti, että

pohjoisesta päin oli joku tulossa, koska koiran haukku kuului.

‒ Eihän vain Aslak?

‒ Tiesi jo.

Pian karkasivat Vilggis ja Panu haukkuen ulos ja hetken kuluttua

erotti tavasta, jolla ne luskuttivat, että ne olivat tavanneet tuttuja. Ei
kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kodan ympärillä tömisi, kalahteli ja
naskui ja koirat haukkuivat iloisesti.

‒ Jopahan tuli ryöstötokka! huudahti Pikku-Jouni ja kipaisi ulos.

Vanhus seurasi perässä. Kodan ympärillä uikehti sakea

porolauma. Koparat naskuivat ja tuontuostakin kalahtelivat sarvet
yhteen, kun sattui kaksi vähemmän sopuisaa elukkaa vastatuksin.
Aslak viuhtoi suopunki kädessä ja koetti heittää kiinni muuatta
kookasta härkää. Mutta pimeässä suhahti suopunki useamman
kerran ohi ja poro laukahteli puolelta toiselle.

— Mitä varten sitä heität? huusi vanha Rosto.

— Se on kirkkohärkäni. Tarvitsen sitä huomenna, huusi Aslak

vastaan. Hei, Pikku-Jouni! Lähdepä ajamaan Pieran kanssa poroja
eloon! Hän selvitti suopunkinsa ja yritti uudelleen. Mutta ei! Heitto
meni sivu kuten edellisilläkin kerroilla.

— Mikä kätesi on pilannut?

Aslakin vastauksena oli synkeä kirous. Hän selvitti suopungin vielä

kerran ja heitti. Ja nyt tarttui poro kiinni. Niska kyyryssä, riuhtoen
päätään tuli se vastahakoisesti vetäjän luo, sai pangan päähänsä ja
rauhoittui.

Sillävälin olivat pappi ja hänen kyytimiehensä riisuneet poronsa ja

kaaristaneet irti eväslaukkunsa.

— Niila saa viedä papin porot metsään, virkkoi Aslak pastorin

puoleen kääntyen ja lisäsi huomattuaan eväslaukun:

— Mitä? Omia eväitäänkö pappi aikoo syödä? Ehei! Aslak

Rostolla on sentään vielä vieraankin vara.

Miehet nauroivat ja työntyivät kotaan. Siellä oli vanha Rosto

lisännyt puita valkeaan, joka nyt roihusi komeasti.

Pappi tervehti vanhusta, joka tarkasteli häntä tuuheiden

kulmakarvainsa alta.
 — Vai papin se Aslak yhytti matkallaan. Niin vain… Ja pappi sai
tulla oikein isomman porolauman kera.

— Joo, olihan siinä poroja. Kuinka monta lie ollut kaikkiaan?

— Satakunta.

— Mitenkä ne karkuun pääsevät? Eikö niitä tavallisesti

paimenneta?

Aslak silmäsi merkitsevästi isäänsä, ennenkuin vastasi.

— Paimennetaan kyllä, mutta väliin sattuvat pääsemään, virkkoi

hän yksikantaan.

Vanha Rosto katsoi keitosta ja kohensi tulta padan alla.

— Sattuikin pappi parhaaseen aikaan, virkkoi hän. — Tässä juuri

pantiin keitto tulelle.

Aslak istui ja tuijotteli valkeaan. Otsa oli vetäytynyt ryppyihin ja

huulet olivat pusertuneet tiukasti yhteen. Yht'äkkiä havahtui hän ja
vilkaisten pappiin virkkoi isälleen:

— Pane kahvi myös tulelle.

Hän veti esiin piippunsa ja täytti sitä vitkalleen tuleen tuijottaen.

— Vai tämä se on nyt Tenomuotkan uusi pappi, alkoi vanha Rosto,

kun oli saanut kahvipannun hyvin tulelle asetetuksi. — Onkos tämä
pappi niitä, joista kirjoitettu on: 'Ja suuri joukko pappeja olit myös
uskolle kuuliaiset'?
 Vanhus katseli pastoria tutkivasti ja omituinen tuli välkehti hänen
silmissään.

— Joko rupeat taas sen uskosi kanssa? äsähti Aslak. Tietysti

pappi on kristitty! Sehän on selvä!

— Siinäpä se juuri onkin, poika, siinäpä juuri, kun kaikki papit eivät
ole kristityitä.

Pastori katseli hymyillen isää ja poikaa ja virkkoi viimemainitulle:

— Antaahan vanhuksen kysellä vain. Minä en sellaista pelkää.

Hän vastasi kysymykseen, josta oli seurauksena, että uusi tuli heti
perässä:

— Olitkos ne vielä oikein kristityt, kun apostoli näin kirjoittaa?

Siihenkin kysymykseen tuli tyydyttävä vastaus. Mutta sittenkös

alkoikin kysymyksiä sataa. Niitä tuli sekä vanhasta että uudesta
Testamentista ja niin tiheään, ettei pastori ehtinyt likimainkaan
kaikkiin vastaamaan, vaan vastasi vanha Rosto niihin itse, kun ei
papin vastausta heti kuulunut.

Pastori oli huvitettu vanhuksen puhetulvasta ja lausuikin:

— Kuulee, että vanhus on perehtynyt raamattuun.

— Sitähän se työkseen tutkii, nyt kun ei enää paljon muuhunkaan

kykene, virkahti Aslak välinpitämättömästi.

Vanhus ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa, vaan vastasi

papin huomautukseen: