Julia.

(Van Den Bosch Book 5) Melanie

Martins
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/julia-van-den-bosch-book-5-melanie-martins/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Happily Ever After: Books 1 and 2 (Blossom in Winter

Book 5) Melanie Martins

https://ebookmass.com/product/happily-ever-after-
books-1-and-2-blossom-in-winter-book-5-melanie-martins/

Happily Ever After: Books 3 and 4 (Blossom in Winter

Book 6) Melanie Martins

https://ebookmass.com/product/happily-ever-after-
books-3-and-4-blossom-in-winter-book-6-melanie-martins/

The Specialist (Men of Hidden Justice Book 5) Melanie

Moreland

https://ebookmass.com/product/the-specialist-men-of-hidden-
justice-book-5-melanie-moreland/

Sunshine and Sammy (Vested Interest: ABC Corp Book 5)

Melanie Moreland

https://ebookmass.com/product/sunshine-and-sammy-vested-interest-
abc-corp-book-5-melanie-moreland/
Oxford Textbook of Nature and Public Health: The Role
of Nature in Improving the Health of a Population
Matilda Van Den Bosch (Editor)

https://ebookmass.com/product/oxford-textbook-of-nature-and-
public-health-the-role-of-nature-in-improving-the-health-of-a-
population-matilda-van-den-bosch-editor/

Trapped: Brides of the Kindred Book 29 Faith Anderson

https://ebookmass.com/product/trapped-brides-of-the-kindred-
book-29-faith-anderson/

Bitter Lies: Balestra Family Book Two Melanie Kingsley

https://ebookmass.com/product/bitter-lies-balestra-family-book-
two-melanie-kingsley/

Shifting Gears (Reynolds Restorations Book 3) Melanie

Moreland

https://ebookmass.com/product/shifting-gears-reynolds-
restorations-book-3-melanie-moreland/

An Unexpected Chance (InstaSpark Book 6) M Moreland &

Melanie Moreland

https://ebookmass.com/product/an-unexpected-chance-instaspark-
book-6-m-moreland-melanie-moreland/
JULIA.
MELANIE MARTINS
VAN DEN BOSCH BOOK 5
Copyright © Melanie Martins 2023

All rights reserved. Except as permitted under the U.S. Copyright Act of 1976, no part of this publication may be reproduced, stored in a
retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of its publisher, nor be otherwise
circulated in any form of binding or cover other than that in which it is published and without similar conditions being imposed on the
subsequent purchaser.

First published in the United States by Melanie Martins, LLC in 2023.

eBook ISBN 979-8-9861626-7-6

Paperback ISBN 979-8-9861626-8-3
 DISCLAIMER

This novel is a work of fiction written in American English and is intended for mature audiences.
Names, characters, places, and incidents are either the product of the author’s imagination or used
fictitiously. Any resemblance to actual persons, living or dead, is entirely coincidental. This novel
contains strong and explicit language, graphic sexuality, and other sensitive content that may be
disturbing for some readers.
To all of you, my dear readers.
Thank you.
 CONTENTS

Reading order

Prologue
TWENTY-TWO YEARS AGO…
Chapter 1
Chapter 2
Chapter 3
Chapter 4
Chapter 5
Chapter 6
Chapter 7
Chapter 8
Chapter 9
Chapter 10
Chapter 11
Chapter 12
Chapter 13
Chapter 14
Chapter 15
Chapter 16
Chapter 17
Chapter 18
Chapter 19
Chapter 20
Chapter 21
Chapter 22
Chapter 23
Chapter 24
Chapter 25
Chapter 26
Chapter 27
Chapter 28
TWENTY-TWO YEARS LATER…
Chapter 29
Chapter 30

Also By Melanie Martins

About the Author
Don’t forget to join my Facebook Group where I share teasers, release dates, and answer all your
questions!
 READING ORDER

While you don’t need to have read the Blossom in Winter series to start this book, we recommend the following order to get the very
best reading experience:

Blossom in Winter series (Petra & Alex’s story)

1. Blossom in Winter
2. Lured into Love
3. Lured into Lies
4. Defying Eternity
5. Happily Ever After: Part 1, 2, 3, and 4

Van den Bosch series

1. Roxanne.
2. Andries.
3. Elise.
4 Dan.
5. Julia. (You are here)
6. Sebastian.
7. Hannah
8. Johan
 PROLOGUE

Sebastian

I HAD my doubts about this hunt and whether it would at all quiet my racing thoughts, but the embrace
of the natural world around me is a welcome surprise. Thoughts of Julia—and all the joy and
complications wrapped around her—are finally quieted somewhat as I walk beside my father and the
other men we have invited along with us for the hunt. We are here in Hungary to find a red deer, but
more importantly, to woo this group of potential partners. Some carry their rifles and follow us with
the ease of experienced hunters, while others are more in awe of the setting as a whole.
We had set off into the forest just after dawn, where the trees tower above us, and the underbrush
is thick and dense. The sun filters through the branches, casting a gentle glow upon the forest floor,
where the leaves crunch and rustle beneath our boots.
It’s been an uneventful hunt so far, but I personally don’t mind. The air is crisp and cool on my
face, and I feel the moisture in the air as the sun burns off the dew. It’s quiet, besides the sounds of the
men next to me. Luckily, they are aware enough not to scare away any potential prey and only speak in
hushed whispers.
As the day progresses, the woods come alive with a symphony of sounds; the chirping of birds,
the rustling of leaves, and the occasional snap of a twig, which sets everyone on the edge of
anticipation. My eyes scan the surrounding trees, looking for any sign of movement or life, but the
colors around us are blending together to create a natural camouflage, concealing the creatures that
dwell within.
Occasionally, a flash of bright red or brown, indicating the presence of a deer, captures our
attention, but they are elusive, disappearing into the underbrush as quickly as they appeared. But we
are close, and the energy of the group is rising.
We walk quietly through the woods, our footsteps muffled, when suddenly, we come upon a small
herd of red deer grazing in a clearing, their majestic forms silhouetted against the background lit by
the late afternoon sun. My heart beats faster as I watch the deer, hands tightening on my rifle. I slide a
glance over to my father, who shakes his head once, and I let my grip relax. We had agreed to let the
businessmen make the kills if possible, so they could go home with a positive memory of the trip, and
therefore, our company.
I’m probably a better shot than all of them, but this isn’t about my skills, so reluctantly, I keep my
rifle down as the rest of the group stir to life. Everyone looks at them with a mix of awe and
excitement, the eyes of the non-hunters are wide with anticipation while the true hunters take their
positions and raise their weapons, ready for the kill.
Slowly and carefully, they take aim at the deer, trying to minimize any disturbance to the herd.
There are about half a dozen deer from my count, and there is no way that we will be able to tag them
all, but once the shots ring out it’s unlikely we’ll be able to take any other groups by surprise, so I
hope the shooters make it count.
With an enormous ‘crack’, the sound of the rifles echoes through the forest, and a few of the deer
fall to the ground, their bodies limp and still. The others in the herd scatter, fleeing for safety, their
powerful legs carrying them swiftly through the dense underbrush. We watch as they disappear into
the forest, their forms becoming fainter and fainter until they are gone from sight.
“Good show!” Dad announces, laughing as he claps the successful shooters on the shoulders and
shakes everyone’s hands. Where tense energy had blanketed the group at first, it is all celebration
now.
The men who have managed to shoot the deer approach them cautiously, their eyes still fixed on
the surrounding woods. The deer’s bodies lie still and peaceful, and once the hunters give the go
ahead, the staff we brought with us move to collect their prizes for cleaning while the rest of us make
our way back to my uncle's estate for a post-hunt meal.
As the deer are collected and we gather in a small group to discuss the rest of the day, heaping an
obnoxious amount of praise on the men we hope will work with us in the future, there is a commotion
coming from the woods behind us. At first, it almost sounds like an animal running through the trees
towards us, but it quickly becomes apparent that it’s a member of my uncle Leopold’s staff on a small
ATV, skidding to a stop and rushing over to my father.
The young man is breathless, as if he’s run the entire way to us instead of coming on a vehicle,
and he reaches into his pocket and pulls out a mobile phone that, bizarrely, looks to be still connected
to a call as he hands it to Dad.
“Mr. Van den Bosch,” the staff member gasps, his body almost shaking as he stands in front of my
dad. “We have an urgent call for you.”
I can tell Dad is about to complain about the interruption, but he seems to notice at the same
moment I do how pale the young man is. My father takes the phone and walks a few feet away to take
the call in private, but it’s no use. Everyone’s attention is on him.
“What’s the meaning of this?” I snap at the young employee, who flinches.
“Well, I–” he stutters. “I think—”
But he doesn’t get to finish his thought. Dad doesn’t make much sound as the news hits him, but
we all watch as the mobile slips from his fingers and he sinks to his knees here in the undergrowth.
He’s shaking so hard that by the time I make it over to him—so quickly that I don’t even remember
moving—I can hear the leaves crackling under his knees.
“Gone…” he whimpers, cradling his head in his hands, his eyes shutting tight. “Dear God, they’re
gone…”
Heart now galloping, I snatch the phone off the ground, putting it against my ear. “This is
Sebastian. Who the hell is this and what the fuck is going on?”
The person on the other line takes a second to collect themselves before answering. “It’s Willem,
Sebastian.”
“Willem?” The fact it’s my family’s attorney and one of Dad’s most loyal friends on the other side
of the line gives me pause, making it somewhat even worse. For this call to be an emergency,
something terrible must have happened. I feel panic setting in as I continue observing my distressed
father, who remains on the floor just as before.
 I collect myself and clearing my throat, I ask, “What’s going on?”
“I don’t know how else to say this, Sebastian, but…” he stops mid-sentence, as if reconsidering
his words, before sighing loudly.
“Willem, speak!”
“Your mother and siblings have been killed in an auto explosion. It was, ah…your vehicle, I
believe, and the explosion occurred before they were even able to leave the estate.” Willem inhales
slowly, letting his words crash into me. “Sebastian, I am so, so sorry–”
I hang up the call, fisting the small phone in my hand until my arm is quivering and I hear the faint
cracking of the plastic casing. I throw it back down to the ground before I can break it irreparably,
emotions hitting me like claps of thunder, one after the other. I can see Dad from the corner of my eye,
now with his forehead touching the earth and his hands fisted in his own hair, but it’s like he’s a
million miles away from me, not mere inches.
I stumble away until I can lean on a nearby oak, my hand pressed over my heart, which I think may
explode in my chest just like my car did with almost everyone I’ve ever loved inside of it. Rage hits
me first, but by the time I’m against the tree it’s fled, leaving a gaping chasm of grief that I can’t even
begin to process. It’s hard to even take a breath.
Mom…Adriana, Freddie…
And then, the worst thought of all.
My car…my fault.
Freddie had asked so many times in the past to drive it and I’d rejected him just as many, but this
last time I had given in. Maybe it was the pressure of being asked so many times, or maybe it was
because my mind was elsewhere, but I for some idiotic reason, agreed, and that simple agreement had
gotten them all killed. The truth of it all is glaringly obvious—someone had meant to kill me, the heir,
but instead had wiped out everyone else in the family besides me and Dad.
What a cruel fucking twist. I wish it was me…God, how I wish it was me.
My mind is still blank besides pain as my uncle arrives in a flurry on his own ATV, running to my
father and immediately going to his knees next to his brother, wrapping him in an embrace the likes of
which they haven’t probably shared since they were a child. Leopold rocks my father back and forth
with his arms around him, and having one of the few members of his family left there with him, Dad
breaks out of the haze of shock and begins to sob in huge, heaving gasps. I watch, distant and numb,
feeling my phone vibrating in my pocket while everyone else starts circling the newly widowed man,
without knowing what to say or do.
Oh, that’s right. Everyone probably thinks I’m dead. I guess I should answer. I pull the Blackberry
out, not even bothering to look at the screen. It isn’t until Julia, on the other line, begins to speak that I
realize I haven’t even said anything since accepting the call.
“Sebastian?” she asks, her tone thick with panic. “Sebastian?”
“Julia,” I reply woodenly, and she lets out an enormous sigh of relief.
“I’m so glad you’re okay,” she gushes before relief turns to sorrow. “But, oh God, Sebastian…
your mom! Your siblings! I just heard. Are you…?”
“I’m not okay, no,” I tell her, knowing what she’s about to ask. “Physically, sure.”
“...I don’t even know what to say…Sebastian…” I hear her little hiccup of a sob, and it annoys
me. Why is she crying? She didn’t even know them.
“You don’t need to say anything. I’m getting off here.”
“Wait!” she calls, and I stop with the phone halfway off my ear to hear what she has to say,
watching my uncle try to coax my father to his feet. Dad looks like the walking dead. Around us, the
businessmen hover like flies, unsure where to land as this all plays out.
“I–” Julia tries before finding her words. “I’m here for you, Seb. No matter what you need, no
matter what time, I’m here for you.”
I allow myself a second to consider laying in her arms while all my angry grief spills out of me,
but it isn’t feasible. Dad is incapacitated, barely able to stand, and it’s all going to fall to me.
Everything…and I have to be ready for it. There is no time to mourn the way I want to.
Then, I consider something awful. If whoever rigged my car to explode was trying to kill me, that
means other people in my life are at risk, too. The few people left that I care about, that is, and first
and foremost of those people is sweet Julia.
“Stay home,” I demand, my heartbeat in my throat as I try steadying myself. “Stay near your
mother and don’t go out in public alone for a few days, okay? Listen to me, Julia, because I can’t lose
you, too. I just–” To my shame, a sob sticks in my throat like a sticky ball of dough, refusing to move,
and I know she’s heard it. “Just keep yourself safe,” I finish.
“I will,” she promises. “But Seb–”
“We’ll talk when I’m back,” I interrupt, my eyes on my dad as he tries to stand again on his two
feet with the help of my uncle. “For now just…fuck, Julia, all I need from you right now is to stay
safe.”
There’s so much more I want to tell her, though. I want to tell her I love her, even if it sounds
crazy, and that knowing she’s alive is the only thing keeping me centered as the world crashes down. I
realize she hasn’t said anything in return since I finished speaking, not even goodbye, so I call her
name, but no one answers.
“Julia?” I repeat once more. And yet, despite my insistence, there is nothing but silence from the
other side of the line. My heartbeat quickens as panic settles in. “Julia?!”
With a jolt, I shoot up in bed, hand pressed over my racing heart as I suck in desperate breaths of
cool night air. It was a nightmare…that same damned nightmare I’ve been having for two decades
now…
I look over to the other side of the bed, and it’s empty.
Again.
Throat dry as the desert, I reach over and turn my bedside clock to face me in the dark. 4:02 am…
too early to really be up, but too late to go back to sleep.
Fuck it. May as well start the day. It’s not like I’m going to be able to sleep now, anyway.
After splashing cold water on my face and brushing my teeth, I head back to the unmade bed and
pull my iPhone out from the bedside table, unplugging it from the charger. I don’t usually sleep with it
next to the bed, but with Julia gone, I’m not taking any chances of missing her call in the middle of the
night.
There’s nothing from my wife, though, just a single text from Alex, my brother-in-law.
Alex: Hey man, everyone was at the rehearsal dinner besides you and the kids. What’s up?
I sneer. I have no doubt Alex knows what is up, but I bet everyone figures he has the best chance
of getting a response from me. Might as well give the people what they want, then.
Sebastian: I wasn’t going to attend that shit-show. No reason to bother with it. I’ll see you
afterward.
With it being so early, Alex doesn’t answer, and I find myself wishing he would, just for the
distraction. It’s so tempting to try and call Julia, just to hear her voice after the awful dream, but I
know she won’t answer. She hasn’t in days. So, with the past on my mind so heavily that I can’t think
of anything else, I shrug on my robe and head to my study.
 There, in a locked drawer in my desk, I find what I’m looking for—a photo album. The only
visual reminder of those awful weeks I keep, just for times like these when I need to remind myself
that I survived it and made a life for myself despite the tragedy.
I consider myself as having lived two lives; one before the explosion, and one after. I flip through
the album pages and look at the photos of the man I was before. They are pictures of Dad and I before
the hunting trip, happy and carefree. It’s hard to imagine either of us ever being that young.
Just a few pages later, though, is me in my second life. The one I’m still living. The pictures I’m
looking at were taken at the funeral for my family, but there is one that sticks out among the others. It’s
the one of Julia and I, and it makes my heart ache more than ever. Her hand is holding my arm tightly
as if she’s afraid to let me go, desperate to keep me by her side, and I can’t reconcile it with her
absence now. I brush a finger on her beautiful silhouette, letting out a sigh.
With everything we had to fight for, and to fight through, how come you are so ready to give up
on me now?
TWENTY-TWO YEARS AGO…
 1

Sebastian

I TAKE a deep breath and stand in front of my father’s bedroom door. It’s just a slab of wood, brass
knob under my fingertips, but it feels like a vast, uncrossable wall. I feel like shit even telling Dad
that it’s time to leave, but as much as I would like to let him stay home and avoid all the heartbreak
that is yet to come, I know it isn’t feasible. We both have to say goodbye, and as shallow as it is, we
also have to make an appearance for the press. A show of unity for whoever did this to us…to
whoever has broken my father irreparably.
It’s the day of my mother’s and siblings’ funeral, and although it’s been a week since the incident,
we’re still struggling just as much to cope with this new reality. But I know that I have to be strong for
what’s left of my family, and my father especially. With a deep breath, I knock, pushing the door open
without waiting for a response. I can hear a faint rustling sound coming from inside, but no response
comes, even when I call out. Slowly, I walk through the room and find my dad standing by the
window, lost in thought. His eyes are red-rimmed, and he looks like he's aged ten years in just seven
days. His skin, once tan with health, looks paper-thin, now permanent frown creases pulling at his
mouth.
“Dad,” I say softly, trying to get his attention. “Everyone is waiting for you. We need to go to the
cathedral.”
He doesn’t turn around, and I can see that he’s lost in his own world. I take a step closer and
reach out to touch his shoulder, and he jumps under my touch, but still says nothing.
“Dad, are you okay?” I ask, my voice shaky with emotion.
He turns to face me, and I can see the pain and sadness etched on his face. “How can you ask me
that?”
I flinch. “Sorry. It’s just a habit I guess. Of course, you aren’t okay. I’m not either, but we still
have to go.”
“That’s right,” he says bitterly, steadying himself on his cane. “Even our mourning is on someone
else’s schedule.” His voice might be barely audible, but the anger it carries is not. I remain observing
him as he takes a long breath, his eyes going to the floor before flicking back on me. “After the
funeral, we have to meet with Willem and his team.”
I feel a surge of frustration at his words. Today is about saying goodbye to Mom and my siblings,
not dealing with lawyers and paperwork.
“Dad, we don’t have to do that today. We can take care of it tomorrow. Today isn’t about anyone
but us.”
He looks at me for a long moment, and I can see the conflict in his eyes. “Who did this? Who
could go as far as placing a bomb in your car to kill you?”
The change of subject is rapid, but not altogether unexpected. “We’ll find out, Dad, I promise you.
We have men already on it.” I know it’s not good enough, but I just don’t have the answers that he
wants yet. “We have to go, we’re running late.”
“Fine,” he mutters as he turns from the window, his once strong and commanding presence now
weakened by grief and age. He leans heavily on a walking cane, refusing my offer of help. “I can
manage,” he says firmly, his voice strained.
How is this the same man that was just walking through the forest with me only a few days ago,
carrying a hunting rifle? It’s almost as if he died that day, too. Or at least most of him.
After a nearly silent car ride, we make our way to the cathedral, the somber atmosphere of the day
heightened by the presence of security personnel, their watchful eyes scanning the crowds for any
potential threats. Somehow, it doesn’t make me feel any safer. In fact, it just leaves a terrible
heaviness in my chest, thinking about why exactly all this is necessary.
The ancient, majestic cathedral stands tall, usually a beacon of hope and solace for those seeking
refuge from the storm of life, but for me, it’s the last place I want to be. I take a moment to look
around and take in the place, trying futilely to put myself in the right mindset. The high ceilings and
ornate walls are decorated with intricate carvings and paintings, depicting scenes from the Bible, and
the pews are arranged in neat rows, with cushions for comfort. Beneath my feet, the floor is made of
smooth, polished stone.
The light filtering through the stained glass windows casts a warm glow over the space, which is
full of people I recognize but I’m just too numb to acknowledge one by one. As the sunlight streams
through, the colors dance and shimmer, casting a kaleidoscope of hues on the walls, floors, and faces
of the mourners.
The altar at the front of the cathedral is grand and imposing, with a marble surface and tall
candlesticks on either side. Above it, a large crucifix hangs, reminding us of the sacrifice that was
made for us. The space around the altar is adorned with floral arrangements, some appropriately
subdued whites and pale yellows, while others bloom in garish designs that feel inappropriate.
There are three caskets, of course, all three glowingly pale wood, polished to a mirror sheen. I
can’t look at them, even though I know they are all but empty.
Explosions don’t leave much to bury. The thought makes stomach acid rise in my throat.
The air is heavy with the scent of burning candles and incense as I look out at the sea of faces,
seeing tears streaming down a great many cheeks, and hear the occasional sniffle or sob.
“We have to walk, Sebastian,” Dad says in a low voice at my side, and it’s now that I notice that
he’s shaking with the effort that it takes to stand. How long have I been standing here, in a trance?
“Sorry,” I mumble, putting a steadying hand on his arm as we make our way down the aisle. I see
members of the families my dad has business with among the distant relatives that have decided to
attend, and they are all eager to offer their condolences and support. But my dad remains stoic and
unyielding, his focus fixed on the task at hand–surviving the day.
Finally, the ceremony begins. The mournful notes of the organ fill the air, the choir's voices
blending in perfect harmony, but the beauty is lost on Dad and I, sitting in the front row, all too close
to those awful caskets. The priest's words are supposed to offer comfort and reassurance, reminding
us that although our loved ones are gone, they will always be with us in spirit, so why doesn’t it feel
that way? I don’t feel them with us…not at all.
 Fuck, I really don’t want to be here.
A few people speak; aunts, uncles, and friends, but I tune them all out, focusing on the speech I
have to make in just mere minutes. I’m the last one supposed to speak, and I know that what I have to
say will be what everyone remembers most. The lone survivor who was supposed to die instead…
it’s a role I never imagined I would have to take on.
People speak for what must be hours, the shuffling, unsettling energy of the crowd clueing me in
despite time sliding by for me, but once the last speaker descends the podium and it’s my turn,
everyone goes quiet.
Steeling my resolve, I stand, straightening my suit and taking a deep breath as I walk the three
stairs to the podium. It would be so easy to pretend to lose my nerve and leave, all the words I’ve
practiced never being spoken, but Mom and my siblings deserve so much more than that. Decided, I
look out at the crowd, feeling a surge of determination.
“Thank you all for coming. I’m sure it comes as no surprise to you that this is the hardest day of
my life, but everything I’m about to say is important.” Everyone’s eyes are round and fixed, and there
is an eerie silence in the room.
“I need to tell all of you something,” I say, my voice firm. “The media has already reported this,
and I’m sure it was glaringly obvious to most as soon as it happened but…” Now the crowd stirs,
murmurs moving over the pews, and I lick my lips before continuing. My mouth has never felt drier. “I
was the target of the explosion. Not my mother, not my brother or sister. It was me they were after.”
The murmurs in the crowd grow louder, and I can see the shock on some of their faces and grim
acknowledgment on others. But I don’t falter. I continue, my voice steady.
“But let me be clear. Whoever did this will be brought to justice. We will not rest until they are
held accountable for their actions.”
I take a moment to compose myself before speaking again. Having the truth out in the open feels
like a weight has lifted off me, but it provides no relief from the sorrow. It would be effortless to give
in and break down right now, but one look at my father, his face set like stone, forces me to collect
myself.
“I know this comes as no surprise to anyone that has lost someone they love, but I have wished it
was me in that car a million times over. I would have sacrificed myself for any one of them, and the
loss of all three of them…Well, it’s unimaginable. Unfathomable, and at the same time, all too real.
During this time, the most painful part of my life, I wish I could turn to my mother, but she is gone. My
beautiful mother…Heraldina, she was the most loyal and kind woman I have ever known. She was
always holding her head high, no matter the adversity, and her love for us was always so crystal clear
to me. I remember how she never showed weakness in front of us, even when my siblings and I were
driving her mad, and as an adult, I can now see how much willpower that must have taken.”
There are nods in the crowd, some people tapping their eyes with the corners of handkerchiefs.
“And my sister, Adriana,” I continue, my voice cracking slightly. “She was just like my mother,
but less composed. Fiery, even.” A few people chuckle, nodding in agreement. “She dreamt of being
an architect and had even started planning a new estate for our family, even bigger than the one we
had. Of course, she planned her own wing, and it was the grandest of them all, and we teased her for
it. Looking back, I wish we had just built the damned thing right away. Exactly the way she wanted.
Adriana deserved it all.”
My throat tightens as I think of my younger brother. This one is the hardest of them all, because it
was my acquiescence to him that set this whole tragedy into motion. “And of course, Freddie. He
loved cars and had begged me to let him drive mine when I was out in Hungary. I had always said no,
Another random document with
no related content on Scribd:
 Vaivalloisesti tuli Nikki alas. Hänen oli helpompi kömpiä ylös, kuin
tulla alas kiukaan jyrkkiä ja korkeita portaita.

— Tässä on sukat sinulle, pistä jalkaasi, virkkoi isäntä hiukan

röyhkeillen anteliaisuudellaan.

Nikki otti sukat käteensä ja katseli niitä totisena.

— Mitä varten se isäntä melkein uudet sukat minulle, kysyi hän

vihdoin ja loi ihmettelevän katseen antajaan.

— Saathan ne saada.

— Kost' Jumal' antajaa, kiitti Nikki istahtaen pankolle ja alkaen

vetää sukkia jalkaan.

— Kylläpä tuntuvat hyvältä, ääh, jutteli hän sitten raajojaan

ojennellen. Hyvältä tuntuvat, niin lahealta, että koko ruumista
hivelee, ääh. Ihan se antaa lämpöä koko raajalle.

Vanhus vilkastui, hän aivankuin nuortui lahjasta ja lämpösestä, ja

muuttui puheliaaksi.

— Olihan minullakin ennen sukkia. Freedrika vainaja niitä aina

minulle pisteli… Kerrankin, — olin silloin Freedrikan sulhaspoika, —
se minulle pisteli oikein huikean rannulliset pitkävartiset… siniset,
punaset… jaha, missä lienevät nyt nekin, — sukkia meinaan, — en
ota yhtään muistaakseni miten niiden kävi. Kuluneina en niitä muista,
enkä liioin muista niiden kadonneenkaan. Ohhoo, niin ne menivät,
kuin tuuli, ne sukat meinaten. — Mutta kuinka se isäntä melkein
ehjät sukat minulle? No kun antaa, niin antaa ja Jumala antajaa
siunatkoon…
 Nikki ei ottanut sukkia pois jaloistaan illallakaan, maata
mennessään. Vaikka kiuas oli kuuma, piti hän ne jalassaan, ne
tekivät niin hyvää vanhalle ruumiille. Hän katsoi jalkojaan, oikoi niitä
ja ihmetteli vieläkin, että miten se isäntä hennoi…

Se tuntui kummallisen hyvältä. Hän, Nikki, on vanha, työkulu

ihminen, isäntä on nuorempi, paljoa nuorempi, ja mahtava. Heidän
välillään ovat nyt lämpöset sukat…

Ajatukset sekaantuivat, ne kiersivät sinne ja tänne, pysähtyivät

minne sattuivat, lähtivät jälleen kulkemaan.

Isäntä oli jo mennyt maata, väki oli käynyt levolle mikä minnekin,
— pirtissä ei tänä yönä maannut muita kuin Nikki. Palvelustyttökin,
joka tähän asti osittain omaa rohkeuttaan, osittain pakosta tilan
puutteen takia oli maannut pirtissä, oli vetäytynyt muualle. Tupa oli
hiljanen kuin hauta.

Vanhus nukkui tavallista ikälopun unta, puoleksi horroksissa,

puoleksi valveillaan. Sukat ovat muuttuneet huikean rannullisiksi ja
Freedrika kutoo niitä… Vikkelään kulkevat vartaat ja vartta syntyy.
Se on jo hyvin pitkä ja yhä vain kutoo Freedrika. Nikkiä
sanomattomasti huvittaa se kudoksen paljous. Huone alkaa jo tulla
täyteen siitä… hänen henkeänsä jo ahdistaa tavaran paljous.

Nikki nousee ylös… hei… parilla askeleella hän hyppää alas

kiukaalta. Tämähän on kummaa, hän on niin nuori ja voimakas.

Sukka katosi, mutta yhä vain Freedrika kutoi. Nikki katsoi ulos
ovesta: sukan varsi oli pihassa pitkin pituuttaan ja se lisääntyi
vaateaittaa kohden. Vaateaitan portailla seisoi emäntävainaja ja
syötti yhä kasvavaa sukkaa aittaan. Nikin jalkoja palelee, ne ovat
paljaat ja hän kovenee Freedrikalle…

Sitte hän muisti mitä isäntä oli sanonut, että hänen piti lähteä
ruotiin… Isäntä on pihassa ja tarjoo sukkia. Nikki ottaa ne ja yrittää
vetää jalkaansa, mutta sukat kutistuvat olemattomiin. Samassa ajaa
vyöryää pihaan komeat ajopelit.

Nikki ymmärtää, että hänen oli niissä lähdettävä ruotiin.

Voimakkain hypyin astui hän vaunuihin ja lähti ajamaan. Metsät,
niityt, kylät kulkivat siintävänä hänen ohitsensa. Hän muisti joskus
ennenkin näin ajaneensa näillä samoilla ajopeleillä, mutta milloin, se
ei selvene. Ahaa, kun tullaan vuoren luo, jossa on punanen kivi, niin
siinä muistan…

Vaunut katosivat, mutta yhä vain Nikki kulki tuhotonta vauhtia yli
vuorien ja järvien. Hänen päätänsä huimasi. Hän koetti voimansa
painolla päästä takaisin maan pinnalle, saada pohjaa jaloilleen.
Joskus hän pääsi likelle, sai varpaillaan kiinni maasta, mutta sitte
jälleen joku vastustamaton voima alkoi viedä ylöspäin. Menköön,
tuumi Nikki ja ponnahutti itsensä irti maasta…

Mielen valtasi rauhallinen tunne. — Näin minä ennenkin olin, vaan

milloin se taas olikaan…

Niin… ainahan näin on ollut.

Nikki unohti koskaan olleensakaan maan päällä.

*****

Sinä yönä ei emäntävainaja näyttäytynyt. Mellan noidan neuvo oli

ollut tehokas: isäntä oli saanet vaivasen kiitoksen. Ja Nikki oli ollut
oikea henkilö.

Aamulla isäntä heräsi siihen, että palvelustyttö kolkutti oveen ja

huusi:

— Isäntä, isäntä, nouskaa pian ylös. Nikki on kuollut kiukaalle. Sitä

se emäntävainaja täältä hakikin.

Tellu.

Tellu oli viime aikoina tuntenut vaistomaista rauhattomuutta. Mistä

se johtui, sitä eivät hänen ajatuksensa kyenneet selvittämään. Sitä
liikkui ympäristössä, kuohui ilmassa ja siitä se sieramien kautta
tunkeutui hänen olemukseensa. Tämän sisäisen levottomuuden
vaikutuksesta Tellu tuon tuostakin päästi pitkiä, valittavia ääniä, jotka
pahoina enteinä vuorostaan tunkeutuivat Peltosen ja hänen
perheensä viisaisiin sydämiin.

— Kunhan ei vain matkalla mitään onnettomuutta tapahtuisi, sanoi

Peltoska miehelleen, — tuo koirahan ulvoo kuin kuoleman edellä.

— Mitä vielä, muuten se vaan ulvoo omaa ulvomistaan, vastasi

mies.

Mutta rauhallinen hän ei itsekään ollut. Kaukana siitä. Koiran

ulvonta muistutti hänelle jotakin, jonka hän oli kadottamaisillaan,
jotakin kaukaista, ylen rakasta, ikuisesti erottamatonta; siinä oli
valittavien henkien tuskaa, pitkien talviöiden kylmää
liikkumattomuutta synkissä erämaissa.
 Peltonen ei ollut taikauskonen. Kuitenkin sokaisi Tellun haikea
valitus sen kauniin kuvan, jonka hän oli itselleen luonut Amerikan
kultakentistä. Se toi jo edeltäkäsin mieleen kotimaan salot, talviset
viimat, — rakkaina mieleen juuri ne, joita pakoon Peltonen ensi
tilassa oli päättänyt lähteä.

Täytyi oikein karaista luontoansa.

Hän oli päättänyt tulevana keväänä muuttaa Ameriikkaan, oli

myynyt osan tavaroistaan, elukkansa, taloustarpeensa ja kaikki
tarpeettomat vaatteet, — koira ei saanut olla matkan esteenä.

Mutta Tellu ei saanut lepoa, ei rauhaa. Se kulki huoneiden ja

ulkorakennusten väliä, nuuski jälkiä, vainusi, etsi sitä olematonta,
näkymätöntä, jonka kolkko olemus oli rikkonut kodin rauhan. Tellu
nuuski isäntää, emäntää, pientä lasta; niissä oli entinen, tuttu haju ja
kuitenkin virtasi niistä jotakin… Hän töykkäsi tuvan oven auki, istui
selkä köyryssä portaille, nosti kuononsa ylös ja päästi pitkän,
haikean valituksen ylös taivaisiin.

Hän ei voinut olla sitä tekemätä, sillä muuten olisi henki

salpautunut rintaa täyttävän ahdistuksen painosta. Hän ulvoi yöt ja
päivät ja yhä painostavammaksi kävi tunne rinnassa, yhä
haikeammaksi valitus.

Talven selkä alkoi taittua, aurinko alkoi jo heikosti lämmittää Tellun

kylkeä hänen loikoessaan portaalla. Entisinä aikoina, menneinä
kevättalvina oli aurinko tullessaan tuonut ilosen mielialan. Tellu oli
auringon kohotessa alkanut elää, laajat hongikot olivat olleet ilosia
temmelkenttiä, joissa varjo oli kilvan kiitänyt hänen rinnallaan. Nyt ei
hän tuntenut auringon houkuttelevaa voimaa, hänen rintansa alta ei
päivänpaiste voinut poistaa selittämätöntä, kaihovaa tuskaa. Ja jota
korkeammalle päivä kohosi, sitä pimeämmäksi muuttui mieli.

Tuli kevät. Mökissä alkoi ennen kuulumaton elämä. Sen sijaan,

että isäntä olisi alkanut peltoja viljellä, hän nyt tavaroita — samoja,
joihin Tellun luvatta ei kukaan vieras ollut saanut kajota ja joista
ennen oli niin hyvää huolta pidetty, — näitä samoja tavaroita isäntä
nyt antoi vieraille ihmisille ja potkasi Tellua, kun se ikenet irvessä
koetti estää vieraan niitä ottamasta. Jotakin tavatonta, järjellisestä
elämästä poikkeavaa oli tekeillä, jota Tellu ei käsittänyt. Ennen oli
toisin. Ei ollut sitä tekoa, jota Tellu ei olisi ymmärtänyt, ei askelta,
jonka tarkotusta hän ei olisi tietänyt, hän oli ymmärtänyt isännän ja
emännän toiminnan täydellisesti. Nyt ei enää ollut niin…

Eräänä aamuna pukeutuivat isäntä, emäntä ja lapsi

matkavaatteisiin. Tellu oli niinikään lähtöhommissa. Se hyppeli,
liehakoi ja haukkui pelkästä innosta.

Mutta isäntä asetti hänen kaulaansa nauhan ja sitoi Tellun kiinni

pihakoivuun…

Käpristyneenä, vapisevana Tellu siinä makasi, kun vieras ihminen

hänet vihdoin irti päästi ja vieressä seisovalle naiselle virkkoi:

— Voi sitä raukkaa. Tuo sille voileipä.

Vieraat ihmiset kantoivat sisään vieraita esineitä ja vieras nainen

tarjosi voileipää.

Tellu oli aivan sekasin hämmästyksestä. Murahtaen sieppasi hän

voileivän, hotkasi sen yhdellä kerralla… mutta sitten toi tuuli tieltä
päin tutun tuoksun, isäntäväen! Hän oli kytkyestä vapaa ja kiihkeästi
hän lähti juoksemaan hajua kohden. Hän juoksi kuono tiehen
painuneena, juoksi yhä hurjemmin, yhä selvemmäksi muuttui haju.
Selvästi hän erotti tuoreet jäljet. Niitä myöten hän menee vaikka
maailman ääriin ja löytää omaisensa…

Hän saapui laivasillalle. Sen reunaan jäljet loppuivat. Koira kohotti

kuononsa, haisteli kaikkiin ilmansuuntiin, mutta haju oli kokonaan
kadonnut, kaukaisinta värähdystäkään ei tuntunut, ei ilmassa ei
maassa… vesi oli kaiken haudannut. Tellu istahti laivasillan
äärimmäiselle reunalle, katseli tuokion veden hiljaisia laineita, päästi
sitten äänen niin vihlovan, niin valittavan, että se vieri kauaksi yli
koko kylän. Se sai ihmiset kauhistumaan, kukin alkoi ajatella
kuolemaa, tulipaloa, nälkävuosia, ruttotauteja ja muita rangaistuksia,
joilla Herra ihmissukua kurittaa.

Tellu seisoi laiturilla ja veteen katsoen ulvoi. Hänen vaistomainen

surunsa oli saanut selvyyden. Vesi, jonka lävitse haju ei tunkeudu,
kätki hänen rakkaansa. Kadonnut oli kaikki, loppunut ilo ja elämä ja
hän oli yksin suruineen.

Poislähtöä Tellu ei ajatellut, hän oli unohtanut, että maailmaa

olikaan. Kun hän ei enää jaksanut ulvoa, vaipui hän hervottomana ja
vapisevana laiturille ja uikutti hiljaa.

Monta päivää hän jo oli maannut laivasillalla. Ihmisiä tuli ja meni.

Jotkut pysähtyivät katsomaan, toiset silittivät, — jolloin koira kohotti
silmäkulmaansa, katsoi verestävin silmin hyväilijää, — toiset taas
potkasivat. Silloin hän nousi seisomaan, köyristyi yhä enemmän ja
muutti paikkaa.

Ei Tellu mitään ajatellut, ei harkinnut, eikä suunnitellut. Ikävä ja

kaipaus olivat hänessä muodostuneet olemukseksi, joka oli yhtä
hänen olemuksensa kanssa. Eikä Tellu muistellut entisiä onnellisia
aikoja, — hajun kadotessa olivat kaikki muistotkin kadonneet. Hän
vain suri, sillä suru oli hänen elämänsä.

Hänen maineensa alkoi levitä ympäri pitäjää, ihmiset puhuivat

säälien siitä ihmeen viisaasta koirasta, joka laivasillalla isäntäänsä
suree. Tellua tultiin vartavasten katsomaan ja tullessaan ihmiset
toivat ruokaa, jota koira kaikkien suureksi ihmeeksi ahmien söi. Ettei
hän hylkinyt ruokaa ja ollut nälissään, se hiukan himmensi hänen
uskollisuutensa ja viisautensa mainetta, sillä ihmiset olisivat
säälineet vielä enemmän ja vuodattaneet vielä katkerampia
kyyneleitä, jos Tellu olisi lakannut syömästä ja kuollut nälkään. —

Laivasilta oli nyt hänen varsinainen kotinsa. Siihen oli haju hänet
kulettanut ja siihen oli hän jäänyt, hän ei voinut siitä irtautua. Ketään
ei hän siinä odottanut, mitään erinomaista ei hän kaivannutkaan.
Hän eli, kun hän ei kuollut, — kuolemaakaan hän ei kaivannut,
enempää kuin elämääkään rakasti. Aurinko paistoi kylkeä, silloin
ojensi hän jalkansa, läähätti kieli suusta ulkona ruumiillisesta
hyvinvoinnista. Kun taas satoi, silloin hän käpristyi kokoon ja pani
kuononsa vatsan alle lämmittämään. Tuo kaikki kävi koneellisesti, se
oli suuren luonnon itsetiedotonta työskentelyä ilman että Tellu
vähintäkään ajatteli itsensä suojelemista tai omaa hyvinvointiansa.

Mutta vihdoin ilmestyi uusi henkilö Tellun elämän näyttämölle. Se

ei ollut potkija eikä hyväilijä, vaan se oli mies, joka tuntui tutulta.

Tellu kohotti päätään ja katsoi odottavana mieheen, joka häntä

tarkasteli.

— Teelu, Teelu!
 Kaukainen hämärä muisto, tai pikemmin vaisto ilmaisi, että tuolle
miehelle hän usein oli haukkunut.

— Teelu, seh!

Hämärinä kulki koiran mieleen aavistuksia, että tuon miehen ja

jonkin kaukaisen menneisyyden välillä oli jotakin yhteyttä. Hän nousi
ylös ja takkuinen häntä alkoi itsestään heilua. Mies taputti koiraa
päähän ja silitteli sen pörröistä karvaa. Samassa solahti miehen
selästä alas nahkanen reppu ja silloin Tellu tunsi hänet. Tellun oli
ollut tapana ankarasti haukkua reppuryssälle aina kun se oli tullut
Peltosen mökille.

Reppuri tuntui omaiselta, se oli ainoa tuttu entisiltä ajoilta ja sen

takia oli hän saanut kaikkein eniten murista…

— Teelu, Teelu, kutsui venäläinen murteellisesti ja kun hän lähti

kulkemaan kylää kohden, piti Tellu aivan luonnollisena seurata
häntä.

Taloon tultua levitti mies laukkunsa lattialle. Koira asettui laukun

viereen, seurasi katseillaan talonväkeä ja murisi jokaiselle, joka
epäilyttävällä tavalla läheni. Mies nauroi ja Tellu ymmärsi, että se oli
hyvillään.

Koiran varjelemisvaisto oli herännyt ja se kohdistui kaikella

voimallaan kulkukauppiaan tavaroihin. Kun venäläinen nosti laukun
hartioilleen, nousi Tellukin ylös ja lähti vaeltamaan hänen
mukanansa. Siitä syntyi heidän välilleen yhteiset pyrkimykset.

Uusi isäntä oli hellä ja hyvä, antoi maata vieressään ja syötti

omalla ruoallaan. Mutta aina kun matka sattuu tutulle sillalle,
katsahtaa Tellu veteen, aukasee kitansa ja päästää pitkän, valittavan
ulvonnan.

Kaupustelija.

Ovi aukeni ja pirttiin melkein hypähti vanha, pikkunen,

kurttunaamainen eukko.

Hän oli kaikkien kylänväkien suosima kaupustelija ja hän toi aina

tullessaan tietoja muualta maailmasta.

— Hyvää päivää, hyvä emäntä, ostetaanko mitään? …

Katsokaahan, mitä minulla on! Nähkääs näitä!

Eukko levitteli koristaan esiin kirkkaita, halpahintaisia

silkkinauhoja, pummulisia käsineitä, monivärisiä helmiä ja muuta
rihkamaa.

— Eihän sitä nyt, esteli emäntä.

— Ostakaa pois vaan, minä myyn halvalla. Tietäähän emäntä,

ettei
Loviisa suuria voittoja kisko.

Emäntä sen kyllä tietää, mutta hänellä ei satu olemaan rahaa.

— Niin, niin, huonot ovat raha-ajat nykyään, valitteli Loviisa. — Ei

tahdo kauppa enää kannattaa, niinkuin ennen. Mutta eihän emännän
tarvitse rahalla ostaa, ruokakin kelpaa… Ohhoo, toiseen toimeen
olisi ryhdyttävä, ei tahdo kauppa enää elättää, vaan mihinkäpä
ryhtyä kun terveys on mennyttä ja voimat huonot.

— Ketterähän se Loviisa vielä on, virkkoi emäntä, ketterä kuin

nuori ikään.

— Kyllähän se muuten menisi… enhän minä muuten… mutta kun

tuolla rajapitäjän kartanossa koira puri, niin siitä päivin en ole tervettä
päivää nähnyt.

Loviisan ympärille kertyi talonväkeä kuuntelemaan. Kun Loviisa

alkoi kertoa, silloin kannatti kuunnella. Ei se muija koskaan turhia
laverrellut, niinkuin muut kuleksijat, tosia asioita se aina puhui.

— Miten se kävi, tiedusteli emäntä, puriko pahastikin?

— Ei se luun vammaa tainnut aikaan saada, mutta sydämeni

vavahti pois sijoiltaan, eikä ota enää asettuakseen, nykyttää,
hytkyttää vaan aina ja väliin se lyö niin kovasti että siihen paikallaan
luulee kuolevansa. Huimoo ja kiertää alituiseen sydänalassa ja
vapistus on aina jäsenissä.

— Kenen se oli koira? kysyi isäntä.

— Kartanon koira se oli.

— Mitä te sille teitte, tiedusteli renkipoika, jonka tapana oli

ärsytellä koiria.

Kuulijain ihmeeksi alkoi Loviisa sydämellisesti nauraa.

Renkipoika nauroi mukana pelkästä myötätuntosuudesta, sillä hän

aavisti
Loviisan tehneen jotakin perin hullunkurista.

— Nähkääs, kertoi eukko nauraen, en minä tehnyt muuta kuin

yritin mennä siitä ovesta sisälle, josta paremmat ihmiset kulkevat…
enkä yhtään huomannut isoa koiranjuutikasta, joka makasi
kynnyksellä. Astuin kuin mikäkin rouva ylös paraatirappusia ja tartuin
oveen, mutta äläpäs niin vaan koske, tuumi koira ja karahutti minua
niskaan. Eiköstä ole koirakin viisas jumalanluoma, kun ottaa ja
erottaa, kuka köyhä on! Niinhän sen on järki kuin viisaan ihmisen! En
olisi uskonut elukalla olevan sellaista ymmärrystä… Piiat sitten
jälestäpäin kertoivat, ettei se koskaan karkaa parempain ihmisten
niskaan, huonompain vain ja kerjäläisten. Sanottakoon sitte, ettei
koiralla ole sielua…

— Tuliko ketään hätiin? kysyi emäntä.

— No veikkoset! Itse patruuna ja patrunessa juoksivat minkä

ennättivät… Vieläkin korvissani kaikuu kepin läiske, kun sitä koiraa
hakattiin, että saivat sen eroamaan niskastani.

Isäntä alkoi kävellä edes takaisin pirtin permannolla. Hänen

otsansa oli vetäytynyt kurttuun ja hän näytti miettivän ja harkitsevan,
jotakin. Vihdoin hän pysähtyi Loviisan eteen ja kysyi tärkeän
näkösenä:

— Oliko siinä ketään näkemässä?

— Oli. Koko kartanon väki siihen meluun tuli.

Isäntä alkoi jälleen miettiä. Toiset seurasivat tarkoin hänen

ilmeitään. He aavistivat, mitä hänen mielessään liikkui. Vihdoin hän
rykäsi, pisti kätensä housujen taskuun ja virkkoi ankaralla äänellä:
 — Patruuna on vietävä oikeuteen ja häneltä on vaadittava
kipurahoja!
Teidän on paikalla lähdettävä lääkäriin, minä annan hevosen.

— Niin, yhtyi emäntä, patruunan on maksettava teille ikuinen eläke

menetetystä terveydestä.

— Ja sitte ei teidän tarvitse enää kaupustella, säesti renkipoika. —

Elätte vaan kuin herra rahoillanne!

Loviisa tuumi hetken aikaa asiata. Sitten hän virkkoi:

— Miten sen asian laita oikeastaan lie… Ei kait oikeus mitään

mahda elukalle… viisaimmallekaan?

— Ei elukalle, mutta sen omistajalle, selitti isäntä.

— Jaa, mutta eihän patruuna minua purrut.

— Elukka on patruunan omaisuutta ja hän on vastuunalainen siitä.

— Niinhän se taitaa olla, myönsi Loviisa, mutta olisihan se minulta

ikäänkuin oikeuden väärinkäyttämistä, jos patruuna joutuisi
viattoman elukan takia vastuuseen.

— Saisitte hyvät rahat, sanoi renkipoika.

— Jaa, jaa, tuumi eukko, jos niinkuin määrättäisiin, että patruunan

pitää minulle maksaa koiran puremasta, niin sehän se minusta
vääryydeltä juuri tuntuisikin, — ja minä kun en ole näihin päiviin asti
vääryydellä penniäkään ansainnut. Näin vanhana olisi sellainen
ansio peräti outoa.
 — Ei se ole vääryyttä, ärjäsi isäntä, kyllä minä tunnen lain ja
oikeuden joka pienimmänkin pykälän, — kyllä minä siksi usein olen
sen kanssa tekemisissä ollut, enkä koskaan ole alakynteen jäänyt!

— Tietäähän isäntä, tietäähän isäntä, lepytteli Loviisa, mutta kun

minä en ole ikänäni lakia tarvinnut. Paljon minua on elämäni varrella
tuupittu ja usein on ihminenkin niskaani karannut ja aina sentään on
ilman lakia toimeen tultu… niin olisi näin vanhana hiukan ilkeätä
ruveta käräjöimään koiran kanssa…

Ystävän murha.

Eliina vietti kahdeksatta syntymäpäiväänsä, kun äiti hänelle lahjotti

pienen, hontelokoipisen vasikan.

— Saanko minä sen ihan omakseni? kysyi Eliina ylen onnellisena

moisesta arvokkaasta lahjasta.

— Aivan omaksesi, vastasi äiti. — Ruoki ja hoida sitä hyvin, niin

saat siitä suuren lehmän. Se, näes, kasvaa kuten sinäkin.

Eliina juoksi navettaan, meni vasikkansa luo ja sitä kaulalle

taputtaen pieni emäntä nyt esitteli itsensä pienelle lehmälleen.

— Sinä olet nyt minun oma lehmäni, äiti antoi sinut minulle
omaksi!

Ja siitä asti alkoi heidän ystävyytensä, joka oli niin lämmin ja syvä
kuin vain kahden viattoman ja hyvänsuovan olennon välillä voi olla.
 Eliina antoi vasikalleen nimen Sunnikki, syystä että hän tahtoi
pitää sitä kunniassa ja Sunnikki-nimi kuulosti niin arvokkaalta ja aito
lehmämäiseltä.

Nimeen taisi liittyä jonkunlainen ennustus, sillä kauan ei Sunnikki

tahtonutkaan olla vasikkana. Se kasvoi, kehittyi ja paisui ylen
nopeasti. Se sai ennen pitkää arvonimen mullikka, kun Eliina yhä
vielä oli pieni tyttönen. Tämä ei kuitenkaan heidän ystävyyteensä
mitään vaikuttanut. Sunnikki kohteli emäntäänsä aivan kuin
vertaistaan, se tepasteli, ravisteli päätään, mylvi, möyrysi ja oli kuin
ennenkin.

Sunnikki oli Eliinan mielestä kyläkunnan kaunein lehmä. Sen pää

oli musta, mykyräinen ja sarveton, vatsan alus tumman-, selkä
vaaleanruskea, takaraajat valkoset. Ihmiset sanoivat sitä rumaksi ja
se teki kovin pahaa Eliinan sydämelle… sillä Jumalahan sen
Sunnikin oli sellaiseksi luonut.

Keväällä kun lehmät laskettiin laitumelle, huomasi äiti, että

Sunnikki oli lihavampi ja kiiltäväkarvasempi kuin toiset lehmät. Äiti
arveli, että Eliina oli anastellut toisten lehmien ruoka-annoksista
omalleen, vaikka siinä hän erehtyi. Eliina oli suoraan aitasta ottanut
leipää ja jauhoja, joita talon ei ollut vara lehmille syöttää.

Eliina oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänellä ei näin ollen ollut

muita uskotuita, eikä tovereita kuin Sunnikki. Sille hän kertoi kaikki
pienet surunsa ja huolensa, kuten ilonsakin. Sunnikki oli
hienotunteinen ja uskollinen, ei koskaan nauranut, ei ilveillyt, eikä
pilkannut, vaan käsitti että pienellä tyttösellä on tässä maailmassa
paljon kärsimyksiä, jos on ilojakin.
 Sunnikki tiesi, ettei Eliina tahallaan astioita särkenyt, ne putoilivat
vahingossa käsistä, aivan samalla tavalla kuin valeetkin pikku
suusta.
Paljon sellaista, joka äidin mielestä oli ihan käsittämätöntä, oli
Sunnikista päivän selvää ja täysin luonnollista ja anteeksiannettavaa.

Toisaalta taas kun kylän lapset alkoivat Eliinaa kutsua »mullikka-

Eliinaksi», ei tyttönen ollenkaan loukkaantunut, sillä kutsuivathan ne
Sunnikkiakin Eliinan mullikaksi. Mutta kun naapurin poika sepitti
tällaisen laulun, että:

sarveton lehmä ja pennin raha löytyy vaikka kellä, ja jolla ei

muuta tavaraa ole sen ei passaa rehennellä,

niin siitä Eliina suuttui, — suuttui niin kovasti laulun sepittäjälle,

että päätti aina olla hänelle vihanen. Sillä paitsi sitä, että laulu
kovasti solvasi Sunnikin arvoa, joutui Eliina sen kautta jokaisen
ihmisen suuhun ympäri maailmaa. Aina kun kylän lapset näkivät
hänet, alkoivat he hoilata:

— Kuules, mullikka-Eliina, että sarveton lehmä ja pennin raha…

Ne olivat kuitenkin vain pieniä kiusoja verrattuina siihen iloon, mikä

Eliinalla ja Sunnikilla oli keskinäisestä ystävyydestä. —

Sinä kesänä, jolloin Sunnikki ensi kerran laskettiin toisten lehmien

kanssa laitumelle, tuli huono heinävuosi; kuivuus ensin keväällä
näivetytti ruohon oraan ja heinäkuulla taas alkoivat ylettömät sateet.
Heiniä ei tullut latoihin kuin nimeksi.

Isä jutteli äidille että elukkain lukua oli vähennettävä, jos tahdottiin
talven yli päästä, ja Eliina kuvitteli mielessään miten autio ja kolkko
navetta on, kun ei siellä ole muita lehmiä kuin Sunnikki yksin. Hänen
oli paha ja ikävä olla ystävänsä tähden, jonka täytyisi pitkät, talviset
yöt yksin viettää pimeässä navetassa. Mutta olihan sekin sentään
parempi kuin nälkä, jota Sunnikki-polosen täytyisi kärsiä, jos muita
lehmiä eloon jäisi. Muilla lehmillä ei Eliinan mielestä ollut mitään
arvoa, ne olivat tavallisia elukoita vain, nautoja, joita ruokittiin maidon
takia ja tapettiin aina tarpeen tullen. Toisin oli Sunnikki. Se oli olento,
jolla oli sydän, tunto, sielu ja ymmärrys.

Tuli syksy.

Eräänä syyspäivänä äiti houkutteli Eliinan korpisuolle karpaloita

poimimaan. Se oli aina ennen ollut hauskaa työtä. Oli niin mukavaa
kulkea routaisella suolla, jossa korret ratisten taittuivat jalan alla ja
jossa tuokkonen pian täyttyi kovista, ympyriäisistä marjoista.

Mutta tällä kertaa Eliinaa ei mikään huvittanut. Hän tunsi

painostusta sielussaan ja metsä niin sanomattomasti pelotti. Se
tuntui kuolleelta, susien asuinsijalta ja jos miltä. Hän lähti pian kotiin.

Kun hän saapui pirttiin, näki hän miten isä ja kaksi muuta miestä
kauheasti ärjyen tepastelivat Sunnikin kanssa. Heillä oli nähtävästi
aikomus kaataa Sunnikki liisterekeen, joka oli permannolla. Äiti istui
pankolla sanko kädessä ja odotti.

— Mitä, mitä te teette minun Sunnikilleni, kysyi tyttönen hätäisesti

ja pirtti alkoi samassa pyöriä hänen silmissään.

Sunnikki äänen kuultuaan riuhtasi itsensä irti ja meni ystävänsä

luo.
Eliina tarttui sen kaulaan ja alkoi itkien vakuuttaa:
 — Oma, hyvä Sunnikkini, sinulle ei kukaan saa tehdä mitään
pahaa niinkauan kuin minä elän. Pieni Sunnikki-parka, elä pelkää,
minä olen tässä ja minä puolustan sinua, soo, soo…

Isä tarttui lasta olkapäähän ja talutti nurkkaan.

— Ei, ei, ei! Sunnikkia ei tapeta niin kauan kuin minä elän, kirkasi
tyttö kauhun ja tuskan valtaamana ja juoksi Sunnikin ja isän väliin.

Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Isä koetti saada tyttöä

nurkkaan, mutta tyttönen ponnisti kaikin voimin vastaan, kirkui, repi
ja polki jalkaa. Mutta mikään ei auttanut, isä ja äiti olivat
väkevämmät.

— Siinä sikiössä asustaa itse paha henki, sanoi isä ja heitti Eliinan
tukasta nurkkaan.

Miehet sitoivat Sunnikin jalat; se ei enää tehnyt vastarintaa, vaan

kaatoi itse itsensä rekeen. Isä otti pankolta käteensä suuren, terävän
veitsen ja oli juuri pistämäisillään sitä Sunnikin kurkkuun, kun Eliina
jälleen hyökkäsi esiin ja tarttui murhaajan käteen:

— Isä-kulta, isä-kulta, älkää tappako Sunnikkia, minä vien sen

muualle, ettei se syö heiniä… isä, minä olen niin hyvä, rakas, kulta
isä…

— Onko tuo kakara riivattu! oli isän vastaus.

— Isä, valitti tyttö kasvoillaan kuoleman tuska, jos ei se pääse

taivaaseen kun, kun…

— Hyvänen aika tuota tyttöä, nauroi äiti, eihän elukoilla ole sielua!
 Sunnikin kaulasta virtasi veri. Viimesen kerran se loi katseensa
ystävään, rakkaan, surullisen, avuttoman silmäyksen. Sanomaton
kaiho, tuska ja kostonhimo täytti lapsen sydämen.

Isä piti verisankoa Sunnikin kaulan alla ja äiti hämmensi verta.

Isän kädet olivat veriset ja verinen oli puukko lattialla.

— Älä ole milläsikään, Eliina, lepytteli äiti, huomenna sinä saat

oikein makeita verilättyjä…

Rahaa.

Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Koliseva oli silloin

metsämökki, josta lähimpään naapuriin oli pari penikulmaa.

Kolisevan Aatami palasi kirkolta kotia. Hän oli kovin harmistuneella

tuulella sen vuoksi, että oli unohtanut pyytää kauppamieheltä
lapsilleen rintasokeria. Ei ollut hauska tulla kotiin ilman tuomisia.

Aina silloin kun Aatami oli suutuksissaan, morkkasi hän

Maijaliisaa, eukkoaan. Niinpä hän nytkin kulkiessaan maantiellä riiteli
itsekseen:

— Senkin akka, kun opettaa ne lapsensa niin persoiksi… sekö

niiden kanssa tässä elämässä toimeen tulee, kun ne aina ovat suut
lerpallaan ottamassa! Toista oli minun äitini. Ei ollut pyytämistä, —
eikä sitä mitään osannut odottaakaan, kun ei ollut siihen tottunut.
Mutta nämä!… Hitto kun tuli unohdettua! Muuta siinä vaan höpisin
puodissa, enkä muistanut tenavia. Nyt ne nenät akkunalla odottavat
ja pieni Iida hyppii kimpussani… Senkään akka kun ei opeta
lapsiaan paremmille tavoille! Hampaatkin kuulema, mustuvat
rintasokerista ja vatsa pilaantuu… Voi minua höperöä, kun
unohdin… Toinen komento siitä tulla pitää, ei se kelpaa, että ne aina
kimpussa, jos jostakin tulee!… Mikä hitto pani minut unohtamaan
rintasokerin… Mutta mikä tuo on?

Maantiellä oli nahkanen laukku. Aatami jäi hetkeksi sen ääreen

seisomaan, ennenkuin otti sen ylös. Hänellä oli lapsuudesta asti
periytynyt vaistomainen epäluulo keskellä maanteitä olevia
kukkaroita, nyyttejä ja ruutteja vastaan. Hän oli itse niitä poikasena
usein asetellut tielle, täyttänyt kivillä ja lialla ja piiloutunut sitte
pensaan taakse odottamaan, kuka korjaa, ja näkemään löytäjän
hämmästystä.

Aatami vilkasi ympärilleen. Paikka oli kaukana kylästä, — lasten

tekoa tuo ei ollut. Ehkä joku miehen veitikka…

Hän tarkasti välinpitämättömän näkösenä laukkua. Sitä iloa hän

vekkulille ei suo, että se näkisi hänen ihastuvan. Ei!… Mutta laukku
oli lähemmin katsoen jokseenkin hyvä. Eihän kukaan leikin vuoksi
sellaista tielle heitä. Varoen otti hän sen ylös, teki muotonsa
entistäkin tyynemmäksi ja kuletti laukkua hetkisen aikaa sormissaan
ikäänkuin poisheittämisen aikeissa.

Vihdoin, kun ketään ei piilopaikasta ilmestynyt, alkoi hän lähemmin

tarkastella löytöänsä. Se oli hyvässä kunnossa oleva, syrjistään
hiukan kulunut, paljon käytetyn näkönen nahkalaukku. Hän aukasi
sen. Sisällä oli aivan irrallaan kolme markkaa hopeata, sekä kaksi
viiden ja yksi kymmenen markan seteli. Lisäksi suuri tukku koreita
papereita.