Professional Documents
Culture Documents
Full download Penning Poison: A history of anonymous letters Emily Cockayne file pdf all chapter on 2024
Full download Penning Poison: A history of anonymous letters Emily Cockayne file pdf all chapter on 2024
https://ebookmass.com/product/agatha-christie-and-the-guilty-
pleasure-of-poison-sylvia-a-pamboukian/
https://ebookmass.com/product/the-selected-letters-of-
cassiodorus-a-sixth-century-sourcebook-cassiodorus/
https://ebookmass.com/product/the-selected-letters-of-
cassiodorus-a-sixth-century-sourcebook-cassiodorus-2/
https://ebookmass.com/product/letters-of-basil-bunting-alex-
niven/
An Anonymous Girl Greer Hendricks & Sarah Pekkanen
https://ebookmass.com/product/an-anonymous-girl-greer-hendricks-
sarah-pekkanen-2/
https://ebookmass.com/product/an-anonymous-girl-greer-hendricks-
sarah-pekkanen/
https://ebookmass.com/product/edge-computing-patterns-for-
solution-architects-anonymous/
https://ebookmass.com/product/significant-changes-to-the-
international-residential-code-anonymous/
https://ebookmass.com/product/letters-to-a-law-student-5th-
edition-nicholas-mcbride/
PENNING POISON
Great Clarendon Street, Oxford, OX2 6DP, United Kingdom
Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers the
University’s objective of excellence in research, scholarship, and education by publishing
worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press in the UK and in
certain other countries
© Emily Cockayne 2023
The moral rights of the author have been asserted
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in
writing of Oxford University Press, or as expressly permitted by law, by licence or under
terms agreed with the appropriate reprographics rights organization. Enquiries concerning
reproduction outside the scope of the above should be sent to the Rights Department,
Oxford University Press, at the address above
You must not circulate this work in any other form and you must impose this same
condition on any acquirer
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America
British Library Cataloguing in Publication Data
Data available
Library of Congress Control Number: 2023933778
ISBN 978–0–19–879505–6
ebook ISBN 978–0–19–251425–7
DOI: 10.1093/oso/9780198795056.001.0001
Printed and bound in the UK by Clays Ltd, Elcograf S.p.A.
Links to third party websites are provided by Oxford in good faith and for information only.
Oxford disclaims any responsibility for the materials contained in any third party website
referenced in this work.
‘For you. You know who you are.’
Acknowledgements
Abbreviations
List of Figures
Note about Anonymity
Endnotes
Bibliography
Index
Abbreviations
BA Bristol Archives
DA Dudley Archives
ESRO East Sussex Record Office
GA Gloucestershire Archives
IB Investigations Branch (Post Office)
LMA London Metropolitan Archives
MOA Mass Observation Archive, Mass Observation Online,
Adam Matthew,
http://www.massobservation.amdigital.co.uk
NA Northamptonshire Archives
OB Proceedings of the Old Bailey
OED Oxford English Dictionary
PC Police Constable
PS Police Sergeant
SRO Staffordshire Record Office
TNA The National Archives
WA Worcestershire Archives
List of Figures
Once the moral shock of the letter has been registered, perhaps
the next question is not ‘Who wrote it?’ but instead ‘What other
curate?’ Finding that answer is complicated by the split locations:
was it a curate in Carshalton, or in Roehampton? However, it is
possible that the note was written by someone with a long memory,
recalling and alluding to a dark moment in the Cokaynes’ family life.
George’s nephew, the Reverend George Hill Adams, absconded in
1877 while on bail for a serious sexual assault involving three very
young girls in Cheltenham. One account described Hill Adams as ‘a
Ritualistic clergyman’; part of the second generation of the High
Church revival of the nineteenth century seeking to reintroduce a
range of Roman Catholic liturgical practice into the Anglican Church.4
Many rumours circulated about him afterwards: was he in Spain?
Was he in France? Was he in a foreign mental asylum? Was he
dead?5 The truth was unclear, which is perhaps what the anonymous
author is alluding to. Then there are even more fundamental
questions about the document itself. Why did Mary Dorothea
Cokayne retain it? It must have brought her sadness. Was it kept as
evidence, in case future letters arrived? The vast majority of such
messages, throughout time, were destroyed or hidden. The reason
why certain letters appear in the historical record at all is often an
important one.
In each case the person who received a letter was upset, shaken,
and confused. The effect was lessened where the writer’s identity
could be ascertained. The effect of malicious anonymous letters
varies greatly, of course, depending partly on the resilience of the
recipient of the letters at the time they were received, but also on an
infinity of circumstantial factors. Charles Babbage, the nineteenth-
century polymath, was himself the receiver of anonymous
threatening letters, at a period of time when he was already
hypersensitized to external threats, in the form of street noises
which hindered his study. His reaction to these noises made him the
target of abuse, and he ‘received constantly anonymous letters,
advising, and even threatening me with all sorts of evils’, including
arson and assault.17
Some people were deeply affected and frightened by poison-pen
letters, but others (like Nella Last) thought that a letter was
impotent unless the receiver dwelt on the contents. Some letters
were dismissed as lunatic rantings. Letters that alluded to deep
secrets had the potential to terrorize their recipients and could cause
mental breakdown and suicide. In 1938 a woman in Streatham Vale,
Another random document with
no related content on Scribd:
vitkastella asioilla. Oli annettava selkään jollekin vihamiehelle,
viskattava kivellä jotakin, jota ei muuten ehtinyt tavoittaa ja
lauvantaipäivinä oli oltava mukana ainaisessa tappelussa
maalaispoikain kanssa. Sitä paitse ei hän raskinut jättää entistä
sukkelaa temppuaan jalkakammilla keikauttaa kumoon rauhallisesti
kulkevia ihmisiä. Useasti hän tuli asioilta hengästyneenä ja verissä
naamoin, ja kun kysyttiin, mitä hänelle oli tapahtunut, sanoi hän
kaatuneensa tai että joku mies, jota hän ei ollenkaan tuntenut, oli
hänet aivan syyttömästi tyrkännyt kivikatuun.
Ensi kerran näki nyt Eerikki neidin — ennen oli hän nähnyt hänet
vaan etäämpää ja sattumalta — kun neiti soitti hänet luokseen
pieneen kammariin suuremman konttoorihuoneen taakse. Eerikki
vähän ällistyi ja sai hyvin kunnioittavan tunteen neitiä ja kaikkea
hänen läheisyyttään kohtaan. Neiti näytti niin ylhäiseltä ja hienolta,
hänellä näytti olevan hyvin kalliit kapineet huoneessaan, ja Eerikki
kuvitteli ison mustan rautakaapin olevan täynnä kultarahoja ja suuria
seteliä, jotka kaikki olivat neidin hallussa. Ja voivathan ne kaikki olla
neidin omiakin, hyvinkin omia tuon neidin, joka oli monta vuotta ollut
ulkomailla, tuolla kaukana maiden ja merien takana, missä Eerikki
kuvitteli olevan vaan rikkautta ja onnea.
Neiti antoi pari kirjettä, jotka käski viedä postiin. Vaan kun Eerikki
yritti niitä ottamaan, sanoi hän:
— Oikein todella sinä olet kaunis. Sinusta tulee vielä kaunis mies
— (isääsi), lisäsi äiti ajatuksissaan.
Eräänä päivänä kuuli Eerikki hyvin tärkeän asian. Hän kuuli neidin
kysyvän vanhemmalta kirjanpitäjältä:
Eerikki sai uutta intoa. Erästä nuorta kirjanpitäjää, joka oli erittäin
säännöllinen ja huolellisesti puettu mies, rupesi hän pitämään
esikuvanaan. Hän harjoittautui tekemään saman laisia liikkeitä kuin
hänkin, ja varsinkin hänen kauniit kumarrukset hän otti mieleensä.
Eerikki oli hyvin tarkkana ja säästöillään hän aina osti itselleen lisää
kapineita, jotka häntä lähentäisivät tuota ihannetta. Hänellä oli
kiiltävä kuminen pystykaulus, hän hankki loistavia kravatteja,
kuitenkin aina hänelle sopimattomia, ja eräänä päivänä oli hänellä
käsissään kankeat kumiset kalvokkaat, joita hän kuitenkin ensimältä
sormillaan työnsi nutun hihoihin piiloon. Pieni peili ja kampa hänellä
oli aina taskussa. Melkein kaikki loma-ajat hän katseli itseään
peilistä, siisteili ja laitteli. Toisin ajoin hän luki satukirjoja ja
rakkaushistorioita. Hänellä oli alituisena hyräilylauluna, konttoorilla
ajatuksissa ja kadulla puoliäänessä: "Oisko pursi ja punapurjeet,
millä mennä merten taa —"
Hän odotti, että neiti antaisi merkin. Mutta neiti ei näyttänyt olevan
kiireinen.
Kerran kun hän tunsi kirjeessä olevan valokuvan, avasi hän sen.
Kirjeestä hän ei mitään ymmärtänyt, kun se oli vieraskielinen, vaan
valokuva oli neidin. Eerikki vapisi pelonalaisesta liikutuksesta
katsellessaan kuvaa. Neiti oli kuvassa niin ihana. Hän painoi kuvaa
suutaan vasten, että märkä sija tuli siihen, painoi moneen kertaan.
Hän ei kuitenkaan tahtonut varastaa kuvaa eikä kirjettä. Hän pani ne
uuteen kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Vaan kirjoitus tuli niin törkeän
huonoa, ettei hän uskaltanut sitä lähettää. Hän poltti kirjeen ja kätki
kuvan tarkimpaan talteen, josta sitä useasti katseli.
Kun kirkon kello löi 12, läksi hän kauppaneuvoksen talolle päin,
verkalleen ja varovasti. Hän oli täydessä palokuntalaispuvussa,
jonka tähden hän vältti ihmisiä. Hän pääsi onnellisesti portin alaitse
kauppaneuvoksen talon pihaan. Kaikki oli valmiiksi ajateltu.
Makasiinin kupeelta hän otti kuivan tyhjän laatikon, heitti siihen
tuohensa ja vei sen sitte suurten rappusten vierelle.
Nyt otti Eerikki kevyet portaat, ryömi niiden kanssa portin alaitse
kadulle, pystytti tikapuut neidin akkunan alle, nousi akkunaan ja
sydän lyöden koko miestä horjuttaen koputti hän kovasti akkunaan.
Eerikki huusi:
— Mikä hätänä?
— Missä on tuli?
Kauppaneuvos vielä nuhteli häntä kovin sanoin, kun oli tullut sillä
lailla säikyttämään neitiä turhanpäiten.
Kun hän sitte parattuaan tuli konttoorille, oli hän sekaisin iloisen ja
nolon näköinen, — niin kuin kylmästä sateesta korjattu koiran pentu.
Junnu Juntunen.
Kauppias jätti asian silleen, vaan Torkkeli päätti kostaa. Kun hän
ensi kerran tämän jälkeen tapasi Junnun, joka oli makasiinien välistä
solaa siivoamassa, potkasi hän takaa päin hänet suulleen likaan ja
kysyi: