Chooser of the Slain Complete Series

Boxed Set: Books 1-9 Anderle

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/chooser-of-the-slain-complete-series-boxed-set-book
s-1-9-anderle/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Gallows Hill Academy Complete Series Boxed Set: Books

1-9 Perry

https://ebookmass.com/product/gallows-hill-academy-complete-
series-boxed-set-books-1-9-perry/

Butler, Vermont Series: Boxed Set, Books 1-8 Force

https://ebookmass.com/product/butler-vermont-series-boxed-set-
books-1-8-force/

Miami Nights Series Boxed Set, Books 1-4 Force

https://ebookmass.com/product/miami-nights-series-boxed-set-
books-1-4-force/

Hope Falls: Brewed Awakenings: Series Boxed Set books

1-4 Shawn

https://ebookmass.com/product/hope-falls-brewed-awakenings-
series-boxed-set-books-1-4-shawn/
Warriors of Luxiria: Boxed Set • Books 1-4 Draven

https://ebookmass.com/product/warriors-of-luxiria-boxed-set-
books-1-4-draven/

Para-Military Recruiter Boxed Set 2: Books 5-8 (Para-

Military Recruiter Boxed Sets) Renée Jaggér & Michael
Anderle

https://ebookmass.com/product/para-military-recruiter-boxed-
set-2-books-5-8-para-military-recruiter-boxed-sets-renee-jagger-
michael-anderle/

The Rose Room Rogues: Boxed Set Books 1-4 Hutton

https://ebookmass.com/product/the-rose-room-rogues-boxed-set-
books-1-4-hutton/

All the Lies Box Set: Complete Series Books 1-3

Charlotte Byrd

https://ebookmass.com/product/all-the-lies-box-set-complete-
series-books-1-3-charlotte-byrd/

All the Lies Box Set: Complete Series Books 1-3

Charlotte Byrd

https://ebookmass.com/product/all-the-lies-box-set-complete-
series-books-1-3-charlotte-byrd-2/
CHOOSER OF THE SLAIN COMPLETE
SERIES BOXED SET
BOOKS 1-9

MICHAEL ANDERLE
This book is a work of fiction. All of the characters, organizations, and events portrayed in this novel
are either products of the author’s imagination or are used fictitiously. Sometimes both.

Copyright © LMBPN Publishing

Cover Art by Jake @ J Caleb Design
http://jcalebdesign.com / jcalebdesign@gmail.com
Cover copyright © LMBPN Publishing
A Michael Anderle Production

LMBPN Publishing supports the right to free expression and the value of copyright. The purpose of
copyright is to encourage writers and artists to produce the creative works that enrich our culture.

The distribution of this book without permission is a theft of the author’s intellectual property. If you
would like permission to use material from the book (other than for review purposes), please contact
support@lmbpn.com. Thank you for your support of the author’s rights.

LMBPN® Publishing
2375 E. Tropicana Avenue, Suite 8-305
Las Vegas, Nevada 89119 USA

Version 1.00, October 2023

eBook ISBN: 979-8-88878-621-5
 CONTENTS

Valkyrie
Into the Battlefield
Requiem for Heroes
Savage Harbinger
Black Wings
Metal Graves
Terminal Fates
Falling Angels
Valkyrie, Inc.

Books By Michael Anderle

VALKYRIE
CHOOSER OF THE SLAIN BOOK 1
 PROLOGUE

Gray water faded to mist, and mist faded to sky, infinite and lit from
everywhere at once. Waves crashed against sand and stone as the ocean
breathed.
Long, slender boats slid out of the distance and sliced across the water,
leaving rippling V’s in their wake. The prows were curved, high, and proud.
Oars rose and dipped into the water, steady as the beat of drums. Steady as
the beat of her heart.
Time slipped past in confusion. Blurry days, months, and years passed
as ragged traders and raiders became settlers and camps became towns.
The raucous scream of a raven cut through the mist, and she turned
away from the busy little place of men. She drew back out to the beach, to
the place where land met the moody sea.
A lone figure walked along the shore, the long shaft of his spear
thumping in time with his steady footfall. He was tall, taller than the waves,
taller than the sky. His face was shrouded in shadow and mist. Birds
followed him like a dark halo.
He came to her, and she slid to her knees. The coarse sand was rough on
her bare skin.
“You have come.” His voice was like the grinding of millstones,
although there was a softness that felt almost like affection. “You’ve slept
for so long. I’ve missed you.”
Slept? Confusion. Thoughts slid in and out of her, muddled. But I’ve
barely closed my eyes, Grandad.
Was that sound chuckling, or was it the rumbling of the ocean? Or were
they both the same?
 The understanding came to her all at once. She wasn’t sleeping. She was
Valerie, and though she might still be safe and warm between her sheets in
an apartment in Virginia, this wasn’t a dream.
“Awaken, Val Kearie.”
The mist swirled. The sea, the distant longboats, and Odin dissolved
into the flutter of dark wings.
“Awaken.”
 CHAPTER ONE

Viking Inc., Business Division

Manassas, VA
Monday Morning

“Do we really have to have these meetings so early?” Nathanial Hawker—

Hawk to his friends and “that sharp-nosed” bastard to his enemies—tipped
back in his chair and stifled a yawn. Pre-dawn light hadn’t yet begun to
creep in through the front window of the Viking Inc. Manassas office. The
Keurig on the side table gurgled as it went through its warm-up routine.
“What do you mean?” Jasper Taggart gave Hawk a pitiless smile. A thin
sheen of wax on the old man’s bald pate indicated he had already showered,
which meant he had already run his daily 5k. “It’s almost five a.m. The
day’s half over!”
Hawk popped a coffee pod into the machine and bit his tongue. It was
no good cussing out the boss before the meeting had started. Jasper was in
his fifties, a good ten years Hawk’s senior. As a colonel in the Marines and
later as a freelance contractor, Jasper had headed up more covert ops than
Hawk could name on a good day. The man commanded respect, even if his
scheduling habits didn’t.
The office alarm system beeped as someone came through the back
door and punched in her ID code. A middle-aged woman swept into the
front office hauling a big blue handbag over one shoulder and a bakery bag
in her fist. “Sorry I’m late. I decided to run a few surprise drills down at the
Lakeland facility. Rogers sprained an ankle and I had to get it sorted with
insurance.”
 Hawk checked his watch. Three minutes to five. To Charlie, early was
late. He appreciated that.
Jasper had a less positive outlook. “Another goddamned injury? Christ,
the Kyiv fuckup was bad enough. Quit sending my recruits to the hospital.
They need refreshers on basic comms protocols, not midnight obstacle
course drills.”
Charlie Evans dropped her bakery bag into the office mini-fridge. She
was a small woman with a dark pixie cut beginning to silver at the edges.
Johnny-on-the-street might look at Charlie’s horn-rimmed reading glasses
and large, colorful bags and see a high school art teacher trying too hard to
be quirky. They wouldn’t see the former middleweight boxing champion
and special forces Major still rippling beneath her yellow raincoat.
“It was an emergency comms drill,” she said. “Rogers got all excited
and forgot how to put one foot in front of the other. He fell down the
stairwell trying to get to the server room before the buzzer.”
Jasper groaned and rubbed his temples. He looked at the ceiling and
murmured, “Talent… Odin, please, send me someone with talent. But if
basic competence is the best you can manage, I’ll take that.”
“Amen,” Charlie replied ironically. None of the senior staff were what
you’d call Ásatrú, but when you called your organization “Viking
Incorporated” and named your ops divisions after the Norse gods of war,
foresight, and knowledge, it was easy to fall into the habit. The rookies had
taken to calling the three of them jarls.
“Your prayers are answered.” Hawk dropped a stack of folders onto the
table. “Not by Odin but by Heimdall. Here are the recruitment files you
asked for.”
Jasper eagerly picked up the files. “Fresh meat.”
“Don’t get your hopes up.”
Jasper flipped open the top folder and glanced over the bio page. “First
guy. Twenty-two-year-old former Marine, private first-class, two tours of
duty in Lebanon… Dishonorably discharged for drug abuse and gambling
problems.” Frowning, he dropped the dossier into the circular filing bin.
“Next up: ten-year veteran with the San Francisco PD. Two years as
detective. Not bad. Terminated on six charges of use of excessive force.
Holy shit.” Jasper stared up at Hawk. “Her union didn’t even back her up?”
“We’re fighting a bit of an image problem, boss,” Hawk observed.
“People hear ‘independent military contractor,’ and they think we take the
thugs who can’t get hired anywhere else.”
Jasper sighed. “I know we have to build our own talent base, but I’d like
to at least start with people who are not actively addicted to meth. Former
addicts, maybe.”
“Check the next file.”
Jasper obliged and scanned the final dossier thoughtfully. “A network
engineer who’s been running a Search-and-Rescue team out of Montana
during tourist season. So he’s got some tech know-how and survival grit.”
He flipped the page. “No criminal record?”
“One count of underaged drinking, expunged when he turned eighteen.”
“Fantastic,” Jasper scoffed bitterly. “Charlie, give the man a signing
bonus. Make sure he keeps up on his medic training. Maybe he can splint
up Rogers’ ankle for us.”
Charlie nibbled the tip of a ballpoint pen and scratched something into
her notebook. “I’ll get in touch with the guy. See if he’s a good fit.”
“And that’s all she wrote?” Jasper gestured at the measly three files.
“I’ll have more files next week. I’m working on talent scouting,” Hawk
replied stiffly.
“Oh!” Charlie sat up straight. She leaned across the office space, tugged
open the mini-fridge door, and drew a clear plastic clamshell from her
bakery bag. “I’ve been doing a little scouting myself.”
Jasper watched Charlie pop open the shell to reveal a perfect creamy
yellow wedge. “Jesus… Another one? What’s this now?”
Charlie grinned and drove her fork into the pie. “Lemon meringue
cheesecake. I made it to the bakery before closing last night. Can you
believe they were about to throw this thing into the trash?”
Jasper held out a hand. “Hand it over. Let me try.”
She drew the pie closer to her. “You going to give me that raise we
talked about last week?”
“No.”
“Then buy your own damn pie, boss.” Charlie turned her attention back
to the pie.
“You’re going to get sick on that stuff.” Hawk watched dispassionately
as Charlie popped the first bite and thumbed a crumb of cheese from the
corner of her mouth.
“Or fat,” Jasper added darkly.
 Charlie smirked and flicked him a view of her middle finger. “You’re
just jealous, old man.”
“You said you’d been scouting,” Hawk interrupted. “Did you have
something for us, or are you showing off your unnatural metabolism?”
“Nothing unnatural about it. Just good old-fashioned iron pumping, six
days a week.” Charlie set aside the plate of half-eaten pie and kissed her
muscular upper arm. “But yeah. I’ve got the new recruit right here.” She
shuffled through her bag and came up with a plain brown folder. She
dropped it on the desk between Hawk and Jasper. “I’ve got a good feeling
about this one. The CV got my big toe a-twitching.”
Jasper was eyeing Charlie’s pie, so Hawk flipped open the file.
“Well in that case… ‘Kearie, Valerie L.,’” he read. “Strategic tech and
market consultant with the firm Asher and Asher, right here in Manassas.
How convenient.” His tone grew contemplative. “Postgrad student at the
University of Virginia.”
Charlie snatched her plate from under Jasper’s nose and took a
spitefully large bite. “On hiatus. She’s taking some time away from her
active studies to do a little traveling, put some of that fabled real-world
experience under her belt. The postgrad program is holding her spot open
for her. UVA doesn’t like to do that, so her department must think she’s
something special.”
Abandoning his hopes for a stolen bite of pie, Jasper swiveled in his
chair to read over Hawk’s shoulder.
“Her department…” Hawk flipped through the file until he located the
academic records. His semi-permanent frown deepened. “History.”
“Middle Ages European history specifically,” Jasper clarified. He gave
Charlie a puzzled look. “What do we need a history nerd for?”
Charlie scooped the last lonely lump of meringue with her pinky finger
and licked it clean before depositing her empty clamshell into the garbage.
She opened her mouth, but Hawk cut in. “Students of history can be
particularly adept at identifying and predicting long-term social patterns,”
he mused. “Nothing wrong with a history nerd. UVA is a good school.”
Charlie nodded and leaned back with her hands folded behind her head.
“Knew you’d appreciate that.”
Jasper sniffed. “Egghead. That’s all fine, sure, but we’re looking for
field operatives. Not another pencil-pushing consultant.”
 “She has a black belt in jujitsu.” Charlie bit at the corner of her mouth,
privy to some secret joke.
“So does my wife’s shithead nephew,” Jasper pointed out. “He’s
seventeen and bought it at a strip-mall dojo run by a guy who spends his
summers doing caricatures at Six Flags.”
Hawk quoted from the dossier, “Family connections: Hank Kearie,
Brother. Navy SEAL, ten years, six tours of duty, one purple heart. Philip
‘Puck’ Kearie, Brother. Captain, US Army, six years, nine commendations,
based in Fairfax.”
“Too bad military training isn’t passed through genetics.” Jasper folded
his arms.
“It may not be, but…” Hawk flipped over the report and read the back.
He let out a low whistle. “Father—David Pearson.”
“Holy shit.” Jasper’s stubborn reluctance had melted away. “The army
general who ran those Kuwaiti ops a few years back?”
“Looks like the children took their mother’s surname,” Hawk guessed.
“I didn’t even know General Pearson had kids.”
“They’re trying to keep the nepotism to a minimum.” Charlie sounded
pleased with herself. “The family is big on self-reliance. You’re an only
child, aren’t you, Jasper?”
“I am.” Jasper shifted his weight uneasily. “Of a single mother. I
appreciate self-reliance.”
“There’s more than one school of hard knocks.” Hawk closed the file
and dropped it onto the desk. “Growing up with a single working-class
parent is one, and growing up in a military family is another. I’m guessing
Miss Kearie didn’t learn her martial arts from your strip-mall dojo.”
Jasper nodded slowly. “This girl’s got a nice pedigree. I’ll give you that.
I say, if she comes sniffing for a job we think about trying her out.”
Charlie shook her head. “I don’t think we should let this one get away,
Jasper.”
“Because of the toe?”
Charlie sighed. “We bring her on as a consultant.” She lifted a hand to
halt Jasper’s protest. “We’ve got plenty of consultants, sure. But we bring
her in to test her out on a couple of jobs with the potential for going hot.
See how much mettle a military brat really can pick up by osmosis. If she’s
got the grit, we put her in ops training. I bet she flies right through it.”
 “It looks like a close-knit military family,” Hawk noted. “Despite the
conflicting surnames. We’ll need to watch Miss Kearie and see if she shows
any potential positive action-based leanings.”
Charlie and Jasper shared a rare glance of commiserating confusion.
“Potential positive action-based leanings,” Jasper repeated slowly,
working through the term. “Is that another way of saying they like to kick
ass and take names?”
“Yes.”
“Then why didn’t you just say it?” Charlie pushed.
Hawk straightened the untidy folders. “Look. In today’s society, you
learn to guard your tongue. Everyone is ready to misquote you at a
moment’s notice. I can’t lower my guard, or the Twitter trolls will be so far
up my ass they’ll be cleaning my tonsils with a toothbrush from the wrong
entry point.”
“Twee-tar?” Jasper drawled the word out, turning it over like he’d never
heard it before. “Is that one of the newfangled glowing boxes all the damn
kids are staring at these days?”
Charlie snickered. “You worried one of us is going to go misquoting
you to the media, Hawk?”
“Not you, no,” Hawk snapped. “But I’m getting into the habit. You two
had better learn the new doublespeak, too. The world is changing.” He
huffed and fussed with the recruitment files. When his temper had cooled,
he conceded. “We can give Miss Kearie a trial run. But we’re opening
ourselves up to some nasty lawsuits if we expose her to danger that she’s
not equipped to handle.”
“Not to mention a decorated army general might get a little salty if his
baby girl gets kidnapped or killed on what’s supposed to be a Shanghai
cakewalk,” Jasper noted.
“That’s exactly the kind of good-old-boys-club crap we need to cut
out,” Hawk asserted. “Senior management at a paramilitary contractor
calling an accomplished post-graduate professional ‘baby girl’? You’re a
PR nightmare waiting to happen, Taggert.”
Charlie opened her mouth to make a quip, then seemed to think better.
Joking was one thing behind closed doors, but you should only push the
envelope so far. This wasn’t the office Christmas party.
Jasper seemed to take the admonition to heart and nodded. “Let’s say
we’re all perfectly politically correct about it. What kind of liability are we
exposing ourselves to if we send her on a job and she gets killed?”
“Same as we are with any other ops agent who signs the waiver and
NDA,” Charlie pointed out. “A big insurance payout to her beneficiary. I
think she’ll do it, boss. I think she’ll jump at the chance.”
“Why do you think that?” Jasper gave her a long side-eye. “Don’t say
it’s an omen from your big toe.”
Charlie smiled a mischievous smile. “Miss Kearie’s got adventure in the
blood. My guy in Central Intelligence tells me they’ve been wining and
dining her for months. She hasn’t signed over her soul yet…but she hasn’t
said no.”
Jasper and Hawk exchanged startled glances. Leave it to Charlie to save
the sharpest hook for last.
“The CIA wants her?” Jasper leaned forward to rap his knuckles
impatiently on the brown file folder. “Well then. We’ve got to have her.”

Cowabunga Coffee Co.

Manassas, VA
Mdday Monday

Valerie Kearie’s thumbs hovered over the send button on her MeadFeed
app, but she drew in a breath and forced herself to set the phone down. She
took a long sip of cappuccino and waited for her temper to settle. She
counted to ten and looked at her unsent message again.

No, you damned sot-brained Neanderthal! Mead and wine are

not the same thing.

She hit delete and typed:

Wine is created from the sugars of fermented fruit. Mead is

fermented from honey. They are similar but fundamentally
different things. It’s easy to get confused.

She frowned as she studied the message. She debated adding a smiley
emoji and decided it would be too condescending. Finally she hit send and
forced herself to turn the phone facedown on the café table. No more phone
during lunch, she promised herself. Certainly no more MeadFeed debates.
When she got going, she could scroll for hours, debating brewing
methods and comparing different melomels with her growing number of
followers. Mead lovers loved ValLovesMead. But she had to be back in the
office in thirty minutes, and it would be nice to at least taste her lunch.
A bell tinkled as a tall woman in a yellow raincoat swept into the café
carrying a mist of midday rain with her. Val sighed and scooted her chair
out of the draft.
“Oh, you don’t have to make room for me. I’ll sit right here.”
Val froze, staring as the woman pulled out the empty chair across from
her and sat.
The stranger had a mane of brassy blonde hair and the kind of massive
dark sunglasses you only saw in movies from the early nineties.
“The name’s Sally.” Raincoat Woman held out a hand and smiled. Her
teeth were too big for her skull. “Sally Snow. Do you have a minute?”
Valerie set down her egg burrito and wiped a bit of cheese from the
corner of her mouth. She did not shake the outstretched hand. “Are you here
to make me an offer I can’t refuse?”
Sally’s broad smile flickered. “What do you mean?”
Valerie frowned, sat back, and looked over her unexpected lunch
companion. “Where do I begin? You just came in out of the rain. Your
jacket has a hood but you weren’t wearing it.
“Why would you bother? You don’t care if your hair gets wet, because
that’s not your real hair. It’s a wig. You’re wearing dark shades on an
overcast day, presumably to obscure your face. Are those three-inch heels
on your boots? Don’t see many of those outside of a strip club.”
Valerie flushed and silently cursed a tongue that had a habit of racing
ahead of her brain. “Uh, that’s just an observation, though.” She held up her
hands. “No offense. I think they’re pretty cute. Your boots.”
The grin returned to Sally’s face. “I knew I should have put in the
colored contacts instead. You get a lot of spooks joining you for lunch, Miss
Kearie?”
“Actually yeah.” Val didn’t bat an eye at hearing Sally speak her name.
“I think I’ve been interviewed by an average of four federal agents a year
since I was in ninth grade and my brothers started applying for clearance
jobs.”
 “But I hear most of the agents are coming after you these days.” Sally
set a large handbag on the chair beside her and pulled out a steel thermos.
“I don’t think they like you bringing your own drinks in,” Val observed.
Sally chuckled as she sipped.
“So what are you?” Val straightened and nudged her lunch aside. There
was only a heel of empty tortilla left. “NSA or Homeland Security? I
haven’t heard from them yet.”
“Neither.” Sally smacked her lips in satisfaction. “I represent a private
contracting firm that runs intelligence-gathering operations on behalf of the
federal government.”
Valerie’s eyebrows arched. “Mercenaries.”
Sally drew herself up, offended. “Spies.”
“Spies that trade valuable information for money,” Valerie specified.
“Miss Kearie, everything gets traded for money somewhere down the
line. People gotta eat, after all. We go where Uncle Sam can’t. Or where he
doesn’t want to be seen. Moscow, Pyongyang, Urumqi, northern Syria…
We go in, set up a few information networks, tag a few servers, grease a few
wheels so it’s easier for the official diplomats to do their jobs. No, we’re not
Uncle Sam. We’re his punk little sister, Sal.” Her cheek twitched, which Val
took to mean that Sally had winked behind those black glasses.
Sally finished, “At the end of the day, we’re all family.”
It was such an absurd and unexpected comparison that Val couldn’t help
but snort. She swirled the dregs of cappuccino to give herself a moment to
consider. “That’s a more interesting pitch than the CIA gave me,” she
admitted.
“They wanted you stuck behind a desk at Langley analyzing social
media trends in northern Italy. How boring.”
Valerie snapped to attention. The cheap wig and sunglasses had been a
painfully obvious disguise, but anyone who had ferreted out the contents of
her initial CIA interview must have had some serious intel connections.
What game was this woman playing?
Sally Snow smiled again, teasing from behind her sunglasses. “We’re
looking for a consultant, too. More along the lines of information
management than social media trends. Plus we like our consultants to work
on location, wherever that might be.”
“Oh.” It was all Valerie could think to say. For the first time since she
had sent her application to the State Department and triggered this gauntlet
of covert job interviews conducted by humorless men in business suits, she
felt excited. She knew better than to let it show, however. Daddy hadn’t
taught poker to no fool.
Her poker face must have done its job because Sally kept talking. As
she did, she reached into a pocket in her jacket and drew out a small black
business card. “We’re no MI6, but we take care of our own. I’ve got to run,
Val—can I call you Val?—I’ve got to be across town in twenty. Here’s my
number.” She placed the card facedown on the table and slid it across to
Val.
One of the baristas was clearing tables and drawing closer to them.
Sally grabbed her contraband thermos, slung her bag over her shoulder, and
rose to her feet. She tapped her fingers across the card and mouthed, text
me.
Before the barista could reach them, Sally had turned and was dashing
back into the rain, running like she’d been born in those stripper heels.
“Did she buy anything?” the barista asked, fastidiously wiping nothing
off Val’s table. Valerie smiled stiffly and waited for the barista to move on
before flipping over the card. It was blank, save for a ten-digit phone
number and two words.
Viking Inc.
 C H A P T E R T WO

Offices of Asher and Asher

Manassas, VA
Monday Afternoon

Crysta, Mr. Asher’s personal assistant, bumped into Valerie as she was
climbing the stairs to her second-floor office. Glancing over her shoulder to
make sure they were alone, Crysta leaned in close to whisper into Val’s ear,
“Watch your ass, honey. Mr. Lech is sniffing around your office again.”
Val ground her teeth. “Asher needs to get a damned HR department.”
Crysta gave Val a sympathetic smile. “His name’s on the building, Val.
Even if we had HR, reporting him wouldn’t get you anything but a pink
slip.”
Val glanced at the door and sucked in a steadying breath. “You’re right.
Breaking his nose will be far more satisfying anyway.”
“I’ll pretend I didn’t hear that.” Crysta clicked down the narrow
staircase, hips swaying in her pencil skirt.
Val pulled her phone from her pocket, dismissed seven new messages
from MeadFeed, and turned on the camera’s record function. A little bit of
insurance could only be a good thing.
She steeled herself and climbed the last few stairs.
Laurence Asher stood in the empty hallway, leaning against the wall
outside Val’s office like the Fonz in a three-piece suit. He saw Val and
smiled a small I-know-a-secret smile that might have worked if Val were in
a bar looking for an easy hookup. If she didn’t know Laurence Asher.
 He straightened as she drew closer. “Valley Girl! I went over your
analysis of the Glendale project. I’m impressed. Your eye for detail is—”
He made a chef’s kiss.
She kept her tone neutral. “Thank you, Mr. Asher.” Val pulled out her
office key and started to slip it into the lock. She frowned when the door
swung open.
“I took the liberty,” Laurence remarked offhandedly. “I wanted to talk to
you in private.”
With casual swiftness, he put a hand on her waist, ushered her into the
room, and shut the door behind him.
Jeez, liberty sure is one word for it, Val thought. She eased away from
his sweaty palm and set her bag and phone on her desk. It was a small desk,
appropriate for a tiny office that had been converted from a janitor’s closet.
She turned to see Mr. Asher, or Mr. Lech, as the rest of the office called him
in private, leaning against her door with his arms crossed. Boxing her in.
“You’re a tough nut to crack, Val.” Laurence studied her from beneath
his heavy brow. “So competent, and yet so solitary. Stoic. Icy, almost. All of
us around here have been wondering when you’ll open up and let us get to
know you better.”
Val spoke deliberately, careful to pronounce each word clearly. “Mr.
Asher. Please don’t touch me. Open the office door. You are making me
uncomfortable. If you wish to talk about my performance, I’d be happy to
schedule a meeting with your father and the three of us can work it out.”
Laurence rolled his eyes. “Dad’s been a wreck since Uncle Gil died. He
doesn’t want to be bothered about this kind of thing. He leaves the matter of
office morale to me.”
“We all miss the other Mr. Asher,” Val agreed. “He was a real
professional. We’re sure that someday you’ll step up and fill his shoes.”
Laurence’s lazy grin faltered. He moved forward, shrinking the already
narrow gap between them. Forced to choose between standing still or
backing into her desk, Val stood her ground.
“Come on.” His voice was quiet, almost friendly, as he slipped a hand
onto Val’s waist above the band of her dress pants, brushing against the hem
of her blouse. “Loosen up. Try to be friendly. It’ll be good for your career.
Think of your future.”
“My future?” Val’s eyes went wide. “Oh. Okay.”
Quick as a snake, she grabbed Laurence Asher by the future.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Hannes parahti kuin haavoitettu päästyään ylisille, jossa oli hänen
yksinäinen makuutilansa.

Hän tunsi rakastavansa tyttöä, mutta toisin kuin olisi tahtonut. Eikö
hän voisi koskaan rakastaa oikein, rakastaa sielua, ihmistä, eikä
ruumista.

Hannes puristi tyynyä syliinsä ja puri hammasta. Nyt ei hän

tahtonut sortua, ei ainakaan tällä kertaa hirvittävän himonsa uhriksi.
Hän kirosi itseään ja sukuaan ja tuskanhiki helmeili hänen
otsallansa.

Voi, eikö mistään löytyisi pelastusta ja apua!

Hän oli varma siitä, että tyttö rakasti häntä niinkuin tyttö ensi
kerran vain voi rakastaa. Tyttö oli sanonut sen ja hänen kirkkaissa
silmissään oli ollut kyynelhuntuinen loiste.

— Nyt minä olen näin iloinen, että olen säilyttänyt itseni

koskemattomana tätä suurta onneani varten, sinua varten, oli tyttö
puhunut.

Hannes ajatteli tätä sydän veristäen. Se oli koskenut kipeästi

häneen jo silloin kun tyttö sen sanoi. Nyt selvisi hänelle tytön
sanojen johdosta, että häneltä oli onnenportti lyöty kiinni. Hän ei voisi
tällaisena tyttöä omistaa, eikä hänen rakkauttaan.

Yön hetket kuluivat. Sairas veri vaati osaansa. Onneton mies

taisteli vastaan kylmän hien putoillessa otsalta.

Hänen täytyi ulos. Hän ei jaksaisi muuten.

 Sama oli ulkonakin. Heinäkuun yö oli raskas lämmöstä ja
miljoonien solujen luomisinnosta.

Hannes tunsi selvästi, että jos hän nyt sortuisi, ei hän kehtaisi eikä
voisi katsoa tyttöä enää kertaakaan silmiin. Ja sitä hän ei tahtonut.
Vaikkapa hänen täytyisi jättää tyttö, hänen pitäisi saada katsoa
rehellisesti tyttöä silmiin.

Muuten hän lähtisi kuin varas talosta.

Hannes kierteli polkuja talon vainiovieruksilla ja häpesi itseään.

Että hänen täytyi näin taistella ja että himo ei ottanut haihtuakseen
hänen verestään, ei suuren rakkaudenkaan tieltä.

Hannes päätti jo lähteä talosta ja kirjoittaa tytölle. Kun hän kokosi

tavaroitaan, huomasi hän, että näin tulisi paljastaneeksi tytölle
heikkoutensa ja sitä hän ei vielä ainakaan tahtonut.

Mutta hänen täytyi saada tavata ihmisiä, ketä vain ja aivan

viipymättä.
Saada puhua jonkun kanssa, vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä
sanoja.

Hannes muisti, että päällikkö oli pyytänyt häntä puhumaan silloin

kun vain tahtoi ja oli ollut niin ystävällinen. Hän kuului joskus öillä
valvovan, ehkäpä hän nytkin…

Hannes ei harkinnut pitemmältä oliko sopimatonta mennä

herättämään toista keskiyöllä, hän meni ja koputti päällikön ovelle.

Ovi aukeni kohta ja päällikkö kysyi:

— No, mitäs nyt?

 — Minä vain… minulla olisi asiaa ja minä tarvitsisin apuanne…
suokaa anteeksi, että näin…

— Käykää sisään… olinkin valveilla tässä … no, mitä on

oikeastaan tapahtunut. Puhu nyt aivan kuin vanhemmalle veljellesi ja
kättä ensiksi sen päälle.

Hannes tunsi miehessä ymmärtävän ystävän ja kertoi illan

tapahtuman ja oman toivottoman taistelunsa.

— Mutta hyvä mies, sinun on selvintä heti mennä naimisiin, ei

siinä muu auta.

— Sepä siinä onkin, etten tällaisena voi sitä ajatella.

— Mutta hän voi parantaa sinut.

— Se olisi kovin alentavaa minulle miehenä ja, etkö huomaa,

minun pitäisi voida rakastaa häntä oikein, jota hän tietysti odottaa
minulta. Mitä hän sanoo saatuaan tietää, että olen tällainen raukka.

— Eihän sukuperintö ole sinun syysi ja aiheuttamasi ja jos tyttö

kerran rakastaa sinua, ymmärtää hän myöskin tilasi ja opettaa sinua
rakastamaan oikein, kuten sinä sitä sanot.

— Voihan olla niinkin, mutta siinä piilee myöskin se vaara, että

minun lapseni ehkä saisivat maksaa kerran kalliisti sen, että itse en
ole voittanut itseäni:

Mies sängynlaidalla katseli neuvottomana eteensä. Nuori mies oli

ihmeellinen päätelmissään. Mistähän, sairaan suvun jälkeläinen,
olikin saanut sellaisen varmuuden ja niin suuret vaatimukset itseään
kohtaan.
 — Mutta yleisten periaatteiden kannalta…

— Älä puhu sellaisista periaatteista, keskeytti Hannes. Minä kyllä

tunnen ne. Nykyinen maailma, varsinkin tietoviisaat ja oppineet,
nauraisivat minulle, mutta siksipä onkin koko yhteiskuntamme
sairautta täynnä. Ei, minä en alistu yleisten katsantokantojen
mukaiseksi. Minä en pyydä tyttöä omakseni ennen kuin voin olla
itsestäni varma. Jos en voi rakastaa muuten, kuin että
sukupuolitunne on ensi sijalla määräämässä, niin mieluummin
kierrän kuin koira maailmalla sukukiroukseni painamana!

Mies silmäili edelleen neuvottomana Hannesta, joka seisoi

ikkunan ääressä kasvot kalpeina katsellen nousevaa aurinkoa.

— Aiotko sitten jättää tytön? kysyi hän.

— En. Aion puhua hänelle ja jos hän odottaa minua, niin… ja

sitten, hyvä ystävä, minä en voi olla päivääkään enää tukkilaisena.
Se tappaa kaikki hyvät aikomukseni. Minun täytyy päästä sellaiseen
työhön käsiksi, jossa voin ponnistaa. Kun pääsen kiinni maahan…

— Kyllä minä tuon hyvin ymmärrän, vaikka onkin vaikea luopua

näin pian sinusta. Olisin voinut järjestää sinulle yhtiössä minkälaisen
paikan tahansa. Voisin vieläkin, mutta et taida suostua?

— Sinä voisit toimittaa minut helpommille päiville, vaikka

entinenkin toimeni on liian helppoa. Ei se käy päinsä.
Hartiavoimaiseen työhön minun on päästävä.

— Mutta eihän tietääkseni sinulla ole mitään paikkaa tai muuta

tiedossa, jäisit siksi aikaa, kun järjestelet.
 Hannes pysyi päätöksessään ja kiittäen kaikesta poistui kohta
huoneesta.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteilyssä värähteli kasteinen maa.

Hannes jäi hetkiseksi istumaan pihamaan kivelle. Nyt hänen ei

tarvinnut hävetä nousevaa aurinkoa. Hän oli voittanut yöllisen
taistelun ja tunsi sanomatonta mielihyvää siitä.

Voisikohan se ehkä vastakin käydä näin helposti? Ja voisiko vielä

jäädä toistaiseksi, kokeilemaan voimiaan?

Kyllä se kävisi mahdottomaksi.

Ja hänen täytyi päästä maahan kiinni. Eihän hän voisi kulkurina

vaimoaankaan elättää.

Keventynein mielin nousi Hannes ylisille. Hänen ei tällä kertaa

tarvinnut pelätä yksinäisyyttä.

Hetkisen valveilla ollen kuuli hän kellokkaan ammunnan

tarhaveräjällä ja lypsäjien matalaa puhetta pihamaalta. Isäntä kuului
käskevän miehiä kesantokynnökselle.

Ne onnelliset saavat askarrella maatyössä, mietti Hannes. Milloin

se aika koittaa minulle?
VII.

Hannes seisoi joen sillalla, nojasi kaiteeseen ja odotti. Vaatemytty oli

siinä hänen vieressään istuinlaudalla.

Talosta kuului ääniä. Kyntäjät siellä palasivat pelloilta ja karjaa

huhuttiin kotiin. Alempana kuului joku pojista aloittavan laulun, mutta
se katkesi vetelään ölinään. Kuumuus rasitti vesien partaallakin.

Nyt näkyi jo kellokas talon karjakujalla.— Missä lienee Hakalan

vanha kellokas, tuli Hannes tahtomattaankin ajatelleeksi, vaikka
tärkeämmät ajatukset olivatkin pyörineet hänen päässään.

Ajatukset viivähtivät nyt jo kokonaan kotitalossa ja palasivat

hetkistä myöhemmin taloon, jonka hän oli nyt jättävä.

Kun olisi voinut jäädä, olisi ehkä piankin saanut ikävöimäänsä

maata. Tyttö oli Jokivarren talossa ainoa perillinen ja isänsä oli
vanha ja raihnainen. Talo olisi tarvinnut miehen, ja isäntä,
hyväntahtoinen vanhus, oli pyytänytkin Hannesta apulaisekseen.
Oliko ehkä huomannut, että tyttärensä viihtyi tarinoimassa hänen
kanssaan.
 Maata olisi ollut ja valmis asuntopaikka, vaan se täytyi jättää, sille
ei voinut muuta.

Hannes oli katsellut taloa peltojensa ja koivujensa keskellä. Nyt

sieltä tuli joku ja kääntyi maantielle.

Se on Lyyli, mitä minä voin sanoa hänelle, ajatteli Hannes.

Tyttö tuli ja nojasi hänkin kaiteeseen. Kellertävät, runsaat hiukset

olivat auenneet ja tyttö oli solminnut ne hätäisesti niskaan. Sinisissä
silmissä oli valtava, melkeinpä murheellinen ilme.

Poika tuskin uskalsi katsoa tyttöön. Hän kuuli sydämensä kovat,

tuskaiset lyönnit.

— Sinä siis jätät minut, sanoi tyttö hiljaa.

— Enhän voi muutakaan tällä kertaa. Jos vain voit odottaa, niin
minä tulen kerran, ehkäpä piankin luoksesi, puhui poika.

Hän oli äsken piharakennuksessa puhunut kaikki tytölle, joka oli

vaieten kuunnellut, ripsien raossa kirkkaat pisarat. Tyttö oli tullut nyt
vain häntä saattelemaan alkutaipaleelle.

— Kuulehan Lyyli, ethän ole nyreissäsi minulle, sanoi Hannes

hetken kuluttua. Olisinhan tullut terveeksi sinun hellässä hoidossasi,
mutta sukuvika ei olisi tullut sovitetuksi. Meille, tai oikeastaan minulle
alkaa uusi kirkas tulevaisuus, kun työllä ja ponnistuksilla saan
sovitetuksi sen, minkä vanhempani ovat rikkoneet.

— Mitenkäpä voisin sitä ollakaan, sanoi tyttö leikitellen

irtaantuneella hiussuortuvallaan. Tiedänhän, että yhteisen onnemme
puolesta niin teet kuin hyväksi näet.
 He lähtivät kävelemään polkua, joka erosi maantieltä ja luikerteli
männikkö- ja lehtotievojen poikki sydänmaille.

Keventääkseen tytön alakuloiseksi painunutta mieltä leikitteli

Hannes:

— Tätä samaa polkua minä sitten tulen taas myttyineni, niinkuin

kulkuri ainakin, pyytämään Jokivarren komeata tytärtä omakseni.
Mitäs jos annettaisiinkin miehelle rukkaset?

— Ei ole annettu ennenkään eikä vielä vastakaan, naurahti Lyyli.

Eikä Jokivarren tyttö ole komea. Kun et vain sattuisi komeampia
siellä maailmalla löytämään.

— No, siitä ei puhuta. Jos sinä vain odotat, etkä kättä toiselle
käppää.

Tyttö käveli siinä hänen vierellään niin vetävän verevänä.

Yht'äkkiä heitti Hannes myttynsä menemään tielle ja sulki tytön
syliinsä.

— Nyt hyvästi, oma tyttö! Sinä et saa tulla enää. Tiedät, että on
vain vaikeampi minunkin erota. Odota, pian minä tulen.

Tyttö jäi siihen kyyneleisenä ja poika lähti reippaasti astumaan,

heiluttaen vielä tien käänteessä kättään hyvästiksi.

Melkein kuin toinen koti oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja

enemmänkin.
Kirkassilmäinen, vaaleahiuksinen tyttö jäi häntä odottamaan.

Miehen astunta kumahteli kangaspolulla. Siinä oli jo

päättäväisyyttä-ja ryhtiä. Ihme, että hän oli jo näinkin pitkälle voinut
päästä itsekasvatuksessaan.
VIII.

Hannes makasi selällään pienen metsälammen rantakalliolla,

vaatemytty päänsä alla. Yksinäiset metsälinnut olivat jo vaienneet ja
hiljaisuutta rikkoi vain silloin tällöin ahvenen pulahdus kaislikossa.

Kallio oli lämmin ja siinä oli mukava levähtää. Ajatuksilta,

painavilta ja kiusaavilta, sai siinä metsälammen rannalla ihmeellisen
rauhan.

Mikä oli saanut ne kaikki karkkoamaan? Jos ajatus pyörähti jälelle

jääneessä, tytössä ja talossa, voi se viipymättä siirtyä mihin vain,
hiljaiseen lammin rantametsään, auerhämyiselle taivaalle, vanhaan
kotitaloon ja tuntemattomaan tulevaisuuteen, mutta mikään niistä ei
kiinnittänyt. Salolammen luonto kokonaisuudessaan tuntui pitävän
kuin kaikkea yllä.

Nuori haapa lipatti siinä melkein korvan juuressa. Salama välähti

läntisellä taivaalla ja ahven pulahti ruohikossa, jalan juuressa. Sitten
ei taas kuulunut muuta kuin sammalen ritinä hengityksestä liikkuvain
hartiain alla.

Ihana erämaan rauha. Kukapa sen suuruutta tajusi muut kuin

saloseudun yksinäinen asukas.
 Ei hänkään ollut sitä ennen tällaiseksi huomannut. Oliko tässä
erikoisempaa kuin muulloinkaan jonkun saloseudun rauhaan
pysähtyessä, taisi olla vain ero siinä, että hän voi nyt kaikkea
paremmin tajuta, ottaa vaikutteita vastaan.

Hän olikin ehkä päässyt jo jonkun verran nousemaan

entisyydestään.

Eiköhän sittenkin luonnon alkuperäinen asutus ollut kaikista

kaunein. Kun vaan asujalla oli puuttumaton ravinto. Tällä hetkellä
hän, kulkuri ja sukukirojen alainen, ei olisi kalliolevähdyspaikkaansa
vaihtanut suurkaupungin miljoonapalatsiin. Täältä löysi elämän
terveenä ja koruttomana, mutta palatsien nurkissa viihtyi kuolema.

Mikä risahti?

Hannes nousi katsomaan. Jänö oli puikkinut rantaan ja lipoi vettä

kivenkolosta. Eipä näyttänyt pelkäävän. Rauhallisena painui
asuntopaikoilleen niinkuin olisi nähnyt vertaisensa.

Pilvi lännellä oli kasvanut ja salama leimahti jossain kauempana.

Hannes painui jälleen sammalvuoteelleen ja jäi silmät kiinni
miettimään.

Uni tuli tällä kertaa rauhallisena ja virkistävänä. Ihana saloseudun

rauha kosketti suojelevalla kädellään nukkujaa.
IX.

Suuren konepajan valssit ja puristimet jyskyivät, rakennukset

tärisivät ja sulatusuuneissa hehkui lakkaamaton tuli. Miehet heiluivat
koneellisesti, hikisinä ja tylsin ilmein. Työn iloa ei näkynyt yhdenkään
kasvoilla.

Eräässä hieman syrjemmällä sijaitsevassa pajassa takoi Hannes

kuumeisesti. Pari miestä hääri hänen ympärillään, mutta hänen
ajatuksensa näyttivät pysyvän kokonaan työssä, jota hän suoritti.

Hannes oli työpaikkaa etsiessään asettunut väliaikaisesti suuren

konepajan töihin. Työ ei ollutkaan hänelle aivan outoa. Kotonaan
Hakalassa oli hän suoritellut talossa tarvittavat sepän työt, ja takonut
joskus naapureillekin.

Uutterana miehenä hän sai pian tehtaassa omintakeiset

tehtävänsä ja se sai hänet toistaiseksi jäämään. Johtavan insinöörin
huomiota oli kohta kiinnittänyt miehen erikoinen reippaus, jolla hän
kävi käsiksi työhönsä. Ja kun häneltä oudoinkin työ kävi kohta
helposti ja hän ymmärsi piirustuksia, sai hän pian paikan
malliseppänä.
 Hannesta oli ensi alussa kammottanut tehdastyö. Edeltäpäin hän
ei ikinä olisi uskonut voivansa työskennellä tehtaassa. Toisen
maatyöhön hän ei tahtonut ryhtyä ja omaa maata, ei edes torpan
paikkaa, ollut hänen laiselleen kuljeksijalle saatavissa. Kukapa tiesi
hänen hyvistä pyrkimyksistään.

Tehtaaseen tultuaan huomasi hän koneiden ja valssien ryskeessä

jotain omituisesti tenhovaa. Aivan kuin olisi voinut sukukironsa
asettaa väkivasaran alle ja nähdä miten ne murskautuivat. Jokainen
koneiden tärähdys ja vasaran isku jäykisti hänen jänteitään ja hän
tunsi, että hänen oli jäätävä, koskapa hän näin pääsi työhön, johon
sai iskeä koko tarmollaan ja jossa sai jännittää kaikki voimansa.
Lyyli, jolle hän oli kohta ilmoittanut uudesta työalastaan, ei ollut
siihen tyytyväinen. »Olisit koettanut päästä maahan käsiksi, sitähän
sinä kaipasit», oli hän kirjoittanut.

Ehkäpä tyttö ei ymmärtänyt, että hänelle oli juuri tällainen sopivata

toistaiseksi. Mitä enemmän vietit painoivat häntä, sitä rajummin sai
hän työskennellä ja tappaa niitä. Hän nautti melkein siitä, että sai
rääkätä ruumistaan.

Lyylille hän kirjoitti tästä.

»— — — Koneiden ryskeessä on jotain, joka tenhoaa minut. Se

on minulle työn laulua ja vielä paljon enemmän. Minä käyn
lakkaamatonta taistelua paheeni kanssa ja väkivasaroista on tullut
kuin auttavia ystäviä minulle. Yön hetkinä, kun pahat ajatukset ajavat
minua takaa, menen minä näiden ystävieni luokse ja tunnen silloin
aina heiltä saavani apua taistelussani. En millään hinnalla voisi
silloin väkivaltaisesti uhrata elämännesteitä.
 Mutta sittenkin. Miksi minä en saa tätä voimain mittelyä suorittaa
maatyössä, omassa työssä? Tämä ajatuskin minua usein kiusaa.
Siellä luonasi olisin saanut tarttua maahan ja olla luonnon terveitten
voimien kanssa tekemisissä, mutta enhän voinut. Minä tahdoin
tutkia, onko minussa yhtään miehuutta, ja ilman sitä tietoa en olisi
koskaan voinut pyytää sinua kokonaan omakseni. Nyt tiedän, että
kerran voin, ehkä piankin. Odota sitä ja kun tulee uusi kevät ja lehti
puhkee puuhun, tulen varmasti silloin minäkin uutena miehenä
luoksesi.»

Hanneksen työvauhtia ihmeteltiin kohta suuren tehdasalueen joka

kolkassa. Työnjohtajat olivat mielissään saatuaan miehen, jonka
työtehosta voivat huomauttaa toisille.

Mutta se teki Hanneksen vihatuksi toisten joukossa. Varsinkin kun

hän ei ottanut osaa mihinkään työväen rientoihin.

Kiroiltiinkin jo hänelle ja uhkailtiin. Mutta se ei yhtään liikuttanut

häntä. Mitäpä hänen tarvitsi kohdistaa huomiotaan muuhun kuin
oman armottoman hirviönsä tappamiseen.

Hän ei ollut päässyt siltä vielä rauhaan. Se vei vielä voiton,

useinkin jättiläiskamppailujen jälkeen, mutta nyt hän ei jäänyt enää
murehtien miettimään tappioitaan, vaan suunnitteli uusia voittoja.

Sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli jäänyt tappiolle, työskenteli

hän kuin jättiläinen. Melkein peläten katselivat toverit häntä ja
insinöörit seurasivat salaperäisen kunnioittavasti hänen rajuja
liikkeitään.

Sukukirous oli kuin jättiläispuristin, joka tahtoi musertaa hänet,

mutta hän tahtoi olla jättiläistä vieläkin voimakkaampi. Ja siinä syntyi
hirvittävä taistelu.

*****

Kuitenkin tunsi Hannes olevansa vieraalla pohjalla. Iltasin, kun

kuumeinen työ oli loppunut ja hän kulki asuntoonsa, kävi se aina yhä
vaativammaksi ja selvemmäksi hänelle.

Miksi et poistu saloille ja rakenna sinne pirttiäsi, jossa ovat

juuresi? Miksi et ota vastaan mitä on tarjolla? Tyttö ja rauhallinen
kotikontu odottavat sinua. Oletko olevinasi viisas, kun uhraat
nuoruutesi vuodet koneiden jyskeessä?

En ole vielä valmis vastaanottamaan, koetti hän rauhoittaa

itseään.
Vielä jonkun aikaa karkaisua ja sitten.

Mutta voisithan voimiasi mi teliä maaemon kimpussa. Voisithan

näyttää miten tähkäpäät saadaan huojumaan siellä, missä kasvaa
vaivaiskoivikkoa.

Mutta kun ei ole omaa maata. Sepä se on.

Kun olisi perintömaa käsissä, aivan omituisena.

*****

Kuukaudet vierähtelivät. Talvi oli mennyt Hannekselta kuin

huomaamatta ohitse.

Lyyli kirjoitti harvoin. Viimeiset kirjeet tuntuivat omituisen kalseilta.

Tyttö tuntui epäilevän hänen taistelunsa todenperäisyyttä.
 — Sinä vain kiusaat itseäsi ja minua, kirjoitti hän. Tulisit pian. Minä
en jaksa kauan odottaa.

Mutta jos kerran hän jaksoi, niin miksei tyttökin. Olihan hän
kokonaan toisessa asemassa kuin mies, joka ponnisteli tulevan
polven elämää silmällä pitäen.

Ja Hannes kirjoitti: Odota. Minä tulen ja silloin voin tarjota

menneistä ajoista vapaan käden, miehen käden, joka tietää ohjata
oikeaan suuntaan nuorena särkyneen elämänsä.

Hän jäi odottamaan vastausta, mutta se viipyi kovin kauan.

Työinnossaan ei Hannes sitä huomannutkaan. Hän oli keksinyt
eräänlaisen turpeenhienontajan ja pyytänyt lupaa insinööriltä
pannakseen sen kokoon. Insinöörit pyysivät piirustuksia
nähtäväkseen, mutta niitä ei ollut hänellä. Selitettyään
suunnitelmaansa sai hän kaksi miestä käytettäväkseen ja työtarpeet.
Kaikki sillä ehdolla, että keksintö luovutetaan tehtaalle.

Nyt hän työskenteli entistä kuumeisemmin, ja huomasi päivä

päivältä pääsevänsä lujemmalle pohjalle.

Kun keksintö on valmis, voin minä lähteä Jokivarteen, ajatteli hän.

Hän aikoi tästä kirjoittaa Lyylille, mutta se ylenmääräisessä

ponnistuksessa jäi päivästä päivään. — Pian minä tämän rakkineen
saan kokoon ja silloin heitän hyvästit koko laitokselle.

Insinöörit ajattelivat toista. Heillä oli käytettävänään verraton kyky

ja heidän oli kiinnitettävä se kokonaan liikkeeseen. Mutta kun he
puhuivat loistavasta tulevaisuudesta Hannekselle, hymyili tämä. —
Minun tulevaisuuteni on varmasti loistava, mutta ei täällä, ajatteli
hän. Jokivarressa on saatava kasvamaan kaksi tähkää siellä, missä
ennen on kasvanut yksi.

Eräänä iltana, kun hänen työtoverinsa olivat jo menneet pois ja

hän yksin jäänyt työpajaan, tuli kolme tehtaan työmiestä ja vaati
häntä mukaansa.

— Mihin? kysyi Hannes keskeyttämättä työtään.

— Talolle. Siellä aiotaan antaa sinulle ystävällinen varoitus.

— Mistä?

Hanneksen ääni oli kuin kylmän teräksen.

— Siitäpä, että täällä ei saa yksi tehdä enemmän kuin toinenkaan.

Sinä oletkin jo mielettömällä rehkimiselläsi saanut meidän
työmieskunniamme kärsimään.

— Onko sitä sitten ollut? kysyi Hannes kylmästi.

Miehet tulistuivat.

— Sinä näyt olevan ilmeinen rahapomojen nuoleksija, ja jollet

muuta käytöstäsi, on sinun poistuttava kokonaan tehtaasta.

— Se on vain minun asiani, joka ei kuulu teille. Ja jos minä olen

teidän työmieskunnianne vienyt, niin siitäpähän tiedätte, ettei sitä ole
ollut olemassakaan. Ja nyt suorikaa matkoihinne!

Joku miehistä lähestyi uhkaavasti.

— Sinä tulet nyt talolle!

 Mitään enää virkkaamatta tarttui Hannes miestä hartioihin ja heitti
hänet ulos. Toiset seurasivat hänen jälkeensä. Kuului vain synkkää
kiroilua tieltä.

Hetkistä myöhemmin sulki Hannes ovet ja käveli johtajainsinöörin

asunnolle.

Siellä hän tuli kertoneeksi tapahtuman ja insinööri pyysi häntä

jäämään luokseen yöksi.

— Ja sitten luulen huomenna saavani koneen valmiiksi, ilmoitti

Hannes.
Herrat saavat tulla katsomaan.

— Ja ylihuomenna saadaan suorittaa sillä koeajo. Tämähän on

loistavaa.
Me voimme aloittaa jo tulevaksi muokkauskaudeksi koneen
valmistuksen.

— Mutta missäpä koeajon suorittaa, virkkoi Hannes. Nythän on

maaliskuu vasta lopuillaan.

Insinööri naurahti.

— Hakala ei näy tietävänkään, että vuodenajat eivät meille

merkitse mitään. Me voimme suorittaa koeajon vaikkapa
helmikuussa. Rauta-yhtiöllä on suurenmoiset laitokset, joita te ette
vielä kaikkia tunne. Kunhan tulette yhtiömme osakkaaksi, niin
saadaan nähdä yhtä ja toista.

Yhtiön osakkaaksi? Hannes hymähti. Vai sitä herrat

suunnittelivatkin. Olihan ikävää tuottaa hyville miehille pettymystä,
mutta hän asettuisi osakkaaksi erääseen taloon, jossa muuan
kirkassilmäinen tyttö oli jo odottanut kauan häntä.

Pianpa hän tästä jo joutaisikin lähtemään. Olisi vain pitänyt

kirjoittaa Lyylille. Hän olisi siitä tullut varmaankin hyvin iloiseksi.

Mutta olihan somempaa mennä aivan odottamatta.

Jo nyt olikin jo maaliskuu lopuillaan ja huhtikuun perästä tulee

ihana toukokuu, ja hän pääsee kiinni maahan, uutena ihmisenä.
Uskollinen, hyvä Lyyli saa vihdoinkin tuskaisen odotuksen palkan.
X.

Maaliskuun päivä valkeni kirkkaana ja poutaisena. Näytti tulevan

aikainen kevät, koskapa lumet olivat jo aukeilta sulaneet, niin että
maa näkyi paikotellen.

Hanget kantoivat metsissä. Hannes oli noussut varhain ja lähtenyt

kävelemään aukeamain poikki metsään.

Taivas oli keväisen kirkas ja hanki helisi askelten alla. Ehkä jo

seuraavana päivänä hän pääsisi lähtemään. Ensin olisi ikävä
rautatiematka, mutta sitten hän oikaisisi lopun matkasta suoraan
keväthankia. Olisi ihanaa päästä aamuvarhaisella Jokivarteen. Lyyli
voi olla lypsylle menossa, kun hän ilmestyy pihaan. Hän ilostuu,
juoksee vastaan…

Hannes oli kiivennyt läheisen vaaran laelle, johon näkyi koko

tehdasseutu ja suuri kylä. Sitä hän ei ensin huomannutkaan, katse
lensi kauemmas, peninkulmien taa pohjoiseen.

Hannes istui kaatuneen puun tyvelle. Hänestä tuntui ihmeelliseltä

kuluneet kuukaudet. Oliko hän todellakin sama mies, joka lähti
autioksi käyneestä Hakalasta ja oleksi milloin missäkin ja pysähtyi
vihdoin tänne? Elämä alkoi vähitellen tuntua kokonaan uudelta.