Leveraging Latency Tristan A.

Volpe
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/leveraging-latency-tristan-a-volpe/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Visual Complex Analysis: 25th Anniversary Edition

Tristan Needham

https://ebookmass.com/product/visual-complex-analysis-25th-
anniversary-edition-tristan-needham-2/

Visual Complex Analysis: 25th Anniversary Edition

Tristan Needham

https://ebookmass.com/product/visual-complex-analysis-25th-
anniversary-edition-tristan-needham/

Introducing Functional Programming Using C# :

Leveraging a New Perspective for OOP Developers
Vaskaran Sarcar

https://ebookmass.com/product/introducing-functional-programming-
using-c-leveraging-a-new-perspective-for-oop-developers-vaskaran-
sarcar/

Liu, Volpe, and Galetta’s Neuro-Ophthalmology:

Diagnosis and Management, 3rd Edition Grant T. Liu

https://ebookmass.com/product/liu-volpe-and-galettas-neuro-
ophthalmology-diagnosis-and-management-3rd-edition-grant-t-liu/
Real Estate Prospecting: Create a Million-Dollar Life
Through Relationships, Online Leads, Technology, and
Social Media Tristan Ahumada

https://ebookmass.com/product/real-estate-prospecting-create-a-
million-dollar-life-through-relationships-online-leads-
technology-and-social-media-tristan-ahumada/

Introducing Functional Programming Using C#: Leveraging

a New Perspective for OOP Developers 1st Edition
Vaskaran Sarcar

https://ebookmass.com/product/introducing-functional-programming-
using-c-leveraging-a-new-perspective-for-oop-developers-1st-
edition-vaskaran-sarcar/

The Power of Scarcity: Leveraging Urgency and Demand to

Influence Customer Decisions Mindy Weinstein

https://ebookmass.com/product/the-power-of-scarcity-leveraging-
urgency-and-demand-to-influence-customer-decisions-mindy-
weinstein/

Change Proof: Leveraging the Power of Uncertainty to

Build Long-term Resilience Adam Markel

https://ebookmass.com/product/change-proof-leveraging-the-power-
of-uncertainty-to-build-long-term-resilience-adam-markel/

Leveraging Financial Markets for Development: How KfW

Revolutionized Development Finance 1st ed. Edition
Peter Volberding

https://ebookmass.com/product/leveraging-financial-markets-for-
development-how-kfw-revolutionized-development-finance-1st-ed-
edition-peter-volberding/
Leveraging Latency
DISRUPTIVE TECHNOLOGY AND INTERNATIONAL
SECURITY
Series editors

BENJAMIN JENSEN
Marine Corps University and Center for Strategic and International Studies

JACQUELYN SCHNEIDER
Hoover Institution, Stanford University

BRANDON VALERIANO
Marine Corps University
 Leveraging Latency
How the Weak Compel the Strong with Nuclear
Technology
TRISTAN A. VOLPE
 Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers the
University’s objective of excellence in research, scholarship, and education by publishing
worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press in the UK and
certain other countries.
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.
© Oxford University Press 2023
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in
writing of Oxford University Press, or as expressly permitted by law, by license, or under
terms agreed with the appropriate reproduction rights organization. Inquiries concerning
reproduction outside the scope of the above should be sent to the Rights Department,
Oxford University Press, at the address above.

You must not circulate this work in any other form and you must impose this same
condition on any acquirer.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Volpe, Tristan A., author.
Title: Leveraging latency : how the weak compel the strong with nuclear technology /
Tristan A. Volpe.
Description: New York, NY : Oxford University Press, [2023] |
Series: Disruptive technology and international security series |
Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2022040749 (print) | LCCN 2022040750 (ebook) |
ISBN 9780197669532 (hardback) | ISBN 9780197669556 (epub)
Subjects: LCSH: Nuclear nonproliferation—Political aspects. |
Nuclear weapons. | Nuclear arms control. | International relations.
Classification: LCC JZ5675 .V65 2023 (print) | LCC JZ5675 (ebook) |
DDC 327.1/747—dc23/eng/20221021
LC record available at https://lccn.loc.gov/2022040749
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2022040750
DOI: 10.1093/oso/9780197669532.001.0001
 Contents

Acknowledgments
Abbreviations

1. Introduction
2. A Theory of Compellence with Nuclear Latency
3. Japan
4. West Germany
5. North Korea
6. Iran
7. Conclusion

Notes
References
Index
 Acknowledgments

The inspiration for this book emerged during a discussion with

friends on a muggy night in Washington, DC, over the summer of
2011. Iran’s nuclear program was ramping up enrichment activities
at the time. I had just returned from a short course on the nuclear
fuel cycle at Brookhaven National Laboratory. Grant Schneider
deserves credit for suggesting that the Iranians may have already
acquired some degree of coercive leverage with their enrichment
capabilities. I spent the next decade investigating this basic idea
across four institutions.
I enjoyed several formative years at the George Washington
University and the Institute for Security and Conflict Studies (ISCS)
at the Elliott School of International Affairs. From 2011 to 2013, I
began my dissertation research under the superb mentorship of
Charles Glaser, Alex Downes, and George Quester. They created an
excellent environment for me to refine early ideas about
compellence with nuclear latency. The incredible pool of faculty and
graduate student talent at ISCS also provided critical feedback on
my research, notably Austin Carson, Rose Kelanic, Inwook Kim,
Sameer Lalwani, Julia Macdonald, Harris Mylonas, Elizabeth
Saunders, Josh Shifrinson, and Caitlin Talmadge.
In 2013, I took up residence at Lawrence Livermore National
Laboratory (LLNL) to finish the dissertation under the supervision of
George Anzelon. I learned how to think about the technical aspects
of foreign nuclear programs from George, who is a true national
treasure. The Center for Global Security Research provided a stellar
home under the leadership of Mona Dreicer, Bruce Goodwin, and
Brad Roberts. Jonathan Pearl, Ben Bahney, and Zach Davis offered
comments and much-needed support on the dissertation. Robert
Gromell and Charlie Mahaffey also let me observe nuclear diplomacy
in action from a desk at the State Department’s Office of Regional
Affairs in the Bureau of International Security and Nonproliferation
during the final stage of the LLNL fellowship.
I had the great fortune to arrive at the Carnegie Endowment for
International Peace’s Nuclear Policy Program (NPP) as a Stanton
Nuclear Security Fellow in 2015. James Acton, Toby Dalton, and
George Perkovich established the perfect intellectual home for me to
convert a dissertation into several more polished journal articles (I
thank Taylor and Francis for the permission to reuse some of this
previously published content in the book). They taught me the role
that academic research can play in gaining traction over fast-moving
foreign policy issues. A grant from the John D. and Catherine T.
MacArthur Foundation enabled me to spend 2016–2017 at NPP
continuing to explore the policy implications of my research. Bert
Thompson was a great research assistant. Collaborations with Wyatt
Hoffman and Ulrich Kühn proved to be most fruitful. I am grateful to
Ulrich for sharing his mastery of German politics and history. In
addition, Tim Mauer, Mark Hibbs, Togzhan Kassenova, Eli Levite,
Tong Zhao, Karim Sadjadpour, Frederic Wehrey, and Neil Narang
(University of California, Santa Barbara) provided valuable feedback
on various stages of my research at Carnegie.
I finished the book at the Naval Postgraduate School as a faculty
member. My colleagues in the Defense Analysis Department created
a welcoming perch in Monterey. John Arquilla, Bradley Strawser,
Doug Boer, and Michael Freeman served as great mentors. Brian
Rose and Kelsey Hartigan managed the US Special Operations
Command work portfolio so I could focus on the book. My research
benefited from working with the brilliant Nicholas Miller at
Dartmouth on several coauthored articles during this time. Charles
Glaser graciously returned to chair a book workshop for me in
October 2019, where I received exceptional comments from Scott
Sagan, Vipin Narang, Matthew Fuhrmann, Reid Pauly, and Jeffrey
Knopf. Jim Stokes provided financial support for the workshop and
my research from the Countering Weapons of Mass Destruction
Systems Office in the Office of the Assistant Secretary of Defense for
Nuclear, Chemical, and Biological Defense Programs. I presented a
heavily revised manuscript in September 2020 at the virtual “Before
the Bomb” workshop co-organized with Eric Brewer, Toby Dalton,
and Jane Vaynman; feedback from participants and especially
Rebecca Gibbons and Richard Nephew helped me complete the
project. Jackie Schneider, Brandon Valeriano, and Benjamin Jensen
helped me match the manuscript with the Disruptive Technology and
International Security Series; Angela Chnapko provided excellent
editorial guidance at Oxford University Press.
The book also benefited from feedback at several other events
over the years, notably the Nuclear Studies Research Initiative
retreat in 2015, and workshops organized by the Project on Strategic
Stability Evaluation, the Center for New American Security, and the
Project on Nuclear Issues at the Center for Strategic and
International Studies. Numerous others have read and commented
on various versions of this manuscript over the years: Todd Sechser,
Frank Gavin, Mark Bell, Nicholas Miller, James Graham Wilson, John
Warden, Erik Gartzke, Matthew Kroenig, Alex Montgomery, Andrew
Coe, Robert Adcock, Daniel Jacobs, Jeff Kaplow, Rachel Stein, Mira
Rapp-Hooper, Adam Stulberg, Brian Radzinsky, Michael Joseph,
Adam Mount, and Timothy McDonnell. The MacArthur Foundation
funded the final stages of my work on the book [G-1802-152803];
special thanks to Theo Kalionzes for supporting my research over the
years.
Finally, I could not finish this book without strong support from
friends and family. Jane Vaynman provided constant encouragement
and guidance as I toiled away before and after Covid-19 arrived.
Daniel Gruver, Brandon Keefe, Michael Brown, Michael Brieman,
David Slunngaard, and my brother Travis kept me grounded. I owe
everything to my wife Manar, who has been my lodestar from the
start and an incredible mother to our children Rami and Nadim. I am
grateful to my mother Constance and late father Alan for cultivating
my love of science and technology. I dedicate this book to the
memory of my father—he would have been excited to read it.
 Abbreviations

ACDA Arms Control and Disarmament Agency

AEOI Atomic Energy Organization of Iran
CIA Central Intelligence Agency
DNSA Digital National Security Archive
DPRK Democratic People’s Republic of Korea
EDC European Defense Community
ENR enrichment and/or reprocessing
EU European Union
EURATOM European Atomic Energy Community
FRG Federal Republic of Germany
FRUS Foreign Relations of the United States
HEU highly enriched uranium
IAEA International Atomic Energy Agency
IRGC Islamic Revolutionary Guard Corps
JCPOA Joint Comprehensive Plan of Action
JCS Joint Chiefs of Staff
JPOA Joint Plan of Action
LTBT Limited Test Ban Treaty
MEK Mujahedin-e-Khalq
MLF Multilateral Force
MRBM medium range ballistic missile
NATO North Atlantic Treaty Organization
NIE National Intelligence Estimate
NPG Nuclear Planning Group
NPT Nuclear Nonproliferation Treaty
NSAM National Security Action Memoranda
NSC National Security Council
NSG Nuclear Suppliers Group
NSSM National Security Study Memorandum
ROK Republic of Korea
TRR Tehran Research Reactor
UN United Nations
UNSC United Nations Security Council
 1
Introduction

This book is about how the weak coerce the strong in world politics.
Nations sometimes threaten to acquire atomic weapons as an
instrument of blackmail or coercion. I investigate when nuclear
latency—the technical capacity to build the bomb—enables states to
compel concessions from great powers.
Compellence with nuclear latency is an enduring feature of the
global landscape. In the past, select allies and partners used their
nuclear programs to put pressure on patrons for security
commitments or military assistance. During the halcyon era of
atomic energy in the 1960s, for example, Australia, Italy, Japan, and
West Germany all attempted to gain diplomatic leverage over the
United States by sowing suspicion about their civil nuclear
investments. In the early 1970s, South Korea tried to build up its
bomb-making capacity to stem American retrenchment. Some US
officials even believed Pakistan considered using its military nuclear
program as a “bargaining chip” to elicit greater support from
Washington in the late 1970s.1 More recently, Saudi Arabia promised
to match Iran’s nuclear capabilities in 2015 before demanding a
formal defense treaty and advanced weapons from the United
States.
Other nations leveraged latency against great power adversaries.
Amid the crisis over Berlin in the early Cold War, officials in Bonn
exploited Soviet and American fears of West German proliferation to
underwrite diplomatic demands from both superpowers. In the early
1990s, North Korea pioneered the playbook for wringing material
benefits out of the United States with more explicit proliferation
ultimatums. The North Koreans dusted off this strategy again in the
2000s after US officials exposed their covert quest for the bomb. In
2003, Libya traded away its blown uranium enrichment program for
sanctions relief from the West. The revelation of secret nuclear
facilities also led Iran toward diplomacy in 2003 to ward off
preventive military action. According to a member of Iran’s nuclear
negotiation team at the time (Mousavian 2012: 99–100), Iranian
leaders leveraged latency to “obtain maximum concessions from [the
West] in return for cooperation”—an approach Tehran continued to
pursue over the next fifteen years.
Yet this strategy yielded mixed results. As I document in the
book, some allies and adversaries successfully used their nuclear
programs to compel concessions from great powers such as the
United States. For many other countries, however, the gambit failed
to elicit any advantages and generated blowback from powerful
sheriffs of the nonproliferation regime. When does compellence with
nuclear latency work?
The conventional wisdom is that leveraging latency is most
effective when states are close to the bomb. This intuitive idea
enjoys a long intellectual lineage. At the dawn of the nuclear age,
the Acheson-Lilienthal (1946) report envisioned a world where the
distribution of atomic bomb-making materials would compel
countries to forgo actual weapons (Ford 2011: 131–34). The
subsequent spread of latent capabilities around the globe led the
Central Intelligence Agency to portend in 1975 that “future nuclear
politics will almost certainly include states which will exploit their
threshold positions, as much or more than their actual capabilities.”2
Indeed, Henry Kissinger (2012) warned decades later that once Iran
achieved “a military nuclear program at the very edge of going
operational,” other countries in the region would “be driven to
reorient their political alignment toward Tehran.” In a similar vein,
Michael Green and Katsuhisa Furukawa (2008: 364) found that
Japan’s massive nuclear energy enterprise provided Tokyo with a
“bomb in the basement” it used “to signal or increase its leverage
with both Washington and Beijing.” Once a country can build the
bomb quickly, it may be in a strong position to dial up coercive
pressure on great powers.
Contrary to this prevalent belief, I find that more nuclear latency
does not always translate into greater bargaining advantages. In a
merger of coercion theory with nuclear proliferation scholarship, this
book presents a new framework for explaining how states leverage
latency as an effective coercive instrument. Compellence creates a
sharp trade-off between making proliferation threats and
nonproliferation assurances credible. I identify a menu of bargaining
tactics states can employ to get off the horns of this dilemma.
However, states need just enough latency to make these tactics
effective. At low levels, proliferation threats are not credible.
Marching to the cusp of the bomb solves this problem. But it also
becomes increasingly costly and difficult for state leaders to offer
assurances as they face growing barriers to nuclear reversal. I
uncover a Goldilocks zone where it is easiest to make both threats
and assurances credible. Compellence with nuclear latency is most
likely to work when states are in this fissile material sweet spot.
The rest of the introduction sets up my framework and previews
the book’s main findings in six parts. The first makes explicit my
assumptions about compellence with nuclear latency. The second
part scopes out the main actors—great power sheriffs and potential
proliferators who pursue this strategy for different reasons. The third
part surveys the historical track record of latent nuclear compellence
outcomes over time. The fourth part summarizes my argument
about the sweet spot for bargaining with nuclear latency. The fifth
part reviews the research approach guiding the empirical chapters.
The final part summarizes the book’s contributions and lays out a
road map for the study.

Illuminating the Strategy

Compellence is a form of coercion for persuading an actor to
undertake an action it prefers not to execute.3 The strategy involves
three main features. First, one state (the challenger) issues demands
for another state (the target) to change the status quo in some
way.4 Second, the challenger inflicts, or threatens to inflict,
punishment until the target complies with these demands.
Challengers use a wide range of tools to underwrite compellent
threats. As Robert Art and Kelly Greenhill (2018b: 78) underscore,
the key is to impose “some cost or pain to the target, or explicit
threats thereof, with the implied threat of increasing the cost or pain
if the target does not concede.” Third, the challenger promises to
end the coercive process once the target yields. This assurance is
crucial to making compellence work, as it guides the target down an
offramp where it can avoid punishment by complying with the
challenger’s demands.
Strategies of compellence are successful when challengers wrest
concessions or other behavioral changes from targets. I follow
Robert Art (1980: 8) in defining success as “how closely and quickly
the target conforms to one’s stipulated wishes.” Even when the
target yields, however, challengers must factor in the costs they pay
to achieve this outcome. The process of mobilizing military forces to
underwrite compellent demands, for example, can generate
operational costs and blowback. If these “enforcement costs” exceed
the benefits reaped from coercion, Lawrence Freedman (1998: 30)
notes, then the challenger achieves a Pyrrhic victory. Compellence is
most successful when the aspirant puts enough pressure on the
target to concede while incurring minimal enforcement costs.
What is nuclear latency and how can it underwrite compellence
strategies? Scholars have long referred to potential or “latent” power
as the resources available for a state to build up its military forces.5
Nuclear latency is a special type of potential power—it refers to a
nation’s capability to build atomic weapons (Fuhrmann and Tkach
2015). Scott Sagan (2011: 230) defines the concept as “a measure
of how quickly a state could develop a nuclear weapon from its
current state of technological development if it chose to do so.” In
particular, nuclear latency is based on the capacity to make the
fissile material—highly enriched uranium or plutonium—that fuels
the explosive core of an atomic weapon. Without this critical
ingredient, a country cannot make the bomb. Latent nuclear
capability, therefore, reflects the concrete assets a nation has on
hand to enrich uranium and reprocessing plutonium.
Countries leverage latency by putting pressure on others to
forestall an adverse shift in the balance of power. Nuclear latency
enables a potential proliferator to become the coercive challenger by
moving, or threatening to move, closer to the bomb until the target
concedes. This process creates a power transition where the target
worries its capabilities are in decline relative to the rising challenger.
But an opportunity emerges to manipulate the target’s fear of the
future. Atomic weapons are great equalizers among nations. If the
challenger builds even a small nuclear force, it undercuts the target’s
military capabilities and freedom of action on the world stage
(Horowitz 2010: 106). Proliferation also increases the risk of
deliberate or accidental nuclear attack against the target (Sagan
2002). Instead of realizing this dark future, the challenger offers to
forgo atomic weapons in exchange for concessions. The target may
consider complying with the challenger’s demands to avoid living
under the nuclear sword of Damocles. “In this fashion,” Christopher
Ford (2011: 145) concludes, “potential future nuclear weapons are
exploited in order to reap current security benefits.”

Scoping Out the Actors

This book focuses on the interaction between two types of actors:
great power sheriffs of the nonproliferation regime and nuclear
aspirants who leverage latency against them. The existing literature
identifies the incentives for great powers—notably the United States
and the Soviet Union—to prevent the spread of atomic weapons to
adversaries and allies alike (Coe and Vaynman 2015; Lanoszka
2018b; Miller 2018). I draw on this scholarship to explain why great
power opposition to proliferation makes them the prime targets for
compellence with nuclear latency. Recent research on nuclear
proliferation also unpacks variation in how states develop latent
capabilities. In an extension of this work, I show that nuclear
aspirants face different opportunities to leverage latency depending
on their proliferation strategy and relationship with the great power
—allies hedging in plain sight are not in the same position as
adversaries caught hiding nuclear facilities.

The Targets
Who are the primary targets of compellence with nuclear latency?
Not all nations are equally susceptible to this strategy. I assume
challengers only go after states with robust nonproliferation interests
—one cannot exploit the fear of the future if the target stops
worrying about the bomb. This scope condition matters because
proliferation need not cast a dark shadow over international affairs.
Some nations may expect war to be less likely when adversaries
shield themselves from existential threats with atomic arsenals
(Waltz 2002).6 Selective proliferation to allies or partners can also
seem useful in some situations, such as strengthening external
balancing coalitions or undermining powerful rivals (Coe and
Vaynman 2015; Kroenig 2009). Challengers need to target nations
who see considerable downsides from nuclear proliferation.
Great powers are ideal targets for two reasons. First, they face
strong incentives to oppose proliferation. As the most dominant
states in the system, great powers enjoy the ability to project
military force and shape outcomes across the globe.7 Yet atomic
weapons neutralize many of these advantages, making it harder for
great powers to do what they want with less capable states (Gavin
2015: 23). Weaker adversaries can employ atomic weapons to deter
great powers from attacking them, thereby opening up space to
pursue more aggressive foreign policies (Bell 2019). Nuclear-armed
allies become difficult to control, as they depend less on their
patrons for security (Gavin 2015: 22). The spread of atomic
weapons leaves great powers worse off with less military capability
and political influence. As a result, proliferation is a sensitive
pressure point where great powers are vulnerable to threats from
latent nuclear challengers.
 Second, opposition to the bomb leads great powers to act as
sheriffs who police the nuclear ambitions of potential proliferators.8
The stark power advantage enables sheriffs to wield three main
nonproliferation tools: (1) international institutions to monitor
nuclear programs and manage the spread of sensitive technology;
(2) coercive diplomacy to coax nuclear aspirants away from weapons
aspirations; and (3) preventive military strikes to stop proliferators
from acquiring the bomb (Brewer 2021; Gibbons 2022; Miller 2018).9
Sheriffs are susceptible to latent nuclear compellence because they
prefer to engage in coercive diplomacy before resorting to military
operations. This point seems to cut against the grain of power
transition theory, since marching toward the bomb creates
preventive motivations for war.10 Indeed, great powers possess the
military and intelligence capabilities to use force against weaker
proliferators. But bargaining with nuclear aspirants can offer a lower-
cost option to achieve nonproliferation goals.11
In essence, great power sheriffs are the prime targets because
they oppose proliferation yet often favor coercive diplomacy over
preventive war.12 They therefore create the market for proliferators
to trade away their weapons ambitions.

The Challengers
Who leverages latency against great powers? Nuclear aspirants are
likely to be selective about adopting this compellence strategy. Fissile
material production technology is expensive to develop and can
foment insecurity.13 States often launch nuclear projects to achieve
core national interests, such as making themselves more prosperous
with atomic energy or secure with nuclear weapons (Sagan 2011).
As a result, it makes little sense to accumulate latency for the sole
purpose of wresting concessions from great powers.14 Over the long
life span of a nuclear program, however, some states may face
incentives to turn this investment into a coercive instrument.
Drawing upon research about how states march toward the bomb, I
identify two general situations where compellence with nuclear
latency may be attractive.
First, some countries opt for compellence while building nuclear
infrastructure in plain sight. Hedgers develop latent capabilities for
ostensibly peaceful purposes. But they can sow doubt about their
future weapons intentions to put pressure on great powers. These
nuclear aspirants avoid telltale signs of military weaponization.
Instead, they often appear to be hedging their nuclear bets against
potential security risks, such as the rise of an adversary or ally
abandonment. Hedging can either be a deliberate strategy choice to
acquire—but not yet solve—all the technical pieces of the nuclear
jigsaw puzzle, as Ariel Levite (2003: 69) and Vipin Narang (2016:
117–20) find. Or it may just be the inadvertent byproduct of
developing dual-use nuclear technology with the potential to fulfill
both civilian and military ends, according to Itty Abraham (2006) and
Matthew Fuhrmann (2012).15
Both types of hedgers may find latent nuclear compellence to be
attractive. Keeping nuclear programs out in the open for great
powers to watch dampens the risk of preventive war (Bas and Coe
2016). The duality of nuclear technology helps hedgers protect
themselves under a veil of plausible deniability about civilian
applications (see also Hiim 2022). At the same time, the intrinsic
capacity of these nuclear programs to produce weapons often leads
sheriffs to worry about future proliferation aspirations. Hedgers can
prey upon this uncertainty to intimidate sheriffs with implicit
proliferation threats: “You know we have a nice peaceful nuclear
program here. It would be shame if someone happened to
weaponize it.” Alternatively, they can adopt a subtler coercive
approach via transactional diplomacy: “You seem worried about our
nuclear program. We can ease your concerns. But do us a favor,
though.” Hedgers offer to allay fears about possible weapons
intentions in exchange for concessions from great powers.
Second, other states leverage latency under duress after they are
caught in secret pursuit of nuclear weapons. The goal of hiding
nuclear activities, Narang (2016: 121) explains, “is to present the fait
accompli of a nuclear weapons capability before it is discovered or to
achieve at least sufficient progress to deter prevention.” But this
subterfuge often sparks an international crisis upon discovery. When
a hider is caught before the bomb, “Diplomatic or military
mobilization against it may be more likely because of the perceived
illegitimacy of hiding a nuclear capability,” Narang (2016: 121)
argues. Under mounting pressure from sheriffs, an exposed hider
faces incentives to transform its nuclear program from a liability into
a means of leverage. Compellence offers these states one way to
manage the consequences from exposure while extracting
concessions from sheriffs.16
The rub is that bargaining with nuclear latency is always a
second-best outcome for hiders who originally wanted the bomb.
Exposure marks an inflection point in the evolution of the nuclear
program where survival becomes the paramount goal. This shift
away from weapons acquisition matters because it shapes the
purpose of compellence. Hiders now want to protect themselves and
their nuclear assets from punishment while trying to get the best
deal possible with sheriffs. Their compellent demands tend to focus
on ending economic sanctions imposed over the hidden nuclear
program and making nonproliferation promises conditional on
material rewards. Some leaders may use diplomacy as a ruse to buy
time, holding out hope that they can resume the quest for the bomb
later after the crisis subsides. The outcome of negotiations can
shape whether they go back to the pursuit of weapons or abandon
the quest altogether.
The transition from hiding to leveraging latency also does not
happen overnight. It tends to be a messy multiyear process whereby
leaders muddle through various responses—notably deception and
resistance—before opting for compellence. In contrast to hedgers,
hiders must reconfigure the technical parameters of the nuclear
enterprise to support the new survival strategy. Some of the
investments made for pursuing actual weapons no longer make
sense when it comes to leveraging latency in a more calibrated
manner. Domestic politics can further complicate the process as elite
actors vie to retain influence over nuclear technology projects. In the
time period after nuclear exposure, compellence may not be the
immediate first choice for many hiders. But it can be a viable fallback
strategy once other options fail.
Beyond these pathways to compellence, the broader political
relationship between challengers and sheriffs shapes distinct uses of
the strategy. Allies and adversaries often want to extract different
political, economic, and military concessions from great powers
(Ford 2011: 145; Levite 2019: 26–27). For an ally protégé, the
capacity to “exit” the alliance with an independent nuclear force may
provide a useful means to shore up security commitments or wrest
other foreign policy concessions from the great power patron
(Castillo and Downes 2020; Lanoszka 2015: 138). Leveraging latency
can be a strategy for the protégé to resolve divergent interests
within an otherwise advantageous alliance system.17 By contrast,
adversaries tend to face more existential threats to their survival
from great powers, especially if they are caught hiding nuclear
programs. Negotiations help them ward off conflict, alleviate
economic sanctions, or protect the underlying nuclear infrastructure.
In sum, hiders and hedgers sometimes find compellence with
latency to be an alluring strategy as they develop nuclear programs,
albeit for different reasons. Allies and adversaries also leverage
latency in distinct strategic contexts to compel different types of
concessions from great powers. All challengers pursue the same
basic logic of compellence as they attempt to make threats and
assurances credible. But when does this form of compellence work?

Surveying Compellence Outcomes

Table 1.1 identifies the countries that have pursued compellence
with nuclear latency against nonproliferation sheriffs throughout the
nuclear age. For a country to be included, it needs to do more than
just threaten to build atomic weapons. Explicit or implicit
proliferation threats must be linked to clear demands for the sheriff
to change the status quo. This extension of Todd Sechser’s (2011)
Another random document with
no related content on Scribd:
työkseen hommata kirjoitusneuvot Rocille, joka rupesi heti laatimaan
kirjelmää, millä toivoi pelastavansa nahkansa.

Lahdelle tullessaan oli Roc nähnyt ison ranskalaisen laivan

ankkurissa jonkun matkan päässä satamasta, ja hän laati nyt
kirjeensä siten, kuin olisi se tullut tuon laivan kapteenilta. Kapteenin
nimissä hän osoitti kirjeen kuvernöörille ja mainitsi kuulleensa tämän
vanginneen ja aikovan piammiten teloittaa eräitä rannikkoveljeksiä,
joita kohtaan hän — kuten ranskalaiset tähän aikaan ylipäänsä —
tunsi harrasta mielenkiintoa. Tästä mutkattomasta menettelystä
harmistuneena uhkasi ranskalainen kapteeni — yhäti Rocin käden
kautta — että jos noille kelpo miehille, jotka eivät ainakaan tällöin
olleet tehneet pahaa kellekään, tapahtuisi mitään vääryyttä, hän
osoittaisi aivan yhtä suurta armottomuutta jok'ainoalle
espanjalaiselle, joka konsanaan joutuisi hänen käsiinsä. Ja vielä
pitemmällekin uskalsi urhea kirjoittaja mennä: hän vannoi sielunsa
autuuden kautta, että ranskalaiset ja bukanierit yhdistetyin voimin
kostaisivat kuvernöörin tihutyön niin hyvin Campeachyn kaupungille
kuin kaikille kohtaamillensa espanjalaisille laivoille. Kun orja palasi
Rocin luo, antoi tämä hänelle kirjeen sekä seikkaperäisiä neuvoja,
mitä hänen sillä oli tehtävä. Hänen oli varustettava itselleen niin hyvä
valepuku, ettei herättäisi kenenkään huomiota, sitten yöllä lähdettävä
ulos kaupungista ja palattava varhain aamulla ja sanoa, että tuon
ranskalaisen laivan väki oli jättänyt tämän kirjeen hänen
tuotavakseen kuvernöörin omaan käteen.

Orja suoritti osansa mahdollisimman hyvin. Huomenissa, päivän

koittaessa, hän ilmestyi jälleen kaupunkiin märkänä ja rannikon liejun
tahraamana, ja hänet laskettiin ilman epäilyksiä sanomineen
kuvernöörin puheille. Täytettyään täten tehtävänsä hän esiytyi
vankilassa taas halpa-arvoisena orjana, jonka toimena oli kantaa
ruokaa vangeille.

Kuvernööri luki saamansa kirjeen hyvin sekavin tuntein; hän tiesi,

että sataman edustalla ankkurissa lepäävä ranskalainen laiva oli iso
ja hyvin asestettu, eikä hän muutenkaan erittäin rakastanut
ranskalaisia aluksia. Kerran ennen oli pieni ranskalais-englantilainen
sissilaivasto valloittanut kaupungin ja pidellyt sitä hyvin pahasti, eikä
kuvernööri mielellään suonut samanlaista tapausta uusiutuvaksi.
Kaupungissa ei tällöin sattunut olemaan erityisen voimakasta
espanjalaista suojelusvartiota; eikä voinut arvatakaan minkälainen
sissilaivasto saattaisi laskea satamaan, jos tulisi tiedoksi, että
kuuluisa Roc oli saanut surmansa Campeachyssa. Tavatonta oli, että
vangilla sattui olemaan niin mahtavia ystäviä aivan lähellä, jonka
vuoksi kuvernööri otti Rocin asian perin pohjin harkittavakseen.
Muutaman tunnin pohdinnan jälkeen hän päätti parhaaksi päästä
Rocista erilleen niin pian kuin mahdollista. Hän tunsi olevansa aivan
samassa asemassa kuin mies, joka on varastanut karhunpennun ja
sitten kuulee emäkarhun karjunnan metsän pimennosta. Niinkuin
tämä nakkaa sukkelasti saaliinsa sylistään ja jatkaa matkaansa
aivan kuin ei tietäisi metsässä karhuja olevankaan, niin tunsi
kuvernöörikin turvallisimmaksi kohdella pelättyä rosvoa tavalla, joka
ei aiheuttaisi kostotoimenpiteitä hänen ystäväinsä taholta.

Roc ja hänen miehensä kirvotettiin siis kahleista ja vietiin

kuvernöörin eteen, joka sanoi heille, että koska heitä ei oltu tavattu
missään pahanteossa, niin päästettiin heidät nyt vapauteen ja
kuljetettaisiin Englantiin — kumminkin sillä ehdolla, että he tästä
lähin heittäisivät sissitoimen sikseen ja rupeisivat rauhallisiksi
kansalaisiksi siinä siivossa ammatissa, minkä kukin itselleen valitsisi.
 Siihen ehtoon Roc ja hänen miehensä suostuivat tietysti iltistään.
He lupasivat pyhästi luopua merirosvoudesta ja astua mitä pikimmin
hyveen ja kansalaiskunnon leveille laduille. Satamassa oli laiva
lähdössä Espanjaan, ja siinä myönsi kuvernööri heille vapaan
matkan valtameren toiselle puolelle. Epäilemättä olisivat sissit
mieluummin lähteneet ranskalaisella laivalla; mutta taivutettuaan nuo
yhteiskunnan hylkiöt elämänparannukseen ei kuvernööri halusta
sallinut heidän heti joutua sellaisten arveluttavien veikkojen seuraan
kuin ranskalaiset; eikä Roc myöskään sen pitemmältä asiasta
puhunut, sillä hän arvasi, kuinka hämilleen ranskalainen kapteeni
tulisi, jos kuvernööri olisi vedonnut tältä muka saamaansa
kirjeeseen.

Valtamerimatkalla Roc säilytti hyvätuulisuutensa, sillä hän tiesi sen

olevan tarpeen: hän ei hairahtanut kortinpeluuseen, ei ylenjuomiseen
eikä humalaisen rähinään. Päinvastoin hän osoitti olevansa niin
kunnollinen ja altis merimies, että kapteeni salli hänen ottaa osaa
laivaväen töihin. Roc osasi paljon muutakin kuin murhata ja ryöstää;
intiaaneilta hän oli oppinut pyytämään kaloja jousella ja nuolilla, ja
matkalla meren yli istui hän kaikkina vapaahetkinään ylhäällä rikissä
ja ammuskeli vedenpintaan kohoavia kaloja. Saaliinsa hän myi
laivan päällystölle, ja sanotaan hänen tällä tapaa ansainneen
kokonaista puolikolmatta tuhatta markkaa. Jos se on totta, niin oli
kalaruoka siihen aikaan perin kallista; mutta se osoittaa toiselta
puolelta, että jos Rocilla olisi ollut halua antautua kunnialliseen
ammattiin, olisi hän kalanpyynnillä ansainnut enemmänkin kuin
jokapäiväisen leipänsä. Joka tapauksessa hän hyvällä
käyttäytymisellään sai aikaan, että häntä ja hänen miehiään laivalla
kohdeltiin mitä parhaiten.
 Mutta kun tämä seurue elämänparannusta tekeviä merirosvoja oli
päässyt Espanjaan ja omiin valtoihinsa, muistivat he yhtä vähän
Campeachyssa vannomaansa valaa kuin mitä muita sissielämässä
tekemiään kelpo päätöksiä hyvänsä. Heillä ei tosin ollut laivaa eikä
varojakaan sen ostoon; mutta tavalla tai toisella hankkivat he
itselleen uudestaan ylipääsyn Länsi-Intiaan ja esiytyivät pian
Jamaikassa yhtä korskeina ja verenhimoisina bukaniereinä kuin
konsanaan aikaisemmin.

Roc ei ollut ainoastaan luopunut kaikesta elämänparannuksesta,

vaan päättänyt alkaa sissitoimen vielä paljon suuremmassa mitassa
kuin koskaan ennen. Sitä varten hän oli liittoutunut erään vanhan
ranskalaisen bukanierin kanssa, jolla oli kuvaava liikanimi Tributor
(Pakkoveron-kiskoja); ja kohtapa molemmat toverit olivat haalineet
ympärilleen lukuisan joukon saaliinhimoisia veikkoja, joiden kanssa
lähtivät valloittamaan muuatta espanjalaista siirtolakaupunkia.
Menetettyään kaikki ennen kokoomansa rikkaudet ja oltuaan niin
kauan pakotettu tulemaan toimeen vaivaisella kalanpyynnillä, hehkui
uljas sissimme halusta päästä yhdellä reimalla iskulla ansaitsemaan
sitä enemmän. Jos se onnistui, voi hän korjattuaan sissikunniansa
ajatella vetäytymistä viisaan lepoon.

Kaupunki, jonka kimppuun Rocin ja Tributorin hyppyset syhyivät,

oli nimeltään Merida ja sijaitsi Yukatanin niemimaalla. Vaikka yritys
olikin rohkea, jopa kovin uskallettukin, niin olivat he kumpikin miehiä
sitä toimeenpanemaan. Roc oli aikoinaan virunut Meridankin
vankityrmässä, ja tuntien siis ainakin osaksi kaupunkia luuli hän
heidän voivan rauhassa nousta maihin jonnekin ylemmäksi
rannikolle ja sitten epäluuloja herättämättä lähestyä kaupunkia maan
puolelta. Jos se kävi päinsä, oli heidän helppo yllättää pahaa-
aavistamaton varusväestö, surmata se viimeiseen mieheen saakka
ja sitten ruveta kaupungin herroiksi.

Mutta jo alussa meni heidän aikeensa myttyyn; heti heidän maihin

noustuaan keksivät heidät muutamat intiaanit, jotka riensivät
Meridaan lennättämään sanaa uhkaavasta vaarasta. Kun siis Roc
tovereittensa kanssa läheni kaupunkia, oltiin siellä jo varailla ja
valmiit antamaan heille lämpimät tervetuliaiset: varusväki oli aseissa,
tykit ladatut ja kaikki kaupunkiin johtavat tiet ja polut vartioituja. Mutta
sekään ei peloittanut sissejä; he kävivät yhtä tuimasti ryntäämään,
kuin olivat tottuneet merellä iskemään kiinni espanjalaiseen
aarrelaivaan. Pian he saivat kumminkin havaita, että maataistelu on
hiukan toisenlaista kuin merikamppailu. Jälkimmäisessä sattuu peräti
harvoin, että hyökkääjäin kimppuun käydään takaapäin; siksipä
olivatkin Roc ja hänen väkensä perin ikävästi yllätettyjä, kun metsien
kautta kiertänyt ratsuväkiparvi odottamatta iski heihin kiinni
selkäpuolelta. Jouduttuaan varusväen raehaulia syytävien tykkien ja
muskettien ynnä ratsumiesten pitkäin keihäiden ja tapparain väliin
olivat sissit ilmeisessä rotanloukussa, eikä heidän täydellinen
tappionsa odotuttanut kauan. Tributor ja suuri joukko sissejä sai
surmansa, ja Roc, tuo kuuluisa Brasilian Roc, häpäisi nimensä
surkealla tavalla.

Tämä ikimuistettava tapaus vaikutti kerrassaan tärisyttävästi

Juhana Esquemelingiin, jolla oli tietona Meridan tapahtumat ja joka
on mistäkin laveasti kertonut historiassaan. Hän ei olisi osannut
ajatellakaan, että hänen ihailtu sankarinsa Roc — Brasilian Roc —
kehtasi häpeällisellä paolla pelastaa nahkansa löylystä, jossa oli
pahoin saanut selkäänsä, jättäen toveriensa raadellut ruumiit
tappotanterelle. Hän oli ollut niin vakuutettu tämän urhon
voittamattomuudesta ja ainakin hänen lannistumattomasta
tarmostaan, että hän aivan masentuneena ja ikäänkuin
persoonallisen hävyntunnon valtaamana aivan lyhyesti kertoo, miten
Roc katalasti käänsi selkänsä samalla kertaa entisille periaatteilleen
kuin voitollisille vihollisilleenkin. Ja tämän paon jälkeen hurjapää
kerskuri katoaa kerrassaan hänen historiastaan. Toiselta taholta
tiedämme hänen edelleenkin eläneen Jamaikassa ja arvatenkin
jatkaneen epävakaista ammattiaan; mutta Juhana Esquemeling ei
sanallakaan enää mainitse hänen vastaisista urhotöistään.

XI luku.

TAISTELUTAVAT MUUTTUVAT.

Epävarmuus Länsi-Intian asioissa rupesi suuresti huolettamaan

Espanjan hallitusmiehiä. He olivat löytäneet uuden maanosan,
ottaneet sen haltuunsa ja tavanneet siellä rajattomia aarteita joka
laatua, joita he hyvin kipeästi tarvitsivatkin. Näitä aarteita kuljetettiin
Espanjaan niin pian kuin niitä oli saatu kiskotuksi irti onnettomilta
alkuasukkailta ja kootuksi rannikolle lastausvarastoihin; ja kaikki olisi
käynyt niinkuin pitikin, jollei odottamatta olisi noussut mitä
tuntuvimmaksi esteeksi lukuisa joukko laeista piittaamattomia
miehiä, jotka oikeastaan muodostivat erityisen kansakunnan ja jotka
jatkuvasti pitivät pyhimpänä pyrintönään anastaa espanjalaisilta
kaiken sen, mitä nämä olivat saaneet anastetuksi intiaaneilta.
Englannin, Ranskan ja Hollannin hallitukset elivät ylipäätään
rauhassa Espanjan kanssa; mutta samalla ne valitettavasti myöskin
tyytyivät kaikessa rauhassa katselemaan, miten niiden valtikan alta
lähteneet merimiehet yhtyivät nujertamaan Espanjan merenylistä
kauppaa — tosin sangen yksipuolista kauppaa, se täytyy myöntää.
 Eikä Espanjaa hyödyttänyt mitään, vaikka valittikin naapurimaiden
hallituksille niiden kansallisuutta olevien bukanierien röyhkeydestä.
Ne näet eivät panneet rikkaa ristiin estääkseen niiden satamista
lähteneiden sissien rosvotoimia. Espanja sai yksinään koettaa
parastaan näiden ryöstönhalun hillitsemiseksi ja rankaisemiseksi.
Sissit olivat yhtä liukkaita kuin uhkarohkeitakin, ja vaikka
espanjalaiset kävivät säännöllistä merisotaa niitä vastaan, näytti
niiden luku vain lisäytyvän eikä vähenevän. Joka kerta kun
espanjalainen kauppalaiva oli vallattu ja sen kullat, hopeat ja kalliit
ryydit viety Tortugaan tahi Jamaikaan jaettavaksi hurjain vekkulien
kesken, kasvoi innostus tuohon tuotteliaaseen ammattiin yhä
suuremmaksi rannikkoveljesten kesken ja yhä laajemmalle ulottui
sitä harjoittavien toiminta. Englannista ja Ranskasta lähti yhä uusia
nopeakulkuisia aluksia näille vesille, tuoden mukanaan hyökkäys- ja
puolustusasemia hyvin, mutta siveellisillä periaatteilla ja koetellulla
kansalaiskunnolla sitä kehnommin varustettuja seikkailijoita; ja
Espanjan Länsi-Intiassa liikkuvat sotalaivat huomasivat piankin, että
niitä vastassa toimi monessa suhteessa sangen säännöllinen ja
itsenäinen merivalta.

Bukanierit eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet mitään mahtia

tahi vanhoja hyviä tapoja; lainkaan välittämättä merisodan laeista voi
vallan pikkuruinen pursi hyökätä ison sotalaivan kimppuun ja — sen
pahempi — enimmäkseen vallatakin sen. Ja joka suhteessa alkoi
Espanja huomata joutuneensa siihen ikävään asemaan, että se toimi
vain tavaranhankkijana kaikkien kansallisuuksien henkipatoille
merenkulkijoille.

Tajuten, ettei voinut lainkaan vähentää sissialusten lukua, päätti

Espanja vähentää omain, aarteita kuljettavani laivainsa lukua.
Kauppatavarain ja jalometallien tuonnissa Amerikasta emämaan
satamiin tapahtui järjestelmällinen muutos. Lasteja keskitettiin
yhteen muutamiin harvoihin varastoihin; ja mitä ennen oltiin kuljetettu
kolmella laivalla, se koottiin nyt yhteen ainoaan isoon laivaan, joka
oli sekä asestuksen että miehistön puolesta niin hyvin varustettu kuin
suinkin, jotta yritteliäät sissit mikäli mahdollista turhaan polttaisivat
näppinsä sen kylkiä vastaan. Hyvin usein tästä menetelmästä olikin
toivottu hyöty, vaikka rosvot välistä kokoutuivat ahdistamaan
sellaista mahtialusta niin lukuisin parvin ja niin tulisella vimmalla, että
onnistuivat saamaan sen käsiinsä, jolloin heidän saaliinsa oli
suurempi kuin he ennen olivat osanneet uneksiakaan. Mutta tämä
tapahtui verraten harvoin, ja jonkin aikaa voivat espanjalaiset
kuljettaa julman ryöstöhalunsa tuotteita jotenkin turvallisesti
kotimaahan.

Toiselta puolen tämä menetelmä aiheutti muutoksen myöskin

sissien sodankäynnissä. Kun kullankaivajat eivät enää löydä
ikävöimäänsä keltaista metallia jokien pohjalta ja tavallisista
huuhtomoista, käyvät he niiden vuorien kimppuun, joista joet
irroittavat kultamurusensa, murskaavat kalliojärkäleitä hienoksi ja
etsivät saalistaan itse sen alkulähteistä; samalla tapaa bukanierit,
nähdessään turhiksi yrityksensä riistää espanjalaisilta saaliin
merenylisellä matkalla, ryhtyivät nyt anastamaan sitä
varastopaikoilta ennen laivoihin lastaamista.

Tämä uusi menettelytapa pakotti heitä puolestaan liittymään

yhteen isolukuisiksi parviksi, oikeiksi partionkävijäsotajoukoiksi, jotka
kaikkein pelätyimpäin päällikköjen johdolla kävivät järjestelmälliseen
hyökkäys- ja ryöstösotaan Espanjan amerikkalaisia Kaupunkeja ja
siirtoloita vastaan. Sangen monet näistä Espanjan rikkauksien
lastauspaikoista olivat linnoittamattomia ja suojattomia, ja usein
kukistuivat varustetutkin paikat bukanierien vimmaisista ryntäyksistä.
Ne ryöstämiset, joukko— surmat, polttamiset ja kaikenlaiset
julmuudet, joita maankamaralla ruvettiin harjoittamaan, veivät kohta
voiton kaikista aikaisemmin merellä toimeenpannuista. Taisteluun
osaaottavain joukkojen luku, saaliin runsaus ja hävityksen vimma
olivat tietysti paljon suuremmat maakuin merisodassa; edellisessä
sodankäynti tapahtui verrattomasti suuremmissa mittasuhteissa.
Sisseistä tuli uskaliaimpia ja julmimpia valloittajia mitä historia
tuntee. Heitä eivät sitoneet mitkään lait, eivät yleiset siveyssäännöt
eivätkä vakiutuneet sodankäyntitavat. He eivät säälineet eivätkä
säästäneet niin mitään, eivät edes itseäänkään, ja menettelivät joka
suhteessa aivan kuin villipedot — paitsi siinä, että villipedotkin saaliin
tapettuaan ja suuhunsa ahmattuaan käyvät hyväksi aikaa
lepäämään ja sulattamaan ruokaansa. Mutta sissit eivät joutaneet
lepäämäänkään; kerrallinen syönti antoi heille vain uutta ruokahalua.

Oli ajankohtia, jolloin sekä hengen että omaisuuden puolesta

tuntui turvallisemmalta purjehtia meren poikki sissialuksella kuin
espanjalaisella kaljaasilla, tahi asua jossakin sivistymättömässä
yhdyskunnassa Tortugassa tai Jamaikassa, kuin uskaltaa asettua
hyvin järjestettyyn ja hallittuun espanjalais-amerikkalaiseen
kaupunkiin, jolla oli virkamiehensä, vallituksensa ja varusväkensä.

Peräti omituinen sissiyhteiskunta, oikea rosvokansa syntyi noilla

kaukaisilla vesillä ja rannoilla, jonka yksilöt lisäytyivät kuin sienet
sateen jälkeen; kaikilla ainoana tarkoituksena ja elintehtävänä riistää
toisilta riistäjiltä niiden saalista, ja menestyen merkillisessä
ammatissaan niin, että uhkasivat riistää näiltä kaiken sen, mitä ne
verellä ja julmuudella olivat onnistuneet pusertamaan esiin Amerikan
neitsyellisestä maakamarasta ja sen poloisilta asujilta. En tiedä,
muodostuiko uusia yhdyskuntia vuorostaan riistämään verin
tahrattua saalista näiltä toiskäden ryöväreiltä; mutta varma on, että
jos sellaisia olisi syntynyt, olisi niiden jäsenillä ollut perin runsaat
varat jaettavanaan.

XII luku.

TARINA JULMASTA L'OLONAIS'STA.

Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka bukanierien voima

viimein kasvoi niin väkeväksi, että uuden maailman aarteilla lastatun
espanjalaisen laivan oli arveluttava yrittääkään Karaibin mereltä
Atlantille, ja kuinka tästä johtuvan saaliin vähenemisen takia sissien
oli pakko muuttaa sodankäyntiään: espanjalaisten alusten sijasta
koettaa sotilaallisesti järjestetyin partiojoukoin valloittaa
rannikkokaupunkeja, himotun saaliin varastopaikkoja.

Näiden maajoukkojen johtajain keskuudessa teki itsensä erittäin

mainituksi muuan täydellinen hirtehinen nimeltä Frans L’Olonais,
joka, kuten nimestäkin näkyy, oli syntyjään ranskalainen. Noina
aikoina oli tavallista, että sotapalvelukseen vietiin väkisin sellaisia
raukkoja, jotka eivät olleet kyenneet pitämään huolta itsestään ja
omista asioistaan. Kovaonnisia velallisia ja muita ihmispoloisia
myivät heidän velkojansa ja oikeudenomistajansa aivan kuin orjia
sotilasvärvääjille ynnä muille inhimillistä työvoimaa tarvitseville.
Usein oli ainoana erotuksena isännän ja orjan välillä vain se, että
edellisellä oli rahaa, jälkimmäisellä ei ollenkaan. Poikia ja tyttöjä
myytiin määrätyiksi vuosiksi palvelemaan ruokapalkalla uusia
isäntiään. Sellainen ostokki oli L’Olonais’kin, jonka isäntänsä vei
monien muiden onnettomuustoverien mukana Länsi-Intiaan. Siellä
hän eli täydellisessä orjuudessa mieskuntoisuuteensa asti, jolloin
kauppakirjan mukaan isännän hallintovalta taukosi, ja Frans
L’Olonais'sta tuli pian vapain ja riippumattomin ihmisolento mikä
maankamaralla milloinkaan on astuskellut.

Hän aloitti itsenäisen elämänuransa Hispaniolan (Haitin eli San

Domingon) saarella, pitäen ammattinaan nautakarjan pyytämistä ja
teurastamista, siis bukanierinä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mutta kuten useimmat ammattitoverinsa rupesi hänkin pian sissiksi
ja palveli aluksi tavallisena merimiehenä heidän laivoillaan. Tässä
toimessa hän osoitti niin suurta kelpoisuutta ja uljuutta, että muuan
Tortugan sissipäälliköistä antoi hänelle laivan miehistöineen, jolla
hän pääsi aloittamaan liikeasioita omaan lukuunsa. L’Olonais'n
sissiura oli muuten samanlainen kuin useimpain muidenkin
senaikuisten bukanierien, paitsi että hän osoitti vangiksi saamiaan
espanjalaisia kohtaan vallan tavatonta julmuutta, joka kaipaa
vertaansa noidenkin päiväin verihistoriassa. Vallattuaan
espanjalaisen laivan nautti hän yhtä paljon vankiensa kidutuksesta
ennen niiden lopullista kuolemaa kuin anastetun saaliin
arvioimisesta. Hän hankki itselleen pian sellaisen julmurin maineen
koko Länsi-Intiassa, että espanjalaisten laivain miehistöt, joiden
kimppuun tämä peto ihmishahmossa kävi, mieluimmin ottivat
kuoleman vastaan laivansa kannella tai merenpohjassa, kuin
vahingossakaan antautuivat L’Olonais'n käsiin.

Kaikki raakalaisuus, julmuus ja kataluus, mitä yksityisinä piirteinä

esiytyi kaiken maailman merirosvoissa, näytti yhtyneen ja
personoituneen tämän hirtehisen olemuksessa. Hän ei ollut niin uljas
ja joka suhteessa kykenevä mies kuin Brasilian Roc, jota voi pitää
sissin puhtaimpana tyyppinä ja tavallaan todellisena sankarina.
Lyhyessä ajassa vakiinnutti L’Olonais maineensa aikakautensa
verenhimoisimpana ja konnamaisimpana merirosvona. Mutta sitten
sattui kovaksi onneksi hänen laivansa tekemään haaksirikon lähellä
Campeachyn kaupunkia. Hän ja hänen miehensä pelastuivat
turvallisesti maihin; mutta pian keksivät muutamat kaupunkilaiset
heidät ja kiidättivät sanan varusväelle, joka lähti rosvoja vastaan ja
hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuima ottelus syntyi, mutta
espanjalaiset olivat ylivoimaiset ja pääsivät voitolle. Rosvoista saivat
useat surmansa, ja jäljelle jääneet ja haavoittuneet otettiin vangiksi.

Haavoitettujen joukossa oli L’Olonais’kin; mutta tietäen, että jos

hänet tunnettiin, voisi hän kaikista vähimmin odottaa armoa, ryömi
hän piiloon pensaikkoon, sekoitti hiekkaa haavoista vuotavaan
vereensä ja tahrasi sillä kasvonsa. Siten onnistui hänen pettää
espanjalaiset, niin että nämä taistelukenttää tarkastaessaan luulivat
häntäkin joksikin alhaisarvoiseksi surmatuksi rosvoksi ja jättivät
hänen ruumiinsa rauhaan.

Sotilaiden lähdettyä vankeineen kaupunkiin nousi kuolleeksi luultu

ruumis pikaisesti pystyyn ja pakeni metsään, missä pysyttelihen niin
kauan kuin hänen haavansa paranivat ja sallivat hänen jatkaa
matkaa pitemmälle. Hän riisui päältään isot merisaappaansa,
pistoolivyönsä ja muut sissitamineet ja täydensi kehnoa ulkoasuaan
muutamasta köyhästä intiaanimajasta varastamallaan vaipalla ja
hatulla sekä alkoi sitten urheasti astella kaupunkia kohti. Hän näytti
vallan tavalliselta maankulkijalta, ja vartijat päästivät hänet ilman
muuta sisään. Hän löysikin pian suojaa päänsä päälle ja vähän
ruokaa syödä ja alkoi koteutua Campeachyn hyvässä kaupungissa.

Kaupungissa vallitsi suuri riemu merirosvoista saadun voiton takia,

ja L’Olonais yhtyi yleiseen iloon, varsinkin kun sai tietää oman
arvoisan persoonansa suureksi osaksi aiheuttaneen sen.
Viranomaiset olivat näet ankarasti tutkineet vankityrmään
työnnetyiltä sisseiltä heidän päällikkönsä kohtaloa; ja kun nämä
yksin suin vakuuttivat tämän saaneen surmansa taistelussa, oli
ihastus tuon pelätyn roiston kuolemasta rajaton. Sitä pidettiin taivaan
voimien persoonallisena kosketuksena hurskaan kaupungin asioihin;
ilotulia poltettiin, riemuvirsiä laulettiin ja kaupungin kaikissa kirkoissa
pidettiin kiitosjumalanpalveluksia.

Tämä oli kaikki L’Olonais'n mieleen, hän liittyi nuorukaisten ja

neitojen joukkoon tanssimaan ilovalkeiden ympärillä ja avusti
kauniilla bassoäänellään kuorolauluissa, joissa hänen perin
ansaittua kuolemaansa ja häntä odottavaa iankaikkista tuomiota
jylhästi kuvattiin. Mutta L’Olonais ei tyytynyt pelkkiin
riemuhypähdyksiin ja niiden hänessä synnyttämiin
turvallisuudentunteisiin. Hän teki tuttavuutta moniaiden orjuuteen
joutuneitten englantilaisten kanssa; ja huomaten nämä
tyytymättömiksi kovaan kohtaloonsa uskalsi hän kertoa heille
olevansa äskeisestä taistelusta pakoonpäässyt merisissi sekä tarjosi
heille vapautta ja rikkautta, jos yhtyisivät hänen tekemäänsä
suunnitelmaan. Hän olisi kyllä helposti päässyt yksin lähtemään
kaupungista, mutta hänen luontoisensa mies ei tahtonut olla tyhjin
toimin. Hän tarvitsi aluksen, jolla voi taas aloittaa vaarallisen
ammattinsa, ja miehiä sitä hoitamaan. Niinpä hän taivutti orjat
varastamaan pienen purren, ja siinä lähti seurue yöpimeässä
turvallisesti Campeachystä ja ohjasi kulkunsa Tortugaa kohden, joka
— kuten olemme kertoneet — oli bukanierien pääkortteeri,
"kaikenlaisten ihmiskunnan hylkiöiden tyyssija ja merirosvouden
harjoituskoulu".

XIII luku.
KUOLLEISTA NOUSSUT L'OLONAIS.

Tortugan rantaan palaava sissi herätti yleistä hämmästystä

entisissä tovereissaan, jotka olivat luulleet hänen saaneen surmansa
Campeachyn verilöylyssä.

Hän oli tosin aivan pennitön, mutta hänelle ominaisen

taivuttelukyvyn avulla onnistui hänen saada haltuunsa isonlainen
alus, jonka hän miehitti jumalattomimmalla valikoimalla konnia ja
hirtehisiä, mikä milloinkaan on laivan kantta polkenut.

Perehdyttyään äskeisessä ottelussa hyvin maataisteluun ei hän

nyt lähtenytkään merelle laivoja vaanimaan, vaan ohjasi aluksensa
muuatta Kuban pohjoisrannikolla olevaa pienoista siirtolaa kohti
nimeltä De los Cayos, josta hän arveli helposti saavansa hyvän
saaliin. Siellä asui uutteria tupakka-, nahka- ja sokerikauppiaita,
joiden omituinen lastaustapa lupasi L’Olonais'lle menestystä. Meri
sen paikan edustalla oli hyvin matalaa, niin etteivät isot laivat
päässeet lähelle rantaa, vaan oli tavarat kuljetettava pienillä soutu- ja
purjeveneillä niihin. Kun rosvo ei uskaltanut purjehtia suoraan
satamaan, luovi hän rannikolla jonkun matkan päässä ja aikoi
anastaa muutamilta kalastajilta heidän veneensä lähestyäkseen niillä
kaupunkia. Mutta kalastajat tunsivatkin hänen aluksensa
rosvolaivaksi, jopa eräät, jotka ennen olivat nähneet L’Olonais'n,
tunsivat hänet itsensäkin sen kannelta. He soutivat kiireen vilkkaa
kaupunkiin ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta, ja sieltä lähetettiin
heti sana saaren kenraalikuvernöörille Havanaan, että julma
merirosvo L’Olonais oleskeli laivallaan lähellä siirtolaa, jonka
kimppuun hän epäilemättä aikoi käydä.
 Saatuaan tämän yllättävän sanoman oli kenraalikuvernöörin
vaikea uskoa sitä todeksi. Olihan Campeachysta tullut luotettava
tieto L’Olonais'n kuolemasta, ja Havanankin asukkaat olivat jo
pitäneet riemujuhlaa sen johdosta. Kuullessaan, että tuo Länsi-Intian
vitsaus sittenkin oli elossa ja aikoi hyökätä rauhallisen pikku kylän
kimppuun hänen omalla saarellaan, tuli ylin hallitusmies täyteen yhtä
paljon ihmetystä kuin raivoa; mutta ollen sukkelatoiminen mies hän
päätti ottaa härkää sarvista kiinni ja varusti hyvin asestetun ja
miehitetyn laivan purjehtimaan suoraa päätä De los Cayosiin,
kieltäen sen kapteenia palaamasta takaisin, ennenkun oli hävittänyt
maan päältä koko rosvojoukon, lukuunottamatta sen johtajaa. Tämä
ihmiskunnan iljetys oli tuotava Havanaan kenraalikuvernöörin itsensä
tuomittavaksi. Käskyjensä pikaista toimeenpanoa varten pani
kenraalikuvernööri mukaan jättimäisen neekeripyövelin, jonka oli
määrä hirttää rosvot.

Espanjalaisen sotalaivan saapuessa De los Cayosiin oli sen

tulosta tietämätön L'Olonais jatkanut varustelujaan siirtolan
valloittamiseksi. Hän oli hankkinut käsiinsä kaksi isoa
intiaanikanoottia, joilla hänen miestensä oli määrä soutaa rantaan.
Mutta nyt muuttui tilanne ja sen myötä hänen suunnitelmansakin.
Tavallinen seikkailija, joka aikoessaan kahdella soutuveneellä vallata
suojattoman pikku siirtokunnan yht'äkkiä näkeekin sen turvaksi
tulevan ison sotalaivan tykkeineen ja muskettisotureineen, olisi
kiiruimmiten koettanut niin pian kuin suinkin etäytyä koko Kuban
rannikolta. Mutta senaikuiset sissit tuntuivat hyvin vähän välittävän
olosuhteiden äkillisistä muutoksista. Heistä oli vallan samantekevää,
oliko vihollinen, jonka kimppuun oli käytävä, voimiltaan heitä
heikompi tai väkevämpi: kun tuli tapella, niin tapeltiin!
 Luonnollisesti ei L’Olonais enää voinut salavihkaa soutaa
kaupunkiin ryöstöä aloittamaan niinkuin oli aikonut; mutta
päämääräänsä ei hän silti ajatellutkaan heittää. Kun espanjalainen
sotalaiva asettui hänen ja saaliin väliin, tahtoi hän raivata sen
tieltään, jos suinkin kävi päinsä.

Tällöin oli hänen pakko turvautua sotajuoneen, ja samoin hän

tarvitsi isompaa miesvoimaa kuin hänellä oli käytettävänään.
Senvuoksi hän otatti kiinni moniaita rannikolla kalastavia miehiä ja
panetti ne molempiin kanootteihin soutamaan. Sitten pimeän tultua
hän antoi veneiden hiljalleen liukua sotalaivaa kohti. Tämä lepäsi
ankkurissa vähän matkan päässä rannasta; ja kun sen kansivahti
kello kahden aikaan aamuyöstä näki parin kanootin ilmestyvän
pimeästä, luuli hän niitä rannikon kalastajaveneiksi. Hän pysähdytti
ne huudollaan ja tiedusti, tiesivätkö niiden soutajat mitään lähistöllä
väijyvästä sissilaivasta. L’Olonais arvasi, että hänen ja hänen
miestensä vieras puheenparsi ilmaisisi heidät, ja senvuoksi hän
käski erään vangitsemansa kalastajan vastata, etteivät he olleet
nähneet mitään sissejä; jos näitä olisikin ollut tienoilla, olivat ne
arvatenkin puittaneet tiehensä kuultuaan espanjalaisen sotalaivan
saapumisesta. Sitten sallittiin kanoottien mennä tiehensä; mutta
niiden tie oli vallan toisenlainen kuin miksi laivan kapteeni olisi sen
otaksunut, jos olisi niistä mitä tietänyt.

Ne soutelivat pimeässä edestakaisin sotalaivan lähettyvillä,

kunnes vihdoin vähää ennen päivänkoittoa kävivät rohkeasti
ryntäämään sen kimppuun, yksi kummaltakin puolelta. Ennenkun
vahti ennätti herätä hölmistyksestään, oli yli kaksikymmentä sissiä jo
kannella, pelätty L’Olonais etummaisena.
 Tällaisessa tilanteessa ei tykeillä ollut merkitystä, ja kun miehistö
yritti rynnätä kannelle, huomasi se, ettei tapparoista eikä
pistooleistakaan ollut paljon suurempaa apua. Sissit olivat
etukynnessä; he olivat heti nujertaneet vahdin ja varjelivat kantta
kaikilta alhaalta päin tulevilta. Merisotilaalla täytyy olla kovin tulinen
luonto, jos hän uskaltaa työntää päänsä esiin ovi- tai akkunaaukosta,
kun kolme neljä paljasta säilää odottaa tilaisuutta halkaistakseen
sen. Sittenkin syntyi kannella kova ottelus; upseerit ryntäsivät esiin
kajuutoistaan, ja jotkut kaikkein uskaliaimmat merimiehet rohkenivat
rynnätä keskelle kiehuvaa temmellystä. Sissit puolestaan tiesivät
joutuvansa varmasti alakynteen, jos vastustajia pääsisi liiemmaksi
purkautumaan esiin, ja he tappelivat jokainen kolmen miehen
voimalla ja raivolla; ja raivoisa kamppaus päättyi siten, että jok'ainoa
espanjalainen upseeri ja merimies, joka ei ollut saanut surmaansa tai
tullut pahoin haavoitetuksi, pakotettiin peräytymään kannen alle,
jonka luukut voittajat huolellisesti telkesivät.

Korskeana ja voitonriemuisena seisoi L’Olonais nyt valtaamansa

aluksen kannella, ja ollen vakavain periaatteiden mies päätti hän
tässäkin tilaisuudessa kunnialla kannattaa mainettansa. Paljastaen
karvaisen ja lihaksisen oikean käsivartensa heilutti hän raskasta ja
terävää miekkaansa ja komensi miehensä saattamaan kannen alta
vangit yksitellen hänen eteensä. Hän tahtoi antaa espanjalaisille
opetuksen, etteivät vast’edes pyytämättä sekautuisi hänen toimiinsa,
ja veritekoihin vanhastaan ihastuneena häntä halutti omakätisesti
jakaa tätä opetusta.

Heti kun vanki toisensa perään saatettiin ylös kannelle L'Olonais'n

eteen, katkaisi tämä häneltä kaulan, ja tätä menoa jatkui, kunnes
teloitettujen lukumäärä oli noussut yhdeksäänkymmeneen.
Viimeiseksi tuotiin mestauspaikalle tuo väkevä neekeriorja, Havanan
kenraalikuvernöörin rosvojoukkoa teloittamaan varta vasten
lähettämä pyöveli. Tämä, jolla ei ollut soturin rohkeutta, pelkäsi
surkeasti ja rukoili armahdusta. Huomaten, että miesparalta voi
pusertaa esiin uutisia, kyseli L’Olonais häneltä kaikenlaista
kenraalikuvernöörin aikeista hänen suhteensa; ja kun vapiseva
neekeri lopetti kertomuksensa vakuuttamalla, ettei ollut tullut omasta
halustaan, vaan isäntänsä käskystä hirttämään sissiparven sen
päällikköä lukuunottamatta, niin nauroi julmuri ääneensä ja iski pään
poikki häneltäkin ja ruumis muiden uhrien mukana nakattiin mereen.

Nyt ei suurella sotalaivalla ollut enää ainuttakaan espanjalaista

paitsi yhtä, jonka L’Olonais oli säästänyt sanansaattajakseen.
Sissipäällikkö meni kajuuttaan, etsi käsiinsä kirjoitusneuvot ja laati
Havanan kenraalikuvernöörille kirjeen, jossa m.m. sanottiin: "Tästä
lähin en anna armoa yhdellekään espanjalaiselle. Ja minulla on
hyvät toiveet, että pian teloitan teidät itsennekin samalla tavalla kuin
ne, jotka lähetitte minua vastaan. Sillä tavalla kostan sen
huomaavaisuuden, jota aioitte osoittaa minulle ja tovereilleni."

Kun tämä kirje joutui Kuban kenraalikuvernöörin käsiin, raivosi hän

ja melkein vaahtosi vimmasta. Joutua ensin tappiolle tuota kuolleista
ylösnoussutta hirtehistä vastaan ja sitten vielä saada noin törkeä
kirje — se oli enemmän kuin hän jaksoi sulattaa; ja upseeriensa ja
virkamiestensä läsnäollessa hän vannoi hirveän valan, ettei hänkään
puolestaan antaisi armoa ainoallekaan bukanierille. Jok'ikinen tuon
kirotun ammatin harjoittaja saisi loppunsa heti hänen käsiinsä
langettuaan.

Mutta Havanan ja sen ympäristön asukkaat tulivat hyvin hämilleen

kuullessaan ylimmän hallitusmiehensä uhkauksesta. Tähänkin asti
he olivat eläneet alituisen vaaran alaisina, joka heitä uhkasi sissien
puolelta, varsinkin ne, jotka pitivät kalastusta ja merenkulkua
ammattinaan; ja pelätä sopi, että sissit heitä odottavasta kohtalosta
kuultuaan kohtelisivat aivan samalla tapaa kaikkia espanjalaisia,
rauhallisissakin toimissa tavoittamiaan. He laittoivat tämän johdosta
lähetystön huomauttamaan kenraalikuvernöörille, että hänen
kostoaikeensa tulisi pahimmin kohdistumaan espanjalaisiin
siirtolaisiin, sillä bukanierit voivat tuottaa näille paljon enemmän
vahinkoa kuin hän konsanaan pelätyille rannikkoveljeksille; ja he
pyysivät nöyrimmästi, että hän suvaitsisi armossa peruuttaa valansa,
jollei halunnut tuottaa hallitsemalleen väestölle pahempia seurauksia
kuin mitä nälkä ja rutto ikänä voi aiheuttaa.

Kun ylhäinen virkamies oli hiukan tyyntynyt, älysi hän itsekin, että
tässä puheessa oli koko joukko perää; ja hän tunsi yleisen
turvallisuuden nimessä olevansa pakotettu luopumaan
yleiskostohankkeistaan.

L'Olonais puolestaan oli nyt saanut haltuunsa komean laivan, joka

ei ollut äskeisessä taistelussa kärsinyt vähintäkään vauriota. Mutta
hänen pieni joukkonsa, josta muutamia oli kahakassa saanut
surmansa tahi pahoin haavoittunut, oli riittämätön kuljettamaan
laivaa; ja lisäksi hän huomasi pettymyksekseen, että siinä oli perin
vähän ruokavaroja, sillä laivaa Havanasta lähetettäessä oli luultu
kyseessä olevan vain lyhyen risteilyn. Hurja tapparanheiluttaja oli
samalla älykäs järkiniekka ja päätteli senvuoksi, ettei hän näin ollen
kykenisi mihinkään isompaan yritykseen; ja puristettuaan itselleen
vähän lisäväkeä ja ruokavaroja De los Cayosista sekä ryöstellen
muutamissa muissa välillä olevissa pikku satamissa hän kuljetti
laivansa Tortugaan.
 XIV luku.

LAAJAPERÄISTÄ RYÖSTELYÄ.

L'Olonais'n saapuessa Tortugan pahamaineisille rannoille ottivat

sissiyhdyskunnan jäsenet hänet vastaan niinkuin kunniakkaan
sankarin ainakin. Hänhän ei ollut ainoastaan vallannut komeaa
espanjalaista sotalaivaa, vaan myöskin puraissut Havanan ylpeätä
hallitsijaa raudoitettuun kantapäähän ja päälle päätteeksi omalla
kädellään iskenyt pään poikki lähes satakunnalta tämän soturilta.
Nekin, jotka eivät ennen olleet pitäneet häntä erityisessä arvossa,
yhtyivät nyt yleiseen ylistysvirteen. Moista sankaria ja urhotekoa ei
vielä ollut ilmautunut merirosvouden historiassa.

Eipä ihme, että uusia suurenmoisia hankkeita alkoi viritä

teurastajaurhon aivokopassa. Lähinnä päätti hän varustaa ison
retkikunnan valloittamaan Maracaibon tärkeää kauppakaupunkia
Uudessa Venezuelassa. Se oli tehtävä, joka kohosi tavallisten
bukanieriyritysten yläpuolelle. Hän ryhtyi heti värväämään kokoon
oikeata sotajoukkoa ja -laivastoa, jonka yliamiraalina hän tuli
toimimaan. Siihen aikaan sattuikin Tortugassa olemaan paljon
toimettomia sissejä, jotka olivat ylen halukkaat purjehtimaan pelätyn
merikuninkaan johdolla.

Mutta niin hyvin laivain hankkimisessa kuin miesten

värväämisessä oli raha tarpeen, ja sitä saadakseen onnistui
L'Olonais'n taivuttaa osalliseksi yritykseensä Tortugan sissien etevin
luotonantaja. Tämä oli vanha, aikansa palvellut merirosvo nimeltä
Mikael de Basco, joka kylliksi varoja koottuaan oli asettunut
rauhassa nauttimaan korkotuloistaan. Hän oli tärkeä henkilö
saarella, sillä hän oli samalla sen ylin hallitusmies. Vanhan rosvon