A Thousand Cuts : Social Protection in

the Age of Austerity Alexandros

Kentikelenis
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/a-thousand-cuts-social-protection-in-the-age-of-auste
rity-alexandros-kentikelenis/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Narratives of Difference in an Age of Austerity 1st

Edition Irene Gedalof (Auth.)

https://ebookmass.com/product/narratives-of-difference-in-an-age-
of-austerity-1st-edition-irene-gedalof-auth/

Austerity from the Left. Social Democratic Parties in

the Shadow of the Great Recession Björn Bremer

https://ebookmass.com/product/austerity-from-the-left-social-
democratic-parties-in-the-shadow-of-the-great-recession-bjorn-
bremer/

Grievances And Public Protests: Political Mobilisation

In Spain In The Age Of Austerity 1st Edition Edition
Martin Portos

https://ebookmass.com/product/grievances-and-public-protests-
political-mobilisation-in-spain-in-the-age-of-austerity-1st-
edition-edition-martin-portos/

The Marx of Communism: Setting Limits in the Realm of

Communism Alexandros Chrysis

https://ebookmass.com/product/the-marx-of-communism-setting-
limits-in-the-realm-of-communism-alexandros-chrysis/
A Thousand Vermilion Stars Patricia Logan

https://ebookmass.com/product/a-thousand-vermilion-stars-
patricia-logan/

Moral claims in the age of spectacles : shaping the

social imaginary Lowe

https://ebookmass.com/product/moral-claims-in-the-age-of-
spectacles-shaping-the-social-imaginary-lowe/

One Hundred Years of Social Protection: The Changing

Social Question in Brazil, India, China, and South
Africa Lutz Leisering

https://ebookmass.com/product/one-hundred-years-of-social-
protection-the-changing-social-question-in-brazil-india-china-
and-south-africa-lutz-leisering/

Transnational Social Protection: Social Welfare across

National Borders Peggy Levitt

https://ebookmass.com/product/transnational-social-protection-
social-welfare-across-national-borders-peggy-levitt/

Journalism and Truth in an Age of Social Media James E.

Katz

https://ebookmass.com/product/journalism-and-truth-in-an-age-of-
social-media-james-e-katz/
A Thousand Cuts
 A Thousand Cuts
Social Protection in the Age of Austerity
ALEXANDROS KENTIKELENIS AND THOMAS STUBBS
 Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers the
University’s objective of excellence in research, scholarship, and education by publishing
worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press in the UK and
certain other countries.
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.
© Oxford University Press 2023
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in
writing of Oxford University Press, or as expressly permitted by law, by license, or under
terms agreed with the appropriate reproduction rights organization. Inquiries concerning
reproduction outside the scope of the above should be sent to the Rights Department,
Oxford University Press, at the address above.

You must not circulate this work in any other form and you must impose this same
condition on any acquirer.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Kentikelenis, Alexandros, author. |
Stubbs, Thomas (College teacher), author.
Title: A thousand cuts : social protection in the age of austerity /
Alexandros Kentikelenis and Thomas Stubbs.
Description: New York, NY : Oxford University Press, [2023] |
Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2023006076 (print) | LCCN 2023006077 (ebook) |
ISBN 9780190637736 (hardback) | ISBN 9780190637750 (epub)
Subjects: LCSH: International Monetary Fund. | Structural adjustment
(Economic policy)—Social aspects. | Social policy. | Public welfare.
Classification: LCC HD87 .K457 2023 (print) | LCC HD87 (ebook) |
DDC 338.9—dc23/eng/20230209
LC record available at https://lccn.loc.gov/2023006076
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2023006077
DOI: 10.1093/oso/9780190637736.001.0001
Στη Φρειδερίκα Νομικού, που μου έμαθε το πραγματικό
νόημα της οικογένειας
—ΑΚ
For Isobel, Jacob, and Nevyn
—TS
 Contents

Acknowledgments

1. Introduction

PART I. 40 YEARS OF STRUCTURAL ADJUSTMENT

2. The Evolution of IMF Conditionality
3. How to Evaluate the Effects of IMF Conditionality

PART II. SOCIAL PROTECTION AND STRUCTURAL ADJUSTMENT

4. Conditionality and Health Policy
5. Conditionality and Income Inequality
6. Conditionality and Health Outcomes

PART III. LOOKING FORWARD

7. The IMF and the COVID-19 Response
8. The Future of IMF Lending: A Better Way?

Appendix: A New Dataset on Conditionality, 1980–2019

References
Index
 Acknowledgments

This book is the outcome of more than a decade’s worth of

intellectual exchange and extensive collaboration between its two
authors. Our starting point was the observation that the types of
policies that were being proposed and implemented in the aftermath
of the Global Financial Crisis that started in 2007 bore striking
similarities to those that were proposed and implemented after every
other major crisis since the 1980s: deregulation, liberalization,
privatization. Academic scholarship and policy research had long cast
serious doubts on whether such policy packages offered a reliable
and durable way forward for countries in crisis. Yet we saw the
promotion of the same set of policies by the “experts” of global
economic governance over and over again—from Athens to Accra,
from Buenos Aires to Bangui, from Kingston to Kigali. Were the
critics wrong? We set out to definitively resolve these debates by
collecting a lot of new data and developing new methodological
approaches to capture the impact of austerity policies.
To complete this endeavor we accrued debts to many scholars,
policymakers, and activists, who generously gave their time and
energy to discuss our findings, debate our conclusions, and open
doors for our research. Here, we limit ourselves to thanking those
colleagues without whose input this book would not have been
possible. Lawrence King provided encouragement in the early stages
of the project and worked with us to publish the initial set of
findings. Through generous funding by the Institute for New
Economic Thinking and the Cambridge Political Economy Society
Trust we were fortunate enough to be able to build a larger research
team at the University of Cambridge. Bernhard Reinsberg and Timon
Forster joined us on this project and their contributions to the
research underpinning this book were invaluable. We draw—directly
and indirectly—on the findings of our team throughout this volume.
We were also privileged to have received guidance, support, and
friendly criticisms from David Adler, Sarah Babb, Cornel Ban, David
Brady, Miriam Brett, Emma Burgisser, Daniela Gabor, Kevin Gallagher,
Ilene Grabel, Jo Marie Griesgraber, Neesha Harnam, William Kring,
Valentin Lang, Christina Laskaridis, Martin McKee, Isabel Ortiz,
Rebecca Ray, Leonard Seabrooke, David Stuckler, and Robert Wade.
The collective input of this group strengthened our arguments and
prompted us to think about how abstract processes occurring at the
global level impact the lives of people on the ground. At Oxford
University Press, we are grateful to James Cook for believing in this
project and tolerating delays as we changed jobs, moved countries,
and weathered a global pandemic.
On a personal level, Alexandros is grateful to Giovanni Menegalle,
Domna Maria Michailidou, Philipa Mladovsky, Michał Murawski, and
Charlotte Kühlbrand for the many hours spent discussing the impacts
of economic crises and their reverberations on politics and society,
and to Bart van der Heide for helping him maintain sanity and
motivation while wrapping up this manuscript amidst much
uncertainty. Thomas thanks Roisin Orchard and William Cochrane for
their emotional and material support.
 1
Introduction

On Monday, June 4, 2018, Jordan’s prime minister Hani Mulki was

tendering his resignation after just two years in office. His
government had been rocked by five days of intense protests
throughout the country, culminating in several thousand
demonstrators gathering outside his office the night before. At issue
were the introduction of extensive budget cuts and steep tax hikes
that the government had signed on to as part of its loan agreement
with the International Monetary Fund (IMF). Jordan had already
implemented increases in general sales taxes and removed bread
subsidies following the IMF’s policy recommendations, but this time
the population vehemently resisted. Protesters, egged on by
parliamentarians, took to the streets and demanded change: the
IMF-backed reforms were unwelcome. Responding to these calls, the
new government promptly announced their intention to revisit the
terms of the agreement and dispatched a team to seek a new deal
with the IMF. A few months and minor concessions later, the
controversial tax reforms were passed by parliament in November.
Protesters gathered yet again calling for change, but it was now too
late. Under the pressure of deteriorating economic conditions, the
government had capitulated to IMF demands for a rapid scale-back
of public debt from 94 percent of gross domestic product (GDP) to
77 percent in just three years. The funds raised through budget cuts
and tax hikes would be directed to that goal.
Around the same time, on the other side of the world, Argentina’s
government, facing economic crisis, went back to the doors of the
IMF on Tuesday, May 8, 2018, to request financial assistance. This
came almost 15 years after Argentina’s last encounter with the IMF’s
policy prescriptions that left nearly a fifth of the workforce
unemployed. Unsurprisingly, the Argentine people were not content.
Protests erupted all over the country against the steep budget cuts
that the government pledged in exchange for the IMF loan. The 2.7
percent deficit in 2018 was supposed to become a 0.5 percent
surplus within three years. Protests intensified in subsequent months
as the government prepared to enact these cuts. On July 9,
Argentina’s Independence Day, protestors mobilized again with signs
reading “Independence Cannot Be Negotiated” and “No to the IMF.”
That September, general strikes saw hundreds of thousands block
the main streets surrounding parliament in Buenos Aires. Despite
protests, however, the government pressed ahead. By the end of the
year, Argentina was already implementing an array of unpopular
measures—slashing energy subsidies, hiking taxation on
cooperatives, reducing fiscal transfers to provinces, and instituting a
hiring freeze for public sector employees.
In both cases, the IMF stands out as the key actor pushing
countries to adopt tough budget cuts and structural reforms that
fundamentally reshape their policy environments in exchange for
providing much-needed loans at preferential terms. This loans-for-
reforms practice is known as “conditionality” and is one of the most
controversial outputs of any international organization, as it
restructures political-economic environments among borrowing
countries. The IMF’s loans are intended for countries facing external
shocks or unsustainable debt burdens, thereby placing the
organization at the center stage of global economic governance as a
key “financial firefighter.” In turn, conditionality is used both to avert
moral hazard—that is, the risk that countries continue to adopt
unsustainable policies if they can always anticipate yet another IMF
bailout with limited strings attached—and to ensure that the funds
are actually repaid to the organization.
Conditionality has afforded the IMF substantial domestic policy
influence, with major implications for social policy. Countries like
Jordan and Argentina resort to the IMF because the alternative—
defaulting on external debt—can be much worse for their citizens. It
would result in international lenders withholding further credit, which
could plunge governments, firms, and households into crisis (Roos, 2
019). For example, a default would ripple through the wider
economy by provoking capital flight and a collapse of domestic
banks; exporters and importers would lose access to trade credit,
resulting in shortages of necessary goods; producers would find it
difficult to obtain foreign or domestic investment, and would lay off
workers; and households would struggle to obtain credit for
consumption (Roos, 2019). Faced with such bleak options, most
governments still choose the IMF. What has been the scale and
scope of IMF conditionality over the past four decades, and how has
it impacted social policies and outcomes? These questions are
important because they highlight the role of the IMF—primarily an
economic institution—in materially shaping the social conditions of
its borrowers. This has obvious distributional implications, as IMF
policy advice explicitly or implicitly promotes the interests of some
social groups at the expense of others. How budget cuts are
distributed is, after all, a core political question. But the IMF’s impact
on social protection systems also shapes economic conditions in the
long run, as adverse effects on these systems reverberate across
time: they shape the income, health, and living conditions of
individuals, and—by extension—key attributes of the future
workforce of countries in crisis. Tracing the many links between
austerity and social protection is the task of the present volume. But
before outlining the ambition and contributions of the book, some
opening remarks on the histories of the IMF and austerity are in
order.

A Brief History of the IMF

In the global economy, no nation is an island. Each depends for
many of the things it consumes on imports from other countries, and
on revenues from the goods it exports to other countries. There is
also a constant migration of capital flows (in the form of investment
or loans) back and forth across national borders. When a country’s
export revenues and financial inflows add up to less than the cost of
imports and capital outflows, the country is said to have a balance of
payments deficit. This causes its central bank to lose reserves, and
perhaps ultimately leads to a devaluation in its national currency.
Orderly, incremental currency adjustments are routine events.
Sometimes, however, there are big destabilizing shocks—a spike in
the price of imports, or a crisis in the national financial system—that
can cause large, disorderly devaluations, with a host of undesirable
side effects: escalating debt, the mass exodus of nervous investors,
spiraling inflation, and the contagious spread of financial instability
to other countries. Enter the IMF as the most important global
financial firefighter to provide loans to governments to manage and
contain balance of payments crises.
Among the multitude of multilateral bureaucracies, the IMF stands
out for the power it has over borrowing countries and for its role as
the focal institution of global economic governance (see Box 1.1).
The roots of the organization lie in the Bretton Woods Conference in
July 1944, when representatives from 44 nations gathered in a
mountain resort in New Hampshire to negotiate the foundations of
the post–Second World War economic order (Mazower, 2012). The
towering figure in these discussions was renowned British economist
John Maynard Keynes, even though the ultimate outcome was much
closer to the policy preferences of the United States, then already
emerging as the world’s largest economy and creditor (Ikenberry, 19
92; Steil, 2013). In response to appeals for a system of global
financial and monetary governance, the IMF was established in
1945. Its original role was to oversee the system of pegged
exchange rates of member governments and make financial
resources available on advantageous economic terms to countries
facing balance of payments crises. But following the shift to floating
exchange rates in 1973, only the second facet endured.

Box 1.1 Activities of the IMF

The IMF engages in three main operational activities. First, the

organization conducts regular surveillance missions, in which it
monitors economic performance and risks at the national, regional,
and global levels. These missions form the basis of nonbinding
policy advice communicated to countries via annual discussions,
called “Article IV consultations.” The IMF’s second core activity is
the provision of technical assistance and training on economic
issues to central banks, finance ministries, and statistical agencies.
It is delivered via a combination of short-term staff missions, long-
term in-country placements of resident advisors, and regional
capacity development centers. Third, the IMF lends to countries
experiencing balance of payments crises. In exchange for financial
support, borrowing countries must agree to a package of obligatory
policy reforms, or conditionality, administered through a lending
program lasting from six months to four years. Loan disbursements
are phased over the duration in tranches, contingent upon the
implementation of policy reforms assessed on a quarterly or
biannual basis.

Today, the IMF has an estimated one trillion US dollars of lending

firepower (Gallagher et al., 2020). In principle, all member-states
can turn to it for financial support, but in practice high-income
countries rarely do anymore—with the notable exceptions of Cyprus,
Greece, Iceland, Ireland, and Portugal in the aftermath of the 2007–
2008 Global Financial Crisis. The main purpose of the IMF’s support
is to prevent financial crises in one country spreading to its trading
partners, forestall sharp or disorderly devaluations, and allow
countries to keep servicing their external debts. In doing so, the
organization became infamous for using these resources as a lever
for inducing governments to implement policy reforms that are
timetabled in lending agreements and assessed on a regular basis.
Nonimplementation can result in delays in loan disbursements and—
ultimately—the suspension of lending altogether.
But the nature of the conditions required of countries has
changed substantially over the years. Until the 1980s, the IMF
primarily required reforms to fiscal, monetary, and exchange rate
policies with the aim of controlling inflation, stabilizing currencies,
and reaching sustainable balance of payments (Dell, 1981, 1982; Dia
z-Alejandro, 1981; Williamson, 1983). These reforms appeared in
loan documents as a series of quantifiable targets, such as
reductions in the fiscal deficit and money supply. While potentially
painful to local populations, IMF intervention was short-term in
nature—usually about one year in duration—and did not disrupt the
relative role of states and markets in domestic economies, a matter
considered beyond the IMF’s mandate (Finch, 1983). In the mid-
1980s, however, the IMF introduced a series of lengthier lending
programs—typically up to three years in duration—targeting
structural change. The term “structural adjustment” became
shorthand for an extensive range of reforms in these programs to
promote fundamental, comprehensive, and enduring overhaul of a
borrowing country’s policy arrangements.
Against a background of protracted economic crises in the 1980s
and 1990s, structural adjustment programs became ubiquitous,
achieving notoriety for requiring developing countries to implement
market-liberalizing reforms (Chang & Grabel, 2004). The IMF’s
advocacy of an erstwhile narrow set of reforms—mostly on fiscal and
monetary policy—thus expanded to a much wider remit: the
elimination of barriers to trade and the movement of international
finance to facilitate access to international markets and promote
foreign direct investment; repeal of government rules, regulations,
and checks and balances surrounding economic activity—such as
industry entry criteria and labor standards—to abolish perceived
inefficiencies in the functioning of the private sector; and the selling
of state-owned enterprises and natural resources to the private
sector, with the hope of improving the economic management of
these industries (Summers & Pritchett, 1993; Toye, 1994; Williamso
n, 1990).
The augmentation of the remit of IMF activities to target policy
areas that were hitherto under much greater state control was seen
as evidence of “mission creep” and prompted intense controversies
(Babb & Buira, 2005). On the one hand, these policies were seen as
an undue imposition of a radical free market agenda on countries
caught up in a crisis (Simmons et al., 2008). The fact that it was an
international organization dominated by the Global North (see Box 1.
2) forcing countries in the Global South to implement extensive
reforms that expanded the remit of markets and reshaped state
infrastructures led observers to draw parallels to the colonial era,
only now rich countries were operating more stealthily through the
cloak of a venerable multilateral institution (Browne, 1984).

Box 1.2 Governance of the IMF

The IMF is located in Washington, DC, and headed by a managing

director who is, by convention, a European national—since October
2019 Kristalina Georgieva from Bulgaria. It is staffed by technocrats
trained in neoclassical economics at elite universities, typically in
the United States or United Kingdom. The IMF’s highest decision-
making body is the Board of Governors, where all its 190 members
are represented, and which meets twice a year. In terms of day-to-
day operations, the organization is governed by an executive board
that meets up to three times per week, composed of 24 executive
directors that are appointed by member countries to decide on a
range of key issues, including the approval of loans and the
establishment of organizational policies. The institutional setup of
the IMF reinforces dominance by the United States and other
economically powerful countries that contribute to its resource
base. In contrast to many other international organizations, their
voting power is linked to this dominance. The United States holds
the largest block of voting shares (16.5% of votes in 2021),
followed by Japan (6.2%), China (6.1%), Germany (5.3%), France
(4.0%), United Kingdom (4.0%), Russia (2.6%), and Saudi Arabia
(2.0%). These eight shareholders appoint their own executive
directors, whereas other countries must form constituencies
(except for Syria, which is represented by the Russian executive
director). The most important decisions, such as changes to the
mandate, require a supermajority of 85%, giving veto power to the
United States. Resistance to organizational changes that would
grant greater influence to developing countries remains a major
source of contention and conflict (Vestergaard & Wade, 2013;
Wade, 2013a, 2013b; Wade & Vestergaard, 2015).

But it was not only the ideological orientation of these policies

that attracted attention. The types of reforms promoted by the IMF
sought to irrevocably alter the policy environments of its borrowers
by reducing governments’ options on how to deal with economic
predicaments. Once many of the IMF-mandated reforms had been
implemented, they were—by design—very difficult to reverse, as
they create their own self-enforcing dynamics (Appel & Orenstein, 20
16; Stallings & Peres, 2011). For instance, attempts by countries like
Argentina or Ecuador to renationalize national resources or
companies sold off as part of IMF conditionality in the past have
been met with vehement resistance from the multinational
corporations that now own them and resulted in years of expensive
litigation.
The promise of the IMF’s painful reforms was that they would be
justified in the long run by sustained economic growth, which
generally failed to materialize. This was most emphatically the case
in sub-Saharan Africa, where the 1980s were dubbed a “lost decade”
following a succession of IMF-endorsed crisis management measures
that precipitated negative growth rates and triggered rapid rises in
poverty (Harrison, 2010; van de Walle, 2001). Faced with
disconfirming evidence, the IMF’s view was that their programs had
paid insufficient attention to the institutions that allow markets to
function, such as laws and judicial systems, but that the underlying
market-liberalizing impetus was essential correct. By the 1990s,
conditionality had expanded further to include rule of law and
governance issues, and also become a staple vehicle for
implementing the transition to capitalism in postcommunist
countries. The IMF was extensively criticized in subsequent years,
especially following their handling of financial crises in Mexico, East
Asia, Russia, and Argentina (Babb & Carruthers, 2008; Stiglitz, 2002;
Wade & Veneroso, 1998). By the early 2000s, in response to such
criticism, the IMF pledged to strengthen the pro-poor orientation of
their programs (IMF, 2001b). We evaluate this track record later in
this book.

Austerity and Its Discontents

A narrow interpretation of the term “austerity” refers to a reduction
in the government budget balance. The budget or fiscal balance
equates to the difference between what a government spends and
the revenues it collects. A reduction in this balance, otherwise
known as “fiscal consolidation,” occurs when governments cut
expenditure and when they generate more revenues, such as by
raising taxes. From a pragmatic standpoint, many economists—
including IMF staff—view austerity as a desirable policy prescription
in times of balance of payments crisis because it frees up
government resources to repay external debts and replenish
international reserves (Ban & Patenaude, 2019; Chwieroth, 2010; Mo
mani, 2005; Nelson, 2014a). Ideologically speaking, austerity also
guards against having a big interventionist state, seen as anathema
by orthodox economists, for whom the market is thought to be able
to provide services to the population more efficiently (Ban, 2016).
The idea goes that austerity is a form of voluntary deflation that
allows a government to adjust via reductions in wages, prices, and
public spending to restore competitiveness and inspire business
confidence (Blyth, 2013). As austerity advocate John Cochrane of
Stanford University proclaimed, “Every dollar of increased
government spending must correspond to one less dollar of private
spending. Jobs created by stimulus spending are offset by jobs lost
from the decline in private spending. We can build roads instead of
factories, but fiscal stimulus can’t help us to build more of both”
(cited in Blyth, 2013).
A wide mix of policies have been historically used to consolidate
budgets (Blyth, 2013; Ortiz & Cummins, 2019, 2021). Cuts or caps
on the government wage bill reduce or freeze the salaries and
number of public sector workers. Reducing or removing social
welfare programs—occasionally big budget items even in countries in
the Global South that still spend considerably less than high-income
countries—can free-up funds. This includes overhauls of public
health and education systems, like raising fees and introducing co-
payments for patients or students, which reduce public spending.
Labor market flexibilization reforms help limit salary adjustments and
decentralize collective bargaining, which encourages precarization of
employment and further depresses incomes. Privatizations of state-
owned enterprises can both remove expensive institutions from the
budget balance sheet and generate short-term revenues that can
limit budgetary pressures. Finally, increases in consumption taxes on
basic goods and services, such as value-added taxes or excise taxes,
has very commonly been a staple policy to bolster revenues.
In rich countries, the onset of austerity measures is commonly
associated with the ascendancy of right-wing governments in the
1980s—most notably, Margaret Thatcher in the United Kingdom and
Ronald Reagan in the United States—that had ideological
predispositions toward reducing the role of the state in the economy
and expanding the remit of markets (Blyth, 2013; Harvey, 2005). In
developing countries, however, it was often the IMF that advised
governments to undertake austerity reforms, either as part of its
regular surveillance missions or when countries had to sign up to its
“structural adjustment programs” to borrow money. For this reason,
the term “austerity” is sometimes used synonymously with
“structural adjustment,” even though in practice IMF programs can
entail a broader set of policies. As Larry Summers and Lant Pritchett
explained, these programs were designed to target “the four ‘-
ations’—stabilization, liberalization, deregulation, privatization” (Sum
mers & Pritchett, 1993). That is, they went beyond simply balancing
the budget in the short term, as a narrow understanding of austerity
implies, but were more ambitious in their nature. In this book we
adopt this wider understanding, and use the terms “austerity” and
“structural adjustment” interchangeably in reference to the broader
suite of measures, unless stated otherwise.
Austerity policies have been consistently criticized for prioritizing
short-term fiscal objectives over longer-term social investments such
as health. For example, civil society organizations contend that
decades of austerity promoted by the IMF—as well as its sibling
institution, the World Bank—have undermined social protection,
impeding the ability of governments to respond to major shocks,
including the COVID-19 pandemic (Griffiths & Todoulos, 2014; Ortiz
& Cummins, 2019; Ortiz & Stubbs, 2022). Further, close observers
claim that austerity had a detrimental impact on the population—
that inequalities grew, and millions were pushed into poverty, with
women particularly affected (UN Women, 2015). Some countries,
like Pakistan and Jordan, have seen the emergence of widespread
social mobilization to fight the introduction of austerity. Evidence on
worldwide social protests suggests that 53 percent of them were
resisting austerity measures and over 10 percent explicitly targeted
at IMF conditionality (Ortiz et al., 2022).
In this book, we weigh in on controversies surrounding the social
consequences of IMF-mandated austerity. These controversies have
a long history (Payer, 1974). Critics argue that—by design or by
omission—IMF conditionality can result in extensive collateral
damage in developing countries (Babb, 2005), and that a social
development policy agenda was never institutionalized within the
organization even though it has become a widely recognized
international priority (Vetterlein, 2010). But despite early recognition
by the IMF that—in the words of its then managing director
—“adjustment that pays attention to the health, nutritional and
educational requirements of the most vulnerable groups is going to
protect the human condition better than adjustment that ignores
them” (de Larosiere, 1986), criticisms of its policy advice only
intensified. Trailing the expansion of the IMF’s remit into an ever-
growing number of policy areas, a new generation of studies
furnished additional evidence of the links between IMF-designed
reforms—like privatization, trade and financial liberalization, and the
marketization of social policies—and adverse social consequences (C
olclough & Manor, 1991; Stewart, 1991; Toye, 1994; van der Hoeven
& Stewart, 1994). The IMF responded to these criticisms by claiming
that its modus operandi now incorporates due attention to social
protection issues (Fedelino et al., 2006; Gupta, 2015, 2017; IMF, 200
8, 2015b; Martijn & Tareq, 2007; McDonald, 2007; Verhoeven & Seg
ura, 2007; IMF, 2019b).
Who is correct? Is the organization right to proclaim that it has
addressed criticisms and adapted the policies attached to its financial
assistance packages vis-à-vis social protection? Or are critics
accurate in their portrayal of the IMF as “going backwards” (Griffiths
& Todoulos, 2014)? Tackling these contested questions requires new
data, the use of appropriate quantitative methods, and extensive
reanalysis of the impact of IMF-mandated reforms on public policies
and the human condition. This is the task for the remainder of the
book. In taking on these questions, we build on scholarship across
the social sciences that has highlighted the connections and tensions
between global processes and local outcomes, between economic
reform and social change, between supposedly apolitical
technocratic knowledge and attempts by peoples and movements to
defend rights and livelihoods (e.g., Almeida, 2014; Almeida & Martín,
2022; Ghodsee & Orenstein, 2021; Kentikelenis, 2018; Orenstein, 20
08; Pfeiffer & Chapman, 2010; Walton & Seddon, 1994).

The Ambition and Contributions of This Book

Writing a book on structural adjustment in 2023 might appear
anachronistic to some readers. Indeed, the IMF jettisoned this term
altogether at the turn of the millennium and has carefully distanced
itself ever since. The official narrative emanating from the institution
is that they “do not do that anymore” (IMF, 2014k). But a starting
point for our analysis is that taking the IMF narrative—or any self-
serving narrative by an international organization, for that matter—at
face value is inappropriate. To be sure, “structural adjustment
programs” were replaced by “poverty reduction and growth
programs”—but does that really mean that the latter were
substantially new creatures, and ultimately delivered poverty
reduction and growth? These are empirical questions, with important
real-world implications. After all, the IMF’s conditions fundamentally
reshape domestic policy environments in borrowing countries,
Another random document with
no related content on Scribd:
kanssa. Se saattoi myös olla syynä siihen, että Arabella-neiti oli jo
päässyt viidenkolmatta vuoden ikään joutumatta naimisiin, vieläpä
välttänyt kosinnankin. Hän kohteli kaikkia miehiä sisarellisella
suoruudella, joka jo sinänsä pitää miehet loitolla ja siten estää heitä
rakastumasta.

Hänen neekerinsä olivat pysähtyneet taemmaksi jonkin matkan

päähän ja istuivat nyt kyyhkysillään lyhyessä heinikossa odottaen
siinä, kunnes heidän emäntänsä taas lähtisi liikkeelle.

Outo mies pysähtyi, kun häntä puhuteltiin.

»Tottahan toki emäntä tuntee omaisuutensa», vastasi hän.

»Minun omaisuuttani?»

»Ainakin setänne. Sallinette että esitän itseni. Minua sanotaan

Peter Bloodiksi ja olen tarkalleen kymmenen punnan arvoinen.
Tiedän sen, sillä sen summan setänne minusta maksoi. Joka
miehelle ei olekaan suotu onnea niin tarkalleen tuntea oma
arvonsa.»

Silloin tyttö tunsi hänet. Hän ei ollut nähnyt miestä sitten sen
päivän, jolloin hän kuukausi sitten oli seisonut kuvernöörin ja setänsä
kanssa laivasillalla, eikä ollut ihme, vaikkei hän heti tuntenutkaan
häntä — huolimatta siitä mielenkiinnosta, jota mies hänessä silloin
herätti — kun ottaa huomioon sen muutoksen, joka hänen
ulkomuodossaan oli sen jälkeen tapahtunut, sillä hän ei paljonkaan
muistuttanut orjaa.

»Hyvä Jumala!» sanoi tyttö. »Ja te osaatte nauraa!»

 »Olen saavuttanut sen taidon», myönsi mies. »Minulle ei olekaan
käynyt niin pahoin kuin olisi voinut.»

»Olen kuullut siitä.»

Se mitä hän oli kuullut, oli se seikka, että oli havaittu, että tämä
rikollinen oli lääkäri. Asia oli tullut kuvernööri Steedin korviin, joka oli
sairastanut kirotun pahaa leiniä, ja hän oli lainannut miestä tämän
omistajalta. Lieneekö sitten ollut onnea vaiko taitoa, mutta Peter
Blood oli yhtäkaikki hankkinut hänen ylhäisyydelleen sen lievikkeen
hänen taudissaan, jota ei kumpikaan Bridgetownissa ammattiaan
harjoittava lääkäri ollut ponnistuksistaan huolimatta kyennyt
aikaansaamaan. Sitten oli kuvernöörin puoliso käyttänyt hänen
apuaan migreeninsä parantamiseksi. Herra Blood havaitsi, ettei
rouva sairastanut mitään muuta kuin kiukkuisuutta — seuraus hänen
luonteensa oikullisuudesta, mihin oli lisättävä yksitoikkoinen elämä
Barbados-saarella, joka taas ei oikein sopeutunut sanotun naisen
yhteiskunnallisiin toiveisiin. Mutta hän oli määrännyt rouvalle
lääkkeitä siitä huolimatta ja tämä oli tuntenut itsensä niistä paljon
paremmaksi. Sen jälkeen levisi tieto hänen taidostaan rouvan
välityksellä koko Bridgetowniin, ja eversti Bishop oli huomannut, että
hänen uudesta orjastaan oli hänelle paljon suurempi hyöty hänen
antaessaan tämän harjoittaa ammattiaan, kuin jos hän olisi pannut
hänet työhön viljelyksilleen, mihin tarkoitukseen hän alun perin oli
hänet ostanut.

»Teille, neitiseni, olen juuri kiitollisuuden velassa verraten helposta

ja siististä elämästäni», sanoi herra Blood, »ja olen iloinen
saadessani tässä tilaisuuden sanoa sen teille.»

Kiitollisuus kuvastui pikemminkin hänen sanoissaan kuin

äänessään. Tyttö ihmetteli, mahtoiko mies mahdollisesti tehdä
pilkkaa hänestä ja katsoi häneen niin pyytävän suoraan, että toinen
olisi saattanut mennä siitä hämilleen. Peter Blood otti katseen
kysymykseksi ja vastasi siihen.

»Jos joku toinen viljelystenomistaja olisi ostanut minut», selitti hän,

»on hyvinkin luultavaa, että minun loistavat kykyni eivät koskaan olisi
tulleetkaan päivänvaloon, vaan hikoilisin nyt kuokka tai lapio
kädessä kuten ne muut raukat, jotka kanssani joutuivat tänne.»

»Ja miksi kiitätte minua siitä? Sehän oli setäni, joka teidät osti.»
»Mutta hän ei olisi tehnyt sitä, ellette te olisi kehoittanut häntä siihen.
Huomasin teidän intonne. Silloin se minua harmitti.»

»Harmitti?» Tytön poikamaisessa äänensävyssä oli hitunen

taistelunhaastetta.

»En ole vallan tietämätön ihmiselämästä. Mutta joutua myytäväksi

ja ostettavaksi oli uutta minulle, enkä ollut siinä mielentilassa, että
olisin tuntenut juuri rakkauttakaan ostajaani kohtaan.»

»Kun koetin saada setäni ostamaan teidät, niin tein sen sen vuoksi
että säälin teitä.» Ääni oli hieman ankara, ikään kuin puhuja olisi
halunnut moittia sitä pilkan ja sukkeluuden sekoitusta, jota Peter
Blood puheessaan käytti.

Tyttö jatkoi selittelyään. »Setäni saattaa tuntua teistä tylyltä

mieheltä. Epäilemättä hän sellainen onkin. He ovat kaikki kovia
ihmisiä, nämä viljelysten omistajat. Luulen, että elämä täällä tekee
heidät sellaisiksi. Mutta täällä on muita, jotka ovat vielä pahempia.
Esimerkiksi herra Grabston tuolla Speightownissa. Hän oli silloin
sillalla ostamassa niitä, jotka setäni jätti ostamatta, ja jos olisitte
joutunut hänen käsiinsä… Pelottava mies. Sen vuoksi, nähkääs.»
 Herra Blood oli hieman hämillään.

»Tämä mielenkiinto vierasta kohtaan…», alkoi hän. Sitten hän

suuntasi koeputkensa toiseen suuntaan. »Mutta siinähän oli muita,
jotka ansaitsivat sääliänne yhtä suuressa mitassa.»

»Te ette näyttänyt samanlaiselta kuin ne muut.»

»En olekaan samanlainen», sanoi Blood.

»Oh.» Tyttö tuijotti Bloodiin hieman ylpein elein. »Teillä on suuret

luulot itsestänne.»

»Päinvastoin. Toiset ovat kaikki ansioituneita kapinallisia. Minä en

ole: Siinä on ero. Minä olen niitä, joilla ei ollut älyä huomata, että
Englanti oli puhdistuksen tarpeessa. Olin tyytyväinen saadessani
harjoittaa lääkärinammattiani rauhallisessa Bridgewaterissa sillä
aikaa kun minua viisaammat vuodattivat verensä koettaessaan
karkottaa maasta saastaisen tyrannin ja hänen viheliäiset kätyrinsä.»

»Sir», keskeytti tyttö hänet. »Tehän haastatte maanpetosta.»

»Toivon että puhun kyllin selvästi.»

»Täällä on sellaisia, jotka antaisivat teille raippoja, jos kuulisivat

mitä puhutte.»

»Kuvernööri ei koskaan sallisi sen tapahtuvan. Hänellä on kihtinsä

ja hänen puolisollaan migreeninsä.»

»Siihenkö luotatte?» Tyttö oli rehellisesti pilkallinen.

»Teillä ei ole varmaankaan koskaan ollut kihtiä, arvatenkaan ei

myöskään migreeniä», vastasi Peter Blood.
 Tyttö teki kädellään hieman kärsimättömän liikkeen ja katsoi
hetken miehen ohi merelle päin. Sitten hän äkkiä kääntyi hänen
puoleensa uudelleen kulmat hieman rypyssä.

»Mutta ellette ole kapinallinen, niin miten jouduitte tänne?» kysyi

hän.

Herra Blood huomasi, mitä tyttö ajatteli, ja hän nauroi. »Se on

pitkä juttu», hän sanoi.

»Jonka te pidätte parempana olla kertomatta?»

Silloin Peter Blood kertoi hänelle jutun lyhyesti.

»Hyvä Jumala! Kuinka konnamaista», huudahti tyttö kertomuksen

loputtua.

»Niin, Englanti on oikein viehättävä maa Jaakko Toisen käsissä. Ei

ole juuri syytä sääliä minua enää. Kun otan huomioon kaiken tuon,
niin pidän Barbados-saarta parempana. Täällä voi ainakin uskoa
Jumalaan.»

Puhuessaan lipui hänen katseensa milloin oikealle, milloin

vasemmalle kaukana häämöttävästä mahtavasta Hillboy-vuoresta
taivaan tuulien kuohuttamaan, rajattomaan valtamereen. Sitten ikään
kuin ihana näköala olisi muistuttanut hänelle hänen omaa
pienuuttaan, hänen huoliensa vähäpätöisyyttä, hän vaipui
mietteisiinsä.

»Onko elämä niin vaikeaa muualla?» kysyi tyttö ja hän oli hyvin
vakava.

»Ihmiset tekevät sen sellaiseksi», vastasi Peter Blood.

 »Minä ymmärrän.» Tyttö naurahti heikosti ja hieman
surunvoittoisesti;
Peter Bloodista ainakin tuntui siltä.

»En ole koskaan pitänyt Barbadosta minään maallisena taivaana»,

tunnusti Arabella. »Mutta epäilemättä te tunnette maailmaa
enemmän kuin minä.» Hän kosketti hevostaan pienellä
hopeahelaisella ratsupiiskallaan.

»Onnittelen teitä helpotusten johdosta kovassa kohtalossanne»,

hän jatkoi.

Peter Blood kumarsi, ja tyttö lähti eteenpäin. Hänen neekerinsä

hypähtivät pystyyn ja lähtivät juoksemaan hänen jäljessään.

Pitkäksi aikaa jäi Peter Blood seisomaan paikalle, johon tyttö oli
hänet jättänyt, ja katseli Carlisle-lahden aurinkoisia vesiä ja laivojen
liikehtimistä laajassa satamassa, jonka yllä lokit meluten kiertelivät.

Näköala oli kylläkin kaunis, mietti hän, mutta tämä oli vankila, ja
sanoessaan, että hän piti sitä parempana kuin Englantia, hän oli vain
langennut siihen miltei kiitettävään kerskumismuotoon, joka sisältyy
omien onnettomuuksiemme väheksymiseen.

Hän kääntyi ja palaten tielleen lähti pitkin, joustavin askelin

astumaan pientä savesta ja ruojista kyhättyä majaryhmää kohti —
pienoiskylää, jota ympäröi paaluaita ja jossa viljelysten orjat ja
heidän kanssaan Peter Blood itsekin majailivat.

Hänen mieleensä juolahti säepari eräästä laulusta:

»Tepsi ei kivet vankilaksi,

Tyrmiksi ei rautavanteet.»
 Mutta hän antoi niille uuden merkityksen, vallan vastakkaisen kuin
runoilija oli tarkoittanut. Vankila on, ajatteli hän, vankila, vaikka sillä
ei ollut muureja eikä ristikolta ja vaikka se olisi ollut kuinka laaja. Ja
niinkuin hän sen tunsi tänä aamuna, oli hän sen tunteva ajan oloon
yhä voimakkaammin. Joka päivä hän tuli ajatelleeksi typistettyjä
siipiään, eroaan ulkomaailmasta, ja yhä vähemmän muistui hänelle
mieleen se vapaus, jota hän saarella sai nauttia. Eikä hänen
onnettomiin vankitovereihin verrattuna suhteellisen huokea
osansakaan antanut hänelle sitä tyydytystä, minkä se ehkä olisi
tarjonnut toisenlaisilla sielunominaisuuksilla varustetulle.
Pikemminkin heidän kurjuutensa ajatteleminen lisäsi sitä
mielenkatkeruutta, joka hänen sielussaan versoi.

Niistä kahdestaviidettä, jotka hänen kanssaan olivat astuneet

maihin Jamaikan kauppiaasta, oli eversti Bishop ostanut kokonaista
viisikolmatta. Loput olivat joutuneet pienemmille viljelystenomistajille,
muutamat Speightowniin ja toiset vielä kauemmaksi pohjoiseen.
Mikä muiden kohtaloksi oli tullut, sitä ei hän voinut tietää, mutta
Bishopin orjien keskuudessa sai Peter Blood tulla ja mennä aivan
vapaasti, vieläpä nukkuakin heidän majoissaan, ja heidän
kohtalostaan hän tiesi, että se oli eläimellisen kurja. He uurastivat
sokeriviljelyksillä aamunkoitosta auringonlaskuun, ja jos heidän
työintonsa alkoi laimeta, niin oli siellä päällysmiehen ja hänen
apuriensa piiskat, jotka huolehtivat siitä että työ sujui ripeästi. He
kävivät puettuina riekaleihin, toiset ilkosen alastomina, he elivät
liassa ja olivat huonosti ravittuja, sillä heille syötettiin suolaista lihaa
ja maissikakkuja — ravinto, joka monelle, ainakin eräinä
vuodenaikoina, oli niin vastenmielistä, että kaksi heistä ennätti
kuolla, ennen kuin Bishop muisti, että heidän henkensä oli hänelle
jonkin arvoinen, ainakin työnteossa, ja suostui Bloodin ehdotukseen,
että niistä, jotka sairastuivat, pidettiin parempaa huolta kuin ennen.
Kaikenlaisen uppiniskaisuuden lannistamiseksi ruoskittiin kuoliaaksi
eräs, joka oli vastustanut Kentiä, raakaa esimiestä, ja sen toimittivat
neekerit hänen toveriensa silmäin edessä. Eräs toinen, joka oli
erehtynyt karkaamaan metsiin, otettiin kiinni, tuotiin takaisin ja
ruoskittiin ja lopuksi poltettiin hänen otsaansa kirjaimet KK, jotta
kaikki tuntisivat hänet karanneeksi kapinalliseksi niin kauan kuin hän
eli. Onnekseen miesparka kuoli ruoskinnan seurauksiin.

Sen jälkeen valtasi muut synkkä, lohduton alistuminen.

Pahimmatkin uppiniskaiset olivat taltutetut ja tyytyivät sanoin
kuvaamattomaan kohtaloonsa epätoivon traagillisella rohkeudella.

Vain Peter Blood, välttäessään äärimmäiset kärsimykset, jäi

ulkonaisesti muuttumatta, ja ainoa sisäinen muutos, mikä hänessä
tapahtui, oli päivittäin yltyvä viha omaa sukukuntaansa kohtaan,
päivittäin syvenevä kaipaus päästä pois tästä paikasta, jossa
ihminen niin rumasti runteli Luojansa luomia. Se oli liian heikkoa
kaipausta muodostuakseen varsinaiseksi toivoksi. Toivolla ei ollut
täällä elämisen oikeutta. Ja sittenkään hän ei antautunut epätoivoon.
Hän pani naurun naamarin vakaville kasvoilleen ja kulki tietään
hoitaen sairaita eversti Bishopin hyväksi ja tunkeutuen yhä
syvemmälle kahden muun lääkärin varatulle alueelle Bridgetownissa.

Vapaana alentavista rangaistuksista ja niistä kieltäymyksistä, joihin

hänen vankitoveriensa täytyi alistua, hän kykeni ylläpitämään
itsekunnioitustaan, ja alhainen viljelystenomistajakin, jolle hänet oli
myyty, kohteli häntä vähemmän raa'asti. Siitä kaikesta hän sai kiittää
migreeniä ja leiniä. Hän oli voittanut kuvernöörin mielisuosion ja mikä
vieläkin tärkeämpää — kuvernöörin puolison, jota hän
häpeämättömästi ja kylmästi kehitteli ja mielisteli.
 Silloin tällöin hän tapasi neiti Bishopin, eikä tyttö koskaan
päästänyt häntä ohi puhuttelematta häntä muutaman hetken, siten
osoittaen mielenkiintoaan häntä kohtaan. Itse puolestaan ei Peter
Blood koskaan olisi halunnut jäädä keskustelemaan. Hän ei, tuumi
hän, aikonut antaa tytön ulkonaisen miellyttävyyden, hänen kukkean
sulonsa ja hänen vapaan, poikamaisen käytöksensä eikä hauskan,
reippaan äänensä pettää itseään. Koko elämässään — ja se oli ollut
sangen vaihteleva — ei Peter Blood ollut koskaan tavannut miestä,
joka hänen mielestään olisi ollut enemmän eläimellinen kuin tytön
setä, eikä hän osannut erottaa tyttöä sedästä.

Arabella oli hänen veljentyttärensä, samaa verta kuin setäkin, ja

jotakin tämän vioista, jotakin rikkaan sokerinviljelijän
säälimättömästä julmuudesta, hän arveli, täytyi asua myös
veljentyttären suloisessa ruumiissa. Hän tuumi asiaa sangen usein,
ikään kuin vastaten ja vakuuttaen jollekin vaistolle, joka pyrki
puhumaan päinvastaista, ja sitten vakuuttuneena asiasta hän vältti
tyttöä aina kun se vain oli mahdollista, sekä oli kylmän kohtelias
vastakkaisessa tapauksessa.

Vaikka hänen päätelmänsä oli anteeksiannettava, saattoipa olla

vallan hyväksyttäväkin, olisi hän kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisi
uskonut vaistoaan eikä asettunut sotasille sen kanssa. Vaikka tytön
suonissa virtasikin samaa verta kuin eversti Bishopin, oli hänen
verensä kuitenkin täysin vapaa niistä vioista, jotka olivat tahrineet
hänen setänsä nimen, sillä ne viat eivät luonnostaan kuuluneet sille
verelle; ne olivat tässä tapauksessa hankittuja. Tytön isä, Tom
Bishop — samaisen eversti Bishopin veli — oli ollut hellä, ritarillinen
ja ystävällinen mies, jonka hänen vaimonsa aikainen kuolema oli
täydellisesti murtanut ja joka oli hylännyt vanhan maailman ja
lähtenyt hakemaan surulleen lievitystä uudesta. Hän oli muuttanut
Antilleille tuoden mukanaan pienen tyttärensä, joka silloin oli viiden
vuoden ikäinen, ja asettunut sinne sokerinviljelijäksi. Alusta alkaen
hän oli menestynyt hyvin, kuten usein on laita sellaisten, jotka
kaikkein vähimmän rikkautta tavoittelevat. Rikastuttuaan hän tuli
ajatelleeksi nuorempaa veljeään, sotilasta, jonka maine kotimaassa
alkoi olla hieman kirjava. Hän oli neuvonut tätä asettumaan
Barbados-saarelle, ja neuvo, jota William Bishop ehkä jonakin
toisena aikana olisi halveksinut, saapui hänelle hetkellä, jolloin
hänen hurjuutensa alkoi kantaa sellaisia hedelmiä, että ilma-alan
vaihdos oli varsin suotava. William tuli, ja hänen antelias veljensä
tarjosi hänelle osuutta tuottaviin sokeriviljelyksiinsä. Noin kuusi
vuotta sen jälkeen, kun Arabella oli viidentoista ikäinen, hänen
isänsä kuoli, jättäen hänet setänsä holhottavaksi. Se oli ehkä isän
ainoa virhe. Mutta hänen luonteenjaloutensa väritti muidenkin
ihmisten luonteet hänen omansa mukaisiksi. Sitä paitsi hän oli itse
johtanut tyttärensä kasvatusta antaen hänen luonteelleen
itsenäisyyden, johon hän ehkä liiaksikin luotti. Asiain näin ollen ei
sedän ja veljentyttären välillä juuri valinnut rakkaus. Mutta tyttö oli
kuuliainen sedälleen ja tämä taas varovainen käytöksessään tytön
läsnäollessa. Koko elämänsä ajan, huolimatta hurjuudestaan, hän oli
tuntenut pelonsekaista kunnioitusta veljeään kohtaan, jonka arvon
tunnustamiseen hänellä oli tarpeeksi järkeä, ja nyt oli kuin jotakin
tuosta kunnioituksesta olisi siirtynyt isästä tyttäreen, joka myös
tavallaan oli hänen kanssaosakkaansa, vaikkakaan hän ei
omakohtaisesti ottanut osaa viljelysten hoitoon.

Peter Blood lausui tuomionsa tytöstä — kuten me kaikki olemme

liiankin taipuvaisia tekemään — riittämättömän tuntemuksen
perusteella.

Hän sai sangen pian korjata tuomiotaan.

 Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun kuumuus alkoi käydä
sietämättömäksi, solui Carlisle-lahteen vaivalloisesti rikkiammuttu ja
runneltu englantilainen laiva, Devonin ylpeys, sivut karstalla ja
kolhittuina, keskirungossa ammottava aukko ja mesaanimasto
poikkiammuttuna, niin että ainoastaan säröinen tynkä törrötti sillä
paikalla, missä se oli ennen seisonut. Laiva oli joutunut otteluun
Martinique-saaren luona kahden espanjalaisen laivan kanssa, jotka
kuljettivat kalleuksia, ja vaikka sen kapteeni vannoi, että
espanjalaiset olivat ahdistaneet häntä ilman syytä, niin on vaikea
välttää epäluuloa, että asia oli aivan päinvastainen. Toinen
espanjalaisista laivoista pakeni taistelusta, ja kun Devonin ylpeys ei
ryhtynyt ajamaan sitä takaa, niin se tapahtui sen vuoksi, ettei se
enää kyennyt siihen. Toinen oli upotettu, mutta ei ennen kuin
englantilainen laiva oli siirtänyt huomattavan osan sen aarteista
omaan ruumaansa. Tapaus kuului niihin tavanomaisiin
merirosvouksiin, jotka antoivat alituisesti aihetta huoleen St. Jamesin
ja Escorialin hoveissa, valituksiin, joita tehtiin milloin yhdeltä, milloin
toiselta taholta.

Mutta Steed, useimpien siirtomaa-kuvernöörien tapaan, salli varsin

mielellään älynsä pimetä niin paljon, että hän hyväksyi englantilaisen
merikapteenin selityksen eikä ottanut huomioon mitään todistuksia,
jotka olisivat olleet sitä vastaan. Hänkin vihasi ylpeitä ja rehenteleviä
espanjalaisia yhtä hartaasti kuin hänen maanmiehensä sekä muut
kansat Bahamasta Mainiin saakka, ja sen nämä varsin runsaassa
mitassa ansaitsivatkin. Sen vuoksi kuvernööri soi Devonin ylpeydelle
suojan satamassaan ja helpotti sen korjausta ja kuntoon saattamista
kaikin tavoin.

Mutta sitä ennen tuotiin laivan uumenista pari tusinaa

englantilaisia merimiehiä, jotka olivat yhtä runneltuja ja raadeltuja
kuin heidän laivansakin, ja heidän kanssaan puolisen tusinaa
samanlaisessa kunnossa olevia espanjalaisia, ainoat eloonjääneet
tuon arvolastia kuljettaneen espanjalaisen laivan miehistöstä, joka oli
hyökännyt englantilaisen laivan kimppuun ja saattanut itsensä
kykenemättömäksi peräytymään. Haavoittuneet sijoitettiin pitkään
vajaan satamassa, ja Bridgetownin koko lääketieteellinen voima
kutsuttiin heitä hoitamaan. Peter Blood komennettiin ottamaan osaa
tähän tehtävään, ja osaksi sen vuoksi, että hän puhui kastilian kieltä
— hän puhui sitä yhtä sujuvasti kuin äidinkieltäänkin — ja osaksi
hänen alhaisemman asemansa vuoksi orjana espanjalaiset annettiin
hänen hoitoonsa.

Peter Bloodillahan ei ollut mitään aihetta rakastaa espanjalaisia.

Hän oli kaksivuotisen virumisensa aikana espanjalaisten
vankeudessa ja sitä seuraavan oleskelunsa aikana espanjalaisissa
Alankomaissa saanut nähdä sellaisia puolia espanjalaisten
luonteessa, jotka hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin
ihailtavia. Siitä huolimatta hän suoritti lääkärintehtävänsä huolella ja
tunnontarkasti, joskin ilman erityistä innostusta, vieläpä osoitti
eräänlaista pintapuolista ystävällisyyttäkin potilaitaan kohtaan. He
olivat puolestaan niin hämmästyneitä siitä, että heidän haavojaan
hoidettiin, sen sijaan että heidät summamutikassa olisi hirtetty, että
he osoittivat heikäläisille varsin tavatonta alistuvaisuutta. Mutta kaikki
ne armeliaat Bridgetownin asukkaat, jotka joukoittain tungeksivat
väliaikaisen sairashuoneen luona tuoden haavoittuneille
englantilaisille merimiehille hedelmiä, kukkia ja muita herkkuja, eivät
vähääkään välittäneet espanjalaisista. Niin, jos eräiden
kaupunkilaisten toivomuksia olisi noudatettu, olisivat he saaneet
jäädä kuolemaan kuin vahingolliset syöpäläiset, ja siitä oli Peter
Bloodilla ja heti alussa varma todistus.
 Erään avustamaan lähetetyn neekerin kanssa hän oli parhaillaan
asettamassa paikalleen katkennutta jalkaa, kun matala ja raaka ääni,
jota Peter Blood oli oppinut inhoamaan enemmän kuin kenenkään
ennen tuntemansa ihmisen, äkkiä puhutteli häntä.

»Mitä te siellä teette?»

Blood ei kääntänyt katsettaan työstään. Hänen ei tarvinnut tehdä

sitä, sillä hän tunsi äänen.

»Asetan paikoilleen taittunutta jalkaa», hän vastasi pysähtymättä

työssään.

»Sen saatan kyllä nähdä, hölmö.» Suuri ruho asettui ikkunan ja

Peter Bloodin väliin. Olkivuoteella makaava puolialaston mies
muljautti mustia silmiään ja katsoi pelokkaana tulijaan.

Englannin kielen tuntemattomuus ei estänyt häntä huomaamasta,

että siinä seisoi vihollinen. Karkea, uhkaava äänensävy ilmaisi sen
asian kyllin selvästi. »Näen sen, yhtä hyvin kuin huomaan mikä
roisto siinä makaa. Kuka teille on antanut luvan asetella paikoilleen
espanjalaisia koipia?»

»Olen lääkäri, eversti Bishop. Mies on loukkaantunut, eikä minun

asiani ole käydä erottelemaan ihmisiä. Minä noudatan
kutsumustani.»

»Vai niin, jumaliste. Jos olisitte tehnyt sen aina, niin ette olisi täällä
nyt.»

»Päinvastoin, juuri siksi olenkin täällä.»

 »Oh, minä tunnen valheellisen juttunne.» Eversti naurahti
ivallisesti ja huomattuaan, että Blood jatkoi työtään mistään
piittaamatta, hän tuli todella vihaiseksi.

»Lopettakaa heti tuo ja katsokaa minuun, kun puhun teille.» Peter

Blood pysähtyi työssään, mutta vain hetkeksi.

»Miehellä on kovat tuskat», sanoi hän lyhyesti ja jatkoi työtään.

»Vai on hänellä tuskia! Toivonpa, että hänellä olisi niitä

enemmänkin, senkin kirottu koira merirosvoksi. Mutta katsokaa
minuun, senkin kapinallinen kelmi!»

Eversti puhui kiljuen, raivostuen siitä, että hän piti Bloodin käytöstä
uhmana, joka muka ilmeni äärimmäisenä väheksymisenä häntä
kohtaan. Hänen pitkä bambukeppinsä kohosi jo lyöntiin. Peter
Bloodin siniset silmät huomasivat liikkeen ja hän puhui nopeasti
välttääkseen iskun:

»En ole kapinallinen, sir, olinpa sitten mitä muuta hyvänsä. Toimin
kuvernööri Steedin nimenomaisesta määräyksestä.»

Eversti mykistyi ja hänen suuret kasvonsa punastuivat. Hänen

suunsa retkahti auki.

»Kuvernööri Steedin!» kertasi hän. Sitten hän laski keppinsä,

kääntyi ympäri ja virkkamatta sanaakaan Bloodille lähti raskaasti
astumaan toiseen päähän vajaa, jossa kuvernööri sillä hetkellä
seisoi.

Peter Blood nauroi partaansa. Mutta hänen voitonriemunsa ei

johtunut niinkään paljon ihmisyyssyistä kuin siitä ajatuksesta, että
hän oli nolannut epäinhimillisen omistajansa.
 Espanjalainen, joka oli käsittänyt, että tohtori oli riidassa, koski se
sitten mitä hyvänsä, uskalsi kuiskaten kysyä, mitä oli tapahtunut.
Blood pudisti päätään äänettömänä ja jatkoi työtään. Hän koetti
jännittää kuuloaan saadakseen tietää, mitä Steedin ja Bishopin
välillä tapahtui. Eversti melusi ja raivosi kohautellen suurta ruhoaan
pienen kuihtuneen ja koreasti puetun kuvernöörin edessä. Mutta
pieni, sievistelevä hupakko ei antanut perään. Hän tiesi, että hänellä
oli puolellaan yleinen mielipide. Muutamia tosin oli, mutta heitä ei
ollut monta, jotka olivat samalla julmalla kannalla kuin eversti Bishop.
Hänen ylhäisyytensä vetosi asemaansa. Blood oli hänen käskystään
alkanut hoitaa espanjalaisia, ja hänen käskyjään oli jokaisen
noudatettava. Siinä ei ollut sen enempää mukisemista.

Mutta eversti oli toista mieltä. Hänen mielestään siinä oli paljon
sanomista. Hän sanoikin sen perin pohjin, äänekkäästi, vihaisesti ja
rivosti — sillä hän osasi olla sanomattoman rivo, kun pääsi
suuttumaan.

»Tehän puhutte kuin espanjalainen, eversti», sanoi kuvernööri, ja

se antoi everstin ylpeydelle sellaisen haavan, että sitä kirveli
harmittavasti vielä monta viikkoa jälkeenpäin. Sillä hetkellä se pani
hänet vaikenemaan ja lähtemään ulos koko vajasta
sanomattomassa raivossa.

Kaksi päivää myöhemmin tulivat Bridgetownin naiset, viljelysten

omistajien ja kauppiaitten rouvat ja tyttäret ensi kerran käymään
armeliaisuusmatkallaan satamaan, tuoden lahjojaan haavoittuneille
merimiehille.

Taas oli Peter Blood siellä hoitaen huostaansa annettuja kärsiviä,

liikuskellen onnettomien espanjalaisten joukossa, joista ei kukaan
välittänyt. Kaikki armeliaisuus, kaikki lahjain antaminen kohdistui
yksinomaan Devonin ylpeyden miehistöön. Ja sitä piti Peter Blood
varsin luonnollisena. Mutta hänen noustessaan äkkiä sitomasta
erästä haavaa — työ, johon hän kokonaan oli muutaman hetken
syventynyt — hän näki hämmästyksekseen, kuinka eräs nainen, joka
oli eronnut muusta joukosta, asetti muutamia banaaneja ja kimpun
meheviä sokeriruo’on varsia erään hänen potilaansa päällysviitalle,
joka teki hänelle peiton virkaa. Nainen oli hienosti pukeutunut
valkoiseen silkkiin ja häntä seurasi kaksi koria kantavaa neekeriä.

Peter Blood, joka oli takitta ja käärinyt karkean paitansa hihat

kyynärpäitten yläpuolelle, piti veristä riepua kädessään ja tuijotti
hetken tulijaan. Nainen kääntyi nyt häneen päin ja hymyili
tuttavallisesti, suu puoleksi avoinna. Silloin Peter Blood tunsi hänet
Arabella Bishopiksi.

»Mies on espanjalainen», hän sanoi äänellä, jonka piti korjata

väärinkäsitys, ja samalla siinä oli hieman kaikua siitä ivasta, joka
hänen sielussaan soi.

Hymy, jolla Arabella oli tervehtinyt häntä, häipyi hänen huuliltaan.

Hänen kulmansa vetäytyivät kokoon ja hän katsoi Peter Bloodia
tuokion ihmetellen. Hänen kasvonpiirteensä kävivät arvokkaammiksi.

»Tiedän sen, mutta hän on ihminen siitä huolimatta», sanoi

Arabella.

Vastaus ja siihen liittyvä moite hämmästyttivät Peter Bloodia.

»Setänne, eversti, on toista mieltä», sanoi hän toinnuttuaan. »Hän

pitää heitä syöpäläisinä, jotka pitäisi jättää nääntymään ja
kuolemaan märkiviin haavoihinsa.»
 Tyttö huomasi hänen ivansa nyt selvemmin. Hän tuijotti yhä
Bloodiin.

»Miksi te kerrotte sitä minulle?»

»Varoittaakseni teitä joutumasta everstin epäsuosioon. Jos hän

olisi saanut määrätä, niin en koskaan olisi saanut hoitaa heidän
haavojaan.»

»Ja te ajattelitte tietysti, että minun täytyy olla samaa mieltä kuin
setänikin?» Hänen äänessään oli purevuutta ja hänen silmissään
välähti pahaenteinen tuli.

»En tahtonut tieten olla epäkohtelias naista kohtaan edes

ajatuksissanikaan», sanoi Blood. »Mutta kun annoitte heille lahjoja ja
teidän setänne ehkä saisi kuulla siitä, niin…» Hän pysähtyi jättäen
lauseensa kesken. »Niin… sen vuoksi minä…», lopetti hän.

Mutta lady ei ollut sillä tyydytetty.

»Ensin te tahdotte tehdä minusta epäinhimillisen ja sitten pelkurin.

Totisesti! Miehelle, joka ei tahdo olla epäkohtelias naista kohtaan
edes ajatuksissakaan, ei se ole niinkään vähän.» Hän nauroi
poikamaisesti, mutta sen sävy kiusasi Bloodin korvia tällä kertaa.

Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja
Peter Blood huomasi nyt, että hän oli tuominnut tyttöä väärin.

»Mitenkäpä minä olisin arvannut… että eversti Bishopilla olisi ollut

enkeli veljentyttärenä?» hän sanoi häikäilemättömästi, sillä hän oli
häikäilemätön äkillisen katumuksen vallassa, kuten miehet usein
ovat.
 »Ette tietenkään. Luulenpa ettette juuri usein arvaa oikein.»
Muserrettuaan siten Peter Bloodin sanoillaan ja katseellaan Arabella
Bishop kääntyi korinsa ja sitä kantavien neekerien puoleen. Hän
nosti siitä nyt siihen ladotut hedelmät ja herkut ja asetti ne niin
suuriin kasoihin kunkin kuuden espanjalaisen vuoteelle, että kun hän
oli viimeiselle antanut hänelle tulevan osan, oli kori tyhjä eikä siitä
jäänyt mitään hänen omille maanmiehilleen.

Nämä eivät todellakaan olleet hänen hyvyytensä tarpeessa — sen

hän epäilemättä huomasi — sillä he saivat yllin kyllin muilta.

Tyhjennettyään täten korinsa hän kutsui neekereitään ja

sanomatta sanaakaan, edes vilkaisematta Peter Bloodiin hän meni
pois, pää pystyssä ja leuka kenossa.

Peter seurasi häntä silmillään. Sitten hän huokasi syvään.

Häntä hämmästytti huomio, että hän oli huolissaan joutumisestaan

Arabella Bishopin vihoihin. Eilen se ei olisi voinut tapahtua. Se
saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että hänen oli tänään sallittu nähdä
tytön oikea luonne. — Ikävä juttu, mutta se oli minulle oikein. Näyttää
siltä kuin en tietäisi mitään ihmisluonteesta. Mutta miten hitossa
saatoin arvata, että suvusta, josta saattaa syntyä sellainen
pahahenki kuin eversti Bishop, voi myös syntyä sellainen pyhimys
kuin tuo tyttö…

Kuudes lukit

PAKOSUUNNITELMIA
 Sen jälkeen kävi Arabella Bishop päivittäin satamassa olevalla
sairasvajalla tuoden lahjoja ja hedelmiä ja myöhemmin vielä lisäksi
rahaa ja vaatteita espanjalaisille vangeille. Mutta hän sovitti
käyntiaikansa niin, ettei Peter Blood nähnyt häntä siellä enää
kertaakaan. Bloodinkin käynnit harvenivat sitä mukaa kuin hänen
potilaansa paranivat. Se seikka, että hänen hoidokkinsa viihtyivät
hyvin ja tulivat kaikki terveiksi, kun taas kokonainen kolmasosa niistä
haavoittuneista, jotka olivat Whackerin ja Bronsonin — molempien
toisten lääkärien — hoidossa, kuoli, oli omiaan lisäämään sitä
mainetta, joka kapinavangilla jo ennestään oli Bridgetownissa. Se
saattoi olla vain sotaonnea. Mutta kaupungin asukkaat eivät
suvainneet ajatella sillä tavalla. Se johti nyt siihen, että Bloodin
kummankin vapaan ammattiveljen potilasjoukko pieneni ja hänen
oma työnsä ja hänen omistajansa tulot lisääntyivät. Whacker ja
Bronson panivat molemmat viisaat päänsä yhteen keksiäkseen
keinon, jolla tämä sietämätön asiaintila saataisiin loppumaan. Mutta
tämän selostaminen veisi meidät kertomuksen edelle.

Eräänä päivänä astui Peter Blood, lieneekö sitten ollut sattumalta

vaiko tahallaan, kokonaista puolta tuntia aikaisemmin kuin
tavallisesti satamaan ja tapasi neiti Bishopin juuri kun tämä oli
tulossa vajasta. Peter Blood nosti hattuaan ja astui sivuun
antaakseen hänelle tietä. Tyttö meni, leuka pystyssä ja katse
suunnattuna siten, ettei hänen tarvinnut nähdä Bloodia.

»Arabella-neiti», sanoi Blood pyytävällä äänellä.

Tyttö huomasi hänen läsnäolonsa ja katsoi häneen hieman

pilkallisen tarkasti.

»Kas!» sanoi hän. »Sehän onkin hienotunteinen gentlemannini!»

Peter huoahti. »Olenko rikkonut niin anteeksiantamattomasti?
Pyydän nöyrästi anteeksi.»

»Miten alentuvainen olette!»

»On julmaa pilkata minua sillä tavoin», sanoi Peter ja otti

pilkallisen nöyrän ilmeen. »Minähän olen yhtäkaikki vain orja. Ja
tekin voisitte ehkä sairastua jonakin päivänä.»

»Entä sitten?»

»Olisi kovin nöyryyttävää kutsua minut sairaskäynnille, kun

kohtelette minua kuin vihamiestä.»

»Te ette ole ainoa lääkäri Bridgetownissa.»

»Mutta minä olen vaarattomin.»

Tyttö tuli äkkiä epäileväksi ja huomasi, että Blood laski hänen

kanssaan leikkiä, johon hän jo jossakin määrin oli suostunut. Hän
jäykistyi ja katsoi Bloodiin uudelleen.

»Olette ehkä liian vapaa puheissanne, hän huomautti.

»Lääkärin etuoikeuksia.»

»Minä en ole teidän potilaitanne. Muistakaa se vastedes.» Ja

sitten hän, kieltämättä vihaisena, lähti.

»Onko tyttö noita, vai olenko minä hölmö, vai olemmeko kumpikin
omaamme?» kysyi Peter Blood sinitaivaalta yllään ja meni sitten
vajaan.

Aamusta tuli yllätysten aamu. Kun hän oli lähdössä pois

suunnilleen tunnin kuluttua, yhtyi häneen Whacker, nuorempi