The End of Analysis: The Dialectics of

Symbolic and Real (The Palgrave Lacan

Series) 1st ed. 2023 Edition Mohamed
Tal
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-end-of-analysis-the-dialectics-of-symbolic-and-re
al-the-palgrave-lacan-series-1st-ed-2023-edition-mohamed-tal/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The Palgrave Handbook of German Idealism and

Poststructuralism 1st ed. 2023 Edition Tilottama Rajan

https://ebookmass.com/product/the-palgrave-handbook-of-german-
idealism-and-poststructuralism-1st-ed-2023-edition-tilottama-
rajan/

The Palgrave Handbook on the Philosophy of Punishment

1st ed. 2023 Edition Matthew C. Altman

https://ebookmass.com/product/the-palgrave-handbook-on-the-
philosophy-of-punishment-1st-ed-2023-edition-matthew-c-altman/

From Cogito to Covid: Rethinking Lacan’s “Science and

Truth” (The Palgrave Lacan Series) 1st ed. 2022 Edition
Molly A. Wallace (Editor)

https://ebookmass.com/product/from-cogito-to-covid-rethinking-
lacans-science-and-truth-the-palgrave-lacan-series-1st-
ed-2022-edition-molly-a-wallace-editor/

Lacan and the Environment 1st Edition Clint Burnham

https://ebookmass.com/product/lacan-and-the-environment-1st-
edition-clint-burnham/
The Palgrave Handbook of Citizenship and Education 1st
ed. Edition Andrew Peterson

https://ebookmass.com/product/the-palgrave-handbook-of-
citizenship-and-education-1st-ed-edition-andrew-peterson/

The Palgrave Handbook of Animals and Literature 1st ed.

Edition Susan Mchugh

https://ebookmass.com/product/the-palgrave-handbook-of-animals-
and-literature-1st-ed-edition-susan-mchugh/

The Palgrave Handbook of the History of Surgery 1st ed.

2018 Edition Thomas Schlich

https://ebookmass.com/product/the-palgrave-handbook-of-the-
history-of-surgery-1st-ed-2018-edition-thomas-schlich/

The Direction of Desire: John of the Cross, Jacques

Lacan and the Contemporary Understanding of Spiritual
Direction 1st Edition Murphy

https://ebookmass.com/product/the-direction-of-desire-john-of-
the-cross-jacques-lacan-and-the-contemporary-understanding-of-
spiritual-direction-1st-edition-murphy/

The Dialectics of Orientalism in Early Modern Europe

1st Edition Marcus Keller

https://ebookmass.com/product/the-dialectics-of-orientalism-in-
early-modern-europe-1st-edition-marcus-keller/
The Palgrave Lacan Series

Series Editors
Calum Neill
Edinburgh Napier University, Edinburgh, UK

Derek Hook
Duquesne University, Pittsburgh, USA

Jacques Lacan is one of the most important and influential thinkers of

the 20th century. The reach of this influence continues to grow as we
settle into the 21st century, the resonance of Lacan’s thought arguably
only beginning now to be properly felt, both in terms of its application
to clinical matters and in its application to a range of human activities
and interests. The Palgrave Lacan Series is a book series for the best
new writing in the Lacanian field, giving voice to the leading writers of
a new generation of Lacanian thought. The series will comprise original
monographs and thematic, multi-authored collections. The books in the
series will explore aspects of Lacan’s theory from new perspectives and
with original insights. There will be books focused on particular areas
of or issues in clinical work. There will be books focused on applying
Lacanian theory to areas and issues beyond the clinic, to matters of
society, politics, the arts and culture. Each book, whatever its particular
concern, will work to expand our understanding of Lacan’s theory and
its value in the 21st century.
Mohamed Tal

The End of Analysis

The Dialectics of Symbolic and Real
Mohamed Tal
Beirut, Lebanon

ISSN 2946-4196 e-ISSN 2946-420X

The Palgrave Lacan Series
ISBN 978-3-031-29888-2 e-ISBN 978-3-031-29889-9
https://doi.org/10.1007/978-3-031-29889-9

© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s), under exclusive

license to Springer Nature Switzerland AG 2023

This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively
licensed by the Publisher, whether the whole or part of the material is
concerned, specifically the rights of translation, reprinting, reuse of
illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on microfilms or in
any other physical way, and transmission or information storage and
retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar or
dissimilar methodology now known or hereafter developed.

The use of general descriptive names, registered names, trademarks,

service marks, etc. in this publication does not imply, even in the
absence of a specific statement, that such names are exempt from the
relevant protective laws and regulations and therefore free for general
use.

The publisher, the authors, and the editors are safe to assume that the
advice and information in this book are believed to be true and accurate
at the date of publication. Neither the publisher nor the authors or the
editors give a warranty, expressed or implied, with respect to the
material contained herein or for any errors or omissions that may have
been made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional
claims in published maps and institutional affiliations.
Cover image: © Josef Mohyla / GettyImages

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered

company Springer Nature Switzerland AG
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham,
Switzerland
Foreword: Interminable
Psychoanalysis is in bad trouble. Looking back at its fate in the last
century and more, one can say, in very broad strokes, that it started in a
modest way, as a clinical practice, the proposal of a new way to deal
with a variety of psychic ailments, available to a very limited social
circle, first in Vienna, then in a handful of countries. Yet, from its
beginnings in the 1890s to the moment of Freud’s death in 1939 almost
half a century later, it became a universal point of reference, against all
odds. Its theories were controversial, but highly influential, they
entered into a dialogue with a number of scientific endeavors (from
medicine to humanities and social sciences), they influenced artistic
practices and left a major impact on philosophy, they entailed far-
reaching political consequences, they were discussed in the mass media
and informed the doxa. Psychoanalysis circulated widely in the
zeitgeist, from shaping common opinions to influencing the highest
intellectual endeavors. Its universal impact was in sharp contrast with
the relatively very limited spread of its clinical practice which was its
source. This situation continued in the second half of the century, yet
with a much wider spread of its practice across the globe, often at the
prize of being diluted into ego-psychology, then with its role in the
‘sexual revolution,’ and with the highly complex ambitions of its
theoretical endeavor which stood at the cutting edge of the work done
in contemporary philosophy and social theory. This was largely due to
the towering figure of Jacques Lacan.
There was something quite astounding about its moment of glory in
the seventies, starting in the sixties and extending into the eighties.
Lacan, with his seemingly impenetrable difficult style, was a very
unlikely candidate for the role of the intellectual star and the figure of
the new master, with the massive attendance at his seminars and his
books achieving incredible circulation. His daring conceptual pursuit
and innovation went uniquely hand in hand with the popular appeal. I
guess the peak of the glory was the moment of the dissolution of his
school (an event that I had the privilege to witness as a young student
on a grant), an event that made the front-page news and galvanized the
public discourse. It was a major intellectual-political event, the fate of
psychoanalysis was being decided there, and the fate of psychoanalysis
was then intimately linked with the state of the world at large. The big
Other was at stake. Lacan’s school, the school that he founded in 1964
(“alone as I have always been in relation to the psychoanalytic cause”),
in opposition to the dominant psychoanalytic institutions and the
prevailing ways they embodied the big Other, offered the prospect of
keeping alive the subversive nature of psychoanalysis. But his
institution, É cole Freudienne de Paris, started itself functioning as the
big Other, and his last seminar, following his act of dissolving this school
at the point of its seemingly highest success, was the seminar on the
work of dissolution, of dissolving the glue that is the big danger
looming over institutions, their pitfall. There is a French pun at hand,
linking l’école, school, and la colle, the glue. The ambition was the
undoing of the glue of the big Other, its ranks and insignia, its rituals of
investiture. But Lacan’s point at the time was not the ending, but the
renewal, the renovation, the renaissance of the psychoanalytic thrust,
which seems to have been stuck in the glue of his own institution. Forty
years on it seems that a lot more glue was produced instead, and that
the courageous attempt failed, we are facing the situation of a deep
crisis.
What happened in the 40 years since Lacan’s death in 1981? It
seems that there is a daunting crisis looming over the contemporary
fate of psychoanalysis, despite the more or less smooth running of its
institutions, the continuation of its practice (although more and more
diluted and hybrid), and its implementation in the academia. Its
practice is increasingly overshadowed by the massive pharmacological
industry that now supposedly caters for all psychic ailments, and a host
of other therapies supposedly more efficient (from cognitive therapies
to self-help). There is furthermore, at least in the Lacanian movement,
the blaring sectarianism of the organizations fighting over his legacy,
fighting each other far more harshly than their opponents. The complex
psychoanalytic theories have acquired the reputation of being dated
and superseded, limited to the lingo of the initiated, losing their
universal impact and appeal.
Now here is a book by Mohamed Tal that presents a courageous and
passionate intervention into this dismal situation. It addresses the core
of the problem not by popularizing its assets or making them amenable
to the common doxa and the advances in the pursuit of well-being.
Quite the contrary, it proposes a rigorous conceptual research into the
crucial problem of the end of analysis, for in conceiving the end the very
core of psychoanalysis is at stake, its finality not only in the sense of its
eventual ending but also of its aim and telos. It is a book written by an
analyst, but who doesn’t for a moment take his experience and practice
as the sign of his entitlement, but rather as a call for the badly needed
conceptual renovation which could transform its status and disrupt its
inertia.
The end of analysis is, first, not to be conceived in terms of its
therapeutical value, the restoration of the well-being of the subject who
can then be reinserted back into the given order of things—the
contention of psychoanalysis has always been that the problem doesn’t
lie simply with the subject and his/her symptom but at the same time
puts into question that very order. Psychoanalysis is thus rather an anti-
therapy. Hence, second, every analysis is always in principle also a
‘training analysis,’ aiming at the point where at its end the analysand
can him/herself become an analyst, with the capacity to keep this
experience alive and secure its continuation. This is why the question of
the end of analysis stood at the core of psychoanalytic institutions and
constituted the bulk of their disputes. One can say that the basic aim of
psychoanalytic institutions is the transmission of its knowledge,
securing the training of new analysts, and affording the guarantee of its
practice. Thus, the end of the analysis was supposed to provide the
entry point of legitimizing the formation of the analysts, their
qualification, and their initiation, and to secure the continuation and
the spread. The end of analysis should provide the passage—the pass—
of the analysand to the position of the analyst, the position of authority
but which is paradoxically based not on empowerment but on
destitution, the acceptance of castration, the traversal of fantasy. Should
one see the end as the humility of accepting one’s limitations,
renunciation, on the basis of which one would be able to exert the
status of the analyst, an authority based on a lack? Not at all.
This is where Tal’s book doesn’t propose an answer that would
safeguard the status of psychoanalysis but rather a series of paradoxes
that undermine its secure status. The end of analysis appears rather as
a fantasy, not the traversal of the fantasy but maintaining it. “Analysis
may be considered as terminated when it has become interminable,
when it has ended the idea of its final end.” There is the fantasy that
fantasy may be traversed. The end would thus coincide with repetition
and provide an entry into repetition. The prospect is not that of an
acceptance of castration but rather that of rescuing castration—
castration appearing not as something that restricts jouissance, but
coincides with it (“no jouissance is ever enjoyable, no symbolization is
ever complete”). There is no ending of transference but rather the
tackling of its impossibility. As for the procedure of the pass that should
provide the investiture of the analyst: “The bottom line is that no pass
worthy of its name has ever been a pass of the analysand who
undergoes it, rather that of the analyst as such if not that of
psychoanalysis altogether. What else does such a procedure declare
than that psychoanalysis survives not by transmission—which is the
case of what is instituted by science—but by discontinuity and
reinvention?” Instead of transmission and securing the qualification of
the analyst rather the examining of psychoanalysis itself; instead of
providing the continuation and the spread rather the discontinuity
calling for reinvention; instead of destitution a restitution; instead of
solution a dissolution.
When Lacan proposed the dissolution of his school in January 1980,
provoking a general shock which caused ripples around the globe, it
seemed he was undoing the success story of his entire career, putting it
into question at the peak of its reputation and influence, calling for a
reinvention instead of defending the acquired status. Looking back, his
act in 1980 strangely (uncannily?) coincided with what can in
retrospect be seen as the advent of neoliberalism, inaugurating its
subsequent triumphant march. Margaret Thatcher came to power in
1979, and Ronald Reagan was elected in 1980, both symbolically
marking the beginning of another era (and one can ironically say that
the era was profoundly marked by a very different kind of dissolution,
the dissolution of some basic nature of the social tie). The spread of
neoliberalism, in its many facets, overshadowed the last 40 years and
held in check the critical theory at large, including psychoanalysis. All
critical thought seems to have been powerless against this massive
development and its disastrous effects, increasingly on the defensive. Is
this era now coming to an end? There is a subplot to Tal’s book that
obliquely tackles this other kind of end. He states so at the very outset:
“This book returns to the problem of the end of analysis at the end of
liberalism.” This is the historic vantage point from which it is written.
“The joke of well-being is over,” he states laconically. What’s more, the
book was written in Beirut, of all places, the singular place of a
“disastrous success of capital, in the measure where it did realize its
will to exterminate its production.” The place of quite literally explosive
blast and destitution. Although the book deals with what appears to be
a technical problem, immanent to psychoanalysis alone, that of the end
of analysis, its conceptual rigor reaches out to the question of the end
that singularly defines our present state and our common fate. It
continues, 40 years later, on the track of dissolution to counteract this
other disastrous dissolution we are faced with.
Mladen Dolar
Ljubljana, Slovenia
Acknowledgments
To those who have undergone analysis with me, I owe you two
apologies: one for the failures brought to analysis and one for the
failure analysis brought. I hope you find in this work sufficient
consolation.
To my masters and friends, I express my deepest gratitude: Nadia
Bou Ali and Mladen Dolar, who supervised this work—as a doctoral
dissertation in Theoretical Psychoanalysis, Philosophy, at the University
of Ljubljana—and contributed to it greatly; Alenka Zupančič and Ray
Brassier, who interpreted it during its writing; Chawki Azouri, who
permitted its initial question to be posed; Izidor Barši, Miran Božovič,
Peter Klepec, and Frank Ruda, who accompanied its progression and
critical turns; Trevor Perri, who assisted with copyediting it, first as a
doctoral dissertation and then as a book; and the series editors of the
Palgrave Lacan Series, Calum Neill and Derek Hook.
To the analyst of any school and kind (the free renegade at the head
of the list), there is no possible analysis of the analyst if not by the
analysis of, at least, also analysis itself—that is, conceptual
investigation. Eluding this necessity by the lure of personal experience
is the murder of psychoanalysis by its very defense. Liberalism has
collapsed, neutrality is no longer an asset, and the joke of well-being is
over. One can either be an analyst or an imbecile (i.e., one who does not
know in who’s service they act)—one can no longer be both.
A modified version of portions of Chap. 2 has been published in
Problemi International (2023). And an earlier version of the first
section of Chap. 4 was published in Slovene as “Nemožni transfer in
kartezijanska perspektiva,” trans. Samo Tomśič, Problemi Journal 3–4
(2022).
Contents
1 Introduction:​I Don’t Want to Save Love, Nor Do I Want to Get Rid
of It
Reference
2 A Reading of “Analysis Terminable and Interminable”
The Symptom Not to Interpret
Economy of the Unsynthesizable
The Quarrel About Subjectivity
The Drive as Negation
Five Antitheses for a Mourning of the Concept of Mourning
A Cut, a Fall, and the Finitude of Finitude
References
3 The “Rescuing” of Castration
The Perversion of Perversion
Kierkegaard, from Affect to Subjectivation
The Possible Encounter
References
4 The Procedure, from Solution to Dissolution
Impossible Transference and the Cartesian Prospect
What Is Not Liquidation Is Not Naming, What Is Not Anarchy Is
Not Institution
References
References
Index
© The Author(s), under exclusive license to Springer Nature Switzerland AG 2023
M. Tal, The End of Analysis, The Palgrave Lacan Series
https://doi.org/10.1007/978-3-031-29889-9_1

1. Introduction: I Don’t Want to Save

Love, Nor Do I Want to Get Rid of It
Mohamed Tal1
(1) Beirut, Lebanon

This book does not simply intend to add to the preexisting

psychoanalytic literature on the problem of the end of analysis. It rather
aims to subtract from this literature, so historical misconceptions may
be corrected. It is not a thematic exploration of the question of the end
of analysis but seeks to demonstrate, on the grounds of the wager that
analysis can only be revived by one’s willingness to bury it, that
subjective destitution is coincidental to the project of Enlightenment.
That is, this book intends to demonstrate that the finality of analysis is,
well beyond any of the ideological figures of freedom advertised by the
analytic institution, a concept of the dialectic of alienation.
The book returns to the problem of the end of analysis at the end of
liberalism. Such historical endings allow us to conceive which
modernity psychoanalysis had been supporting, while the logic of
technicity still looks into professionalizing the practice of analysis in
response to the demand of well-being by the market. Where the
technician’s discourse states that analysis is no longer possible as it
was, this work seeks to answer what analysis was not meant to be in
the first place. The question is then, “what could analysis have been?”—
a formulation that suffices to introduce the great burden of finality.
Every scission or divisive moment in the history of psychoanalysis
ended up in a conflict over the notion of the finality of analysis. In fact,
it can be argued that it was within the debate around finality that all
scissions took place, provided that what institutional politics (called
schools of thought) were there to serve in the first place was the
establishment of particular finalities. Yet, what is important here—
since finality is necessitated by any initiation into analysis—is the
problem that (were it not for the procedure of la passe, or the pass) no
analysis precedes its own finality. A problem that analytic traditions
(i.e., orthodox, Ferenczian, and Kleinian) learned to elude by betting on
experience, whether the experience they situate in the so-called
analysis of the analyst, or in the clinical supervision and practice they
derive from it. The argument defended by analytic traditions—for it
founds them as traditions indeed—is that their concept of the end of
analysis is the pure result of their clinical experience; which omits the
fact that experience already defines itself as experience according to a
finality that is imposed by a discourse. That is, I would like to suggest,
when the analytic tradition claims that their concept of the end of
analysis is a pure result of their “empirical” clinical experience, they
overlook that what they call experience is already discourse.
Is there any novelty in stating that, as far as the psyche is concerned,
there is no such thing as a clinical fact besides anxiety? What
experience is there then, if not that which a discourse holds—as far as
anxiety permits—in relation to its desired finality? And how are we to
understand the finality of analysis accurately if every fact is a fact of
discourse without submitting analysis itself, as a discourse, to analysis?
This is what necessitates a resort to philosophy, because settling the
matter on measurables as in any psychologizing research is religious in
effect. In response to this argument about experience (i.e., the analysis
of the analyst), this work argues that the analysis of the analyst is a
conceptual investigation, provided that the true analysis of the analyst
is the analysis of analysis itself. Any claim to the transcendence of
discourse—whether as resistance or as defense—must be interpreted
as the discourse it claims to transcend at its best.
The problem of finality is not only a didactic matter, however, for no
analysis has ever started without intending to end. That is to say that
the object of any analysis is the labor of the division of the subject.
Whether one calls this division a phallus, jouissance, happiness, or even
well-being now, it remains a fantasized disentanglement from structure
whereby analysis is given a finality that initiates it. So when the matter
is brought down to division, finality is as much a problem for the
analysand as it is a burden for the analyst. We can suggest here that
analysis—as the work of division—is one long debate about finality, a
debate that does not end in any case, if not by the realization that the
debated finality has already occurred. But which one is that among
finalities? The one that, by producing a concept, frees finality as much
from the discourse whereby analysis was initiated as that by which it
was administered. What answers the deadlock of tradition is that
analysis only becomes analysis through the failure of what discourse
sustains as being its experience—that is, it is only analysis when it gets
reinvented. And it is this precise failure of knowledge in a concept that,
as finality of analysis, this work attempts to conceptualize; for anything
else than that boils down to therapeutics.
It was in the midst of therapeutics that psychoanalysis was first
established, in symptoms demanding remedies as vigorously as they
refuted them, to the extent of asserting themselves no longer as the
symptoms of pathology but as the symptoms of well-being. Indeed,
there has never been a more efficient means of pacifying labor—the
current state of things attests enough—than in well-being and the self-
care that derives from it the modernity instituted by science; this is
how science refurbished what makes of a person’s success their very
failure for their failure to become their only success. This is a point that
Freud encounters neither in Hegel’s works nor in Marx’s but in the
hysteric’s passionate objection to treatment, which made him grasp the
foundations of the forced choice, “either being or wellbeing,” that Lacan
reformulates later on as Hegelian alienation in “your freedom or your
life.”
Freud’s formalization of division through the castration complex
may have launched psychoanalysis, and it is also at formalization that
most analytic undertakings have come to their end. Uncountable rites
of passage have managed to revive the tradition of sacrifice under the
guise of the castration complex and of psychoanalysis at large, to
preach—out of the failure of science in structuring its subject—a new
dark age of mourning and renunciation, a modern counterpart of the
path to redemption offered by science.
This hijacking of the finality of analysis by its antagonist discourse
did not go without Freud’s multiple theoretical objections, among
which two are exemplary. The first is the concept of the drive or the
compulsion to repeat advanced in Beyond the Pleasure Principle, which
shakes—in line with Kierkegaard—the foundations of the religious by
the claim that it is not because of sin that there is redemption but for
there to be redemption that there is sin. And the second is the objection
to mourning and renunciation as a finality for analysis in “Analysis
Terminable and Interminable,” where Freud suggests that castration is
not the loss of the object (wherefrom derives the aim of renunciation)
but the object itself—as the negation of the pleasure principle in
defense of its beyond. Those devoted trials in defense of the symptom
—which are addressed in the second chapter of this book—require that
we address them as no less symptomatic than what they defend; for
they constitute a symptom indeed, by which Freud leaves no Freudian
behind him, provided none of his direct followers did not omit the
immediacy of jouissance that requires the Other’s castration as
mediacy.
Lacan articulates this in his return to Freud and vowed to return to
what of Freud was dismissed by his followers such that psychoanalysis
would survive its transformation into its own resistance. Nevertheless,
for this return to end up formalizing the object as Freud indicated it (as
“object a”), it had to be a return to Freud from the outset of what of the
Enlightenment had preceded him (i.e., Hegel’s concept of alienation and
Kierkegaard’s concept of anxiety) and at the same time a return in
confrontation with structuralism’s disavowal of the discursive ontology
of language—the rescuing of Durkheim’s and Mauss’s concept of mana
from Lévi-Strauss’s reduction to a zero signifier. The return to Freud is
addressed in the third chapter of this book. Lacan’s long theoretical
revision results in formalizing castration as the Other’s lack beyond the
complex, and in revealing thereupon the dead end of analysis—that
Freud defended against the therapeutic ambitions of his followers—as
the realization of the lack of the Other in subjective destitution.
The consequence of this theoretical trajectory opposes the wager of
the resolution of the transference neurosis—a finality that all analytic
traditions conserve eagerly as some liquidation of transference. Being a
fact of discourse (as Descartes underlines in the undeceiving God),
transference cannot be transcended but may be articulated beyond the
inscription of the object a in the analyst’s desire through the desire of
the analyst. This affirms on the one hand that there is no other end to
the analyst’s desire than the desire of the analyst, and it declares on the
other hand that a complete analysis is de facto discursively didactic in
retrospect—that is to say, didactic regardless of whether it results in a
clinical practice or not. This unfolding of the problem of transference
brings in the procedure of the pass, not as an institutional modality of
selecting analysts but as the necessary domain for subjective
destitution to become a traversal of fantasy. This procedure is
addressed in the fourth chapter of this book.
With the traversal of fantasy we arrive at the Millerian revival of
liquidation and renunciation which reduces the pass to a rite, and with
it Lacanism to a tradition that adds to the list of those whose quality it
first vowed to interpret. The postulate that fantasy may be traversed
onto jouissance is a parallel assumption to the one that sustains the
argument that the discourse of the analyst may remain distinct from
that of the master without its constant purification by procedure—as in
the pass. This is what requires from us now not a return to Freud but to
Lacan, in defense of the dialectic that founded the Freudian cause in the
first place, and which, by such a traversal, would surrender to
liberalism what both Freud and Lacan refused to surrender to the
Church—that is, if liberalism was not actually the Church itself. For
provided the true believer today is the atheist—as Slavoj Ž ižek claims
(Ž ižek 2009, 101)—it is not enough to say “I don’t want to save love,” as
Freud had earlier declared, one must also add “nor do I want to get rid
of it.” This is a point Lacan condenses in the concept of les-noms-dupes-
errent to state that the one who assumes to have done away with fiction
is the one who surrenders to it best.
But what is it of fantasy that may be traversed then? And how does
analysis alter transference beyond the idea of liquidating it? What
exactly is it for one to assume to have been an analysis? A question I
pose again in this work, as devotedly as Freud did on the edge of a
falling epoch, and with the same eagerness to ensure its chimeras do
not outlive it.
The second chapter of the book, “A Reading of ‘Analysis Terminable
and Interminable,’” reconstructs Freud’s argument against the theory of
mourning and renunciation through his assertion of the necessity of the
symptom, his reintroduction of the drive as negation, and the
establishment of his antitheses to the theory of mourning as finality for
analysis. The third chapter, “The ‘Rescuing’ of Castration,” follows
Lacan’s revision of the concepts of castration departing from Seminar X
and its reference to Kierkegaard’s concept of anxiety onto the
formalization of the Freudian object as object a. The fourth chapter,
“The Procedure, from Solution to Dissolution,” addresses Lacan’s
amendment to the concept of transference and the pass that results
from it as necessary procedure, subjective destitution, and the
symptomatizing that makes of it a traversal.
Allow me to end this introduction with a brief note on Beirut—
where this work was thought. Beirut recently staged the fact once more
that no blast is big enough to settle the artifact that leads to it or to
restrict its own reduction to another artifact. Beirut is a context we’d be
mistaken to consider as prior to liberal capitalism; it is rather its
symptom. For the autocracy by which the Lebanese oligarchs became a
republic illustrates rather accurately the grimace of liberalism where it
is not constrained by fashion. Beirut is not simply a failed state; it is
rather a disastrous success of capital, in the measure where it did
realize its will to exterminate its production. There is no doubt this
writing contains the fervent mark of Beirut, provided it derives from
the torment of handling its discourse in analytic practice for a decade.
But what of this mark remains essential for the problem of this work—
that is finality—is Beirut’s ability to ride a dream far enough for
destitution to be unveiled as its only realization.

Reference
Ž iž ek, Slavoj. 2009. The Monstrosity of Christ: Paradox or Dialectic? Cambridge, MA:
MIT Press.
© The Author(s), under exclusive license to Springer Nature Switzerland AG 2023
M. Tal, The End of Analysis, The Palgrave Lacan Series
https://doi.org/10.1007/978-3-031-29889-9_2

2. A Reading of “Analysis Terminable

and Interminable”
Mohamed Tal1
(1) Beirut, Lebanon

The only text Freud dedicates to the question of the end of analysis is
“Analysis Terminable and Interminable.” This article has been subject to
numerous controversies in the history of psychoanalysis, and it is a
source for many theories of the ending and finality of psychoanalysis.
And this is perhaps unsurprising since it contains far more questions
than answers and far more debates on clinical facts than theorizations.
When one reads “Analysis Terminable and Interminable” for the
first time, one might think it is driven by political intentions rather than
conceptual ones. It appears that in this article Freud slaughters his
most eminent disciples before his own death and writes in favor of an
order that may be inherited—and indeed this is a reading that has
influenced the reception of this essay for a long time. However, if one
follows with precision how Freud recounts his “vertigo” in approaching
the final facts offered by analysis, one discovers something completely
different. It becomes evident that this essay, aside from its elegance and
many lines of engagement, is a hole in the theory that Freud wants to
make once and for all. It is a hole that Freud wants to preserve despite
everything he had theorized, and despite everything he was left with—
on the couch as much as in the theory, the drive.
The essay seems to interpolate its reader by saying: “If your
knowledge cannot grasp the fact, then revise your knowledge, not the
fact.” There is something that cannot succeed by other means than
failure, Freud tells us, namely the failure of knowledge. And he leads us
all the way to that. If the “alchemy of castration” leads nowhere other
than castration, then the concept of castration must be revised; and if
the object of desire does not cease to be lost, then the concept of the
object must be revised as well. Freud leads us to approach in so many
ways the central question that he debates with Ferenczi: Is it true that
psychoanalysis is a process of mourning of the partial object? And if so,
then does it really have a natural end that is the acceptance of
castration? In other words, has there ever been a positive object before
its negativizing loss for analysis to succeed as a mourning? And
therefore, is castration originally a loss or a relation to the object?
Freud describes how the experience of analysis crashes at the limit
of castration—which he calls a bedrock—and with it all its previous
conceptual coordinates. On this point, Freud doesn’t provide a theory,
but he does provide evidence that he makes sure to deliver in the form
of an ineffaceable scar or a last plea. What does Freud defend so dearly,
up to the level of giving to the failure of analysis—as a cure—the status
of a terminus? In this chapter, I aim to respond to this question by
providing a close reading of “Analysis Terminable and Interminable.”
Specifically, I aim to show that what Freud indicates as a bottoming out
of analysis in the castration complex is a subjective destitution. In Chap.
3, I then consider the formalizations Lacan will present in Seminar X,
and the effect of those formalizations on what analysis may achieve.

The Symptom Not to Interpret

Freud sets out from a critique of the “impatient contempt” (Freud 1964,
219) with which the medical discipline has endowed psychoanalysis in
its relation to the symptom, and questions Otto Rank’s project, and
later on Ferenczi’s, aiming at the reduction of the duration of the
analytical treatment. By doing so, he dismisses the performative
aspirations in an analysis of a reduced length (including his own: fixing
a time limit for analysis). Moreover, Freud suggests that the symptom
presents a far more critical problem; its disappearance in analysis can
hardly be conceived as a permanent one. Nothing tells us, when the
symptom disappears, that it will not return. So the question of the
length of analysis falls back, very soon in the text, to give place to two
fundamental questions: first, whether there is, regardless of how long
Another random document with
no related content on Scribd:
itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli, nähtävästi pelästyneenä ja
aivan kuin päästään pyörälle joutuneena. Mutta sairas ei tullut
tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin aikaa, mutta
uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että käy samoin kuin
viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi vinniltä.
Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä. Jäätä oli
kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun taas
Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea,
joka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli kaikkein
huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs ja
kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli
tavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän,
Herzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos
nyt käytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas
pantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan
asunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai
pitkin päivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen
valmisti Marfa Ignatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan
verrattuna »kuin likavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty,
että oli aivan mahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa
Ignatjevna vastasi herran katkeriin, joskin oikeutettuihin
huomautuksiin, että kana oli muutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei
ole ollut keittäjän opissa. Illaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor
Pavlovitšille ilmoitettiin, että Grigori, joka jo toissa päivänä oli
sairastunut, oli nyt joutunut kokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten
kohta oli kuin halvaantunut. Fjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa
mahdollisimman aikaisin ja sulkeutui yksikseen lukon taakse
taloonsa. Hän oli kauhean ja levottoman odotuksen vallassa. Seikka
oli semmoinen, että juuri tänä iltana hän odotti Grušenjkan melkein
varmasti tulevan; ainakin oli Smerdjakov jo aamulla aikaisin miltei
vakuuttanut, että »he lupasivat jo epäilemättömästi tulla».
Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän kuljeskeli tyhjissä
huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti: Dmitri Fjodorovitš
saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja kun Grušenjka
koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä vakuuttanut
Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli
koputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt
ensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä,
ettei hän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi.
Huolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen
sydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein
varmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!…

Kuudes kirja

Venäläinen munkki

1.

Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa

Kun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui

luostarinvanhimman kammioon, niin hän pysähtyi melkein
ällistyneenä: kuolevan sairaan asemesta, joka jo olisi tajuton,
jommoisessa tilassa hän oli pelännyt tapaavansa vanhuksen, hän
näkikin tämän istuvan nojatuolissa, kasvoissa tosin heikkouden
tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän ja iloisen näköisenä ja
ympärillään vieraita, joiden kanssa hän keskusteli hiljaa ja selvästi.
Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta noin neljännestunti ennen
Aljošan saapumista; vieraat taas olivat kokoontuneet kammioon jo
aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään, koska isä Paísi oli
varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti nousee vuoteesta
keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten henkilöitten
kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli luvannut jo
aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin kuolevan
luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä määrin, että
jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa ja
hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän
vielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin olisi
uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan
tulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-
vanhus uneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en
kuole, ennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän
kanssanne, jotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita
kasvojanne, vuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän
luultavasti viimeiseen keskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet
olivat hänen kaikkein parhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli
neljä: pappismunkit isä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä
Mikael, erakkomajojen esimies, ei kovin vanha mies vielä eikä
läheskään niin oppinut, mutta luja hengeltään, järkkymättä ja
yksinkertaisesti uskova, totisen näköinen, mutta sydän täynnä
nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi melkein häpeillen sen
salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja yksinkertainen munkki
köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim, miltei lukutaidoton,
vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui kenenkään kanssa,
kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen, kuin jokin suuri
ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä tajuttavissa, olisi hänet
iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa miestä luostarinvanhin
Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä ajan häntä tavattomasti
kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko elämänsä aikana ei
ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen kanssaan,
siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut hänen
kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin
pitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli
aloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa
kostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä
Antimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän
köyhää kostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että
vieraat, olivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen,
jossa oli hänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on
mainittu, oli varsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki
Porfiria, joka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen
nojatuolin ympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli
alkanut jo hämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä
palavat pikku lamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli
sisään astuessaan joutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle,
vanhus hymyili hänelle iloisesti ja ojensi kätensä:

— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet.

Tiesin sinun tulevan.

Aljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi

itkemään. Jotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa
värisi, hänen teki mieli itkeä ääneen.

— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean
kätensä hänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja
keskustelen, kenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin
minulle eilen toivoi tuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli
tyttönen Lizaveta sylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-
tyttöstä (hän teki ristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa
sinne, mihin minä sanoin?

Hän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen

kumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on
köyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia
vapaaehtoisesti otettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi
suoritettavat omalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo
eilen lähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen
meikäläisen pikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon
jälkeen oli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia
jo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli
käsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».

— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan

kun katson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?

Aljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti
tarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen
takia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois
luotaan.

— Toisen veljistä tapasin, — vastasi Aljoša.

— Entä sen eilisen, vanhimman, jolle minä kumarsin maahan asti?

— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut

mitenkään löytää, — sanoi Aljoša.
 — Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja
riennä. Kenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin
eilen hänen tulevalle suurelle kärsimykselleen.

Hän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa

olivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen
kumartavan maahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä
itseään:

— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne

ovat kovin epäselvät… Mikä kärsimys odottaa häntä?

— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata… oli kuin koko
hänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen
silmäyksensä oli sellainen… niin että minä sillä hetkellä
sydämessäni kauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen.
Kerran tai kahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen
kasvojen ilmeen… joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko
kohtalon, ja voi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut,
Aleksei, hänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on
avuksi hänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki
meidän kohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin
se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.»
Pane tämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani
monesti elämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, —
lausui vanhus hiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet
pois näiden seinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan
niinkuin munkki. Sinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta
vihollisesikin sinua rakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle
elämä, mutta ne juuri tekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat
elämää ja saatat toisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä
kaikesta. Niin, sellainen sinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän
lempeästi hymyillen vieraittensa puoleen, — en koskaan tähän
päivään saakka ole sanonut edes hänellekään, minkätähden tämän
nuorukaisen muoto on ollut minun sielulleni niin armas. Nyt vasta
sen sanon: hänen kasvonsa ovat olleet minulle kuin muistutus ja
profeetallinen ennustus. Elämäni aamunkoitossa, kun olin vielä pieni
lapsi, minulla oli vanhempi veli, joka kuoli nuorukaisena, vain
seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun nähteni. Myöhemmin
elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi siitä, että tämä veljeni
oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna tien viittaajana ja
ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi esiintynyt elämässäni ja
jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa, niin minä kenties en
milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin säätyyn enkä tälle
kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys oli jo lapsuudessani,
ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun, se on ikäänkuin
toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja opettajat, että vaikka
Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen näköisensä, vaan
ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt minusta siinä määrin
tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein olen pitänyt häntä
ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on tullut
salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän
syventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja
tämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi
hän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi
jonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin
sinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin,
tiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut.
Mutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta,
veljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja
liikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä
koko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan…

*****

Tässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman

viimeinen keskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä
päivänä käyneitten vieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin
kirjoitettuna. Sen kirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov
jonkin ajan kuluttua vanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen
silloinen keskustelu, vai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös
jotakin aikaisemmista keskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä
minä en enää voi ratkaista. Sitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe
tässä muistiinpanossa jatkuu yhtenäisenä, aivan kuin hän olisi
esittänyt elämänsä kertomuksen muodossa kääntyen ystäviensä
puoleen, kun taas epäilemättä, kuten myöhemmin on kerrottu, asia
todellisuudessa tapahtui jossakin määrin toisin, sillä keskustelu
tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat eivät paljon keskeyttäneet
isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös puhuivat puolestaan ja
kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun sekä ilmoittivat
omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi tämä kertomus ei
myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä
luostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut
ääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin,
vaikka ei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan.
Kerran tai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia,
jota luki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä
kuitenkaan luullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän
tänä elämänsä viimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä
oli ikäänkuin saanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon
pitkän, ystävien kanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin
viimeinen mielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä,
mutta vain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä…
Mutta myöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt
parhaana mainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua
esittämään vain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei
Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee
lyhyempi ja vähemmän rasittava kertomus, vaikka tietysti, sanon sen
vieläkin, Aljoša on ottanut monta asiaa myös entisistä keskusteluista
ja yhdistänyt tähän.

2.

Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin

Zosiman elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut
Aleksei Fjodorovitš Karamazov.

Elämäkerrallisia tietoja

a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä

— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana

pohjoisessa olevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli
aatelismies, mutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin
korkeassa virassa. Hän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden
vuoden ikäinen, enkä minä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni
pienen puutalon ja jonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin
niin riittävästi, että hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä
lapsia oli äidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän
oli noin kahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja
ärtyisä, mutta hyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias,
varsinkin kotonaan minun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän
edistyi hyvin, mutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa
kanssa, vaikka ei ollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin
äiti muisteli. Puoli vuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt
seitsemäntoista vuotta, hän otti tavakseen käydä erään
kaupungissamme asuvan yksinäisen miehen luona, joka oli tavallaan
poliittisena karkoitusvankina lähetetty Moskovasta meidän
kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija. Tämä karkoitusvanki oli
melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu filosofi yliopistossa.
Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja alkoi ottaa tätä luonansa
vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet hänen luonaan, ja tämmöistä
jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu kutsuttiin jälleen valtion
palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään, sillä hänellä oli
suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei tahdo paastota, riitelee
ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua», sanoo, »eikä mitään
Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai kauhistumaan äitini ja
palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka olinkin vain kymmenen
vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani pelästyin kovin.
Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä, jotka kaikki oli
ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin. Muistan vielä, kuinka
äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär Afimjan, ramman ja vanhan,
kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen sijaansa palkattiin
vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila äkkiä huonontua;
hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen, hentorakenteinen ja
keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten pitkä, mutta laiha ja
raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit. Lieneekö hän
vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja kuiskasi kohta
äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti ja että hän ei elä
yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää veljeäni varovasti
(etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä) valmistautumaan
paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä, sillä hän oli
silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui ja haukkui Herran
temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän oli heti arvannut,
että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri siksi tahtoo lähettää hänet,
niin kauan kuin hän vielä on voimissaan, valmistautumaan ja
menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että hän ei ollut pitkään
aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän oli kerran lausunut
ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti: »Ei ole minusta
eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää vuottakaan», ja
nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului kolme päivää ja tuli
piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni alkoi paastota. »Minä
teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne ilahduttaakseni ja
rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti alkoi itkeä ilosta, mutta
myös surusta: »Siis on hänen loppunsa lähellä, koska hänessä on
äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta veljeni ei jaksanut kauan
käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin että hän sai ripittäytyä ja
nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli valoisia, kirkkaita, hyvältä
tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui silloin myöhään. Kaiken yötä hän
aina, muistan sen, yskii, nukkuu huonosti, mutta aamulla aina
pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen nojatuoliin. Tämmöisenä
muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä, hymyilee, vaikka on
sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän oli henkisesti
kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut hänessä
yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen
huoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun
jumalankuvan eteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä
tekemään, puhalsi päinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä,
sytytä, julmuri minä olin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet
Jumalaa sytyttäessäsi lampun, ja minä rukoilen, koska minun on
hauska katsella sinua. Rukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.»
Kummallisilta tuntuivat meistä nuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein
huoneeseensa ja itki, vain hänen luokseen mennessään pyyhki
kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi. »Äitikulta, älä itke, rakas
äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä elää, kauan iloita
kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!» — »Ah, armas
poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa ja yskit
niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle, »älä
itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta
emme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna
olisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät
hänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen
puheensa; heltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit
ystävät», sanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin
rakastatte, miksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en
sitä tietänyt enkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville
palvelijoille hän puhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua
palvelette, ja olenko minä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos
Jumala soisi minulle sen armon, että jättäisi eloon, niin minä
palvelisin teitä, sillä kaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä
kuullessaan pudisteli päätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut
puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti, sinä minun elämäni ilo», sanoo,
»ei voi estää sitä, että on olemassa herroja ja palvelijoita, mutta
minäkin tahdon olla palvelijoitteni palvelija, samanlainen kuin he ovat
minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle, äiti, senkin, että kukin meistä on
syyllinen kaikkien edessä ja minä enemmän kuin kukaan muu.» Äiti
naurahti tämän kuullessaan, itkee ja nauraa: »No, miten sinä sitten»,
sanoo, »olet kaikkien edessä muita syyllisempi? On murhamiehiä,
rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet ennättänyt tehdä niin paljon, että
syytät itseäsi enemmän kuin muita?» — »Äitikulta, emoseni», sanoo
(hän alkoi silloin käyttää tuommoisia odottamattomia hyväilysanoja),
»armas emoseni, riemuni, tiedä, että totisesti on jokainen kaikkien
edessä syyllinen kaikkien puolesta ja kaiken puolesta. En tiedä,
kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta tunnen niin elävästi asian
olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja kuinka olemmekaan
eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään tehneet?» Näin
hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen ja riemuiten ja
koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, — saksalainen ukko
Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä yhden päivän
maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain päivää, vaan
elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia ja vuosiakin».
— »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän. »Mitäpä
tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle, että hän
tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme,
ylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia
loukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme
hauskaa ja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja
ylistäkäämme ja suudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.»
— »Ei ole teidän pojastanne eläjäksi maailmaan», lausui tohtori
äidille, kun tämä saattoi häntä ulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä
enemmän hänen järkeänsä». Veljeni huoneen ikkunat olivat
puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa, siinä oli vanhoja
puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä silmuja, oli tullut
aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä ja lauloivat hänen
ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä katsellessaan ja
ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut, iloiset linnut,
antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt syntiä teidän
edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut ymmärtää,
mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan kunnia
ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin vain elin
häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan
kauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi»,
itkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta;
minähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa
selittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan.
Olkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen
sijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole
nyt paratiisissa?»

Ja hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata.
Muistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen
luonaan ei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa
mailleen ja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut
nähtyään hän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa,
hän tarttui molemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja
rakkaasti; ei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin
minuutin verran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun
puolestani!» Läksin silloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni
aikana olen sitten monesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski
minun elää hänen asemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia
ihmeellisiä ja ihania, vaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja.
Hän kuoli kolmannella viikolla pääsiäisen jälkeen täydessä
tajussaan, ja vaikka hän jo oli lakannut puhumasta, niin hän pysyi
samanlaisena viimeiseen hetkeensä asti: katselee riemuissaan,
iloisin silmin, etsii meitä katseillaan, hymyilee meille, kutsuu meitä.
Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen kuolemastaan. Tämä kaikki
järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan kovin suuresti, vaikka minä
itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin nuori, lapsi vain, mutta
sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi piilossa elämään.
Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku. Niin kävikin.

b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä

— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat

häntä pian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä te
ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten muutkin
tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet täällä riistätte
häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan asemaan. Ja
he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun, jotta
myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini epäröi
kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta päätti
kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen ajatellen
edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti oloni siellä,
enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä; sillä
kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan meitä
molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi
minulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään
kalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta
vanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos
perheessä on hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden
tunnetta. Vieläpä kaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä
kalliita muistoja, jos vain sinun oma sielusi kykenee etsimään
kallisarvoista. Kotimuistoihin kuuluviksi lasken myös muistot
raamatunhistoriasta, jota vanhempieni kodissa lapsena olin hyvin
halukas kuulemaan. Minulla oli silloin kirja, raamatunhistoria,
kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä: »Sataneljä pyhää kertomusta
Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja tästä kirjasta minä opin
lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä hyllylläni, säilytän sitä
kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin lukemaan, tunkeutui,
muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen hengellinen herätys
sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen. Äiti vei minut
yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran temppeliin,
piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli kirkas
päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan, kuinka
pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin, mutta
ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme
kirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin
niitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna ja
ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti vastaan
sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui
nuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta
silloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille, avasi
ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran ymmärsin
jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies Usin maalla,
oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin paljon rikkautta,
niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja, ja hänen lapsensa
elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja rukoili heidän
puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä huvitellessaan.
Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan lasten
kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä ja
maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja
Jumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää
palvelijaansa. Mutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet
minulle, niin saat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja
kiroaa Sinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan
hurskaan miehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja
hänen karjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä,
niinkuin Herran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi
vaatteensa ja lankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin
äitini kohdusta, alastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi,
Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja
opettajat, älkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin
koko lapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin
hengitin silloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen
niinkuin silloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka
silloin askarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka
puhuu tuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa
tuhon omaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun
nimesi siunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten
hiljainen ja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni
otollinen», ja taas savun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja
polvillaan-rukoilua! Siitä lähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en
voi lukea tätä pyhää kertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka
paljon siinä onkaan suurta, salaperäistä, mielikuvitukselle
saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin kuullut pilkkaajain ja
moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala saattoi antaa
rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää häneltä
hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla, niin että
hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi Jumala
sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka
paljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri
onkin suurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen
muoto ja ikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen
totuuden edessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja,
samoinkuin hän teki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän
päätti jokaisen päivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen
luonut», katsoo Jobia ja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job
taasen ylistäessään Jumalaa ei palvele vain Häntä, vaan myös
kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta sukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä
siihen hänet oli määrättykin. Herra Jumala, millainen kirja tämä on ja
millaisia opetuksia se sisältää! Millainen kirja onkaan tämä Pyhä
Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu
ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä on maailma ja ihminen ja
ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu nimeltä ja osoitettu ikuisiin
aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja selvitettyjä salaisuuksia:
Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen, antaa hänelle taas
rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen lapsia, toisia, ja hän
rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän voi, niin luulisi, rakastaa
noita uusia, kun noita entisiä ei ole, kun hän on menettänyt ne?
Voiko noita entisiä muistellen olla täysin onnellinen, niinkuin ennen
oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo uudet hänelle kuinka rakkaita
tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha murhe muuttuu ihmiselämän
suuren salaisuuden voimasta vähitellen hiljaiseksi, kalliiksi riemuksi;
nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee lempeä, selkeä vanhuus: minä
siunaan joka päivä auringon nousua, ja sydämeni laulaa sille niinkuin
ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo enemmän sen laskua, sen
pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden mukana hiljaisia, lempeitä,
rakkaita muistoja, armaita kuvia koko pitkän ja siunatun elämän
ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus, hellyttävä, sovittava,
kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa, tiedän ja tunnen
sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni tunnen, kuinka
maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä, tuntematonta, mutta
pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni riemastuksesta
vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta itkemään…
Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime aikoina on
alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan papit,
varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa
palkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan,
vieläpä painetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät
muka enää voi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni
palkka, ja että jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat
hajoittaa laumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni
palkka. Herra Jumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille
enemmän tuota heidän sydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä
onhan heidän valituksensa oikeutettukin), mutta totisesti sanon minä:
jos tähän joku on syypää, niin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa,
että ei ole aikaa, olkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan
olevansa koko ajan työn ja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan
lakkaamatta ole työssä, onhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti
koko viikon aikana muistaa Jumalaakin. Eikähän aivan vuoden
umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän luokseen kerran viikossa
iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, — kun isät kuulevat tästä,
niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten tarvitse rakentaa saleja,
vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen tupaansa; älä pelkää,
eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat heidät luoksesi vain
tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja alkakoon lukea ilman
ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä asettua heidän
yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse iloiten siitä, että
lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät, rakastaen itse
näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä jokin yksinkertaiselle
rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi, kyllä he ymmärtävät
kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue heille
Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka
Jaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja
sanoi: »Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen
vilpittömän mielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille,
kuinka veljet möivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen
Josefin, suuren unennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle
pedon repineen hänen poikansa ja näyttivät hänen verisiä
vaatteitaan. Lue, kuinka veljet tulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin
ja Joosef, silloin jo mahtava hoviherra, jota he eivät tunteneet,
kiusasi heitä, syytti, pidätti veljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän
rakastaen, rakastaen: »Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.»
Sillä koko elämänsä ajanhan hän oli alati muistanut, kuinka hänet oli
myyty jossakin tuolla polttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja
kuinka hän oli käsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että
nämä eivät möisi häntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään
heidät niin monen vuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa
heitä määrättömästi, mutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä.
Hän poistuu viimein heidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä
tuskia, heittäytyy vuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee
esille loistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen
Joosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha
Jaakob ilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja
matkusti Egyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla
lausuen ikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä
salaisesti oli ollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen
suvustaan, Juudaasta, lähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja
Vapahtaja! Isät ja opettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että
minä lapsen tavoin puhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette
tietäneet ja minkä voitte opettaa minulle sata kertaa taitavammin ja
etevämmin. Riemuissani vain puhun tätä, ja antakaa anteeksi
kyyneleni, sillä minä rakastan tätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan
pappi, ja saakoon nähdä, että vastaukseksi hänelle hänen
kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan vain pikkuinen siemen,
pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan miehen sydämeen, niin se
ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko hänen elämänsä ajan,