And There He Kept Her (Ben Packard 1)

1st Edition Joshua Moehling

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/and-there-he-kept-her-ben-packard-1-1st-edition-josh
ua-moehling/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

And There He Kept Her (Ben Packard 1) 1st Edition

Joshua Moehling

https://ebookmass.com/product/and-there-he-kept-her-ben-
packard-1-1st-edition-joshua-moehling-2/

Kept (Bitten and Bound Book 3) 1st Edition Amy Pennza

https://ebookmass.com/product/kept-bitten-and-bound-book-3-1st-
edition-amy-pennza/

Best Kept Secret (Colorado Black Diamonds Book 1) Emily

Silver

https://ebookmass.com/product/best-kept-secret-colorado-black-
diamonds-book-1-emily-silver/

Speech Craft 1st Edition by Joshua Gunn (eBook PDF)

https://ebookmass.com/product/speech-craft-1st-edition-by-joshua-
gunn-ebook-pdf/
Pediatric Hand Therapy, 1e 1st Edition Joshua M. Abzug

https://ebookmass.com/product/pediatric-hand-therapy-1e-1st-
edition-joshua-m-abzug/

There Is Nothing for You Here Fiona Hill

https://ebookmass.com/product/there-is-nothing-for-you-here-
fiona-hill/

Chinese Finance Policy for a New Era Dexu He

https://ebookmass.com/product/chinese-finance-policy-for-a-new-
era-dexu-he/

he Marshal and the Moonshiner C. M. Wendelboe

https://ebookmass.com/product/he-marshal-and-the-moonshiner-c-m-
wendelboe/

She/He/They/Me: For the Sisters, Misters, and Binary

Resisters 1st Edition Robyn Ryle

https://ebookmass.com/product/she-he-they-me-for-the-sisters-
misters-and-binary-resisters-1st-edition-robyn-ryle/
Copyright © 2022 by Joshua Moehling
Cover and internal design © 2022 by Sourcebooks
Cover design by Ervin Serrano
Cover image © Gabriela Alejandra Rosell/Arcangel Images
Internal design by Holli Roach/Sourcebooks
Sourcebooks, Poisoned Pen Press, and the colophon are registered
trademarks of Sourcebooks.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced in any
form or by any electronic or mechanical means including information
storage and retrieval systems—except in the case of brief quotations
embodied in critical articles or reviews—without permission in writing
from its publisher, Sourcebooks.
The characters and events portrayed in this book are fictitious or are
used fictitiously. Any similarity to real persons, living or dead, is
purely coincidental and not intended by the author.
All brand names and product names used in this book are
trademarks, registered trademarks, or trade names of their
respective holders. Sourcebooks is not associated with any product
or vendor in this book.
Published by Poisoned Pen Press, an imprint of Sourcebooks
P.O. Box 4410, Naperville, Illinois 60567-4410
(630) 961-3900
sourcebooks.com
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Moehling, Joshua, author.
Title: And there he kept her / Joshua Moehling.
Description: Naperville, Illinois : Poisoned Pen Press, 2022.
Identifiers: LCCN 2021023658 (print) | LCCN 2021023659 (ebook) |
(hardcover) | (epub)
Subjects: GSAFD: Mystery fiction. | LCGFT: Detective and mystery
fiction. |
Novels.
Classification: LCC PS3613.O3344 A85 2022 (print) | LCC
PS3613.O3344
(ebook) | DDC 813/.6--dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2021023658
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2021023659
 Contents

Front Cover
Title Page
Copyright
Chapter One
Chapter Two
Chapter Three
Chapter Four
Chapter Five
Chapter Six
Chapter Seven
Chapter Eight
Chapter Nine
Chapter Ten
Chapter Eleven
Chapter Twelve
Chapter Thirteen
Chapter Fourteen
Chapter Fifteen
Chapter Sixteen
Chapter Seventeen
Chapter Eighteen
Chapter Nineteen
Chapter Twenty
Chapter Twenty-One
Chapter Twenty-Two
Chapter Twenty-Three
Chapter Twenty-Four
Chapter Twenty-Five
Chapter Twenty-Six
Chapter Twenty-Seven
Chapter Twenty-Eight
Chapter Twenty-Nine
Chapter Thirty
Chapter Thirty-One
Chapter Thirty-Two
A Conversation with the Author
Acknowledgments
About the Author
For Chris
 Chapter One

4:30 a.m.

Rain lashed the boy as he ran from his car back to the old man’s
house. It was cold enough that he could see his breath. Water
dripped from the ends of his shaggy hair, ran down his scalp and
under his shirt. At least the clouds had hidden the moon. The news
had called it a supermoon. All night it had followed everywhere he
went, an ivory face watching him, reading his mind.
The road was gravel and getting muddier by the minute. Jesse
tried running along the edge, but the ground was soft and soon his
feet were as wet as his hooded sweatshirt.
On his left, houses faced the lake. He ran by a mailbox that said
MILLER in faded letters and then by another mailbox that said
MADIS N, this one pitched forward with its door hanging open like it
was about to be sick. He stopped in front of the small gray house set
back from the road and realized he was looking right through a hole
where the door should have been and out the other side at the
water beyond. He looked back at the MILLER house and noticed it
was missing most of its roof and all of its windows.
Jesse ran on, already wet to the skin. He turned off the road and
followed two muddy ruts past a stand-alone garage. The house
ahead of him was a dark-brown rectangle without a straight line or a
sharp corner. A wooden staircase went up the front to a sliding glass
door and small windows with the blinds drawn.
Jesse stopped to catch his breath. In the dark, the house looked
like it had climbed out of the mud or was sinking back into it. No
part of him wanted to be here, to have to pay back his debt like this.
 “In and out. Get it over with,” he muttered.
He bypassed the staircase, pulling up his hood as he skidded down
a muddy set of uneven steps alongside the house.
The lower level of the house was cement block. A narrow yard
widened in the direction of rusty metal chairs overturned around a
fire pit before gradually descending to the lake. The house had
another deck on the back. Underneath were the remnants of a
depleted woodpile and a battered storm door with access to the
basement.
Jesse pulled open the storm door and set the clip that propped it
open. The back door had individual glass panes set in a crosshatch
pattern. Jesse hit the window closest to the dead bolt with his
elbow. The sound of breaking glass made his breath catch in his
throat. He counted to ten, waiting for lights to come on. Nothing
happened. He reached inside, undid the bolt and the twist lock on
the doorknob. Thunder rolled overhead as he pushed the door open
and stepped over the broken glass.
It was pitch-dark inside. A clock radio on a shelf flashed red
numbers 12:00…12:00…12:00. It smelled like cigarettes and
garbage and wet, rotten things. Jesse took a penlight from his back
pocket and used it to sweep over a workbench on his left littered
with scattered tools and boxes of nails and spools of wire and plastic
grocery bags. A telephone with a tortured, twisted cord hung on the
wall. On his right an old refrigerator droned. He pulled open the door
hard enough to make the beer cans inside dance on their wire racks.
The light reached all but the basement’s darkest corners. He left the
door open.
Shelves made from concrete blocks and long sagging planks split
the room in half lengthwise. In front of the shelves he saw a rocking
chair with cracked leather on the seat and on the back. A sawed-off
section of tree trunk was being used as a side table. He saw an
enormous ceramic ashtray filled with cigarette butts and a garbage
can overflowing with beer cans and crushed cigarette packs and
boxes from microwave meals. On the floor behind the chair, a damp
cardboard box had split its seams and let slide an avalanche of
magazines. Nearly nude women stared up from the covers. Jesse
picked up one closest to his foot—a moldy Penthouse from August
1981. More than twenty years before he was born.
He circled behind the shelves, past a wall-mounted sink and an
open toilet in one corner. The other corner of the basement was built
out into a small room with a metal door. It could have been for
storage, but his gut told him it was something else. Jesse shivered at
the threshold, his skin clammy and prickling with a million hairs. He
made a sideways fist around the door’s sliding bolt and pulled it
backward, stepping out of the way as the heavy door swung open
on silent hinges.
He thumbed the penlight again. He wasn’t sure but he thought the
walls were painted…pink. The color had peeled away in places,
leaving discolored spots that looked like scabs. He saw a thin
mattress covered in dark stains on a metal frame. A heavy chain
hung limply through a steel ring bolted on the wall at the head of
the bed.
Nothing about the scene in front of him made sense. He wasn’t
sure what he was looking at, but he knew the last thing he’d ever
want was to be left alone in this room, in the dark, with the door
shut. He blindly reached for the inside door handle to pull it shut
again and found there wasn’t one. He shined the penlight on it just
to make sure.
This was a prison cell of some kind. A cage. How else to explain a
door with no handle, no way to get out from the inside?
He shined the weak penlight across the blistered pink walls again.
He felt like he was staring into the mouth of something that wanted
to swallow him. When he killed the light, the darkness inside seemed
to go down and down to a place that had never known the sun.
Behind him, the furnace made a loud ticking sound, then
whoomped to life. Jesse turned away and shook off the bad
thoughts. He stuck the light in his pocket and headed for the stairs
that went up to the main floor. At the bottom, he stared at the
closed door above him. He’d been told the old man would be drunk,
at least. Passed out, if Jesse was lucky.
He labored up the first three steps, pausing on each one to talk
himself out of turning around and making a run for it.
 He turned one last time toward the dark room in the corner and
thought about the stained mattress and the door with no handle.
Someone stepped on the broken glass by the basement door.
Jesse crouched and froze like a rabbit with no cover. The
refrigerator door was still open, spilling light into the room. Behind it
he saw a dark silhouette through the window in the basement door.
The shape paused with one foot on the broken glass, then took
another step into the room.
Jenny.
“What the fuck are you doing here?” Jesse hissed. He took out the
penlight and flashed it at her so she could see where he was
standing against the wall on the stairs.
“I got worried,” she whispered.
Jenny was much less wet than Jesse was, thanks to the oversize
letter jacket with sleeves that went down past her fingertips and
made her look like she had no shoulders. In the dark he couldn’t see
her freckles, or her green eyes, or the eye tooth with the twist to it,
the imperfection that made every one of her smiles perfect.
“Where’s the car?”
“I moved it a little closer. I have the keys.”
She came over and stood by his side at the bottom of the stairs.
They both looked up at the door overhead. “We shouldn’t be here,”
she said.
“I don’t have any choice. He’s threatening my family.”
“We can figure out something else.”
“No, we can’t. He doesn’t want money. It’s this or something bad
happens to my sister.”
“Jesse, come on. He’s messing with you. If you go back and say—”
The floor creaked over their heads.
They stared at each other, wide-eyed, frozen. One second passed.
Another. There was only the sound of the furnace blower and the
drum of the rain, coming down hard again at the open basement
door.
Jenny put a hand on Jesse’s arm and eased him a step backward.
The door at the top of the stairs crashed inward with enough force
that it hit the wall and tried to bang shut again. The double-barreled
shotgun leveled down at them kept it from closing all the way.
Jenny screamed and ducked behind Jesse. Jesse raised his hands
in a pleading gesture. He waved the penlight at the fat, naked man
standing above them with the shotgun and an oxygen mask over his
mouth.
“Hold on, hold on! We made a mistake. We were just leaving,”
Jesse pleaded. He felt Jenny’s body small and hard against his back,
her hand tight around his arm.
The shotgun boomed like the end of the world. The light went out
and fell from Jesse’s hand. Jenny screamed again when Jesse
crumpled without a sound, all his weight falling back against her.
They went backward down the steps, Jesse on top of her. Jenny hit
her head on the concrete with the bright crack of a glass jar
breaking.
The fat, naked man stepped down through the cloud of burning
gunpowder and fired the second barrel.
 Chapter Two

7:00 a.m.

The call about the bear came over the radio as Ben Packard was on
his way to see the sheriff. He listened as dispatch directed it to
another deputy on duty. “Caller says she and her husband were
walking their dog when a large black bear came out of the trees and
charged their animal. Her husband grabbed the bear around the
neck to make it let go of the dog. The husband has a bite or a
scratch on his belly. He’s bleeding but not seriously wounded.”
Packard picked up the mic. “This is 217.”
Dispatch came back. “Go ahead, 217.”
“I’m 10–8. I can take the bear.”
“You’re not on the schedule, 217.”
“Yeah, yeah. I’m suited up and nearby. Let me take it.”
“Copy, 217.”
The bear was gone by the time Packard arrived at the address.
The house was a boxy, manufactured home on a grassy lot with a
ring of ornamental grass surrounding a flagpole. Packard stood with
an elderly man and his wife in a kitchen that smelled like lemon dish
soap and coffee, waiting for the ambulance to arrive. The old man
had taken his shirt off and was holding a wet paper towel to his
wound.
The wife looked in the fridge and asked Packard, “Can I make you
a breakfast sandwich? Eggs and bacon on a biscuit. I could wrap it
up and you could take it with.”
Packard said, “No thank you. That’s very kind of you to offer.”
“You can make me a breakfast sandwich,” the old man said.
 “Hush. You’ll get your sandwich after the ambulance looks at you.”
“They better not think they’re taking me to the hospital.” The old
man pulled the pink paper towel away from his sunken chest to look,
then put it back. “There’s nothing wrong with me. They’ll do a bunch
of tests and send in three doctors to ask me questions so each one
can bill me. That’s how they fund Obamacare. Charging guys like me
three times.”
Packard hmmed, trying to sound sympathetic. “How’s your dog?”
The wife turned from the fridge, put the tips of her fingers over
her mouth, and shook her head. The old man stared out the window
over the sink and kept blinking.
“I’m sorry,” Packard said. “I know how hard it is to lose your dog.”
After that, the wife continued her verbal inventory of the fridge. He
politely declined a slice of pie, a piece of fruit, and a cup of coffee to
go—she had real cream if that’s how he took it.
When the EMTs arrived, Packard excused himself and left to find
the bear. He drove slowly with the window down, watching the trees
and the ditches for the animal. There had been a full moon the night
before, followed by a fair amount of rain. The bear’s tracks were
easy to follow in the soft ground on either side of the road.
A half mile later—thin, shrubby trees on one side, small homes
spread far apart on the other—he came upon two men standing at
the end of a driveway. One had a bloody rag wrapped around a hand
he was holding against his chest. A blue pickup was backed into the
driveway next to a chop saw and a pair of sawhorses set up outside
a partially sided garage.
“Is that from the bear or the saw?” Packard asked as he rolled to a
stop.
“Bear,” the bleeding guy said. “We were just getting started. I was
up on the ladder when the bear come across the road. I yelled but
Jim was running the saw and had his ear protection on. I came
down and tried to chase the bear away. Got too close and got raked
across the back of my hand.”
“Where did the bear go?”
“It’s in the garage,” said Jim.
 Packard could see a boat on a trailer, a four-wheeler, and a riding
mower packed into the two-car garage. “What’s in there that a bear
would want?”
“Fifty-pound bags of dog food and birdseed.”
Packard parked the county SUV. There was no chance of making it
to the sheriff’s house by 7:00 a.m. He texted the sheriff’s wife to let
her know he was running late, then asked dispatch to have the
ambulance at the old man’s house sent to his current location when
they were done. He had the number for the county conservation
officer in his phone. He called her to confirm what he should do
about the bear.
“Any idea if it’s a male or female?” Theresa Whitaker asked.
“Haven’t got that close yet,” Packard said, keeping an eye on the
garage, watching for any sign of movement.
“Cubs?”
“Not that I’ve seen.”
“You have to put it down,” Theresa told him. “It’s attacked two
people. I’ll call the university and have someone come pick up the
carcass. They’ll test it and see if they can find a reason for the
aggressiveness.”
Packard gave her the address and then got out of the vehicle,
taking the twelve-gauge shotgun from the rack behind his seat. He
asked the men if there was anyone else on the property. Both shook
their heads. Packard told them to stay where they were. “Where’s
the dog food?”
“Back right, behind the boat,” Jim said.
“Is there a garage door opener in that truck?”
“Yeah.”
“Let’s get it.”
The guy with the bloody hand followed Packard to the truck in the
driveway and unclipped the opener from the visor. Packard asked
him to shut the garage door once he was inside.
“Try not to shoot my boat,” the guy said.
Packard approached the open garage with the shotgun raised. He
stepped inside, nodded back at the man behind him, and waited as
the door lowered. In twelve years as a police officer in Minneapolis,
he’d fired his service weapon once. In the last eighteen months with
the sheriff’s department in Sandy Lake, he’d already shot two deer
and a moose, all mortally wounded after being struck by cars. A bear
was another first.
The weak light on the overhead garage door unit stayed lit.
Packard hugged the wall to his left, skirting the four-wheeler and the
riding mower, since he didn’t know exactly where the bear was. The
trailered fishing boat was a red Lund with a 60-horse Johnson tilted
over the stern.
He could hear the sounds of plastic being dragged and the crunch
of dry dog food. Near the back wall, he got his first glimpse of the
bear—its snout buried in a torn bag—pinned in the far corner by the
boat’s motor. Packard pegged its weight somewhere north of three
hundred pounds. Its fur was deeply black and glossy. It smelled
musky.
As soon as the bear realized he was there, it rose up on its hind
legs, taller than Packard, who was six four. Packard kept the gun up
but paused to marvel at the size of the animal. It moved its pale
snout this way and that, sniffing the air. Nothing in its shiny black
eyes gave any hint of what it was thinking. In such an enclosed
space, they could have been in an interrogation room back at the
station. Packard had a ridiculous urge to try to negotiate a deal with
the bear. Let it off with a warning if it promised not to attack little
dogs or cranky old men again.
The bear dropped its front paws on the motor’s lower unit, hard
enough to bounce the front end of the trailer, then rose up tall
again.
Packard took two quick steps forward and pulled the trigger.
The twelve gauge thundered. The bear curled like a question mark,
then collapsed, boneless, to the floor. Packard waited for a few
seconds, then hit a button on the back wall to raise the garage door.
Daylight raced across the floor like a sunrise at high speed. He
squatted next to the dead bear, his ears ringing. The animal already
looked diminished in death. Packard put his hand on top of its head.
“I’m sorry,” he said.
 ***
Packard was hours late by the time he turned into the sheriff’s
driveway. A decorative split-rail fence ran a short way on either side,
then ended abruptly, keeping nothing in or out. The house was a
brick rambler with green shutters that backed up against acres of
thick woods five miles outside of town.
Marilyn Shaw answered the door. Early sixties. Hair dyed red with
gray roots. Wearing blue slacks and a cardigan sweater over a green
shirt. She had a dish towel over one shoulder that she used to finish
drying her hands before she took Packard’s between hers and stood
on her toes to kiss his cheek. “You get taller and more handsome
every time I see you.”
Packard towered over her. He had dark hair that had started to
recede at the temples in his twenties, then decided to hold its
ground, leaving him with a slightly irregular hairline in the front. He
kept it short, just this side of a military cut. He wore a trimmed
beard almost year-round now that beards on men were the style
again. Eyes blue or gray, depending on the light. Women were
drawn to the size and shape of him. Men were intimidated by it. He
was an imposing figure in uniform, even the brown one worn by the
sheriff’s department.
Packard followed Marilyn inside. “How’s he feeling?” he asked,
keeping his voice low.
Marilyn shrugged a bit and waved her flat hand side to side.
Packard nodded and followed her to the kitchen.
“Can I get you a cup of coffee?”
“If it’s not any trouble,” Packard said. Waiting with the old man and
his wife at the scene of the bear attack had taught him it was easier
to accept the first offer than decline ten more.
“No trouble at all. Go on in. He’s watching TV.”
The family room was on the back of the house. The Shaws’ decor
was classic country. Varnished beadboard. A wallpaper border of
chickens and checkerboard hearts that circled the ceiling. The family
room was heavily carpeted, with bookshelves and an overstuffed
sectional and framed wildlife prints. Scented candles in glass jars
perfumed the air. Packard had to duck to avoid hitting a low
bulkhead. Stan was lying back in a recliner, television remote on his
belly, looking drowsy. He slowly turned his head. When he saw
Packard, his face lit up. He struggled for a moment to right himself
in the recliner. “Hey, you giant sonofabitch.”
“Hey, yourself.”
The sheriff had been a walking bull of a man. Only five foot nine
but broad shouldered and wide through the chest, shaped like a
potato on toothpick legs. Before the chemo, he had thick dark hair,
gray just over the ears, that he kept swept back with pomade in a
tamed pompadour. He was a foul-mouthed bullshit artist with men, a
gentleman to the ladies, and a hard-ass on criminals. He and Marilyn
taught Sunday school and marriage preparation classes at the
Catholic church. The people of Sandy Lake loved him. He could have
run for sheriff and won, uncontested or not, until the sun burned
out.
Stan sat up in the recliner, a blanket over his legs. He looked more
diminished every time Packard came by. A February snowman in
March. His hair had come back thin and white. His scalp had spots
and odd scaly patches crusted with blood.
Packard took a seat on the end of the sectional. A bass fishing
show was on the flat-screen TV in front of them.
“You just missed that guy in the orange hat pull up a seven-
pounder,” Stan said.
“Where they at?”
“Uh… Hell, I don’t know. I thought it was Minnesota. Could be
anywhere.”
They watched TV for a couple of minutes; then Stan pointed the
remote at the TV, turned down the volume, and asked what was
new.
Packard told him about the budget review with the city council.
They were underspent in overtime and fuel costs. “Warmer temps
forced the ice fishing festival to be canceled, which helped keep
overtime down. We’ve been so fiscally responsible I thought it was a
good time to pitch the idea of hiring two new deputies. I assume
they’ll approve only one. You all right with that?”
 Stan shrugged. “You’re the one who has to be all right with it,” he
said.
Packard had been hired by Stan Shaw eighteen months earlier as
an investigator for the Sandy Lake County Sheriff’s Department, but
for the last four months he’d been serving as acting sheriff, covering
as many of Stan’s duties as possible while the sheriff went through a
second round of treatment for colon cancer.
Shaw’s decision to appoint Packard came as a surprise to the
county board of directors. Off the record, Shaw had told them his
deputy with the most seniority was six months from retirement and
didn’t want the job. The one with the second most seniority wasn’t
fit to plan the holiday party let alone run the whole department.
Shaw liked Packard for the job because he worked hard and came
with no baggage. The sheriff, or the acting sheriff, had to be
unpopular at times. Packard had no alliances, no grudges, no debts.
He hardly knew anyone. Shaw told the board its options were
Packard or no acting sheriff at all.
The other investigator in the department, and Packard’s closest ally
at work, was Detective Jill Thielen. She was one who told Packard
about the other deputies, all of them male, claiming it wasn’t fair the
single guy who worked all the time got the acting sheriff job. They
couldn’t be expected to put in the same hours he did.
“Congratulations,” Thielen told them. “Now you know how every
working mother feels.”
That shut ’em up.
Marilyn came in with his coffee. Stan said, “Sweetheart, I just
thought of another positive thing about colon cancer. This guy has to
review the budget with the board. Not me.”
Packard smiled, then tried to swallow it when Marilyn tsked and
shook her head. “We heard you respond to the bear call this
morning on the scanner,” she said, changing the subject.
“Yeah, damn. I forgot to ask about the bear,” Stan said.
Packard told them about the old man with the dog and the other
guy with the bloody hand. “I cornered the bear in the guy’s garage
and shot it,” he said, sipping his coffee.
“What did you use?” Stan asked.
 “Twelve gauge.”
Stan nodded his approval.
“What I want to know is why you’re in uniform and responding to
calls on your day off. I heard that on the radio, too,” Marilyn said.
“I was coming here so I thought I’d be ready just in case.”
“Benjamin, someone else could have responded to the bear. You
need to take time off. You can’t work seven days a week.”
Oh, but he could. Not all of the work was as exciting as coming
face-to-face with a seven-foot black bear, but it was still work. It
gave him a sense of purpose. The things he did in his time off—
working out and remodeling the house he’d bought—were solitary
activities. Too much time alone gave him too much time to ponder
whether moving to Sandy Lake after Marcus was killed had been the
right decision or not.
“You’ll never meet someone if you don’t take off the uniform and
get to know people socially,” Marilyn said.
By meet someone she didn’t mean friends—not that he had a lot of
those either. She meant romantically. Packard shifted nervously in his
seat. Stan did the same, but probably because of the cancer.
“Marilyn, don’t pester the man. He’s doing his job and my job.
That’s a lot of responsibility.”
“All I’m saying—”
“I hear you, Marilyn,” Packard interrupted, smiling. “I’ll work on it.”
He changed the subject by asking how her seedlings were doing.
Marilyn was a master gardener who could put dirt in a shoe and
grow a foot. She asked him if he’d started swimming yet.
“A week ago,” he said.
“What’s the water temperature?” Stan asked.
“Above forty-five degrees. That’s the magic number.”
Marilyn crossed her arms, grabbed her elbows, and shivered.
“Mother Mary and Joseph. I can’t even imagine. You must be blue as
a berry coming out of that water.”
“I wear a wet suit. It keeps a layer of body-temperature water next
to your skin. Once you get going, you can stay warm for twenty
minutes or so.”
“Benjamin, that sounds perfectly dreadful to me.”
Another random document with
no related content on Scribd:
tiehensä, ihmetteli hän, miksi Etelkan silmät täyttyivät kyynelillä, kun
hän kuuli poikansa osaksi tulleesta odottamattomasta kunniasta.

Etelka oli iloinen, että András sattui olemaan poissa kotoa. Hän oli
ratsastanut päivän koittaessa Zárdaan, ja äiti halusi puristaa
poikansa lujasti syliinsä silloin kun hän ilmoittaisi pojalleen nuo
suuret uutiset — tuon hänen mielettömimpien toivojensa
toteutumisen.

Hän katseli ovelta, kunnes Jánko hävisi näkyvistä, ja käänsi sitten

silmänsä pustalle tuijottaen Zárdaan päin. Kun hän huomasi
taivaanrannalla pienen pisteen, joka vähitellen suureni muodostuen
lopulta mieheksi ja hevoseksi, jotka vaivalloisesti kulkivat rapaisella
tiellä, meni hän raskaasti huoaten huoneeseensa.

Hän odotti, kunnes hänen ratsastuksen väsyttämä poikansa oli

polvistunut hänen rukkinsa viereen, kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen ja painanut pakottavan päänsä hänen olkapäätään
vasten. Sitten vasta hän sanoi:

»András, seuratkoon siitä sitten joko hyvää tahi pahaa, ovat toivosi
nyt kumminkin toteutuneet. Kreivi on pyytänyt sinua tulemaan
kartanoon, että voisit kunnioittaa naista, josta on tuleva puolisosi».

Seurasi kuolettava hiljaisuus, sillä András ei puhunut eikä

liikahtanutkaan. Hänen käsivartensa olivat vielä Etelkan ympärillä ja
pää hänen olkapäällään. Etelka tunsi hänen otteensa tiukkenevan ja
hänen koko ruumiinsa vapisevan, ja vaikka hän ei voinutkaan nähdä
poikansa kasvoja eikä kuulla hänen hengitystään, tunsi hän
kumminkin, miten äkkiä kiihkeä nyyhkytys kuin liiaksi rasitetun
sydämen purkaus vapisutti hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, ja
hurjasti huudahtaen, mikä vihdoinkin ilmaisi tukahdutettujen
intohimojen, rakkauden, toivojen ja niin päättäväisesti hillityn pelon
voimakkuuden, painoi hän päänsä äitinsä syliin ja nyyhkytti tämän
suuren ilon vaikutuksesta niin hurjasti, että se kuulosti äidistä
melkein tuskan purkaukselta.

Etelka koetti ystävällisesti tyynnyttää häntä, silitellen hänen

kosteata tukkaansa ja puhuen hänelle samanlaisia helliä rohkaisevia
sanoja kuin silloinkin, jolloin András pienenä poikana oli tullut
hakemaan turvaa häneltä isän raakoja sanoja ja solmuruoskaa
vastaan. Purkaus meni vähitellen ohitse, mutta vielä pitkäksi aikaa
jäi hän tuohon asentoon irroittamatta käsivarsiaan äitinsä ympäriltä
ja nostamatta päätään hänen sylistään. Ja äiti raukka rukoili Jumalaa
kyyneleisin silmin, ettei hänen rakas poikansa tarvitsisi pettyä tässä
suurimmassa ilossaan.
XXI

JALOSUKUINEN NEITO.

Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat
Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava
tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.

»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi

Bideskuty itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota
kohtalokasta sanaa, joka toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen
taloon.

»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma

tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen
niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.

Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli

hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja
kykenemättä vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan
levottomasti ja peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei
tiennyt, tulisiko hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei
synny mitään ikävyyksiä.
 Hänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia
välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden
päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas
Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan
pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen
tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen
valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin elää
suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden
palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella
veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä
miehelle, joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on
kumminkin niin paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa
entiseen suuruuteensa, valitsi hän mielestään pienemmän pahan.

Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä,

olisi kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta.
Avioliitto oli hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja
vehnän myyminen ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään
hellästä tunteesta johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada
itselleen jalosukuinen puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea
kootakseen rikkauksia, oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut
suurestikaan ihmetellä, ja otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia
ihanteita, joita hänen äitinsä ei tiennyt, oli jo itsessään
mahdottomuus.

Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan

rakkaudesta johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin
arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n
ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs
avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta
kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi ja
luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma ajatteli
tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt,
velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan,
jonka kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen
isänmaansa historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä
nyt uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään
selvästi velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän
pakotti itsensä hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään
sen. Hän ilmoitti asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa
olla äitinsä luona vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja
elää suottaleskenä vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen
ei nimittäin juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa
vedota oikeuksiinsa ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän
luuli varmasti tehneensä tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä
onnellisuuden turvaamiseksi, ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein
tässä asiassa. Kreivittären väsyttävät moitteet olivat niin
nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n, että hän oli jättänyt lapsensa
tulevaisuuden puolisonsa käsiin.

»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein

katuvaisesti.

Mutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi

mielettömyydeksi».

»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan

nimessä, sekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton
hoitamaan omia asioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».

Bideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä

tapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari
tuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:
 »Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta
nopeammin tämä avioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille
kaikille».

Bideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti

sydämestään kaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.

»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä

avioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet
tottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».

»En halua tehdä häntä onnettomaksi», vastusteli Bideskuty.

»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän

ei ole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista
syytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi
halveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».

Tämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta.

Bideskuty huokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän
uskoi täydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä
hänellä sitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä
kasvattamiseen.

Ja Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin

saapuvaksi joka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi
levottomasti vaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen
keskellä ja nypläsi jotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui
erään ikkunan vieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse
käännettynä pois vanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja
odottanut kyynelillä ja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa
kohtausta, tyyntyi kokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja
rauhallisena.

Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut

viime yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin
ylväämmäksi ja vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä,
vaan niissä oli niin kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet
johonkin hyvin kauaksi. Punakin oli kadonnut kokonaan hänen
poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut
onneton. Hän ei varmastikaan ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti
nyt hyvin tyynesti odottavan tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat
tyttömäinen ujous, jännitys ja uteliaisuus kalvistuttaneet hänen
poskensa ja muuttanut hänen katseensa omituisesti hajamieliseksi.

Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta.

Bideskuty kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli
jälleen hyvin tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi
kudostaan, vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä,
ovien aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja
käytävien ja lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka
sekoittuivat Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta
paikoillaan. Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät
vapisseet ja ainoastaan silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen
suuriksi ja hehkuen.

Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä
talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan
näkyen selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen
tavatonta pituuttaan, leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen
olemuksensa arvokkaisuutta näyttivät vielä lisäävän tuo suuri
lammasnahkaviitta, jonka Etelka oli koruompeluksin ja merkein
kaunisti koristellut, ja joka ulottui hänen olkapäitään nilkkoihin asti,
suurilla hopeasoljilla kaunistettu leveä vyö, valkoiset leveät
pellavahihat ja housut, jotka olivat oikeat erikoisen hienouden ja
hienon koruompeluksen mestariteokset. Hänen kasvonsa olivat
hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja magnetisoivat silmänsä
tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes ne huomasivat tuon
ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan aivan
huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui
suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli
alentunut ojentamaan hänelle.

Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja

tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen
sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään
olla katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon
hurmaavan nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon
Kanssa.

Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin

voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä
alkoi himmetä.

Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun

András lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi
ja peläten.

»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on

minun ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää
sinua vaimokseen».

Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan

kohina täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät
yhtyneen hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa
esineeseen.

»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!

Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä

kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen
omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä
ilme, ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin
vetoavilta, niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne
rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka
katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään,
rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.

Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti

lämmittää sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti
tyttöä värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi
puhua hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen
kurkkunsa niin, ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä
omassaan ja katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat
niin omituisesti ja hajamielisesti muualle.

Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä,

niin että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin
hän jaksoi kestää.

Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja,

sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti.
Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja
haihduttivat säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa
palauttaen hänet takaisin maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja
hänen oli pakko kääntyä Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen
toiseen päällään puhumaan liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja
mitä hän sanoi, ei András tiennyt. Puheet liikeasioista ja
muodollisuuksista, ja keskustelu avioliittosuunnitelmista
hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän halusi nostaa tuon hennon
olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen kanssaan Csillagin
selässä kauas pustalle.

Ilonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui

Andráksesta omituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet
kuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa
esinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa
katsoessaan samalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta
sanoen sen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András
vastasi kai siihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi
muutamia hyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki
pimeäksi, surulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla
tuolilla ei istunut enää ketään.

Bideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli

poistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan
poikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta, halusi
poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen
jäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät
tanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.

Bideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle

jäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi
ihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli
kreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin
olet aina tervetullut päivälliselle tänne».
XXII

UNELMA.

Lopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut

kertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja
pienestä kätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella.
Hän antoi Csillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa
tasangolle heittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta
ihmeellisestä, juuri äsken tapahtuneesta asiasta.

Se tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän

omiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet
erästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli näin
kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja
vaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua
tytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet
häneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja
kaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen
nuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon
tulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi
estänyt häntä.
 Hänenhän olisi pitänyt sanoa tytölle: »Rakastan sinua, Ilonka! Nyt
olet minun peruuttamattomasti»! Mutta jos hän olisi yrittänyt ilmaista
ääretöntä rakkauttaan sanoin, olisi se vain saastunut.

Hänen, hänen! Tyttö tulisi todellakin jonakin päivänä hänen

omakseen. Eikä tuo päivä ollut enää kaukanakaan, sillä olihan
kreivitär puhunut jotakin toukokuusta. Kun aurinko alkaa paistaa
kuumasti ja ruusut kukkivat, tulee Ilonka hänen kanssaan kotiin, ja
hänen valkoinen, hento ja kevyt olentonsa täyttää matalan
maalaistalon sellaisella kirkkaudella, että se on melkein jumalallista.
Hän voi kilpailla laskeutuvan auringon viimeisten säteiden kanssa,
jotka sitten aina tunkeutuisivat pienistä ikkunoista leikkimään hänen
kultaisissa kiharoissaan. Huoneessa tulisi olemaan hiljaista, sillä
Etelka menisi varmaankin omaan huoneeseensa joko rukoilemaan
tahi kehräämään, ja jättäisi poikansa morsiamineen rauhaan. Hänen
morsiamensa auringon kultaamme hiuksineen! András halusi
katsella jokaista tuon kauniin pään kiharaa ja koskea kunnioittaen ja
tuollaisin erityisin epäluulon itsemääräävin kidutuksin jokaista hiusta,
ennenkuin hän uskaltaisi puristaa tuon kuningattarellisen olennon
kokonaan syliinsä ja juoda kyllästymättömin silmin tuota Jumalan
hänelle, mitättömälle talonpojalle, joka nyt oli kuningastakin
ylpeämpi, varaamaa suloisuutta.

Ah, millaista tuon unelman aiheuttama ilo olikaan, kuinka suloista

tuon lumoavan näyn aiheuttama tuska, jonka kärsiminen oli sulaa
onnellisuutta, ja millaista riemua tuo kuvaamaton kidutus tuottikaan!
Ollen yksinään autiolla tasangolla kaukana ihmissilmien näkyvistä
uskalsi András loihtia esille tuon näyn ja mielettömästi iloiten kiduttaa
itseään noilla kangastuksen tapaisilla haaveilla noista suurista ja
ihmeellisistä sinisilmistä, jotka vastaava intohimo muutti helliksi ja
sameiksi, kosteiksi ja tunteellisiksi, tuosta hienosta pienestä suusta,
joka oli yhtä tuoksuva ja puhdas kuin ruusunnupun lehdet, noista
hymyilevistä ja suuteloille alttiista huulista, hänen lämpimistä
henkäyksistään, hänen silmiensä kyynelistä ja hänen hennoista
sieraimistaan tulevasta nopeasta huokumisesta. Ilonka hänen
sylissään, hänen morsiamenaan ja vaimonaan! András sulki
silmänsä ja näky haihtui. Sen sijalle ilmestyi kumminkin toinen, tuo
muutamia tunteja sitten tapahtunut kohtaus. Hän muisteli miten
kylmä tuo hento ja ylväs tyttö, ja miten hajamielinen noiden suurien
ja kyynelettömien silmien katse oli ollut, ja miten omituiselta tuo
väriseminen oli tuntunut, joka oli jäähdyttänyt tuon pienen kätösen
vielä kylmemmäksi ja jäykemmäksi.

Mutta ei, tämä näky ei ollut pysyväinen! Hänen tulisuutensa

lämmittäisi kyllä tuon kylmyyden, hänen hehkuvat silmänsä
vangitsisivat varmasti tuon hajamielisen katseen, ja tuon väristyksen
tyynnyttäisi kyllä hänen rakkautensa. Hän halusi kylvää ruusuja
hänen tielleen, varallisuutta, iloa, huveja ja kaikkea muuta, jotka
voivat viekoitella hymyn noille huulille ja hellän katseen noihin
silmiin, ja ellei ne riittäisi, mitä hänellä oli, mitä hän voi tehdä ja antaa
hänelle, tahtoi hän luovuttaa elämänsä noihin pieniin käsiin hänen
murskattavakseen, jos hän halusi.

Kauan vielä senkin jälkeen kuin pimeys oli laskeutunut tasangolle

makasi András maassa kääriytyneenä viittaansa ja katseli nopeasti
kiitäviä pilviä ja seurasi haaveillen jokaista tuikkivaa tähteä.

Etelka tiesi, ettei hän saisi nähdä poikaansa sinä iltana, mutta
huolimatta siitä ei hän voinut nukkua, vaan istui ikkunan luona
ristissä käsin ja katseli levottomasti tasangolle. Kun ensimmäiset
kultaiset juovat rikkoivat taivaan pimeyden, kuuli hän Csillagin tutun
kavioiden kapseen. Silloin sammutti hän kynttilät ollen tyytyväinen,
että hänen poikansa oli turvassa, ja tietäen hyvin, että András halusi
nyt olla yksinään. Hän kuunteli poikansa askelia, jotka olivat kevyet
ja joustavat, ja katseli pihalle, kun András kävellen suorana vei
Csillagin talliin. Mennessään puutarhan poikki, pysähtyi hän jälleen
tuon rakastamansa ruusupuun luo, jonka viheriöiden oksien välistä
näkyi yksi ainoa punainen nuppu. Etelka muisti nyt, että hänkin
aikaisemmin päivällä oli huomannut tuon aukeamaisillaan olevan
kukan, jonka András nyt nopeasti ja riemuiten taittoi vieden sen
mukanaan huoneeseensa.
XXIII

KUINKA KYLÄLÄISET SUHTAUTUIVAT UUTISIIN.

Jumalalle kiitos, uutiset leviävät hyvin hitaasti näillä tasangoilla

kaikkina aikoina ja erittäinkin silloin kun kevätsateet muuttavat tiet
melkein pohjattomiksi. Kreivitär Irma oli luottanut siihen
päättäessään, että tuo onneton avioliitto oli solmittava, ennenkuin
uutiset siitä kantautuivat heidän tuttaviensa ja sukulaistensa korviin.
Sitten kuin se oli tehty, saivat he mielellään hänen puolestaan
arvailla niitä mahdollisia ja mahdottomia syitä, joiden vuoksi ylpeä
kreivitär oli antanut ainoan tyttärensä talonpojalle.

Ilonka oli ollut väsyttävä, väsyttävämpi kuin kreivitär Irma

milloinkaan oli uskonut oman tyttärensä olevan — ei kumminkaan
senvuoksi, että tyttö olisi vastustellut tahi ollut muuten tottelematon.
Jumalalle kiitos, unkarilaisten aatelisten tyttäret eivät olleet vielä
omistaneet noita uudenaikaisia englantilaisia mielipiteitä
riippumattomuudesta. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» oli vieläkin heille
enemmän kuin kuollut sananparsi. Tyttö oli kumminkin todistellut ja
rukoillut vedoten mielettömään hentomieliseen tunteeseen, tuon
pennittömän nuoren Madách'in rakkauteen, jonka kreivitär olisi nyt
halunnut empimättä upottaa Tarnan pohjaan.
 Oli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia
ärsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet
avioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka
mahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin
häiden jälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä.
Mutta voitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa
pariskuntaa, vaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan
kuullut pienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua
kreivin ja kreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta
olivat todellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut
varmalta taholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin
jalokivikauppiaan Schmidtin tyttären kanssa, joka saa
myötäjäisikseen kolme miljoonaa puhtaassa kullassa.

Ei ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo

tapahtunutta asiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se
karkoitti nuo sopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet
ja taivutti hänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on
ainoa hyvin kasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu
tämä asia, muuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä
milloinkaan ilmaissut pelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen.
Hänen käyttäytymistään sulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan
moittia. Kreivitär Irma oli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään
esiintymiseen tuota alhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan,
joka oli uskaltanut pyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.

Kreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan

nöyryytyksiä, joita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa
puolelta, ja miettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka
jonakin kauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin
korvaisivat tämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä,
kun hänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle
miehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat ja
päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään
ajatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita
András saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä ajatukset
auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa
viikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä
sivistynein tavoin.

Andráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä

sietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa ja
moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin
kerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino
katsoa hänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät
kreivittären myrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa
oli hän puhunut laveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin
alhaisessa asemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András
tyynesti huomauttanut:

»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa

saada koskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin
niin suuri, etteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä
sitä».

Kreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi

kylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla siltä
varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian
tuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan
kahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista
kuin aivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan.
Hän oli mielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut
punastumaan silloin kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen
akasiakujanteelta, ja se suututti häntä äärettömästi. Hän toivoi
tyttärensä lisäävän ryhtinsä halveksivaa puolueettomuutta. Tuo
alhaissyntyinen talonpoikahan oli saanut mitä hän oli halunnutkin.
Niin oli kreivitärkin, sillä rakennuksien kiinnitys oli maksettu
Rosensteinille, ja kaikki Gyurin typerät, ajattelemattomat ja
ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli saatu takaisin Andráksen
välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata ajatella, että kaikki nuo maat,
jotka olivat olleet Bideskuty’n hallussa seitsemän vuosisataa,
kuuluivat nyt niiden talonpoikien jälkeläisille, jotka olivat olleet linnan
omistajien täydellisiä orjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat
ja päivettyneet kädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään
aikaa. Ilonkalle syntyy luultavasti pian poika, joka tullaan
kasvattamaan kokonaan erillään noista raaoista sukulaisista
isoäitinsä turvissa todelliseksi aatelismieheksi, jonka suonista on
perinpohjin hävitetty kaikki talonpoikaisveri. Ja silloin varmasti
erottaa oikeamielinen ja armelias sallimus jonkun ajan kuluttua
kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän jalosukuisesta pojastaan, ja
poika luopuu kokonaan tuosta Keményn nimestä, joka viittaa
talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun. Anomus, jota
hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää, aiheuttaa
sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n jaloa
nimeä.

Niin, seuraavat päivät tulevat kyllä kysymään voimia, mutta kaikki

muuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti
taisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen
onnistuu sijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja
senvuoksi kiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja
järjesti liinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä
hänen tulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn
András näytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa
tapahtumasta palvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta
kumminkin totta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan,
minkälaisen äärettömän suuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut
osakseen. Näytti melkein siltä kuin ei András olisi halunnut puhella
siitä ja kehua sillä, kuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät.
Asia oli kumminkin nähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä
eräänä sunnuntaina ennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan
käden omaansa ja taputtaen sitä hyvin ystävällisesti sanonut:

»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta

suuresta onnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti
rakastaa tuota todellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».

Kreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä
sanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin
arvokkaisuuden vuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta.
Puhua nyt »suuresta onnesta» silloin kun vanhempain sydän oli
murtua häpeästä ja katumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta
rakkaudesta» silloin kun tytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän
parhaiten voisi nöyryyttää tuon »todellakin hyvän miehen»
kaikenlaisilla halveksimisilla.

Onneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain

harvoin. Hän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen
milloinkaan puhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää
käytöstä ei hän muuttanut vanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö
käyttäytyi sydämettömästi lisätessään heidän suruaan näyttämällä
olevansa niin huomattavasti onneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi
ollenkaan teeskennellyt, sillä niin hennoksi ja kalpeaksi oli hän
muuttunut.
 Sillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi.
Kaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas
isäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa.
Hän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli monesti
kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti hän aina
messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä
Ambrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata
»tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin
kanssa.

Oli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen

armollisuuden vaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen
kylään, arvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että
kreivi toivoi seurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja
kohtelemalla häntä kuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen
höyrymyllyä koskevissa asioissa ja saavansa sen Andráksen avulla
ja vaikutuksella jälleen käyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin
ennen. Ensin suhtauduttiin tuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas
Berczin liikkeelle laskemaan huhuun kumminkin hyvin epäilevästi.
Huolimatta Keményn Andráksen viime kuukausien aikana
näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta, oli hän kumminkin vielä
molempien sukupuolien, sekä nuorien että vanhojen, lemmikki, ja
ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet pirun puolelle, pidettiin
melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia viikkoja kului, eivätkä
Andráksen vierailut linnassa harvenneet eikä hänen juroutensa
vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo melkeinpä pahansuovat
epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää epäilläkään, että
heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja sitten
tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen
iloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän
ei juuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut