Climate of Conquest: War,

Environment, and Empire in Mughal

North India Pratyay Nath
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/climate-of-conquest-war-environment-and-empire-in-
mughal-north-india-pratyay-nath/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Music and Musicians in Late Mughal India: Histories of

the Ephemeral, 1748–1858 1st Edition Schofield

https://ebookmass.com/product/music-and-musicians-in-late-mughal-
india-histories-of-the-ephemeral-1748-1858-1st-edition-schofield/

Holocene Climate Change and Environment Navnith Kumaran

https://ebookmass.com/product/holocene-climate-change-and-
environment-navnith-kumaran/

India in the Second World War Gupta

https://ebookmass.com/product/india-in-the-second-world-war-
gupta/

Law and Muslim Political Thought in Late Colonial North

India Adeel Hussain

https://ebookmass.com/product/law-and-muslim-political-thought-
in-late-colonial-north-india-adeel-hussain/
Rome Resurgent: War and Empire in the Age of Justinian
Peter Heather

https://ebookmass.com/product/rome-resurgent-war-and-empire-in-
the-age-of-justinian-peter-heather/

From Conquest to Deportation: The North Caucasus under

Russian Rule Jeronim Perovic

https://ebookmass.com/product/from-conquest-to-deportation-the-
north-caucasus-under-russian-rule-jeronim-perovic/

Gambling with Violence: State Outsourcing of War in

Pakistan and India Yelena Biberman

https://ebookmass.com/product/gambling-with-violence-state-
outsourcing-of-war-in-pakistan-and-india-yelena-biberman/

The Empire of Disgust: Prejudice, Discrimination, and

Policy in India and the US 1st Edition Zoya Hasan

https://ebookmass.com/product/the-empire-of-disgust-prejudice-
discrimination-and-policy-in-india-and-the-us-1st-edition-zoya-
hasan/

War Commemoration and Civic Culture in the North East

of England, 1854–1914 1st Edition Hinton

https://ebookmass.com/product/war-commemoration-and-civic-
culture-in-the-north-east-of-england-1854-1914-1st-edition-
hinton/
Climate of Conquest
Climate of Conquest
War, Environment, and Empire
in Mughal North India

Pratyay Nath

1
 1
Oxford University Press is a department of the University of Oxford.
It furthers the University’s objective of excellence in research, scholarship,
and education by publishing worldwide. Oxford is a registered trademark of
Oxford University Press in the UK and in certain other countries.

Published in India by
Oxford University Press
2/11 Ground Floor, Ansari Road, Daryaganj, New Delhi 110 002, India

© Oxford University Press 2019

The moral rights of the author have been asserted.

First Edition published in 2019

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in

a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by licence, or under terms agreed with the appropriate reprographics
rights organization. Enquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above.

You must not circulate this work in any other form

and you must impose this same condition on any acquirer.

ISBN-13 (print edition): 978-0-19-949555-9

ISBN-10 (print edition): 0-19-949555-6

ISBN-13 (eBook): 978-0-19-909823-1

ISBN-10 (eBook): 0-19-909823-9

Typeset in ScalaPro 10/13

by Tranistics Data Technologies, Kolkata 700 091
Printed in India by Gopsons Papers Ltd., Noida 201 301
For my parents, my first teachers—
Sanghamitra Nath
&
Late Subhendu Bikas Nath
MAPS

1.1 The Arid Zone of Afro-Eurasia 6

1.2 The Punjab Basin 12
1.3 The Upper Ganga Basin and the Western
Part of Middle Ganga Basin 18
1.4 The Eastern Part of the Middle Ganga
Basin 19
1.5 Central India 23
1.6 Western India 29

2.1 The Ganga–Brahmaputra Delta 59

2.2 The Brahmaputra Basin in Assam 70
2.3 The Lower Indus Basin 75
2.4 Kashmir and the Western Himalayas 84
2.5 Qandahar 92
2.6 Balkh and Badakhshan 100
 ABBREVIATIONS

AA Abul Fazl, Ā’īn-i Akbarī, ed. H. Blochmann, 3 vols

(Calcutta: Asiatic Society of Bengal, 1869–72);
Abul Fazl, The Ā’īn-i Akbarī, by Abu ’l-Faẓl ‘Allāmī, trans.
H. Blochmann (Vol. 1) and H.S. Jarrett (Vols 2 and 3),
3 vols (Calcutta: Asiatic Society of Bengal, 1948–9).
AB Ahom Buranji, ed. Surya Kumar Bhuyan (Guwahati:
Department of Historical and Antiquarian Studies, 2010).
AD Ahom Buranji, (1648–1681 AD), ed. Sharat Kumar Datta
(Guwahati: Department of Historical and Antiquarian
Studies, 2010).
AG Ahom-Buranji, from the Earliest Time to the End of Ahom
Rule, ed. and trans. Golap Chandra Barua (Guwahati:
Department of Historical and Antiquarian Studies, 1985).
AJ Jani Muhammad Asad, Akhlāq-i Jalālī, ed. Hafiz Shabir
Ahmad Haidari (Delhi: Urdu Book Review, 2007);
Jani Muhammad Asad, Practical Philosophy of the
Muhammadan People, Exhibited in its Professed Connection
with the European, so as to Render either an Introduction
to the Other; Being a Translation of the Akhlak-i Jalaly, the
Most Esteemed Ethical Work of Middle Asia from the Persian
of Fakir Jany Muhammad Asaad, trans. W.F. Thompson,
(London: The Oriental Translation Fund of Great Britain
and Ireland, 1839).
xii Abbreviations

AK Muhammad Kazim, ‘Ālamgīr-nāma, ed. Maulvi Khadim

Husain (Calcutta: Asiatic Society of Bengal, 1868).
AN Abul Fazl, Akbar-nāma, ed. Maulawi Abdur Rahim, 3 vols
(Calcutta: Asiatic Society of Bengal, 1876); Abul Fazl, The
Akbarnama of Abu’l Fazl, trans. Henry Beveridge, 3 vols
(Calcutta: Asiatic Society of Bengal, 1904).
AS Muhammad Salih Kambu, ‘Amal-i Ṣāliḥ, ed. Ghulam
Yazdani, 3 vols (Calcutta: Asiatic Society of Bengal, 1923).
BG Mirza Nathan, Bahāristān-i Ghā’ibī, transcribed copy of
the original Persian manuscript preserved in Bibliotheque
Nationale, Paris, JS 60–2, Jadunath Sarkar Collection,
National Library, Kolkata; Mirza Nathan, Bahāristān-i
Ghaybī: A History of the Mughal Wars in Assam, Cooch
Behar, Bengal, Bihar and Orissa during the Reigns of Jahangir
and Shah Jahan, trans. M.I. Borah, 2 vols (Guwahati:
Department of History and Antiquarian Studies, 1992).
BL Abdul Hamid Lahori, Bādshāh-nāma, ed. Maulawis
Kabiruddin and Abdul Rahim, 2 vols (Calcutta: Asiatic
Society of Bengal, 1867–8).
BN Zahiruddin Muhammad Babur, Bāburnāma: Memoirs of
Bābur, trans. Annette Susannah Beveridge, 2 vols (New
Delhi: Munshiram Manoharlal Publishers Pvt. Ltd, 1998).
DB Surya Kumar Bhuyan, ed. Deodhai Ahom Buranji
(Guwahati: Department of Historical and Antiquarian
Studies, 2001).
FA Ishwardas Nagar, Futuhat-i Alamgiri, trans. and ed.
Tasneem Ahmad (Delhi: Idarah-i Adabiyat-i Delli, 1978).
FI Shihabuddin Talish, Fathiyyah-i Ibriyyah, trans. Jadunath
Sarkar, in Jadunath Sarkar, Studies in Aurangzib’s Reign
(Calcutta: Orient Longman, 1989), 115–47.
HN Gulbadan Begum, The History of Humāyūn or Humāyūn-
Nāma, trans. A.S. Beveridge (Delhi: Low Price
Publications, 2006).
IJ Motamad Khan, Iqbālnāma-i Jahāngīrī, ed. Maulawis Abd
al-Haii and Ahmad Ali (Calcutta: Asiatic Society of Bengal,
1865).
KB Surya Kumar Bhuyan, ed. Kamrupar Buranji (Guwahati:
Department of Historical and Antiquarian Studies, 1987).
 Abbreviations xiii

MT Abdul Qadir Badaoni, Muntakhabu-t-Tawārīkh by ‘Abdu-l-

Qādir ibn-i-Mulūk Shāh known as al-Badāoni, trans. W.H.
Lowe and B.P. Ambashthya, 3 vols (Delhi: Renaissance
Publishing House, 1986).
MA Abul Fazl, Mukātabāt-i-‘Allāmī (Inshā’i Abu’l Faẓl), Daftar I,
ed. and trans. Mansura Haidar (New Delhi: Munshiram
Manoharlal Publishers Pvt. Ltd, 1998).
MJ Muhammad Baqir Najm-i Sani, Mau‘iẓah-i Jahāngīrī of
Muhammad Baqir Najm-i Sani: An Indo-Persian Mirror
for Princes, trans. Sajida Sultana Alvi (Albany: State
University of New York Press, 1989).
MK Khwaja Kamgar Husaini Ghairat Khan, Ma’ās̤ir-i Jahāngīrī,
ed. Azra Alavi (Bombay: Asian Publishing House, 1978).
ML Khafi Khan, Muntakhabu ’l-Lubāb, ed. Maulawi Kabir
al-Din Ahmad, 2 vols (Calcutta: Asiatic Society of Bengal,
1874); Khafi Khan, Aurangzeb in Muntakhab al-Lubab,
trans. Anees Jahan Syed (Bombay: Somaiya Publications
Pvt. Ltd, 1977).
MM Saqi Mustaid Khan, Ma’ās̤ir-i ‘Ālamgīrī, ed. Maulavi Agha
Ahmad Ali (Calcutta: Asiatic Society of Bengal, 1871);
Saqi Mustaid Khan, Maāsir-i-‘Ālamgiri: A History of the
Emperor Aurangzib ‘Ālamgir (Reign 1658–1707 A.D.) of
Sāqi Must‘ad Khan, trans. Jadunath Sarkar (Calcutta:
Asiatic Society of Bengal, 1947).
NT Nasiruddin Tusi, Akhlāq-i Nāṣirī, ed. Mojtaba Minavi
and Ali Riza Haidari (Tehran: Shirka Sahami Intisharat-i
Khwarizmi, 1976); Nasiruddin Tusi, The Nasirean Ethics,
trans. G.M. Wickens (London: George Allen and Unwin
Ltd, 1964).
SN Inayat Khan, Mulakhkhaṣ-i Shāhjahān-nāma, ed. Jameel-
ur-Rehman (New Delhi: Embassy of Islamic Republic
of Iran, 2009); Shah Jahan Nama of ‘Inayat Khan: An
Abridged History of the Mughal Emperor Shah Jahan,
Compiled by His Royal Librarian, trans. A.R. Fuller, ed.
W.E. Begley and Z.A. Desai (Delhi, Oxford, and New York:
Oxford University Press, 1990).
TA Khwajah Nizamuddin Ahmad, T̤abaqāt-i Akbarī, ed.
Brajendranath De, 3 vols (Calcutta: Asiatic Society
xiv Abbreviations

of Bengal, 1931); The Ṭabaqāt-i Akbarī of Khwājah

Niẓāmuddīn Aḥmad, trans. Brajendranath De, ed. Baini
Prasad, 3 vols (Delhi: Low Price Publication, 1992).
TB Zain Khan, T̤abaqāt-i Bāburī, trans. Sayed Hasan Askari
(Delhi: Idarah-i Adabiyat-i Delli, 1982).
TF Muhammad Qasim Firishta, History of the Rise of the
Mahomedan Power in India till the Year A.D. 1612 or
Tarikh-i Firishta, trans. John Briggs, 4 vols (London:
Longman, Rees, Orme, Brown, and Green, 1829).
TJ Nuruddin Jahangir, Tūzak-i Jahāngīrī, ed. Syed Ahmed
Khan, 2 vols (Ghazipur: Private Press, 1863); Nuruddin
Jahangir, Tuzuk-i Jahangiri or the Memoirs of Jahangir,
trans. Alexander Rogers, ed. Henry Beveridge, 2 vols
(Delhi: Low Price Publications, 2006).
TQ Muhammad Arif Qandahari, Ta’rīkh-i Akbarī, ed. Haji
Syed Muinuddin Nadwi, Syed Azhar Ali, and Imtiaz
Ali Arshi (Rampur: Hindustan Printing Works, 1962);
Ta’rīkh-i Akbarī, trans. Tasneem Ahmad (Delhi: Pragati
Publications, 1993).
TV Jouher, Tezkereh al Vakiat or Private Memoirs of the Moghul
Emperor Humayun, trans. Charles Stewart (London:
Oriental Translation Fund of Great Britain and Ireland,
1832).
TS Mir Masum, History of the Arghuns and Tarkhans of Sind
(1507–1593), an Annotated Translation of the Relevant Parts
of Mir Ma‘sum’s Ta’rikh-i-Sind, trans. Mahmudul Hasan
Siddiqi (Sind: University of Sind, 1972).
TT Shihabuddin Talish, Tarikh-i Aasham, trans. Mazhar Asif,
complied by Akdas Ali Mir (Guwahati: Department of
Historical and Antiquarian Studies, 2009).
 NOTE ON TRANSLITERATION

I have transliterated the Persian and Arabic words used in this book
according to F. Steingass, A Comprehensive Persian–English Dictionary
(New Delhi: Manohar, [1892] 2007). I have transliterated Bengali words
according to the romanization guidelines of the American Library
Association, Library of Congress, USA. I have not used diacritical
marks in the names of people and places for the ease of reading.
 ACKNOWLEDGEMENTS

This book is based on my doctoral thesis submitted to Jawaharlal

Nehru University (JNU), New Delhi, in 2015. It contains the fruits
of my thoughts—developed over more than a decade—about an
empire that first captured my interest during my undergraduate days
in Kolkata. Yet, the book is still far from a finished product; I would
rather like to see it as a work in progress. It is not entirely original
either; it contains the knowledge produced by generations of histori-
ans who have researched this field before me. The arguments of many
of them are radically different from mine. Yet, each one of them has
contributed to my understanding of the empire and enabled me to say
a few new things about it. Hence, in many ways, this book is merely
the continuation of this long-standing collective intellectual journey
to get to know one of the most complex and intriguing empires of the
world better.
The list of people who have contributed directly and indirectly
to the intellectual journey that has produced this book is very long.
Unfortunately, the lack of space will allow me to name only a few of them.
Partha Pratim Roy, my physics teacher at South Point High School,
Kolkata, inspired me to study history in the first place. He changed the
course of my life forever at a stage when I was all set to devote myself
to the study of chemistry. I learnt the basics of the discipline from
Subhas Ranjan Chakraborty and Rajat Kanta Ray during the heady
xviii Acknowledgements

days at Presidency College, Kolkata. At the University of Calcutta,

West Bengal, the classes of and discussions with Amit Dey, Suchandra
Ghosh, and Shireen Maswood inspired me to proceed toward the
blissful world of academic research. Kaushik Roy opened the doors of
his personal library and taught me military history with great patience
and rigour. He also pushed me to study South Asian history using
global comparative frameworks.
At JNU, Rajat Datta supervised my research over seven long
years. During this time, he shaped my academic growth through his
constant support, insightful comments, and understated encourage-
ment. Over and above the most valuable lessons in the history of
early modern South Asia, I also learnt from him the virtues of a strict
work regime and steadfast punctuality, and the necessity of respect-
ing deadlines. The academic discussions with Neeladri Bhattacharya,
Kunal Chakraborty, Pius Malekandathil, the late MSS Pandian, and
late Nandita Prasad Sahai at the Centre for Historical Studies, JNU,
gave direction to the trajectories of my analytical thinking. Collectively,
JNU indulged my interest in the history of war, but also taught me
the value of connecting it with wider questions and debates about
state, society, economy, and culture. Chetan Singh and Farhat Hasan
evaluated my work repeatedly during my research years and gave
me important suggestions about how to improve its quality. Their
feedback as well as their own research has fundamentally shaped
my understanding of the Mughal Empire. Ravi Ahuja and Lakshmi
Subramanian read several of my papers and gave me valuable com-
ments on my arguments about military labour and imperial frontiers.
The third and fourth chapters of this book have benefitted especially
from their suggestions. Raziuddin Aquil, Ranabir Chakravarti,
Mahesh Rangarajan, and Tanika Sarkar served as constant sources of
education and encouragement over the years.
In the course of the research undertaken for this book, I have
moved on from being a student to a faculty member. I am grateful
to my colleagues at Ashoka University, Haryana, and Miranda
House, University of Delhi, for helping me through this shift both
emotionally and intellectually. Srimanjari, Radhika Chadha, Bharati
Jagannathan, and Snigdha Singh helped me learn the ropes of
teaching in the initial phase of my career. My present colleagues,
especially Sanjukta Datta, Nayanjot Lahiri, Pratap Bhanu Mehta,
 Acknowledgements xix

Rudrangshu Mukherjee, Mahesh Rangarajan, Malabika Sarkar,

Vanita Shastri, Upinder Singh, and Aparna Vaidik, have extended
unfailing support and encouragement. I have also constantly learnt
from my students. Their curiosity, comments, and criticism in
the classroom have compelled me to engage with my own research
material in greater depth and sharpen my arguments. I owe a lot to
each one of them.
A research fellowship of the German Academic Exchange Service
(DAAD) enabled me to spend a very productive year (2013–14) conducting
research at the Centre for Modern Indian Studies (CeMIS), Georg-
August Universität, Göttingen, Germany. The library and general
staff of the CeMIS; Departmental Special Assistance library of the
CHS, JNU; the Central Library of JNU; the Asiatic Society, Kolkata; the
National Library, Kolkata; the Indian Council of Historical Research,
New Delhi; the Niedersächsische Staats- und Universitätsbibliothek
Göttingen, Germany; and Bereichsbibliothek Kulturwissenschaften,
Göttingen, allowed me to access their resources. My present employ-
ers at Ashoka University have provided constant support to facilitate
my research. Atiq ur-Rahman taught me Persian at Ramakrishna
Mission Institute of Culture, Kolkata. Zohra Khatun, Muhammad
Amir Khan, and Zeyaul Haque helped me continue that education in
JNU. I gratefully acknowledge the valuable contribution of all these
people and institutions towards my research over the years.
The team at Oxford University Press has been a constant source of
support and encouragement during the last three years. Irfan Habib
gave me his permission to use his An Atlas of the Mughal Empire for
creating the maps of this book. Pravin Mishra designed all of these
maps. Four anonymous reviewers of Oxford University Press read my
manuscript and gave me their valuable feedback. I am forever grate-
ful to all these people. Without the contribution of each one of them,
this book would not have materialized.
I have also been extremely lucky to have enjoyed the constant
support and encouragement of some incredible friends. Akash
Bhattacharya, Gaurav Churiwala Garg, Kashshaf Ghani, Anwesha
Ghosh, Sushmita Pati, and Kaustubh Mani Sengupta took time out
to read portions of my work and give me their valuable feedback.
Anirban Bandyopadhyay, Ritajyoti Bandyopadhyay, Atig Ghosh,
Rohan Deb Roy, Anwesha Sengupta, and Santanu Sengupta have
xx Acknowledgements

shared my intellectual journey at various stages and inspired me

constantly. Sambuddha Bishee, Piya Chakraborty, Sandip Chatterjee,
Sebanti Chatterjee, Swargajyoti Gohain, Preeti Gulati, Jeena Sarah
Jacob, Imroze Khan, Kanupriya Sharma, and Tulsi Srinivasan
have showered me with love, care, and indulgence over the years.
Collectively, they have seen me through many good and bad times.
Their combined contribution to my personal life and my academic
growth is enormous. I am eternally grateful to each one of them.
This book is dedicated to my parents. My father, late Subhendu
Bikas Nath—author, chemist, and teacher—honed my mind and
thought throughout my childhood and teenage years with unending
patience, love, and encouragement. I wish he had witnessed the
publication of this book. My mother, Sanghamitra Nath—teacher
and vocalist—taught me life’s most valuable lessons through her
personal example. She continues to be my favourite teacher and
greatest inspiration. My brother, Pratyush Nath, a mathematician,
has been my greatest supporter and my harshest critic since our
most fondly remembered childhood. I have no words to express my
gratitude toward them. Finally, I am forever indebted to my partner,
Maria-Daniela Pomohaci, a fellow researcher of South Asian history,
for her unfailing love, friendship, and intellectual support through
the years.
 INTRODUCTION

To those who seek an empire, the best dress is a coat of mail, and the best
crown is a helmet, the most pleasant lodging is the battlefield, the tasti-
est wine is the enemies’ blood, and the charming beloved is the sword.

(t̤ālibān-i mulk rā khūb-tarīn libās-hā zirih ast wa bihtarīn tāj-hā-i khūd

wa khẉush-tarīn manzil-hā ma‘ar ki ḥarb wa zībā-tarīn sharāb-hā khūn-i
khaṣm wa khūb-tarīn maḥbūbān shamshīr)
Muhammad Baqir Najm-i Sani, Mau‘iẓah-i Jahāngīrī 1

A prince, therefore, must not have any other object nor any other
thought, nor must he adopt anything as his art but war, its institutions,
its discipline; because that is the only art befitting one who commands …
The most important reason why you lose it [the throne] is by neglecting
this art, while the way to acquire it is to be well-versed in this art.
Niccolo Machiavelli, The Prince2

1 These lines are followed up by a couplet: ‘Only that person who kisses
the lip of the sword/Can embrace in a leap the bride of dominion (‘arūs-i
mulk kasī dar kinār gīrad chust/kasī bos bar lab-i shamshīr āb-dār zanad).’ (MJ,
48,151.)
2 Niccolo Machiavelli, The Prince, trans. Peter Bondanella (New York:

Oxford University Press, 2005), 50.

Climate of Conquest: War, Environment, and Empire in Mughal North India. Pratyay
Nath, Oxford University Press (2019). © Oxford University Press.
DOI: 10.1093/oso/9780199495559.001.0001
xxii Introduction

The Mughals fought ceaselessly. Even a cursory glance at the politi-

cal timeline of the empire makes this evident. Be it campaigns for
territorial expansion, counter-insurgency operations against those
who resisted imperial authority, or expeditions to suppress rebellions
within the official ranks—military conflict was a constant preoccupa-
tion of the Mughal state throughout the sixteenth and seventeenth
centuries. The administrative organization of the empire reflected
this clearly. Almost a century back, Jadunath Sarkar, the doyen of
Mughal studies, observed that the imperial government was ‘military
in its origin, and though in time it became rooted to the soil it retained
its military character to the last’.3 More recently, John Richards has
made a similar point. He has called the empire a ‘war state’ and that
the Mughals ‘needed little excuse to attack their neighbours’.4 The
rich historiography of the bureaucratic machinery responsible for
assessing and extracting agrarian revenue—the most important fis-
cal resource of the empire—bears out the military nature of Mughal
administration. The works of Irfan Habib, Shireen Moosvi, Ahsan Jan
Qaisar, and others show that this machinery meticulously appropri-
ated the bulk of the agrarian surplus from a large part of South Asia
throughout the regnal period of Akbar through Aurangzeb. It then
concentrated this resource in the hands of the manṣabdārs—imperi-
ally appointed military officers of the state.5 Since the primary social

3 Jadunath Sarkar, Mughal Administration (Calcutta: M.C. Sarkar & Sons,

1920), 10–11.
4 John F. Richards, The Unending Frontier: An Environmental History of

the Early Modern World (Berkeley, Los Angeles, and London: University of
California Press, 2003), 26.
5 Irfan Habib’s analysis of the administrative and bureaucratic processes

and offices through which a substantial portion of the agrarian surplus of

South Asia flowed into the Mughal coffers remains by far the most important
work on Mughal agrarian economy. (Irfan Habib, The Agrarian System of
Mughal India, 1556–1707 [New Delhi: Oxford University Press, (1963) 2005].)
Ahsan Jan Qaisar has shown how the majority of this surplus production
ended up with the top tiers of the imperial aristocracy, who also formed the
military elite of the empire. (Shireen Moosvi, The Economy of the Mughal
Empire c. 1595: A Statistical Study [New Delhi: Oxford University Press,
(1987) 2015]; Ahsan Jan Qaisar, ‘Distribution of the Revenue Resources of the
Mughal Empire among the Nobility’, in The Mughal State, 1526–1750, eds.
Another random document with
no related content on Scribd:
tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti silmääni oli
se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa tulen
kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen
hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi
kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin
selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri
ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut
ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut
pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku
voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty, ei
langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy,
ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin
itsensä.

Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain

nähdä ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä
siitä hylkykalun ijäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti
muistiini. On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma
on kylmä ja tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai
apteekkiin, en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa
silmäkatarria on ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa
kanervikossa ja on osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää
huonelämpöisessä, ne juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö
on tukalaa, mutta ulkona kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse
vettä, ne sietävät kylmää, mutta ei lämmintä.

Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on

meidän mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja
tunne lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni
kysymys Nyyrin entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin
milloinkaan ennen, ja kun kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni,
lausun minä äkkiä:

— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti? Hän

punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan.

— Siihen oli kai erityisemmät syyt.

— Oli.

— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit

pahantapaiseksi?

— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.

— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut

huolimattomasti pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi
opastanut minut arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan
virheluettelot ja muut mitättömät paperit.

— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.

— Isä rupesi pitämään äidin puolta…

Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei

ollut ensimmäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut,
mutta hän tokasi odottamattani:

— Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.

— Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan.

Kerrohan miten.
 Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti
alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä, ollut enää
hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet ruokapuotiin
ostamaan ryyniä, perunajauhoja, silliä ja sokuria. Rahoja sai hän
käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja ja
viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja
siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan
kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte
hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja
kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla,
sai siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja
sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä
seurasi lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun
vanhan porsliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka
harvoin enää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi
hän varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti
tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.

— Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.

Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka oli kylmä ja sateinen
aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä
ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin
varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin.

Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa
kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi
kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli
vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä,
mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman
kahvipannun sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä
oli hän useita vuorokausia kotoa poissa, laimiinlyömättä silti
koulunkäyntiään, sillä täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä
sovintoakin paikata ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt
hänelle kolkoksi ja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimmäinen syyttä
saatu selkäsauna oli aina hänen mielessään, kun häntä lyötiin
kovalla aseella, vaikka hän miten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään.

Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen

kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi
pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa
isän kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä… vaikka
vankilaan.

Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki

kaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita
katupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu
selkäsauna sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin
maksamatta ja korvaamatta.

Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen

joskus, kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan
ruokaa ja muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina
myötäsivät. Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä,
ja kun hän äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli
ristissä käsin hänen menettelyään.

Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain

kaduilla, satamissa, tekipä hän joskus retkiä
maaseutukaupunkeihinkin.

Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan

onnen pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän
luvannutkaan parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä
pitkän sarjan pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan
lähetettiin hänet piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen
mielestään hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen
elämässään, sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan
pahantapaisuutensa, kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.

— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko

karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?

— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt.

Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka

vaikutti minussa luottamusta hänen sanoihinsa.

Seuraavana keväänä me erosimme.

Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin

tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli
joulunaikainen ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni
hihaan, ja korviini kuuluu:

— Opettaja, hyvää päivää.

Se oli Nyyri.

— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?

— Hyvin menee.

Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli

siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.

Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.

 Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi
hyvästit ja pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi,
ja hänen lyhyt vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.
JUSSI PEKKA

En ikinä unhota ensimmäistä tapaamistamme, se oli niin

hullunkurinen että se panee minut vielä nytkin naurutuulelle. Kysyin
tulokkaalta mitä tahansa, aina hän venytti omituisesti kaulaansa ja
nielaisi vastineen alas, ja sitte hän hymyilevänä ja pehmeän
näköisenä tuijotti lattian erääseen kohtaan, jossa kolme oksaa
muodosti säteikön.

Minua harmitti ja nauratti. Näin että hän oli omaa lajiaan,

semmoinen, joka antaa kyllä työtä, mutta ei katkeroita elämää. Kun
en saanut häntä kunnon lailla vastaa maan, kysyin vihdoin
harmistuneesti:

— Pidätkö sinä puurosta?

— Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja

nielasi tyhjää.

— Maidonko vai siirapin kanssa?

Tuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää

kaulaansa, ei nielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi:
 — Maidon kanssa kai.

Mutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun

hän tahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin
siirapin puolelle.

— Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa.

— Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi

Pekan kunnolleen vastaamaan kysymyksiini.

Hänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku

tarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana.
Isä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin
väkijuomakaupat olivat suletut, ostamaan hokmannia
rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi matkalla koko päivän ja mikä
vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella palasi, ei hänellä ollut
hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi rakentamaan juttua
menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti päämäärän
perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja oppimiseen,
joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi kirjaimet.
Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä työntämään
poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli poikaan erittäin
tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä sumentanut Jussi
Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta isän ja äidin
hoidossa.

Hän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla

luonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi
suurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina
kesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka
sanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut
hänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin
käskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja
nieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina
laiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen,
josta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli
notkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien
muokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli
leikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen,
jonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle
että naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon,
mutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä,
vaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen
arvonsa kolmessa kylässä.

Vuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan

sisältä, mutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri
aineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja
nieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä
mielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään,
vakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt
tarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa
lukemaan katekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen.
Kolme neljä viikkoa hän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku
loppui. Eräänä semmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku
valhetta koskeva raamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi
tapansa mukaan lattiaan, venähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää,
kaikki temppuja, jotka aina sähköttivät luokan nauruherkkään
mielentilaan. Sitte hän luki karkealla, miesmäisellä äänellään:
perkele on ollut muuraaja alusta asti, koska hän puhuu valhetta,
puhuu hän omasta itsestään — — —
 Luokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä
oli kysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja.
Käskin hänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki
kolmannen kerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän
erhetyksensä perille.

Mutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku.

Olin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut

kovuus eikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä
luoviminenkaan. Ei auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui
päivien kera, hän torkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku
poikien melkein arveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat
harvoin kokopuhtaat, joku osa oli aina jäänyt pesemättä ja
pyyhkimättä. Jos tänään oli vasemman korvan tienot likaiset, oli
huomenna oikean, ylihuomenna oli otsan vuoro j.n.e. Sitte kuului
vielä kuin sääntöön, että hän kerran viikossa tuli kouluun
kokomustana.

Nuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin

käteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään
eikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja
tyhjää nieleskellen.

Mutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki
mitä käskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään
ja kärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten
puolelta, jos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät.

Kun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini

esiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet
luokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti
kuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja
laiskuutensa, solvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte
uhkasin:

— Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero,

kaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle.

Hän virkistyi huomattavasti.

— Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat
uskoa.

— Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja

tyhjää nieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli.

— Koivulaan, vastasin minä, kohottaen panosta kuin ainakin

uhkapelissä.
Koivulaan sinut viedään, jollet sinä rupea kirjan ystäväksi.

Sanat sattuivat.

— Jollet paranna ahkeruuttasi, ei voi muu seurata.

Kyyneleet eivät olleet enää kaukana. Oli muuten omituista että

Koivula kuului kaikkien poikien tietopiiriin, oli heidän kehityksensä
sitte kohdallaan tai jälessä.

— Jos ei ensi viikon alussa tule tänne kouluun ahkera Jussi

Pekka, ryhdyn minä kirjoittamaan semmoisen kirjeen, että laiskuri
Jussi Pekka löytää itsensä piankin Koivulasta.

— Kyllä minä rupean ahkeraksi.

— Se on parasta se, muuten käy huonosti.

 Hän itki.

— Tästä emme virka kenellekään, ei kukaan saa tietää mille

kannalle sinun asiasi jo olivat kääntyä. Eiköhän se ole viisainta?

— Eiköhän se ole? toisti Jussi Pekka, kuivaen kyyneleensä ja

tointuen entiselleen.

Hän rupesi ahkeraksi, raamatunhistoriaa ja katekismusta osasi

hän kiitettävästi, muita aineita välttävästi. Luulin jo uhkapelilläni
johtaneeni kaikki onnelliseen ratkaisuun, mutta jonakin kauniina
aamuna tuli kouluun entinen laiskuri Jussi Pekka, semmoinen
nahkapoika, joka ei tiennyt läksyistä aata eikä oota. Jätin hänet jälki-
istuntoon, lisäksi toruin häntä vahvasti. Otaksuin sentään
poikkeuksen satunnaiseksi, ja olin jo poistua luokkahuoneesta, kun
hän äkkiä tokasi:

— Eihän sinne Koivulaan viedä lukemisen tähden.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Kalle sanoi. Kun ei tee mitään pahaa, niin ei viedä.

Hän oli rikkonut vaitiololupauksensa ja kertonut lampuotin Kallelle,

että hänen käy huonosti, jos ei hän rupea ahkeraksi. Ajattelematon
poika särki pirstaleiksi minun kauniit piirustukseni, ilmoittamalla Jussi
Pekalle totuuden, ettei häntä silti Koivulaan viedä, vaikk'ei osaakaan
läksyjään.

— Eipä Kalle ymmärrä niitä asioita… kyllä sinne viedään.

Hän venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää.

 — Ei sinne viedä muutoin, kuin että tuomari tuomitsee.

— Minä vien sinut tuomarin eteen.

— Mutta minäpä en ole tehnyt mitään pahaa.

— Eikö siinä ole kylliksi pahaa, kun laiskottelee koko vuoden.

— Ne pahat kuitataan arestilla.

— Niinpä istu sitte arestissa iltaan saakka.

Olin aivan voimaton ja aseeton häntä vastaan, ja siten kokonainen

vuosi kului melkein hukkaan, tai ainakin siten ettei Jussi Pekka
oppinut kymmenennestä kaikesta siitä, mitä hän olisi voinut oppia,
jos olisi hiukan hikoillut ja ponnistellut.

Mutta syksyllä sattui elämän muutoksia, lampuoti muutti muille

paikkakunnille, talon olot eivät ehtineet järjestyä niin pikaan, ettei
olisi syntynyt järjestämätöntä lomaa, ja loma taasen koski
kysymystä, minne joutuu Jussi Pekka?

Astuipa sitte eräänä iltana luokseni joku mökkiläisnaapurini, jolle jo

ennenkin olin tarjonnut kaupungin poikaa.

— Minä otan mielisti sen Hokmannin, jos annetaan, virkkoi hän

suoruudella, joka kaikille kunnon ihmisille on ominaista.

— Sitähän minä olen aina toivonut, että te otatte kaupungin pojan.

Seuraavana huomisena Jussi Pekka muutti uuteen kotiinsa, kului

muutamia aikoja enkä minä huomannut mainittavampaa. Poika oli
tapaisensa, luki väliin läksynsä, mutta oli enimmät päivät lukematta,
torkkuen luokalla ja antaen mukiloida itseään, miten pikku pojat
lystäsivät. Mutta eräänä aamuna pisti silmääni jokin uutukaisempi ja
virkeämpi ilme, joka kehysti hänen koko olentoaan ja painoi
näkymättömiin entisen vetelehtijän ja hölmön. Hänen kasvonsa olivat
pestyt puhtaiksi koko alaltaan, hän oli sukinut hiuksensa huolellisesti,
ja kun hän seisoi pulpetissaan ja lauloi vakavan näköisenä
aamuvirttä, en ollut tuntea entistä uneliasta Jussi Pekkaa, kaikkien
poikien ilopuuta.

Alkoi katekismusläksyn kuulustelu, Jussi Pekka viittasi

ensimmäiseen kysymykseen, viittasi toiseen ja kolmanteen, viittasi
koko tunnin, mikäli kysymykset koskivat suoranaista läksyn
taitamista ja muuten kuuluivat hänen kehityskantansa piiriin.

Kummastelin itsekseni mikä poikaan oli mennyt, ja tuumailin oliko

kaikki satunnaista vaiko syvempää ja kypsempää. Päästiin siitä
välitunnille, niin jopa kuului tanhualta möly ja ulina. Riensin
näkemään mikä sen aiheutti; ja tapasinpa Jussi Pekan punakkana ja
suuttuneena löylyyttämässä pikku poikia. Nämä olivat aina
maanantaisin, oltuaan päivän erossa ilopuustaan, halukkaampia ja
palavampia härnäilemään.

— Kun kerran kuulitte, etten minä kärsi, ärisi Jussi Pekka

härnääjilleen, joista osa kelletti tantereella, toisien suiden ollessa
vinossa poruun päin.

— Kun sen kuulitte, toisti hän… ja nyt pysykää erossa, muuten…

Tehtiin sovinto, pikku pojat pitivät saadut hyvinään, Jussi Pekka oli
vakava. Ja vakavuus jatkui huomissa, ylihuomissa, se jatkui
jatkumataan, kun oli kerran joutunut alkuun lähtemään.
 Mutta minä en päässyt tolkulle, mikä sen oli vaikuttanut. Otin
hänet vihdoin kaksinpuheluun ja virkoin:

— Sepä hauskaa että kerrankin nakkasit laiskan takin yltäsi. Eikö

tunnu nyt paljo lystimmältä?

— Tuntuu, vastasi hän vakavasti, nieleskelemättä ja kaulaansa

venyttelemättä.

— Sinä kai jatkat tähän tapaan.

— Aikomus on jatkaa, kuului vakavasti.

— Olet ruvennut ehkä jostakin syystä tuumimaan.

— Olen, kuului taasen vakuuttavasti.

Lyhyet, myöntävät ja täydentävät vastineet eivät minua auttaneet

parempaan tolkkuun, kaikki pysyi arvoituksena, kunnes satuin
käymään hänen kodissaan. Oli sunnuntaipäivä, mökin isäntä ja Jussi
Pekka olivat menneet kirkkoon, minulla oli hyvä tilaisuus onkia
vaimolta kaikki syyt ja synnyt.

— Poika on muuttunut kummasti teidän hoidossanne, virkoin

minä, kun olimme hetkisen puhelleet talven tulosta ja muista yleisistä
asioista.

Vaimo rupesi makeasti nauramaan.

— Mikä sen muutoksen pohjana oikein on? Olen kovin utelias

kuulemaan.

Vaimo nauroi yhä makeammin.

 — Tuo se pojan muutti, virkkoi hän sitte, osoittaen kehtoa, jossa
makasi muutaman viikon vanha tyttölapsi.

Jouduin yhä tolkuttomammaksi.

— Miten ihmeissä? Kertokaa.

— Taimin ansio se on.

Vaimo kertoi, miten kaikki oli käynyt. Jonakin lauantaipäivänä tulee

Jussi Pekka koulusta kotiin, Tuomas, mökin isäntä, sanoo:

— Tulehan katsomaan, mitä tänne on ilmaantunut, sill'aikaa kun

sinä koulussa istuit.

Näytetään pikku lapsi.

— Oi, miten pieni nenä, miten pieni suu ja… huudahtaa Jussi
Pekka.

Ja hän ihastuu ja ilostuu, hän koskettaa etusormellaan lapsen

huulia, nenää, poskia, koskettelee ja huudahtelee ihastussanoja. Ja
sitte pyörähtää hän ympäri ja tokaisee Tuomaalle:

— Minä menen naimisiin heti kun pääsen koulusta eroon.

Tuomas sylkäisee halveksivasti.

— Sinäkö naimisiin? Kissako sinusta huoli?

— Miksi ei minusta huolita?

— Kun et osaa lukea, siitä syystä ei huolita. Et pääse ripille, et

pääse miehen kirjoihin. Jäät nahkaksi, ruunun raakiksi. Et kelpaa
muuksi kuin karjanpaimeneksi ja kilometripylvääksi.

Jussi Pekan naama venyy pitkäksi, ensin hän painuu syviin

mietteisiin, sitte hän laskee ikävuotensa ja taitonsa. Kohtamaihin
täyttää hän viisitoista, ja se on hyvä juttu se, sillä kahdeksantoista
vanhana pääsee jo naimisiin. Taitoja on hänellä vähän, ja se on paljo
ikävämpi juttu se. Käskyt hän osaa ulkoa, muutamia kohtia
raamatunhistoriasta myöskin osaa hän, mutta rippikouluun ne tiedot
eivät riitä. Lisäksi osaa hän hieman kertotaulua, hieman
yhteenlaskua, laulua, kirjoitusta… ja muutamia klovnitemppuja hän
osaa…

Jussi Pekan naama venyy yhä pitemmäksi, mutta äkkiä se sitte

pyöristyy entisen näköisekseen ja hän tokaisee:

— Mutta minäpä rupeankin lukemaan.

— Se muuttaa asian, arvelee Tuomas.

Jussi Pekka ei enää horjahtele laiskuuteen, hän on ahkera, hän

edistyy ilahuttavasti, hän kasvaa pitkäksi pojaksi ja hänessä alkaa jo
siintää miehen piirteitä.

Kun hän käy viimeistä vuottaan koulussa, keksin minä usein hänet
lukemassa virsikirjaa, minun uteliaisuuteni herää ja minä rupean
vakoilemaan. Ja erään kerran, kun luokka on vallan tyhjä ja kun
pojat lyövät pallia ja kalliot kaikuvat heidän huudoistaan, kuulen minä
hänen lukevan itsekseen: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria,
aviovaimokseni, rakastaakseni sinua — —

En jaksa kuulla loppuun…

 Viikon, kahden kolmenkin viikon ilot valuvat minulle tuosta. Minun
on usein vaikea näyttää tunnilla vakavalta, sillä minä näen yhäti
Jussi Pekan makeailmeisen sävyn, minä kuulen hänen lempeän
hörähtelevän äänensä, kun hän mutisee: minä Johan Petter otan
sinut, Tyyni Maria — —

Oliko Tyyni Maria olemassa? Oli maarkin. Voudin tytär, jonkun

kuukauden vanhempi Jussi Pekkaa, kykenevä kynsistään ja
jaloistaan, sanottiin.

Koulusta päästyään meni Jussi Pekka rengiksi samaan taloon,

jossa Tyyni
Mariakin palveli.

Ja parin vuoden kuluttua viettivät he häitään.

 *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S.

copyright law means that no one owns a United States copyright in
these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it
in the United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of
this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™
electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept
and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and
may not be used if you charge for an eBook, except by following the
terms of the trademark license, including paying royalties for use of
the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as
creation of derivative works, reports, performances and research.
Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given
away—you may do practically ANYTHING in the United States with
eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject
to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE