Tissues, Cultures, Art Ionat Zurr

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmass.com/product/tissues-cultures-art-ionat-zurr/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Counseling Across Cultures 7th Edition, (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/counseling-across-cultures-7th-
edition-ebook-pdf/

International Organizational Behavior: Transcending

Borders and Cultures

https://ebookmass.com/product/international-organizational-
behavior-transcending-borders-and-cultures/

Communication Between Cultures 8th Edition, (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/communication-between-cultures-8th-
edition-ebook-pdf/

Different Global Journalisms. Cultures and Contexts

Saba Bebawi

https://ebookmass.com/product/different-global-journalisms-
cultures-and-contexts-saba-bebawi/
Reading Home Cultures Through Books Kirsti Salmi-
Niklander

https://ebookmass.com/product/reading-home-cultures-through-
books-kirsti-salmi-niklander/

Colour in Art (World of Art) 2nd Edition John Gage

https://ebookmass.com/product/colour-in-art-world-of-art-2nd-
edition-john-gage/

Native Nations: Cultures and Histories of Native North

America

https://ebookmass.com/product/native-nations-cultures-and-
histories-of-native-north-america/

Creativity, Innovation, and Change Across Cultures

David D. Preiss

https://ebookmass.com/product/creativity-innovation-and-change-
across-cultures-david-d-preiss/

Human Evolution: Bones, Cultures, and Genes John H.

Langdon

https://ebookmass.com/product/human-evolution-bones-cultures-and-
genes-john-h-langdon/
PALGRAVE BIOART

Tissues, Cultures, Art

Ionat Zurr · Oron Catts
 Palgrave BioArt

Series Editor
Ionat Zurr, School of Design, University of Western Australia, Crawley,
Australia
Reconfiguring living organisms into technologies can change our relation-
ship with the environment, our bodies, and with concepts of materiality,
nature, and life itself. What happens when we treat life as a raw mate-
rial for artistic expressions? Palgrave Studies in BioArt presents a series of
books written by researchers and artists who manipulate life in scientific
laboratories. These artists develop new meanings relating to the concept
of life through engaging, provoking, and creating contestable living and
semi-living biological artworks. They ask: What is life? What is a body?
What are the futures of life? And who is allowed to manipulate life? Such
BioArtistic investigations are vital in articulating this new somatic-cultural
space. The series will present important and diverse voices discussing fron-
tier biotechnologies and their effects on society, ecology, industry, and life
itself. This interdisciplinary series will be of interest to those working in
the areas of art and design, science, cultural studies, bioethics, science
fiction, and much more. We welcome proposals from researchers and
practitioners in the field of BioArt, and cultural/experiential laboratory
engagement.
 Ionat Zurr · Oron Catts

Tissues, Cultures, Art

Ionat Zurr Oron Catts
School of Design School of Human Sciences,
University of Western Australia SymbioticA
Crawley, WA, Australia University of Western Australia
Crawley, WA, Australia

ISSN 2731-3026 ISSN 2731-3034 (electronic)

Palgrave BioArt
ISBN 978-3-031-25886-2 ISBN 978-3-031-25887-9 (eBook)
https://doi.org/10.1007/978-3-031-25887-9

© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s), under exclusive license to Springer
Nature Switzerland AG 2023
This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively licensed by the
Publisher, whether the whole or part of the material is concerned, specifically the rights
of translation, reprinting, reuse of illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on
microfilms or in any other physical way, and transmission or information storage and
retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar or dissimilar methodology
now known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc.
in this publication does not imply, even in the absence of a specific statement, that such
names are exempt from the relevant protective laws and regulations and therefore free for
general use.
The publisher, the authors, and the editors are safe to assume that the advice and informa-
tion in this book are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither
the publisher nor the authors or the editors give a warranty, expressed or implied, with
respect to the material contained herein or for any errors or omissions that may have been
made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional claims in published maps
and institutional affiliations.

Cover illustration: Oron Catts, Ionat Zurr and Robert Foster Nutrient Bag – Stir Fly,
2016 Custom made Bioreactor, insect cells, nutrient media.

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered company Springer Nature
Switzerland AG
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
Dedicated to our best collaborative biological labour – Lilit & Rosa
 Acknowledgments

We would like to acknowledge the contribution of all of The Tissue

Culture and Art Project collaborators throughout the years and the many
projects; Guy Ben-Ary, who joined the Tissue Culture & Art Project in
1999 and collaborated with us on the Stone Age of Biology, Semi-Living
Worry Dolls, Pig Wings, fish’n’chips and Disembodied Cuisine until 2003
when he embarked on his own artistic journey; Stelarc for Extra ear
¼ Scale; Bioteknica (Jennifer Willet and Jason Knight) for Teratological
Prototypes, Marcus Canning for NoArk 1, Hideo Iwasaki for his support
of Victimless Leather in Japan and in many other projects, Corrie VanSice
for The Mechanism of Life - After Stephane Leduc, Robert Foster for
Better Dead then Dying and other projects, Chris Salter for Futile Labor
which also included Davon Ward who worked with us on Vapour Meat
[HP0.3.1]alpha and different versions of the Compustcubator and Tarsh
Bates for Crossing Kingdoms.
We would also like to thank Professor Miranda Grounds our forever
mentor, and Professor Stuart Bunt who were both the co-founders of
SymbioticA Laboratory. Special thanks to Professor Traian V. Chirilă who
was the first to invite us into his laboratory to get the first wet lab
experience. To Professor Stuart Hodgetts, SymbioticA scientific advisor
and ‘tissue culture guru’, we hope to continue working with you into
the future. Jane Coakley, Amanda Alderson and Chris Cobilis for their
managerial and administrative support.

vii
viii ACKNOWLEDGMENTS

There is not enough space to acknowledge and thanks all the artists,
scientists, humanities scholars, students and curators we worked with and
shared personal and professional exchanges in the SymbioticA Laboratory.
We hope to write about these experiences in a follow up book exploring
the 22 years of SymbioticA.
Lastly, thank you Kelly Somers for editing this manuscript and for your
insightful comments and suggestions.
This book builds upon and expands on previous published papers as
well as original material. It is the first time, though, that our practice is
narrated into a one book.
 Introduction

This book is a story about how ideas regarding the concept of life need to
be re-examined. It illustrates the complexity of human relationships with
life in the laboratory and outside it, and above all about our uneasiness
yet paradoxical joy in the hands-on exploration of the transformation of
life into the object and subject of our artistic work. Life becomes a raw
material which escapes full control and escapes being fully mechanized,
both literally and conceptually; this is a story about the semi-living.
In 1996 we came up with a question that we are still pondering in
this book: ‘Can living tissue be used to make art?’ This question took us
on a journey into much uncharted terrain and opened up so many more
questions, such as: What are biological bodies? What is this thing we call
life? What is art? And are there limits to interfering with life and art?
Very early in our work, on 5 August 1997, we were invited to an inter-
view on Australia’s ABC Radio National Art show to talk, for the first time
on radio, about our work. The idea that artists can work in the biological
laboratory with the stuff of life was unheard of then. After a short chat,
the host invited listeners to call in to comment and ask us questions. The
first caller, an older man, introduced himself as a painter who uses water-
colours to draw and paint birds. He questioned whether we were artists at
all and accused us of engaging in unnatural activity; he might as well have
said that we were dealing in the unhallowed arts. Pausing for a moment
to reflect, we responded, somewhat cheekily, by saying that putting marks
on a surface to make them look like birds seemed to us much less natural

ix
x INTRODUCTION

than working directly with living biological tissue and spending time and
effort in keeping these tissues alive and propagating. It might sound like
a flippant response, but for us it raised a profound issue at the core of our
and many other artists’ explorations.
This book, Tissues, Cultures, Art, is the first in the Palgrave Studies
in BioArt series. It narrates our collaborative artistic practice from 1996
to date. It reflects, through discussion of our artistic projects, on the
dynamic and sometimes dramatic developments and changes that have
happened to humans’ understandings of and relationship to life and
bodies. It explores how aesthetic intervention can craft different narra-
tives of the joy and pain experienced by life and the often paradoxical
nature of making sense of life while being alive.
This is our artistic and scholarly exploration of humans’ changing rela-
tion to life, both as a material and as a concept, following the shift from
the linguistic turn (e.g. Foucault and Derrida) to the new materialist
school of thought (e.g. Braidotti and Grosz, to name only two) and its
apparent limitations. In the ethos of the arts, we do not attempt in this
book to resolve or to provide solutions or answers but rather to contest,
problematize and deliberately provoke.
In a somewhat messy methodology, we narrate this book as a hybrid of
personal reflections, poetics and anecdotes with a more rigorous, scholarly
approach while mixing in visual representations of our artworks. These
are poor relatives to the living, semi-living and dying artworks we have
presented materially in different locations around the world, whether in
scientific laboratories, art galleries and art fairs, science and natural history
museums, public spaces, cafes or other strange places. These artworks,
when presented in the flesh, we believe, have much more of their own
stories to ‘tell’.
Yet this is our humble and somewhat futile attempt to narrate post-
anthropocentric stories, to explore whether a critical engagement with
life (sciences) can be sustained in an increasingly neoliberal and capital-
istic society which treats life as a technology and a resource to extract
profit from. This book is being published in a pivotal time of human
history, when notions of sentiency and agency usually associated with
living systems are being transferred to technological ones. Furthermore,
not only is sentiency being attributed to machinic bodies, it is literally and
conceptually being engineered out of the living in the quest for standard-
ization, efficiency and automation. One of the questions we ask here is,
is this the world we desire?
 INTRODUCTION xi

Tissues, Cultures, Art is concerned with our – humans’ – current

psychopathologies of control, in particular when it comes to controlling
life. One of the defining characteristics of Homo sapiens is that it modifies
and manipulates its surroundings to fit its needs; its extended phenotype
now reaches every corner of the Earth and further out into space. Life
and living systems are not immune to this reach of humans. In other
words, as human knowledge about life increases, so does the tendency to
control and shape living things for human-centric wants and desires. Life
is not only increasingly becoming a raw material to be engineered but, in
new and complicated ways, manipulated living systems are being used as
cultural objects and subjects. Artists, scientists, designers and engineers all
play their part in this transformation of life itself. This creates a range of
ontological conundrums and fantastical expectations as to what life could
be and what life can do.
Following the experience and success of our Tissue Culture & Art
Project back in 1996 (the story of which is narrated here), SymbioticA
laboratory was founded in 2000. SymbioticA is the first research labora-
tory of its kind, enabling artists and researchers to engage in wet biology
practices in a research-intensive university’s biological science depart-
ment. With an emphasis on experiential practice, SymbioticA encourages
better understanding and articulation of cultural ideas around scientific
knowledge and informed critique of the ethical and cultural issues of
life manipulation. The establishment of SymbioticA has encouraged the
growth of BioArt laboratories and centres within and outside academia,
many of which have been set up by residents of our laboratory. Given
the historical scope of this institution and its influence on the field, we
are dedicating a separate book in the Palgrave Studies in BioArt series to
the story of SymbioticA. In addition, many of the follow-up books in this
series are written by artists who were residents at SymbioticA laboratory
and were mentored by us.
Living things exist as cultural objects in all human societies throughout
history, as utilitarian as well as ritualistic and symbolic objects. Domesti-
cation shifted the power dynamics between humans and the nonhuman
living world around us, resulting in anthropocentric aesthetic and
emotional biases driving some of the selection pressures on domesticated
organisms. It was only at the end of the twentieth century that artists
started to experiment, in a serious yet playful way, with the manipula-
tion of living biological systems, organisms and their parts. This may not
be surprising, as humans’ perceived ability to manipulate living systems,
xii INTRODUCTION

from the molecular to the ecological level, has become systematic, more
predictable, more reproducible and easier. It is important to qualify
this assumption as this view is very short-sighted; in the long term,
the cascading impacts of these newfound ways of manipulating life are
nothing but messy, unpredictable and unreproducible. The complexity
of life and its interaction with itself and the environment is still out of
the grasp of the human ability to comprehend, let alone to control. The
new ways of engineering life come in a time when human-made dry, hard
and digital technologies are becoming more lifelike (e.g. ‘autonomous’
driverless cars and artificial intelligence systems).
In the twenty-five years since we began our artistic project, many things
about life and how humans relate to it have changed. This book narrates
some of these changes and concludes with our proposal, given the poverty
of language especially as it relates to the concept of life, of the notion of
Secular Vitalism. This is a way of being in which we extend to life special
consideration that is different from our treatment of non-carbon-based
things.
As ‘nature’ breaks down and we are on the verge of the so-called
fourth industrial revolution, where living systems and biological processes
are harnessed to undo environmental destruction and usher in a guilt-
free time of plenty, we believe that critical artistic expression with and
about life is called for. Our almost three decades of working in scientific
laboratories and the corresponding range of scientific understanding and
technological development over this time are reflected here. Those who
are familiar with our work may recognize some of the discussion from
numerous published papers. This is the first time these thoughts have
been gathered into one extended and reflective manuscript.
We ask what compels us, or, in other words, what is the human
imperative which drives us, to assert control over living systems that
exist independently from us, while nonliving technologies, computer-
generated algorithms and other human-made systems escape our control?
Our artistic expressions are a visceral struggle to articulate our human
complicity in this paradox.
This book is a hybrid product of embodied aesthetic and concep-
tual investigation, yet is based on contesting attempts to understand and
control life. It is also a book about our own personal journey starting as
young enthusiastic artists entering biological laboratories with the hope of
making ‘a better world’ through advancing the knowledge and technolo-
gies of the life sciences. Once embedded in this niche and its different
 INTRODUCTION xiii

manifestations in the real world, we were forced into a reality check and
now – older, weary and, following Haraway’s words, ‘staying with the
trouble’1 – we immerse ourselves in the unpredictability of materials and
phenomena such as sunlight, soil and shit (the title of our most recent
artistic project).
Chapter 1 goes back to the mid-nineties, when we coined the evoca-
tive term ‘semi-living’ to refer to tissue-engineered constructs/sculptures
hosted in techno-scientific ‘bodies’ (petri dishes, incubators, bioreactors
– manufactured devices or systems that support a biologically active envi-
ronment). Here we outline the technological and conceptual backbone
of the semi-living as both objects and subjects, maintaining that the
semi-living applies to an array of issues, such as historical and evolving
relationships with scientifically constructed living entities; the fragile and
ambiguous boundaries between the living, nonliving and/or dead; the
interdependency of living systems, including humans, and technology;
and popular culture and political and social-based metaphors concerned
with the undead, among others.
Chapter 2 explores our artistic projects which contest the DNA-centric
view of life, particularly responding to the ‘genohype’ following the so-
called completion of the Human Genome Project in the year 2000.
Our artistic exploration challenges the scientific reductionism, and public
perception, of the idea that there is not much more to life than the DNA
code. We argue that not only is this wrong, but it is also an ideological
stance that entrenches a chauvinistic perspective using DNA and its asso-
ciated epistemologies and metaphors. We, through our artworks, called
for a more contextualized and diverse view of life and the fallacy of the
desire for one ‘elegant’ universalized, systematic way to explain and cate-
gorize life. This was also the time, in our own artistic development, when
we shifted our interest from cells and tissues to the context within which
they operate – their surrogate techno-scientific machinic bodies.
Chapter 3 takes the incubator as a starting point for the investigation
of systems which support life. From the invention of the chicken incu-
bator by the early Egyptians to current research into artificial wombs, we
explore the outsourcing of care for life to the automated machine.

1 Donna J. Haraway. 2016. Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene.
Durham, NC: Duke University Press.
xiv INTRODUCTION

Chapter 4 explains how we ended up, despite our best intentions,

creating artworks which became precursors to industries such as biofabri-
cation and cellular agriculture. Here we introduce the term ‘metabolic rift
technologies’ to point to the growing rift between humans and their envi-
ronment, and the ridiculous fantasy of living in a technologically mediated
utopia, whether it is producing food without ‘nature’ or an existence free
from nature and free of consequences.
Chapter 5 illustrates artworks that explore life’s resistance to system-
ization and human categorization. Context again is explored through
positioning living and semi-living artworks in different institutional
settings – from the natural history museum to art galleries and luxury
goods retailers. It is an opportunity to celebrate some of the strangeness
of living systems, whether they are human-made or not.
The concluding chapter visits and revitalizes the idea of Secular
Vitalism, asking whether there is something unique to life that we can
relate to (as we are life!) without resorting to metaphysical explanations.
This is more of an artistic provocation rather than a careful philosophical
study and it is very much needed today.
 Contents

1 The Semi-living 1
2 Information, Genohype and DNA Chauvinism 39
3 Who Cares? Outsourcing Labour to Incubators 55
4 The Reverse Ontology of Sentience: The
Technologically Mediated Victimless Utopia 77
5 Taxonomies, Categorizations and Queer Life 103
6 Concluding Notes: Secular Vitalism 129

Index 143

xv
 List of Figures

Fig. 1.1 B(w)omb, 1998 3

Fig. 1.2 Hamsa 1998 4
Fig. 1.3 Stone Age of Biology 2000 7
Fig. 1.4 [Carrel and Lindbergh’s organ perfusion pump, 1938]
on display at the International Museum of Surgical Science 14
Fig. 1.5 The Tissue Culture & Art laboratory at L’Art Biotech,
Nantes, 2003 18
Fig. 1.6 The Tissue Culture & Art laboratory at L’Art Biotech,
Nantes, 2003 19
Fig. 1.7 Extra Ear – ¼ Scale, 2003 29
Fig. 2.1 Pig Wings, 2000–2001: ‘the good, the bad and the extinct’ 41
Fig. 2.2 Pig Wings, 2000–2001: ‘the good, the bad and the extinct’ 42
Fig. 2.3 Oron near a sculpture of the Golem in a restaurant
at Prague 48
Fig. 2.4 Mechanism of Life, 2013 52
Fig. 2.5 Mechanism of Life, 2013 52
Fig. 2.6 Mechanism of Life, 2013 53
Fig. 3.1 The Semi-living Worry Dolls 2000 63
Fig. 3.2 The process of giving birth to a Worry Doll 2000 64
Fig. 3.3 Semi-living Doll H 2000 65
Fig. 3.4 Compostcubator 2019 69
Fig. 3.5 Compostcubator 2019 71

xvii
xviii LIST OF FIGURES

Fig. 3.6 Growth of cells in Compostcubator and control (with Kalle

Sipilä, Christina Philippeos and Jess Sells from the Centre
for Stem Cells and Regenerative Medicine at Kings College
London) 71
Fig. 4.1 Tissue-Engineered Steak No. 1, 2000. Pre-natal sheep
skeletal muscle and degradable PGA polymer scaffold.
Part of Oron Catts and Ionat Zurr Research Fellowship
in the Tissue Engineering and Organ Fabrication
Laboratory, Massachusetts General Hospital, Harvard
Medical School 79
Fig. 4.2 From Disembodied Cuisine installation, Nantes, France,
2003 82
Fig. 4.3 Victimless Leather – A Prototype of Stitch-less Jacket grown
in a Technoscientific ‘Body’, 2004 85
Fig. 4.4 Stir Fly, 2016, in collaboration with Robert Foster 94
Fig. 4.5 Sunlight, Soil & Shit (De)Cycle, 2022, in collaboration
with Steve Berrick 100
Fig. 5.1 OddNeolifism, 2010, Gallery of Modern Art, Brisbane
Australia 109
Fig. 5.2 OddNeolifism, 2010, Gallery of Modern Art, Brisbane
Australia 110
Fig. 5.3 Biomess, 2018, Art Gallery of Western Australia 120
Fig. 5.4 Biomess, 2018, Art Gallery of Western Australia 121
Fig. 6.1 ‘Untitled’ From the Monsters Series 1998 130
 CHAPTER 1

The Semi-living

The cardboard box was delivered to Traian Chirila’s laboratory at the

Lion’s Eye Institute, an Australian medical research institute affiliated
with the University of Western Australia. We opened it to discover the
somewhat gruesome contents of about ten fluffy white rabbits’ heads cut
into halves, the white fur stained with fresh red blood. We were told
that the rabbits had been slaughtered earlier that morning; the bodies
had been delivered to a gourmet restaurant while the heads were sent
to a neuroscience laboratory, where they were cut in half and the brains
extracted to be used for research. Chirila’s laboratory then received these
halved heads, requiring the eyes for research into the development of an
artificial cornea.
Our next step was to ‘pop out’ the eyes. Using small scissors, we cut
the skin around the eyes and severed the optic nerve at the back of the
eyeballs. Once the eyes were disembodied, we immersed them in nutrient
media liquid with a high concentration of antibiotics in a 50 ml flask.
Once sealed, the flask was put in a fridge overnight. The following day,
in sterile conditions, we learnt how to cut the eyeball open and gently
dissect the thin layer of epithelial cells covering the front part of the eye.
Using scissors, we then mechanically dissected the layer of tissue. With an
enzymatic agent, we further separated the tissue into disassociated cells
that were seeded in a tissue culture flask with the appropriate nutrient
media for their growth. Finally, we placed the flask in a 37 °C incubator.

© The Author(s), under exclusive license to Springer Nature 1

Switzerland AG 2023
I. Zurr and O. Catts, Tissues, Cultures, Art, Palgrave BioArt,
https://doi.org/10.1007/978-3-031-25887-9_1
2 I. ZURR AND O. CATTS

In only a few hours, the cells attached to the bottom of the flask and
began to multiply.
This was back in 1997, while doing a research residency1 in a labo-
ratory that was developing an artificial cornea.2 A routine procedure of
obtaining cells from a primary source (an animal body) shifted our own
perception regarding life: we were able to get living cells from some-
thing as dead as half a head with no brain, more than 24 hours after the
animal was slaughtered; we viscerally realized that life can be extended by
culturing cells taken from a dead animal. Here, the boundaries between
life and death are gradual, and the life (or death) of the animal is decou-
pled from the life of its parts (the cells). By growing living cells derived
from dead flesh – with technological support – we were working with
entities that were both (or neither) dead and alive. This was the first
instance, as part of our artistic journey, that we encountered the poverty of
language as it relates to life. We felt that there were no words to describe
these different forms of liveness; therefore, we referred to the living frag-
ments from the dead rabbits, sustained alive by technology, as semi-living
entities.
Our first series of artworks, titled simply The Tissue Culture & Art,
Stage 1, was concerned with growing, observing, documenting and
presenting partially living ‘objects’ as pieces of art. At the time we did
not even entertain the idea of taking the artistic tissue sculptures to the
gallery due to technical hurdles and the perceived health and safety issues
of having living tissue-engineered constructs in a public space. We grew
tissues (fibroblast and epidermal cells) over miniature three-dimensional
glass figurines in shapes of human-made technological artefacts, such as
cogwheels. We used microscopes, a three-dimensional computer scanner
and medical imaging technologies to generate animated sequences, and
digital montages that described the growth of the living artefact and the
semi-living sculptures. We were especially fond of the artwork of a glass
figurine 2 cm high and 0.5 cm wide/deep that we designed to depict
the iconic image of a bomb, a symbol of humans’ destructive technolo-
gies. We grew connective tissue over its surface to later photograph its

1 Funded by an arts grant from the Perth Institute of Contemporary Arts in Western
Australia.
2 T.V. Chirila. 2001. An overview of the development of artificial corneas with porous
skirts and the use of PHEMA for such an application. Biomaterials 22: 3311–3317.
https://doi.org/10.1016/S0142-9612(01)00168-5.
 1 THE SEMI-LIVING 3

Fig. 1.1 B(w)omb,

1998

different angles, focusing on different areas, using an inverted micro-

scope. Once we overlaid all the images (using Photoshop software) into
a poetic montage, it resembled more of a fertility goddess (Fig. 1.1).
Therefore, we titled it B(w)omb.
From the same series of works (Fig. 1.2).
Looking back, the catalogue text that accompanied our first exhibi-
tion in 1998 seems very naïve and earnest (as were we), though it offers
a starting point of epistemological liberation from the life sciences or
biomedicine into a different, and public, context:

Current and future development in biological derived technologies, in

particular in the field of tissue engineering, may yield objects that could
be designed and artistically manipulated. This possibility raises many issues
Another random document with
no related content on Scribd:
IV LUKU.

Tarvitsematta nyt enään suurestikaan pelätä, mutta kuitenkin

rikoksensa muiston kiusaamana, pesi kokki kasvonsa vähäisessä
vesilätäkössä. Tallustettuaan vielä tuntisen eteenpäin, saapui hän
aivan oudolle maantielle ja pääsi nöyrän rukouksen jälkeen ohi
ajaviin kuormavaunuihin. Siellä istuskeli hän nyt heinäkuorman
päällä ja katseli levottomana maisemia ympärillään. Noin puolen
tusinaa penikulmia ajettuaan, pysäytti kuski hevosen mahtavan
talonpoikaistalon eteen. Kokki antoi pari muutamista mukanaan
olevista lanteista ajomiehelle ja läksi matkaansa kierrellen —
eksyttääkseen takaa-ajajia — tieltä toiselle, kunnes vihdoin pimeän
tullen saapui pienen kylän syrjään.

Ajatellen kaikkivoipaa sähkölennätintä, mikä epäilemättä oli tehnyt

kyselyjä hänen suhteensa, piiloutui hän pensas-aidan taakse,
kunnes valot kylästä vähitellen sammuivat. Sitten alkoi hän suurella
varovaisuudella etsiä kattoa itselleen. Lopuksi huomasi hän pari
taloa kylän syrjässä. Toisen puutarhassa oli iso vaja joka näytti
suovan hänelle toivomansa suojan. Kokki aukaisi oven. Oli pilkkosen
pimeä sisällä… Samassa kuului jokin rapsahtavan. Kokki pelästyi,
kompastui pieneen kiveen lattialla, mutta pelastui kaatumasta
saatuaan kiinni jostakin orresta. Mutta surkeus! Yht'äkkiä kuului
sydäntäsärkeviä avunhuutoja ja tusina kanoja pyrähti lattialle. Koko
vaja oli täynnä siipien lepatusta ja pelästyneitä kanoja kiirehti
villinään kokin jalkain välistä, tämän yrittäessä takaisin ovelle juuri
parahiksi rynnätäkseen oudon, tuvasta juosseen miehen syliin.

"Sain kiinni sen, Poli", huusi tämä ja huiteli kepillä kokkia selkään.
"Sain kiinni sen!"

Hän aikoi vielä jatkaa lyömistään, mutta raivoissaan kivusta,

kääntyi kokki ympäri ja töyttäsi miehen selälleen. Silmänräpäyksessä
oli tämä kuitenkin uudestaan pystyssä ja vaimonsa auttamana, joka
yövaatteissaan riensi paikalle, onnistui hänen kaataa kokki alleen ja
asettaa polvensa hänen rinnalleen. Toinen mies viereisestä tuvasta
ilmestyi avuksi ja suurella levollisuudella etsittyään vapaata paikkaa
kokin ruumiissa, astui hän viimein tämän kämmenelle ja kysyi syytä
meluun.

"Aikoi varastaa kanojani", sanoi ensimäinen mies puhkuen, "mutta

onneksi kuulin ajoissa."

"En minä mitään varastaa aikonut", änkytti kokki.

"Suljetaan sisälle hänet", sanoi toinen innokkaasti.

"Niin olen aikonutkin", vastasi ensimäinen. "Ole hiljaa, senkin

varas."

"Viekää hän yöksi sisälle ja sitokaa hyvin kiinni, minä kyllä huomen
aamuna kuljetan hänet Wintonin poliisiasemalle. Se on vaarallinen
sälli."

Koska kokkia ei uskottu itse kävelemään, kannettiin hänet

miesvoimalla kyökkiin. Vaimo veti tulta rikkitikkuun ja sytytti kynttilän.
Sitten aukaisi hän kaapin oven ja veti kokin kauhuksi esille ainakin
kaksikymmentä syltä pitkän köyden.

"Paras ja varmin keino on sitoa hänet tuoliin", sanoi naapuri.

"Muistelen isoisän kertoneen joskus tehneensä saman tempun
jollekin roistolle."

"Se kyllä parasta lieneekin", sanoi vaimo tuumivana.

"Mukavampikin hänen tuolissa on, vaikka ei suinkaan hän mitään
sellaista ansaitsisi."

Miehissä nostettiin kokki suureen tammiseen tuoliin ja sidottiin

kiinni, jotta kokkiparka tuskin voi hengittää.

"Kiinni sidottuaan antoi iso-isä roistolle jonkun kerran

'pääkuoreen'", sanoi naapuri ajattelevana kokkia katsellen.

"Niin, niin! Ne olivat niin raakoja siihen aikaan", sanoi kokki

ennenkun toiset ennättivät vastata.

"Saadakseen vaan miehen pysymään paikallaan", selitti naapuri

esitystään puolustellen.

"Kyllä tämä paikoillaan muutenkin pysyy", sanoi kanojen omistaja,

tarkastaen vangin köysiä.

"Tulkaahan tänne huomenna, Pettit, niin viemme kärryillänne

hänet
Wintoniin. Olenpa varma, että miehellä on hyvin musta omatunto."

"Niin minäkin luulen", sanoi Pettit — ja kokki värisi. "Hyvää yötä

nyt."
 Mies läksi matkaansa ja kun pariskunta vielä kerran oli tarkastanut
vangin siteet sekä varoittanut karkaamisen seurauksista, vetäytyivät
he jatkamaan häiriintynyttä untaan.

Pitkän aikaa istui kokki suuriakaan tietämättä mistään. Ihmetteli

vaan helppoutta, millä hän oli vaipunut rikoksesta toiseen — ja miten
paljon kaikista tulisi saamaan. Sirkka lauloi nurkassa, rotta vikisi
lattialla. Väsyneenä levottomuudesta ja ponnistuksista vaipui kokki
uneen.

Hän heräsi yht'äkkiä hirveään suonenvetoon jalassaan ja aikoi

hypätä lattialle kojustaan. Mutta samassa selvisi hänelle asemansa
ja raivoisasti ponnistellen yritti hän nousta seisomaan, ojentaakseen
suonenvetoista jalkaansa. Hyväksi lopuksi pääsikin hän
jonkunlaiseen seisovaan asentoon; muistuttaen puoleksi ihmistä,
puoleksi etanaa laahusti hän tassutellen ympäri huonetta. Aluksi
ajatteli hän vaan suonenvetoa, mutta sen loputtua, kiitos ja kunnia
liikkumiselle, sai rohkea pakenemishalu hänessä vallan. Tuoli yhä
selässään sai hän ponnistustensa tulokseksi oven säpin suuhunsa ja
aukaisi sen. Viiden minuutin kuluttua oli hänen ilokseen aukinainen
veräjä selkänsä takana ja — avonainen maantie edessään.

Mutta tällainen liikkumistapa oli, kuten ymmärretään, kovin

hankalaa; kokin oli istuttava lepäämään mukana seuraavaan
tuoliinsa sekä ajattelemaan samalla eteenpäin pääsemisen
mahdollisuuksia. Pelko lisäsi siipiä, joskin tässä tapauksessa hyvin
yksinkertaisia; huomatessaan jo olevansa ulkopuolella korvan
kuulemaa, asettui kokki selin puuta vasten ja kolahutteli tuolia
runkoon.

Vikaantunut tuolin taka-jalka katkesi, ja nyt sai kokki istuessaan

tehdä tasapaino-koetuksia, mitkä olisivat olleet kunniaksi itse
Blondinillekin.

Aina päivän koittoon saakka sai onneton miesraukka ryömiä

taakkoineen eteenpäin ja kun aurinko nousi, löysi se hänet
istumassa keskellä maantietä ja toivottamassa kuolemaa ja kirousta
kapteeni Gethingille ja kaikelle, joka vähänkin häntä muistutti.
Yht'äkkiä hän pelästyi, kuullessaan askeleita takaansa ja kun päätä
oli mahdoton yksin kääntää, nousi hän ylös ja teki tuoleineen
vaivaloisesti kokokäännöksen.

Astuja pysähtyi heti ja katseli hämmästyneenä tätä tuolista ja

ihmisestä laitettua kaksoisolentoa. Etäämpää oli hän luullut kokkia
innokkaaksi tutkijaksi, joka luonnon rakkautensa takia antautui mihin
seikkailuihin tahansa, nyt ei hän tiennyt näkikö peikkoja vai aaveita.

"Hyvää huomenta", sanoi kokki väsyneellä äänellä.

"Hyvää huomenta", vastasi mies ja peräytyi muutaman askeleen.

"Otaksun", sanoi kokki ja koetti teeskennellä hymyä, "teidän

ihmettelevän tavatessanne minut tällaisessa asemassa?"

"En todellakaan ole ennen sellaista nähnyt", sanoi mies näyttäen

olevan varuillaan.

"Ette luultavastikaan", sanoi kokki. "Olenkin ainoa koko

Englannissa joka taidan tällaista."

Mies kertoi uskovansa.

"Teen tätä ainoastaan vedon tähden", sanoi kokki.

 "Vai niin", sanoi mies ja kasvonsa kirkastuivat. "Vedon! Ja minä
kun luulin teitä hulluksi! No, paljoko on kysymyksessä?"

"50 puntaa", vastasi kokki. "Olen kulkenut aina Lontoosta saakka."

"Ooh! Peijakas!" huudahti mies. "Mitähän ne keksivätkään ensi

kerralla?
Aiotteko pitkällekin?"

"Oakvilleen", vastasi kokki; hän oli joskus matkoillaan kuullut

puhuttavan Oakvillesta. "Halusta sinne yrittäisin, mutta nyt tunnen
sen olevan mahdotonta. Ettekö katkaisisi poikki näitä nuoria?"

"Ei, ei!" huudahti toinen rohkaisevasti, "elkää antako perään.

Seitsemän penikulmaa on enää jälellä!"

"Minun täytyy", sanoi kokki surullisesti hymyillen.

"Ei teidän täydy", sanoi mies innokkaasti. "Pitäkää päälle vaan,

niin tulettepa pian iloiseksi kuin 'pelimanni', ajatellessanne miten
vähällä olitte hävitä."

"Katkaiskaa vaan nuorat", sanoi kokki, väristen

malttamattomuudesta. "Olen voittanut neljäkymmentä puntaa
päästyäni näin pitkälle. Jos katkaisette, lähetän teille kymmenen
niistä."

Mies epäili; synnynnäinen urheiluharrastus taisteli ahneutta

vastaan.

"Minulla on vaimo ja lapset", sanoi hän lopuksi ikäänkuin

lieventäviksi asianhaaroiksi, ja otettuaan kynäveitsen taskustaan
olivat nuorat pian poikki.
 "Jumala teitä siunatkoon", sanoi kokki ojennellen köyryyn käynyttä
selkäänsä tuolin pudottua maahan.

"Nimeni on Jack Thompson", sanoi hyväntekijä. "Jack Thompson,

Winchgate, sillä osotteella tulee kirje perille."

"Nostan summan 12 puntaan", sanoi kokki, "ja tuolin saatte

päällekaupan."

Lyötiin kättä vahvikkeeksi, ja kokki jatkoi iloisena vapaata

matkaansa, viattoman rikostoverinsa kääntyessä ympäri tuoli
selässä — kuullakseen sen oikealta omistajalta kiukkuisia totuuksia
yksinkertaisista luonnonlahjoistaan.

Kokki ei tiennyt miten paljon hän oli edellä pelkäämistään uusista

takaa-ajajista, ja huolimatta nälästä ja väsymyksestä asteli hän
eteenpäin minkä jaloista läksi. Tunnin kuluttua kysyi hän tietä eräältä
kyntäjältä ja pyysi samalla pienen, hyvin pienen osan hänen
aamiaisestaan. Seuraavalta kukkulalta näki hän vilahduksen
merestä, ja pitäen huolellisesti tätä vanhaa nuoruuden ystäväänsä
silmällä marssi hän kohti Brittleseaa. Päivällisaikaan kerjäsi hän taas
ylijääneitä ruokavaroja eräästä metsänvartijan torpasta, ja saatuaan
suurimman nälkänsä tyydytettyä jatkoi hän uudestaan kulkuaan.
Kymmenen aikaan illalla laahusti hän pitkin Brittlesean laituria ja hiipi
varovasti laivaan. Kannella ei ollut ketään, mutta miehistön hytistä
loisti valoa. Kokki ryömi sisään. Henry, joka juuri oli häviämäisillään
tammipelin Samille, hytkähti, hypähti pystöön ja käänsi laudan
ylösalaisin.

"Herra minun luojani! — Kokki!" huudahti Sam. "Missä sinä olet

ollut?"
 Kokki ojensi ruumistaan ja osoitti kädellään kaikille ilmansuunnille.
"Vähän joka paikassa."

"Sinä olet ollut rellumassa", sanoi Sam, katsoen terävästi kokkia.

"Rellumassa", sanoi kokki itku kurkussa. "Rellumassa!"

Tunteensa olivat tukahuttaa hänet ja koetettuaan heikosti

puolustautua, vaikkakin turhaan, kömpi hän kojuunsa ja nukkui heti.
V LUKU.

Purjehdittiin kello neljältä seuraavana aamuna ja kello 3,30

herätettiin kokki kahvia keittämään. Uudestaan herätettiin hän 3,45
ja 3,50 vedettiin hänet kojustaan pitämään huolta
velvollisuuksistaan. Kokki ryömi silmät ummessa takaisin kojuunsa
heti kun pääsi kiusaajistaan, ja vaikkakin temppu uudistettiin kaksi
eri kertaa, niin hän yhä tiedottomassa tilassa kömpi takaisin ja jatkoi
untaan.

Brittlesea oli jo kolmekymmentä penikulmaa takana päin kun hän

vihdoinkin heräsi ja tuli kannelle, kuunarin kiitäessä rivakan tuulen
ajamana aaltoja. Se oli juuri sellainen tuuli, jollaisesta perämies piti
ja hänen katseensa oli rauhallinen ja tyytyväinen aina siihen saakka,
kun huomasi kokin kömpivän keittiöön.

"Kokki!" kirkasi hän. "Tulkaa tänne — kirottu kuleksija! Missä olette

ollut koko tämän ajan?"

"Minulla on ollut vastoinkäymisiä, sir", sanoi kokki nöyränä.

"Tuskin voitte uskoa millaisia kidutuksia olen kärsinyt aikoessani
palvella laivuria."
 "Säästäkää sellaiset jutut toisille", kirkui perämies varottavasti.
"Missä olette ollut? Kas niin! Laulakaa ulos vaan."

Vielä väsyneenä seikkailuistaan, nojautui kokki kajuutan seinään

ja alkoi kertoa matkoistaan, selvittäen niitä monenmoisilla
näytelmällisillä eleillä. Perämiehen hengitys tiheni, hänen poskensa
saivat tavallista punaisemman värin ja peränpito alkoi käydä
huolimattomasti. Mielissään näistä näennäisistä osanoton merkeistä,
jatkoi kokki kahta innokkaammin.

"Lopettakaa nyt", sanoi perämies vihdoin.

"Pahinta ette vielä kuullut", sanoi kokki.

"Jos vielä sekunninkin seisotte ja valehtelette, niin väännän

niskanne nurin", sanoi perämies kiukustuneena. "Juomassa olette
ollut kaksi päivää — siinä koko asia."

"Puhun totta, Salomonin parran kautta puhun totta, sen vannon",

sanoi kokki juhlallisesti.

"Odottakaa vaan jahka laivuri tulee kannelle", sanoi toinen ja

puristi nyrkkiään. "Uskaltaisinpa vaan jättää tämän peräsimen, niin
kyllä asiat kanssanne pian selvittäisin, siitä saatte olla varma."

Kokin harmiksi oli laivuri samaa mieltä perämiehen kanssa ja

pidätti häneltä kahden päivän palkan — hyvin ajattelemattomasta ja
tunteettomasti tehty. Alhaalla miehistön hytissä ei hänelle käynyt
ollenkaan paremmin, sillä näiden rehellinen tunnustus ja ihmettely
hänen kaskujen kertomistaidostaan, meni yläpuolelle kaikkien
sopivaisuuden rajojen.
 Tämä epäuskoisuus oli surkea pettymys kokille. Itsekseen oli hän
ajatellut tulevansa ihailluksi ja ihmetellyksi kuin sankari konsanaan.
Toimensa hoiti hän sentähden alakuloisena ja toverit, jotka kyllä
"sellaisia" asioita ymmärsivät, luulivat hänellä olevan "kupariseppiä."

Sivuutettiin Northfleet ja saavuttiin Rotherhitheen. Kokin persoona

sai osakseen halventavaa arvostelua joka kerta kun poliisivene meni
sivutse. Kului useita tuntia ennenkuin häntä halutti lähteä maalle, ja
kun hän sen vihdoin teki, tapahtui se niin tarpeettoman maailmaa
pelkäämättömän näköisenä, että olisi luullut häntä joksikin ylistetyksi
rosvopäälliköksi.

Oli sateinen aamu kun taas palattiin Northfleetiin. Koko yö oli tullut
vettä taivaan täydeltä ja mustia pilviä kulki taukoamatta taivaalla.
Lastaus aiottiin alkaa vasta seuraavana aamuna. Päivällisen jälkeen
vaihtoivat Henry ja perämies merkitsevän katseen nähdessään
laivurin ottavan lakkinsa ja lähtevän maalle.

Hän asteli Gravesendiin, kulki ilman määrää ja suuntaa katuja,

tuon tuostakin pysähtyen kauppapuotien ikkunain alle välittämättä
mitään virtaavasta sateesta. Jonkinlainen romantillinen ajatus sanoi
hänelle tapaavansa Annis Gethingin. Kouluissa oli lupa — siksi oli
luonnollinen asia, että neiti Gething kuljeskelisi huvin vuoksi
Gravesendin katuja rankkasateessa. Noin neljän tienoissa, kun
laivuri jo oli läpimärkä, huomasi hän toivonsa turhaksi ja poikkesi
erääseen siistin näköiseen ravintolaan, joi lasinsa ja valmistautui
apealla mielellä kotitielle. Kuljettuaan kappaleen matkaa, vetäytyi
hän syrjään antaakseen tietä nuorelle ohi kulkevalle neidolle, mutta
vilkasi samassa vanhaan tapaansa, sateenvarjon alle. Katseensa
kohtasi — miss Gethingin.

"Hyvää iltapäivää", sanoi laivuri hämillään.

 "Hyvää iltaa", vastasi tyttö.

"Rivo ilma", tuumi laivuri, seisten kunnioittavasti ainakin kolme

metriä käytävältä.

"Kovin ruma", sanoi miss Gething.

"Minulle se ei mitään tee", sanoi laivuri.

"Olette varmaan hyvin märkä", sanoi miss Gething. "Aiotteko

mennä äitiäni tervehtimään?"

"Sitä juuri ajattelin", sanoi laivuri iloisena, kun sai kiinni sopivasta
valheesta.

"Minun on käytävä muutamissa kauppapuodeissa", sanoi miss

Gething.
"Hyvästi!"

Laivuri kohotti lakkiaan, teki kokokäännöksen ja lähti eteenpäin.

Useat kerrat kääntyi hän ympäri, mutta miss Gething, tuntien
paremmin miehet, kuin laivuri naiset, ei katsonut taakseen
kertaakaan.

Neljännestunnin reippaasti käveltyään oli laivuri pienen tutun

rakennuksen edessä, pudisti veden lakistaan ja kolkutti varovasti
ovelle.

"Onko rouva Gething kotona?" kysyi hän kun ovi aukeni ja joku
mies, pitäen kiinni ovenkahvasta, katsoi kysyvästi häneen. "Ei",
kuului vastaus.
 "Ellei teillä ole mitään vastaan, astun hetkeksi sisään
odottamaan", sanoi laivuri, totellen silmänräpäyksellistä ajatustaan.

Toinen epäili, mutta vetäytyi kuitenkin syrjään ja antoi laivurin

kulkea ohitsensa. Molemmat astuivat pieneen etuhuoneeseen.
Rohkeudella, joka ihmetytti häntä itseäänkin, istuutui laivuri
käskemättä tuolille ja alkoi nenäliinalla pyyhkiä housujaan.

"Luulen rouva Gethingin viipyvän pitemmän aikaa", sanoi toinen

lopulta.

"Ei minulla ole mitään kiirettä, voin mainiosti odottaa jonkun

minuutin", sanoi laivuri, joka halusta olisi istunut paikoillaan vaikka
koko viikon.

Pyyhkittyään partansa ja viiksensä nenäliinaan muodosteli hän

niitä sormillaan. Toinen katseli näitä toimia vastenmielisen
levottomana.

"Ehkä saan sanoa terveisiä rouva Gethingille?"

Laivuri pudisti päätään ja alkoi nyt vuorostaan tarkastaa

isäntäänsä: nuori, kaunis mies, vahatut mustat viikset, ohut silkkinen
kaulaliina ja komea rintaneula. Päällään hänellä oli ruskea pitkä takki
ja keveät samanväriset kengät.

Kului taas neljännes tunti.

"Häijyä ilmaa", sanoi laivuri, saadakseen alkuun edes jonkinlaista

keskustelua.

Toinen myönsi, huomauttaen samalla epäilevänsä rouva Gethingin

sateen vuoksi viipyvän hyvinkin kauan. Puhe taukosi siihen, kunnes
keveitten askelten ääni ja avaimen vääntäminen lukossa sai
molemmat hypähtämään pystyyn.

"Eikö äiti vielä ole tullut?" kysyi miss Gething kummissaan.

"Olittepa kiltti kun jäitte odottamaan, kapteeni."

"Ei se mitään", vastasi laivuri, joka ei todella tiennyt tehneensä

mitään kiitosta ansaitsevaa.

Tyttö puristi nuoren miehen kättä ja hymyili laivurille. "Teidät

tapasin jo kadulla", sanoi hän. "Olette varmaan hyvin märkä.
Kapteeni Wilson — herra Glover."

Molemmat herrat kumarsivat kylmästi; laivuri tuli alakuloiseksi,

käsittäen nyt olevansa tiellä. Miss Gething vei pois hattunsa ja
takkinsa; hänen palattuaan alkoi keskustelu vähitellen sujua. Herrat
kuitenkin käyttivät tyttöä jonkunlaisena telefoonina, minkä kautta
ilmaisivat ajatuksensa.

"Puoli kuusi", sanoi yht'äkkiä miss Gething. "Matkustatteko junalla

6,30, herra Glover?"

"Täytyy", vastasi tämä synkkänä. "Toimet, kuten ymmärrätte",

lisäsi hän alakuloisena.

"Juotteko kupin teetä ennen lähtöänne?" kysyi Annis.

Tyttö seisoi herra Gloverin edessä tätä sanoessaan, ja laivuri, joka

yhä enemmän ja enemmän alkoi tuntea olevansa tiellä, mutisi jotakin
pois lähdöstä ja nousi seisomaan. Hänen ihmettelynsä, kun miss
Gething kääntyi häneen ja iski silmää varottavasti, olikin sentähden
niin äänekäs, että herra Glover kääntyi kiireesti katsomaan syytä
siihen.
 "Juotte myöskin kupin teetä, kapteeni?" sanoi miss Gething
kohteliaasti hymyillen.

"Kyllä, kiitoksia", vastasi laivuri ja istuutui äskeiseen paikkaansa.

Ajatuksensa myllersivät hurjasti tytön asettaessa teepöytää kuntoon.

"Todellinen tee-seura", sanoi miss Gething iloisesti. "Yksikö

kappale sokuria, herra Glover?"

"Kaksi", vastasi tämä loukatun äänellä.

Tyttö katsoi kysyvästi laivuria ja piti sokeripihtiä ylhäällä.

"Jätän sen teidän määrättäväksenne", sanoi tämä ujosti. Herra

Glover nosti vähäisen silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti.

Miss Gething pudotti yhden kappaleen kuppiin ja ojensi sen

laivurille.

"Toisinaan otan yhden, toisinaan taas kaksi, kolmekin", sanoi

laivuri puolustellen. "En ole niiden kanssa niin turhan tarkka."

"Taidatte olla huoleton", sanoi miss Gething.

"Tai ei hän tunne ruumistaan", huomautti herra Glover

nenäviisaasti.

"Toisissa tapauksissa ehkä sitä paremmin", vastasi laivuri.

Ääni millä tämä huomautus tehtiin, sai herra Gloverin

ihmettelemään mitä sellaiset tapaukset olisivat. Herroilla ei
kummallakaan ollut halua keskusteluun, ja ilman emäntää olisi tee
juotu hiljaisuuden vallitessa. Kymmenen minuuttia yli kuusi nousi
herra Glover tuoliltaan, selittäen nyt olevan ajan lähteä.
 "Paljoa ei enää sadakaan", sanoi miss Gething lohduttavasti.

Herra Glover otti eteisestä hattunsa ja sateenvarjonsa, puristi tytön

kättä ja katsoi kysyvästi laivuria.

"Tuletteko samaan matkaan?" kysyi hän erittäin kohteliaasti ja

ystävällisesti.

"Hm! — En", vastasi toinen.

Herra Glover painoi tulisesti hatun päähänsä, nyökkäsi

suuttuneena ja läksi.

"Kyllä hän vielä junalle ennättää", sanoi laivuri nähdessään miss

Gethingin ikkunasta katselevan Gloverin tulista kiirettä.

"Toivon niin", vastasi tämä. "Ompa ikävää, ettei äitinne sattunut

kotona olemaan", sanoi laivuri pitkän vaitiolon jälkeen.

"Niin. Ehkä teillä on ollut ikävä täällä?" sanoi tyttö.

Laivuri huokasi raskaasti ja ihmetteli itsekseen, oliko herra Glover

sellainen mestari tekemään tyhmiä huomautuksiaan miltä hän näytti.

"Onko hänellä pitkäkin matka edessään", sanoi hän lopulta,

tarkoittaen herra Gloveria. "Lontoo", vastasi Annis lyhyesti. "Minun
on sentään lähdettävä", sanoi laivuri, huomaten mahdottomaksi
viipyä pitemmälle.

Annis vetäytyi syrjään laivurin noustessa ja seurasi tätä hitaasti

eteiseen.

"Jospa voisin antaa teille edes sateenvarjon", sanoi hän ja katseli

ympärilleen.
 "Oo! Kyllä se näinkin menee", sanoi laivuri. "Minähän olen jo
melkein kuiva."

"Kuiva?" sanoi Annis, laskien pienen kätensä laivurin hihalle.

"Tehän olette läpimärkä", sanoi hän vastenmielisesti. "Että

saatoinkin antaa teidän istua sellaisessa tilassa."

"Hiha onkin märjin", sanoi laivuri, jonka olosuhteet olivat

opettaneet viekkaaksi. "Täältä on aivan kuiva."

Hän silitteli takkinsa etupuolta.

"Sepä hauskaa", sanoi Annis kohteliaasti.

"Hm!… Mutta täältä", sanoi laivuri ja piteli takkinsa kaulusta.

Annis koetteli keveästi.

"Te olette perinpohjin kastunut", sanoi hän. "Ei saisi istua

paikoillaan tuonlaisissa vaatteissa. Odottakaahan silmänräpäys.
Lainaan teille jonkun isäni päällystakeista."

Hän juoksi ketterästi toiseen huoneeseen, tuli takaisin pitkän,

paksun takin kanssa ja ojensi sen laivurille.

"Kyllä se teidät kuivana pitää", sanoi hän, kun laivuri heikkojen

vastustelujen jälkeen alkoi vetää takkia päälleen.

"Sanotteko hyväntahtoisesti terveiseni rouva Gethingille?" kysyi

laivuri aukaisten eteisen oven.

"Kyllä, kiitoksia", vastasi tyttö. "Hän varmaan on pahoillaan, ettei

sattunut olemaan kotona. Viivyttekö kauankin täällä?"
 "No, ehkäpä kolme päivää."

Annis mietti.

"Huomenna menee äiti pois", sanoi hän koetteeksi.

"Ylihuomenna on minulla muitakin asioita tännepäin", sanoi laivuri.

"Ellen häiritse, niin voinhan poiketa sisään. Hyvästi."

Pää sekaisin puristi hän tytön kättä, ajatellen lieneekö mennyt liian
pitkälle, ja sulettuaan oven, pisti hän kätensä kapteeni Gethingin
taskuihin ja kulki synkkäin ajatusten vaivaamina kohden laivaansa.
Ajatuksensa muodostuivat vähitellen kokonaisuudeksi — ja lopulta
alkoi hän puhua ääneensä. "Tyttö tiesi minut kadulla kohdatessaan
äitinsä olevan poissa", sanoi hän pitkäveteisesti, "samoin kuin
toisenkin olevan siellä. Olisi sentään luullut… Rakkauskiusottelua!"
huudahti hän yht'äkkiä katkerasti. "Ja tyttö tekeytyi minulle
rakastettavaksi, kiusotellakseen häntä. Mies on huomenna siellä
uudestaan, kun äiti on poissa."

Pahoilla mielin saapui hän laivaansa. Kirosi teetä, jota Henry

tarjosi, vaihtoi vaatteita ja heittäytyi selälleen sohvalle polttelemaan.

"Olette vähän märkä", sanoi perämies. "Mistä tuollaisen takin

olette saanut?"

"Eräs tuttava", vastasi laivuri, "lainasi sen minulle. Muistatte kai

vielä sen kapteeni Gethingin, josta kerran puhuin?"

"Tietysti", vastasi perämies.

"Antakaa miehistölle tieto, että palkinto on nostettu viiteen

puntaan", sanoi laivuri ja veteli sankkoja sauhuja piipustaan.
 "No! Jos palkinto on korotettu viiteen puntaan, tulee kokki
hirtettäväksi murhasta tai muusta kauheasta rikoksesta", sanoi
saapuvilla oleva Henry. "Ei ole ollenkaan hyvä antaa miehistön
auttaa koko asiassa — ei ollenkaan."

Laivuri ei suvainnut vastata. Mutta kun hänen terveisensä saapui

miehistön hyttiin, syntyi siellä ilo ja elämä.

"No! Nyt lähden minä ulos", sanoi Dick innostuneena. "Viisi

puntaa! —
Ei sitä niin kannata halveksua."

"Toivon ettei kohtalo leiki teidän kanssanne, kuten minun", sanoi

kokki tunteellisesti.

"Mitä nyt tarvitaan", sanoi paksu Sam, "niin se on sellainen kuin

ihmisillä on kaupungissa… sellainen… mikä sen nimi nyt taas
onkaan?"

"Taksamittari", esitteli kokki.

"Taksamittari! — Miten kirotun tyhmästi puhuttu", sanoi Sam

halveksivasti. "Ei, vaan tarkoitan sellaista — sellaista, jossa on
paljon ihmisiä."

"Raitiotievaunu", sanoi kokki ollen aivan väärillä jälillä. "Mutta

ethän sillä voi matkustaa ympäri Englantia, Sam."

"Sinä olet tyhmä kuin pässi", tiuskasi Sam kärsimättömästi.

"Tarkoitan jotain sellaista, johon ihmiset kiinnittävät rahansa."

Kokki oli jo ennättänyt sanoa: "säästölaatik…", kun Henry nyhjäsi

häntä kylkeen.
 "Mitä sinä oikein tarkoitat, Sam?" sanoi Dick. "Mikset sitä sano?"

"Kun en muista sanaa", vastasi Sam suuttuneena. "Ihmisiä yhtyy

monta yhteen ja jakaa saamansa voitot."

"Tarkoitat osakeyhtiötä", sanoi Dick.

"Juuri niin!" sanoi Sam henkäisten helpotuksesta.

"No mihin sitä tarvittaisi?" kysyi Dick.

"Me perustamme osakeyhtiön ja ja'amme rahat miehen

löydettyämme. Sehän olisi julmaa, Dick, jos minä, kun sinä olet
päässyt miehen jäljille, tulisin ja sieppaisin hänet juuri nenäsi
edestä."

"Koetappas yrittää", sanoi Dick synkkänä.

"Ajatuksesi on mainio, Sam", sanoi kokki. "Minä olen mukana."

"Tule mukaan sinäkin, Dick", sanoi Sam.

"En kiitoksia", vastasi Dick. "Tarvitsen kyllä viisi puntaani

jakamattakin."

"Mehän tullaan työskentelemään sinua vastaan, minä, kokki ja

poika", sanoi Sam innokkaasti.

"Ohoo!" sanoi Henry. "Älkää luulko minun suostuvan."

"No niin", sanoi Sam. "Os… Osak… Miksi sitä taas kutsuitkaan,
Dick?"

"Osakeyhtiö."