Revolution and Witchcraft.

The Code of
Ideology in Unsettled Times Gordon C.
Chang
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/revolution-and-witchcraft-the-code-of-ideology-in-uns
ettled-times-gordon-c-chang/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Power and Liberty: Constitutionalism in the American

Revolution Gordon S. Wood

https://ebookmass.com/product/power-and-liberty-
constitutionalism-in-the-american-revolution-gordon-s-wood/

The Digital Revolution: A Short History of an Ideology

Balbi

https://ebookmass.com/product/the-digital-revolution-a-short-
history-of-an-ideology-balbi/

Putin’s Totalitarian Democracy: Ideology, Myth, and

Violence in the Twenty-First Century Kate C. Langdon

https://ebookmass.com/product/putins-totalitarian-democracy-
ideology-myth-and-violence-in-the-twenty-first-century-kate-c-
langdon/

Thomas Paine: Britain, America, and France in the Age

of Enlightenment and Revolution J. C. D. Clark

https://ebookmass.com/product/thomas-paine-britain-america-and-
france-in-the-age-of-enlightenment-and-revolution-j-c-d-clark/
Orthodox Radicals: Baptist Identity in the English
Revolution Matthew C. Bingham

https://ebookmass.com/product/orthodox-radicals-baptist-identity-
in-the-english-revolution-matthew-c-bingham/

Witchcraft and Second Sight in the Highlands and

Islands of Scotland John Gregorson Campbell

https://ebookmass.com/product/witchcraft-and-second-sight-in-the-
highlands-and-islands-of-scotland-john-gregorson-campbell/

C and Python Applications: Embedding Python Code in C

Programs, SQL Methods, and Python Sockets Philip Joyce

https://ebookmass.com/product/c-and-python-applications-
embedding-python-code-in-c-programs-sql-methods-and-python-
sockets-philip-joyce/

Foundations of ARM64 Linux Debugging, Disassembling,

and Reversing: Analyze Code, Understand Stack Memory
Usage, and Reconstruct Original C/C++ Code with ARM64
1st Edition Dmitry Vostokov
https://ebookmass.com/product/foundations-of-arm64-linux-
debugging-disassembling-and-reversing-analyze-code-understand-
stack-memory-usage-and-reconstruct-original-c-c-code-with-
arm64-1st-edition-dmitry-vostokov/

Foundations of Linux Debugging, Disassembling, and

Reversing: Analyze Binary Code, Understand Stack Memory
Usage, and Reconstruct C/C++ Code with Intel x64 1st
Edition Dmitry Vostokov
https://ebookmass.com/product/foundations-of-linux-debugging-
disassembling-and-reversing-analyze-binary-code-understand-stack-
memory-usage-and-reconstruct-c-c-code-with-intel-x64-1st-edition-
Revolution
and Witchcraft
The Code of Ideology in Unsettled Times

Gordon C. Chang
Foreword by Richard Biernacki
Revolution and Witchcraft
 Gordon C. Chang

Revolution and
Witchcraft
The Code of Ideology in Unsettled Times
Gordon C. Chang
Department of Sociology and Anthropology
Western Illinois University
Macomb, IL, USA

ISBN 978-3-031-17681-4    ISBN 978-3-031-17682-1 (eBook)

https://doi.org/10.1007/978-3-031-17682-1

© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s) 2023. This book is an open access
publication.
Open Access This book is licensed under the terms of the Creative Commons Attribution-­
NonCommercial-­NoDerivatives 4.0 International License (http://creativecommons.org/
licenses/by-­nc-­nd/4.0/), which permits any noncommercial use, sharing, distribution and
reproduction in any medium or format, as long as you give appropriate credit to the original
author(s) and the source, provide a link to the Creative Commons licence and indicate if you
modified the licensed material. You do not have permission under this license to share
adapted material derived from this book or parts of it.
The images or other third party material in this book are included in the book’s Creative
Commons licence, unless indicated otherwise in a credit line to the material. If material is not
included in the book’s Creative Commons licence and your intended use is not permitted by
statutory regulation or exceeds the permitted use, you will need to obtain permission directly
from the copyright holder.
This work is subject to copyright. All commercial rights are reserved by the author(s),
whether the whole or part of the material is concerned, specifically the rights of translation,
reprinting, reuse of illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on microfilms or in
any other physical way, and transmission or information storage and retrieval, electronic
adaptation, computer software, or by similar or dissimilar methodology now known or here-
after developed. Regarding these commercial rights a non-exclusive license has been granted
to the publisher.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc. in this
publication does not imply, even in the absence of a specific statement, that such names are
exempt from the relevant protective laws and regulations and therefore free for general use.
The publisher, the authors, and the editors are safe to assume that the advice and information
in this book are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither the
publisher nor the authors or the editors give a warranty, expressed or implied, with respect to
the material contained herein or for any errors or omissions that may have been made. The
publisher remains neutral with regard to jurisdictional claims in published maps and
institutional affiliations.

Cover illustration: Tithi Luadthong/Alamy Stock Photo

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered company Springer Nature
Switzerland AG.
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
 Dedicated to Hugh “Bud” Mehan,
who has made the world positive and different
 Foreword

Socio-cultural investigators who take their task as that of unmasking the

historical peculiarity of putatively universal terms, including “the human,”
will surely be provoked by the very opening of this book. For Gordon
Chang thinks he has license to ponder “human beings” as such, or at least
the building blocks of their inferences and meaning-making. The great
accomplishment of his comparisons of discursive derangements in wildly
different cultural contexts is to make good on that methodological con-
ceit. He does not say that American political discourses leading to the
invasion of Iraq are “like” those leading to his other showcases of collec-
tive madness, the Maoist Cultural Revolution, and the early modern witch
hunts in Europe. He discloses merely how the dimming of public reason-
ing in the American polity of our day represents a more insidious merger
of discursive maneuvers that had remained disjoined in other episodes of
craziness. “Anatomize, then historicize!” might be his credo. That com-
prises Chang’s novel invitation for analysts of discourse to think big again.

Berkeley, CA, USA Richard Biernacki


May 2022

vii
 Acknowledgments

Several journal editors in the field of discourse analysis have helped to

publish early pieces in this book, including Charles Briggs of Pragmatics,
Teun van Dijk of Discourse and Society, and Ruth Wodak of the Journal of
Language and Politics. Ivan Leudar translated one of the articles into
Czech for Biograf. I thank these individuals for their positive reception of
my early work, as well as the respective journals for their kind permission
to reprint modified versions of the articles in this book.
The core part of this book was written during a one-year sabbatical
leave awarded by Western Illinois University between 2017 and 2018. I
spent the year as a visiting scholar at the University of California, San
Diego, my alma mater. UC San Diego, from the late 1990s and 2000s, is
where I developed my interest and training in qualitatively oriented, theo-
retically driven sociology. I have had the good fortune to encounter and
interact with scholars of various disciplines in sociology as well as in other
departments. There are too many people to mention, but some notable
examples are Carlos Waisman, Kwai Ng, Richard Madsen, Ivan Evans, Jeff
Haydu, Martha Lampland, Harvey Goldman, Susan Yonezawa, Makeba
Jones, and George Lipsitz. Among them, Charles Thorpe and Isaac Martin
have provided understated but much appreciated critical support.
Ultimately, I could not have been more fortunate than to have selected
Hugh Mehan, Bennetta Jules-Rosette, Richard Biernacki, Gary Fields,
and Masao Miyoshi as members of my doctoral dissertation committee in
2008. Rick had been my honest, supportive figure in every stage of my
work; Gary is the right kind of humanistic scholar needed for every con-
troversy. The late Masao Miyoshi is responsible for delaying this book for

ix
x ACKNOWLEDGMENTS

several years by—through his insistent, vivacious, inspiring critique—com-

pelling me to connect social constructionism with critical theory.
For many years, I have been part of the Art, Culture, and Knowledge
(ACK) research group coordinated by Bennetta Jules-Rosette. I have ben-
efited deeply from exchanging ideas on topics related to the sociology of
culture, art, and knowledge with several long-term members in this com-
munity for more than two decades. These members include Lea Ruiz-Ade,
Wayne ‘J.R.’ Osborn, Lorna Lueker Zukas, Alex Zukas, Ricardo Guthrie,
Erica Fontana, Pierce Flynn, and Eduardo Santana. J.R. Osborn, in par-
ticular, has been a terrific peer who adds wonder to every one of our con-
versations as he challenges my logic and assumptions.
I want to thank several anonymous reviewers who have shown a warm
interest in the initial book proposal, and one key reviewer for this manu-
script has especially shaped the fate of this book by his support and detailed
review. Elizabeth Graber from Palgrave Macmillan, by judiciously mediat-
ing author’s and publisher’s needs, has been a wonderful editor to work
with. Outside of Palgrave Macmillan, Ramon Battershall has magnificently
copyedited multiple early drafts of this manuscript. Chris Buchanan, Noah
Faingold, and Bennitta Rector have provided insightful, pragmatic feed-
back as this book’s beta readers. In ways more than I initially realized, the
friendship and companionship of Erik Borowitz, Sean Dinces, and Alex
Jong-Seok Lee, as well as my interactions with the ethnomethodology and
interactionist communities, have helped me sustain the energy needed to
complete this book.
There are, however, three individuals without whom my thoughts in
this book would never have come to fruition.
The late John McNeil, former professor of education at UCLA, has
been a spiritual anchor throughout my academic career. I was lucky
enough to have had the invaluable opportunity to meet and converse with
him regarding the theory of humanistic education since 2001, and he has
watched this book project develop step by step into its current form. John
has read and commented on all the chapters of this book when they were
in their fledgling versions and provided incredibly frank and pertinent
feedback during many critical junctures of my writing process. It should
be added that he was still actively commenting on my drafts at the centen-
nial age of 100 in 2020! I am forever grateful and indebted to him for his
support, trust, and generosity of spirit.
Bennetta Jules-Rosette has been an important mentor, companion, and
friend. Besides involving me in her ACK group and the African and
 ACKNOWLEDGMENTS xi

African-American Studies Research Center (AAASRC), she has deeply

influenced my interest in the worlds of qualitative sociology and sociology
of knowledge. During 2017–2018, she helped to coordinate a visiting
scholar arrangement with the AAASRC and the Department of Sociology
at UC San Diego, during which I completed the core part of my research
and writing. Our habit of holding extensive multi-hour conversations
dates back many years; some of the key ideas in this book originate from
those extended conversations, especially as they pertain to semiotics and
ethnomethodology.
Hugh ‘Bud’ Mehan, who I first met in 1998, initially introduced me to
the fascinating world of sociology. He showed me the sheer intellectual
power and promise of qualitative sociology, and subsequently took the
practical actions required to help me develop an academic career so that I
could work in this immersive field. This book project, as well as my whole
orientation toward sociology, is owed to the insights he had developed
over the course of many years. I hope that readers can see my appreciation
of the depth and genius of his academic approach through the parts in
which his framework is referenced. For the many years of support he has
extended to me, I owe him more than I could possibly articulate. This
book is dedicated to him.
Lastly, politics is a fickle thing; great differences can emerge between
moral and intelligent people; I hope this work captures something con-
stant. Although many individuals have been mentioned in this acknowl-
edgment, this book has not been written with their direct approval.
Therefore, the defects and shortcomings are entirely my own.
 Contents

1 Introduction  1
The Spontaneous Formation of Ideological Ideas   2
Scholarly Engagements with “Ideology”   4
Utilities of a System Perspective   7
Considering the Dynamic Part-Whole Relations   8
Delineating Causal Relationships   9
Identifying Situated, Competent, Artfulness Ideological Works  10
Definition and Characterization of Idea Systems  12
Invisible Control of Building Block Patterns  12
Observing and Deconstructing Codification  13
Seven Domains of Components for Idea Construction  16
Social Actors Who Design, Manipulate, and Activate Idea
Systems  17
Active, Grand-Scale Manipulators or Designers  18
Small-time Manipulators  18
Passive, Conduit-Like Users and Activators  19
Methodological Choices to Study Idea Systems  19
Three Cases of Idea Systems  22
Academic, Humanistic, and Practical Connections  23
Engaging Ideological Problems in the Present Time  24

xiii
xiv Contents

Part I The European Witch Hunts  27

2 Making Compact Symbolic Structures 29

Preexisting Knowledge  32
Compact Symbolic Structures  36
Seven Domains of Components  36
Pre-coding Assembly  41
Compactness of Idea Sets  42
Structures of Idea Sets  42
Diverse, Intricate Justification Structures  44
Flexibility and Restrictedness of Empirical Referents  45
The Case of Anna Fessler in Langenburg  47
Causal Linkage from Repeated Associations, Copresences, and
Correlations  50
Data Set: How Much Correlative Evidence Is Enough?  53
Using Language to Organize Copresent and Sequential
Correlations  53
Causal Linkage from Experiments and Miscellaneous Testing
Mechanisms  55
Backstage Manipulation  58
Interpretive and Design Manipulations  59
Types of Definitive and Uncertain Signs  61

3 Building Internal Coherence 65

A Common Code System and Its Set of Coded Things  67
Defining a Cohesive Pool of Qualifying Evidence  67
Converged Matching Evidence as Seen in Confession Accounts  69
Remarkable Account Convergence and Detail-Congruity  70
The Trier Episode  71
Backstage Processes and Internal Coherence  76
Coercion, Seen and Unseen  77
Narrative Shell and Other Institutional Elicitation Structures  81
Undisclosed Informational Leakage  85
Material Verification and the Loudon Possession Episode  87
The Loudon Possession Episode  88
 Contents  xv

4 Building External Coherence 93

Relational Bridges: Thin Versus Thick Parallels  94
Multiple Voices and Multivocality  98
Preemptive Design and Secondary Elaboration 100
Parameters of Acceptable Contradictions 101
External Coherence with Competing Knowledge Systems and
Authorities 105

5 Stepwise Inferences and Chain-Complexes of Ideas109

Two Types of Stepwise Inferencing 110
Step-by-Step, Chain-by-Chain Constructions 111
The Bizarre, Brutal Acts Toward Magdalena Bollmann 111
Long Chain Extensions: Unto the Very Far 112
Portal-Like Chain Extensions: Unto the Very Fast 118
Extending and Multiplying Errors: Unto the Very Wrong 120
The Chain-Complex that Entrapped Magdalena Bollmann 122

6 Ideas as Chemical and Biochemical Reactions127

Empirical Rigor: A Physical Safeguard or Chemical Poison? 128
Catalysts and Inhibitors 131
Catalysts 132
Inhibitors 136
Poison or Medicine?: The Intricacy of Chemical Reactions 139
Creative Agency: By a Hair’s Difference 140

7  Five-Tier Model of Idea System and Ideological

A
Creativity143
Believability 143
Resilience 145
Adaptability 146
Developmental Potential 147
Ease of Use 149

Part II The New Revolution in China 151

8 Compact Symbolic Structures in a Futuristic Idea System153

An Ideal Vision as Preexisting Knowledge 164
Theoretical Contents 165
xvi Contents

Compact Symbolic Structures: Based on Fitting Images 167

Clear Categories and Categorical Aggregates 173
Categorical Versus Continuous Thinking 173
Aggregation 176
Categorical Aggregates as Filters 176
The Idea System in Basic Use 178
Enumeration 184
Escalation, Redirection, De-escalation 188

9 Totality as Internal and External Coherence199

Totalistic: Ideationally, Spiritually, and Institutionally 200
Purity-Focused and Pollution-Conscious 201
Outwardly Collective and Public 204
Preemptive Design and Secondary Elaboration 206
The Chicken Lot Example 208
The Tsinghua University Example 209

10  etailed, Rigorous Thinking in a Complex Chain of

D
Elastic Codes211
Theorizing Elasticity: Using Elastic Constructs 211
Elastic Constructs Versus Visual Symbols 212
From Resemblance to Equivalence 214
Substantiating Elastic Constructs with Evidence: The Case of
Peng Zhen 215
Other Creative Inferencing 228
Forging Connections: Cognitive Portal and Chain-Like
Complexes 228
Using Deep Theories: Example of a Volleyball Match Incident 230
Assessing the Great Leap Forward at a Time of Terrible
Aftermath 233

11  estabilizing Contradictions and Implosions I:

D
Synchronic Contradictions241
A Catalogue of Elastic, Approximated Categories 242
Basic Origins of Unresolvable, Built-In Contradictions 244
The Case of the Background Theory Debate 249
 Contents  xvii

12  estabilizing Contradictions and Implosions II:

D
Diachronic Contradictions269
Accumulating Diachronically Developed Contradictions 269
Series of National Dramas of Inversal and Reversal 270
External Sources of Contradictions: The Accumulation of
Counterimages 279
A. Technical Inefficiency and Limitation 280
B. Hypocrisy and “Other” Truths 281
C. Relative Cruelty 282
D. Growing Personal Competence 283

13  Five-Tier Assessment287
A
Believability 287
Resilience 290
Adaptability 291
Developmental Potential 292
Ease of Use 293

Part III The War on Terror 295

14  ncoding the War on Terrorism297

E
From 9/11 to the War on Terrorism Script: Using the American
Civil Religion 298
Days 1 and 2 300
The 30 Days Following 9/11 301
Establishing the Case for the War in Afghanistan 301
Equivalence Through Common Group Membership 302
Streamlining the Mode of Reasoning 304
The Design of Political Demands 305
The Design of “Draining the Swamp” Policy Metaphor 306
Maneuvering over Contesting Epistemic Conventions 309

15  xtending the Idea System to the War on Iraq311

E
The Threat of Iraq: Codification in the Face of Empirical
Ambiguity 312
Secretary Powell’s U.N. Presentation 314
Intelligence Sources as a Superior Kind of Information 315
xviii Contents

Detailed Congruity and Account Convergence from a

Polyphony of Authorities 316
Accounting and Displaying Patterns in Ambiguous
Empirical Materials 317
Defectors’ Accounts: Detailed Congruities 322
Using Ambiguous Signs in Stepwise Inferencing 326
Hybrid Codification Processes: Imbricating Ideational
Codification into Empirical Codification 328
Displaying Nation-Terrorist Connections 330
Integrative Arguments Delivered to the American Public 331

16  ncoding the Prisoner’s Abuse Scandal333

E
Outbreak of the Abu Ghraib Scandal on CBS 60 Minutes II  333
Early Codification by the Bush Administration 335
Varied Codification by Republicans 338
Tentative Idea One: Technical, Systemic Failure to Blame 340
Tentative Idea Two: A Few Bad Soldiers to Blame 341
Varied Codification by Democrats 343
Tentative Idea One: Critiquing Anonymous Authorities and
Administrative Incompetence 345
Tentative Idea Two: The Fault of Secretary Rumsfeld 347
Policing the War on Terrorism Script Parameters 349

17  ncoding the Absence of Weapons of Mass Destruction355

E
Timeline of the Iraq Weapons Search Scandal 355
Tabulating Threat from Summative Capability 357
Tabulating Threat from Uncertain Signs 361
Stepwise Division in Constructing Threat 362
An Alternative Theory of Threat: Iraq’s Chaotic Environment  363
Further Extrapolations: Judgments Encoded in “the
Language of Washington” 367
The Hybrid Codification of Costs and Benefits 370
Demarcating the Causes and Nature of National Errors 372

18  Five-Tier Reflection377
A
Believability 377
Resilience 379
Adaptability 382
Developmental Potential 383
Ease of Use 384
 Contents  xix

19 Conclusion387
Idea System as a Matrix 387
Academic Recapitulations 389
A Three-Stage “Life Cycle” of Idea Systems 390
Basic Mechanisms of Idea Systems 391
Typologies and Mixtures of Idea Systems 393
Humanistic Recapitulations 396
Intensified Vestiges from Past to Present 396
The Limitation of Scientific and Rationalist Mentalities 398
Fair-Mindedness as a Thought Ability, Attitude, and
Principle 405

Index409
 About the Author

Gordon C. Chang (郑志达/鄭志達) is an associate professor in the

Department of Sociology and Anthropology at Western Illinois University.
His main areas of interest are theory and the sociology of knowledge.

xxi
 List of Figures

Fig. 2.1 Non-compact and compact symbolic structures 43

Fig. 4.1 An orbit with three potential explanations operating within
parameters of acceptable contradictions 103
Fig. 5.1 Three linear distortion dynamics 121
Fig. 9.1 An orbit with four potential explanations operating within
parameters of acceptable contradictions (regarding shortfalls in
the revolution) 207
Fig. 10.1 Steps of connection between events and meaning over the
coffin dilemma in The Little Red Guards (1992) 229
Fig. 11.1 Exclusive categories; nonexclusive categories; approximated
categories246
Fig. 15.1 Image display of an unmanned aerial vehicle (UAV) spraying
simulated anthrax 324
Fig. 15.2 Incremental idea extension through multiple ambiguous signs 327
Fig. 15.3 Hybrid codification of Iraq’s threat 329
Fig. 16.1 An orbit with four potential explanations operating within
parameters of acceptable contradictions (regarding the Abu
Ghraib incident) 350
Fig. 17.1 Presentation of dual-use equipment in The Duelfer Report
(Volume 3, “Biological Warfare,” p. 31) 359
Fig. 17.2 Divided, stepwise construction of Iraq’s threat after ISG
codification363
Fig. 17.3 Orbit of potential explanations consisting Iraq’s threat 365

xxiii
 List of Tables

Table 2.1 The relative flexibility of evidence pertaining to witchcraft cases 46

Table 2.2 A simple theorization model based on sequential correlations 51
Table 2.3 Types of definitive and uncertain signs 62
Table 3.1 Eight levels of coherence-construction activities in witchcraft
cases66
Table 3.2 Ordering of questions in Mallelus Maleficarum84
Table 4.1 Polyphonic coherence between parallel voices, adapted from
Willumsen’s Witches of the North99
Table 5.1 Stepwise dynamics in prosecutions of extraordinary crimes 115
Table 8.1 A timeline of selected campaigns and events during the Mao
Era, in five phases 156
Table 8.2 Ideational codes in an overarching narrative of the Revolution 170
Table 8.3 A basic model of an ideational mode of codification 171
Table 8.4 Recalibration of fitted images after President Liu Shaoqi was
redefined as an enemy during the cultural revolution
campaign (1966–1969) 172
Table 8.5 Aggregate categorical filter and pre-filtered and post-filtered
realities177
Table 11.1 A collection of intermediary ideas, as elastic codes, in the
Little Red Book242
Table 11.2 Sequential equivalences with elastic categories and resulting
contradictions247
Table 11.3 A model of aggressive equivalences in the background theory
debate252
Table 14.1 The War on Terrorism script and its fitting images 302
Table 15.1 Arrangements of uncertain signs—and circumstantial
evidence—in Secretary Powell’s 2003 U.N. presentation 318

xxv
 CHAPTER 1

Introduction

一念天堂一念地狱
One Thought [Could Lead One To] Heaven;
One Thought [Could Lead One To] Hell.
失之毫厘 谬以千里
Miss a Centimeter; Wrong by a Thousand Miles

Ideas, by their nature, are prone to abuse.

Human beings, by their nature, are prone to abuse ideas.

Although this work can be read as a cross-disciplinary theory book, this

entire project originated from an interest in answering some key questions
about the human condition: Why do people end up doing what they do, and
why do things happen in society the way they do? An answer is sought through
an exploration of ideas.
Ideas shape the thought processes of entire societies. Powerful sets of
ideas provide the tools and methods that enable humans—groups of peo-
ple, not simply individuals—to travel much further and faster in thinking
than otherwise possible. In situations when ideologies and idealogues run
rampant or amok, extreme mass-scale social mishaps occasionally follow,
and in such unfortunate circumstances many efforts to contain these situ-
ations are rendered futile. This book utilizes three cases to demonstrate

© The Author(s) 2023 1

G. C. Chang, Revolution and Witchcraft,
https://doi.org/10.1007/978-3-031-17682-1_1
Another random document with
no related content on Scribd:
minulta kaikki neljä, juuri sinä! Miksi piti sinun juuri sillä hetkellä
ratsastaa rannalla, miksi piti sinun tervehtiä Brentalla soutavia? Sen
teit sinä syöstäksesi minut turmioon. Kuuletko?»

»Kohtalo!» vastasi Ezzelino.

»Kohtaloko», huusi vanha Vicedomini. »Tähdistä lukemista,

loihtimista, salaliittoja ja mestauksia, naisten heittäytymistä torneista
katukiviin ja tuhanten nuolten lävistämien, sotaratsujen selästä
kaatuneiden nuorukaisten surmaa mielettömissä, uhkarohkeissa
taisteluissasi, sitä on hallituksesi ja toimintasi ollut, sinä kirottu
Ezzelino. Veriselle tiellesi johdat meidät kaikki, sinun läheisyydessäsi
muuttuu elämä ja kuolema väkivaltaiseksi ja luonnottomaksi, eikä
kukaan enää heitä henkeään katuvaisena kristittynä
kuolinvuoteellaan.»

»Teet minulle väärin», sanoi Ezzelino. »Minulla ei tosin ole kirkon

kanssa mitään tekemistä, olen sen suhteen välinpitämätön, mutta en
ole milloinkaan estänyt sinua tai vertaisiasi yhteydestä sen kanssa.
Sen kyllä tiedät, muuten et uskaltaisi lähettää kirjeitä pyhälle
paavinistuimelle. Mitä siinä paraikaa hypistelet käsissäsi, piiloitatko
paavin sinettiä? Onko siinä sinun synninpäästösi, vai kirjekö se on?
Anna tänne! Kirje, tosiaankin! Saanko sen lukea? Sinä sallit.
Suosijasi, pyhä isä, kirjoittaa sinulle, että jos sukusi neljänteen ja
viimeiseen poikaasi, munkkiin, saakka sammuisi, vapautetaan tämä
ipse facto munkkilupauksistaan siinä tapauksessa, että hän palaa
maailmaan omasta vapaasta tahdostaan. Viekas kettu, paljonko
kultaa tämä pergamentti on sinulle maksanut?»

»Ilkutko minulle», valitti vanhus itkien. »Saatoinko muuta tehdä

toisen ja kolmannen poikani kuoltua? Ketä varten minä olisin
koonnut ja säästänyt? Madoilleko, vai ehkä sinulle? Tahdotko
ryöstää omaisuuteni? Jollet, niin auta sitten minua, kummi», —
ollessaan vielä pannaan julistamaton, oli Ezzelino nostanut
kasteesta Vicedominin kolmannen pojan, joka sittemmin
taistelukentällä uhrasi henkensä hänen puolestaan — »auta minua
tekemään munkki taas maallikoksi ja saamaan hänet naimisiin,
käske hänen niin tehdä, sinä kaikkivaltias, anna minulle siten
korvaus pojastani, jonka surmasit. Auta minua, jos välität minusta.»

»Se ei ole minun asiani», vastasi tyranni tuntematta pienintäkään

mielenliikutusta. »Hän ratkaiskoon asian itse. ’Vapaaehtoisesti’
sanotaan kirjeessä. Miksi pitäisi hänen jättää alansa, jos hän on
hyvä munkki, kuten uskon. Senkö vuoksi, ettei Vicedominien suku
sammuisi?

»Sinä lasteni murhaaja, kyllä huomaan, mitä tahdot. Toivot

periväsi minut, voidaksesi minun rahoillani käydä järjetöntä sotaasi»,
sähisi vanhus, raivoten vihassaan. Samassa hän huomasi miniänsä,
joka epäröivän munkin edellä kulkien oli tullut näkyviin palvelijoiden
joukosta ja astunut kynnyksen yli. Huolimatta ruumiillisesta
heikkoudestaan riensi vanhus häntä vastaan horjuvin askelin, tarttui
hänen käsiinsä ja tempoi niitä kuin vaatien Dianaa edesvastuuseen
onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä molempia. »Minne olet
jättänyt poikani, Diana», läähätti hän.

»Hän makaa Brentan pohjassa», vastasi nuori nainen surullisena

ja hänen siniset silmänsä tummenivat.

»Missä ovat kolme pojanpoikaani?»

»Brentassa», toisti Diana.

 »Sinustako saan korvausta. Sinut kai saan pitää», nauroi vanhus
kaameasti.

»Jos Kaikkivaltiaan tahto olisi niin ollut», vastasi Diana hitaasti,

»kuljettaisivat joen aallot nyt minua ja omaisesi seisoisivat edessäsi
minun sijastani.»

Diana vaikeni. Sitten valtasi hänet äkkiä kiivas viha. »Jos

läsnäoloni sinua vaivaa, niin kysele Astorrelta. Olin jo kuollut, mutta
hän nosti minut hiuksista haudan syvyydestä takaisin elämään.»

Vanhus huomasi nyt vasta poikansa, munkin, ja hänen

ajatuskykynsä palasi niin nopeasti ja varmasti, että katkera
vaikeroiminen näkyi sitä vaan terästäneen eikä lamauttaneen.

»Todellako. Hänkö pelasti sinut Brentasta. Hm, merkillistä! Herran

tiet ovat sittenkin ihmeelliset.»

Hän tarttui munkin käsivarteen ja olkapäähän, kuin olisi hän

tahtonut saada valtaansa sekä hänen ruumiinsa että sielunsa ja
laahasi hänet mukanaan nojatuolinsa luo, johon hän vaipui puristaen
yhä poikansa käsivartta. Diana seurasi heitä, lankesi polvilleen
istuimen toiselle puolelle käsivarret riipuksissa, mutta kädet ristissä,
ja painoi päänsä tuolin käsinojaan, niin että ainoastaan elottomalta
esineeltä näyttävä vaalea hiussykkyrä jäi näkyviin. Tätä ryhmää
vastapäätä istui Ezzelino nojaten oikealla kädellään kääröllä olevaan
paavin kirjeeseen kuin valtikkaansa ikään.

»Poikani, poikani», marisi vanhus tulvillaan yhtaikaa todellista ja

teennäistä hellyyttä, »ainoa ja viimeinen toivoni, vanhuuteni tuki ja
sauva, ethän toki sinä murtune näihin vapiseviin käsiini.
Ymmärräthän», jatkoi hän jo kuivemmalla ja asiallisemmalla
äänensävyllä, »ett’et voi enää jäädä luostariin, kun asian laita kerta
kaikkiaan on näin. Poikaseni, onhan toki kirkonsääntöjen mukaista,
eikö niin, että luostarin päällikkö sallii munkin erota, jonka isä on
köyhtynyt tai taudin näännyttämä, että poika voisi viljellä
perintötilaansa ja elättää isäänsä. Minulle sinä olet vielä paljon
välttämättömämpi. Kun eivät veljesi eivätkä veljenpoikasi enää ole
elossa, olet sinä tästälähtien kantava sukumme elämänsoihtua. Sinä
olet liekki, jonka minä olen sytyttänyt, ja mitä hyötyä on minulla siitä,
että se luostarikammiossa sammuu ja häviää. Minä voin sinulle
sanoa», — hän oli huomannut lempeissä, ruskeissa silmissä
vilpitöntä myötätuntoa ja munkin kunnioittava käytös näytti lupaavan
nöyrää kuuliaisuutta — »olen sairaampi kuin luuletkaan. Eikö niin,
Isaskar?» Hän kääntyi taakseen laihan olennon puoleen, joka pieni
pullo ja lusikka kädessä oli hiljaa tullut eräästä sivuovesta ja
asettunut vanhuksen tuolin taakse ja nyt nyökäytti myöntävästi
kalpeata päätään. »Aikani on pian lähteä, mutta sanon sinulle,
Astorre, että ell’et täytä toivomustani, kieltäytyy isä-raukkasi
astumasta tuonen purteen ja jää kyyryssä istumaan hämärän
tuville.»

Munkki silitti hellästi vanhuksen kuumeista kättä, mutta sanoi

kuitenkin lujana: »muista munkkilupaustani.»

Ezzelino kääri auki kirjeen.

»Munkkilupaustasi», alkoi vanha Vicedomini mairitella. »Höllä

solmu! Katkaistu kahle! Kun vain liikahdat, niin se putoaa. Pyhä
kirkko, jota sinun tulee kuulla ja kunnioittaa, julistaa ne mitättömiksi
ja olemattomiksi. Tuosta voit lukea.» Hänen kuihtunut sormensa
osoitti paavin sinetillä vahvistettua pergamenttia.
 Munkki lähestyi kunnioittavana hallitsijaa, sai häneltä kirjoituksen
ja luki sen kahden silmäparin tarkkaamana. Hänen päätään pyörrytti
ja hän astui askeleen taaksepäin, kuin olisi hän seisonut tornin
huipulla ja tuntenut kaidepuiden äkkiä siirtyvän.

Ezzelino tuli horjuvan avuksi lyhyesti kysymällä: »Munkki, kenelle

olet lupauksesi tehnyt, itsellesikö vai kirkolle?»

»Molemmille tietysti», huusi vanhus suuttuneena. »Tuo on vain

kirottua viisastelua. Poikaseni, ole varuillasi hänen suhteensa, hän
tahtoo tehdä meidät keppikerjäläisiksi.»

Tuntematta mitään vihaa vannoi Ezzelino tarttuen partaansa: »kun

Vicedomini kuolee, perii hänen poikansa munkki hänet ja perustaa,
siinä tapauksessa että suku sammuu häneen ja hän rakastaa minua
ja synnyinkaupunkiaan, laajan ja suurenmoisen vaivaistalon, josta
kaikki sata kaupunkia» — hän tarkoitti Italian kaupunkeja — »tulevat
meitä kadehtimaan. No, kummi, kun et minua enää voi syyttää
saaliinhimosta, sallinet minun tehdä munkille vielä pari kysymystä.
Suostutko?»

Vanhuksen valtasi nyt sellainen kiukku, että hän sai kouristuksia,

mutta hän ei kuitenkaan päästänyt munkin kättä, johon hän taas oli
tarttunut.

Isaskar kohotti varovasti hänen kalpeille huulilleen

väkevänhajuisella nesteellä täytetyn lusikan. Kituva vanhus jaksoi
tuskin kääntää pois päätään. »Jätä minut rauhaan, sinä olet
voudinkin lääkäri», voihki hän sulkien silmänsä.

Juutalainen katsoi tyranniin kiiltävän mustine, viisaine silmineen,

ikäänkuin pyytäen vanhuksen epäluuloa anteeksi.
 »Tuleeko hän tajuihinsa», kysyi Ezzelino.

»Luultavasti», vastasi juutalainen. »Hän elää vielä ja herää kaiketi

vähäksi aikaa. Pelkään kuitenkin ettei hän enää saa nähdä
auringonlaskua.»

Tyranni käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen Astorren kanssa,

joka hoiti tainnuksissa olevaa isäänsä.

»Vastaa minulle, munkki», sanoi Ezzelino haroen mielitapaansa

sormillaan tuuheata partaansa, »onko kolme munkkilupaustasi, jotka
vähän yli kymmenen vuotta sitten annoit, — otaksun sinut nyt
kolmenkymmenen ikäiseksi — ollut sinulle suurikin uhraus?»

Astorre loi hallitsijaan puhtaan katseensa ja vastasi empimättä:

»köyhyys ja kuuliaisuus eivät ole olleet mitään uhrauksia. En välitä
omaisuudesta ja minun on helppo totella.» Hän pysähtyi ja punastui.

Tyrannia miellytti tämä miehekäs siveys. »Onko isäsi tyrkytellyt tai

houkutellut sinua rupeamaan munkiksi», kysyi hän johtaen
keskustelun toisaanne.

»Ei ole», sanoi Astorre. »Kuten sukupuustamme näkee, on

meidän suvussamme jo kauan kolmesta tai neljästä pojasta nuorin
aina ruvennut munkiksi, siksikö ehkä, että Vicedomineilla olisi
esirukoilija vaiko perheen omaisuuden ja vallan säilyttämiseksi; olipa
miten hyvänsä, tämä tapa on vanha ja arvossapidetty. Jo nuorena
tiesin kohtaloni, joka ei ollut minulle vastenmielinen. Minua ei ole
pakoitettu munkiksi.»

»Entä kolmas», lisäsi Ezzelino, tarkoittaen kolmatta

munkkilupausta. Astorre ymmärsi hänet ja vastasi punastuen
uudelleen, joskin lievemmin kuin äsken: »se ei ole ollut minulle
helppo, mutta olen senkin voinut täyttää samoin kuin muutkin munkit,
jotka ovat saaneet hyviä neuvoja. Minua opetti pyhä Antonius», lisäsi
hän kunnioittavasti.

*****

»Tämä ansiorikas pyhimys eli muutamia vuosia Paduassa

fransiskaanien parissa kuten, arvoisat ystäväni, tiedätte», selitti
Dante.

»Sitäkö emme tietäisi», sanoi eräs kuulijoista leikillisesti.

»Olemmehan toki osoittaneet kunnioitustamme siellä
luostarinlammikossa uiskentelevalle pyhänjäännökselle, tarkoitan
hänelle, joka muinoin tämän pyhimyksen saarnasta kääntyi, kieltäytyi
liharavinnosta, pysyi lujana päätöksessään ja nyt vielä vanhana,
ankarana vegetarina» — hän nieli lopun pilapuheestaan, Dante kun
rypisti hänelle otsaansa.

*****

»Mitä hän sinulle neuvoi», kysyi Ezzelino.

»Käsittämään munkin tehtävän aivan yksinkertaisesti täsmälliseksi

viraksi, jokseenkin samantapaiseksi kuin on sotapalvelus, jossa
myös vaaditaan kuuliaisia lihaksia ja kieltäymystä, vaikkei kunnon
soturi saa siinä kieltäymystä huomata. Otsani hiessä viljelemään
maata, syömään ja paastoamaan kohtuullisesti, olemaan ripittämättä
nuoria naisia, sekä tyttöjä että aviovaimoja, vaeltamaan Jumalan
kasvojen edessä ja palvelemaan Neitsyt Maariaa yhtä puhtaasti kuin
messukirjassa säädetään.»
 Tyranni hymyili. Sitten ojensi hän siunaten tai varoittaen oikean
kätensä munkkia kohti ja sanoi: »sinua onnellista johtaa tähti.
Nykyinen päiväsi syntyy helposti eilisestä ja vaihtuu huomaamattasi
huomeneksi. Sinun osasi ei ole niinkään vähäinen, harjoitat
laupeuden töitä, joita kunnioitan, vaikka oma tehtäväni onkin toinen.
Jos palaisit maailmaan, jonka lakeja oppisit tuntemaan liian
myöhään, muuttuisi kirkas tähtesi vaivaiseksi virvatuleksi ja
sammuisi sihisten muutaman kerran surkeasti liekehdittyään, taivaan
ilkkuessa sille.

»Paduan hallitsijana puhun sinulle vielä eräästä asiasta. Elämäsi

on ollut kansalleni kohottavaa ja kieltäymystä opettavaa.
Köyhimmällekin olet tuottanut lohdutusta, kun hän on huomannut
ravintosi yhtä niukaksi ja päivätyösi yhtä raskaaksi kuin omansa. Jos
hylkäät kaapusi, ylhäisenä kosit ylhäistä ja nautit täysin siemauksin
sukusi rikkauksista, niin on kuin riistäisit kansalta sen omaisuutta, se
kun on tottunut pitämään sinua vertaisenaan. Se saisi aikaan
tyytymättömyyttä, enkä ihmettelisi, vaikka siten nostaisit vihaa,
tottelemattomuutta ja kapinaakin. Punoutuvathan asiat aina toisiinsa.

»Minä ja Padua emme tule toimeen ilman sinua. Kauneutesi ja

ritarillisuutesi pistää kansan silmään, samoin rohkeutesi, joka on
suurempi tai ainakin jalompi kuin talonpoikaisten veljiesi. Jos kansa
vimmoissaan tahtoo surmata hänet» — hän osoitti Isaskaria —
»siksi että hän koettaa parantaa isääsi, niinkuin oli käydä hänelle
viimeisen ruton aikana, kuka silloin puolustaa häntä, niinkuin sinä
puolustit mieletöntä joukkoa vastaan, kunnes minä ehdin sitä
hillitsemään?»

»Isaskar, koeta sinäkin puolestasi saada munkki vakuutetuksi»,

sanoi Ezzelino ja kääntyi lääkärin puoleen hymyillen julmasti. »Hän
ei saa jättää kaapuaan jo sinunkaan tähtesi.»

»Herra», puhui juutalainen supattaen, »tuo järjetön kohtaus, jonka

rankaisit yhtä oikeudenmukaisesti kuin verisesti, tuskin uudistuu
sinun valtikkasi suojassa, ja mitä minuun tulee, ei hänen
ylhäisyytensä saa minun tähteni jäädä naimattomaksi, sillä minä
uskon suvun jatkuvaisuuden Jumalan korkeimmaksi siunaukseksi.»

Ezzelinoa huvitti juutalaisen harkittu vastaus. »Mihin suuntaan

käyvät sinun omat ajatuksesi, munkki», kysyi hän.

»Ne pysyvät vielä paikoillaan. En toivoisi kuitenkaan isäni enää

heräävän — Jumala antakoon anteeksi syntisen toivomukseni —
ettei minun tarvitsisi olla kova häntä kohtaan. Jospa hän vain jo olisi
saanut pyhän ehtoollisen!» Astorre suuteli kiihkeästi tajuttoman
isänsä kasvoja ja vanhus tuli siitä taas tajuihinsa.

Tointunut vanhus oli huokailevinaan raskaasti, nosti väsyneesti

silmänluomensa ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta
rukoilevasti munkkia. »Kuinka olet päättänyt, mitä määräät minulle,
rakkaani? Taivaanko vai helvetin?»

»Isä», pyysi Astorre liikutettuna, »päiväsi ovat lopussa ja hetkesi

on lyönyt. Unhota maalliset huolesi ja surusi, ajattele sieluasi. Katso,
pappisi ovat jo koolla täällä — hän tarkoitti kaupungin kirkon pappeja
— ja odottavat saavansa antaa sinulle ehtoollista.»

Niin olikin. Ovi oli hitaasti avautunut viereiseen huoneeseen, josta

loisti heikko, päivällä tuskin huomattava kynttilänvalo. Sieltä kuului
vienoa kuorolaulua ja hiljaista, väräjöivää kellonsoittoa.
 Vanhus tunsi jo vajoavansa Lethen kylmään virtaan ja tarttui
munkkiin kuten pyhä Pietari muinoin Vapahtajaan Genetsaretin
merellä. »Teethän sen minun tähteni», sopersi hän.

»Kun vaan voisin, jospa saisin», huokaili munkki. »Kaikkien pyhien

nimessä, ajattele ijäisyyttä, isä, jätä kaikki maallinen. Hetkesi on
tullut.»

Tämä peitetysti lausuttu kielto sytytti Vicedominin viimeisen

elonkipinän liekkeihin. »Tottelematon, kiittämätön poika», huusi hän
vimmoissaan.

Astorre viittoi papit luoksensa.

»Hitto vieköön», raivosi vanhus, »pysykää minusta kaukana

voiteinenne ja kakkuinanne! Minulla ei ole enää mitään
menettämistä, olen jo tuomittu ja jään siksi taivaan ilojenkin keskellä,
jos vain poikani kevytmielisesti hylkää pyyntöni ja hävittää sukumme
viimeisen idun.»

Kauhistunut munkki, jota moinen julkea kirkon häpäiseminen

syvästi järkytti, näki isänsä olevan auttamattomasti ikuisen
kadotuksen partaalla. Hän oli siitä varmasti vakuutettu — kuten
minäkin hänen sijassaan olisin ollut ja heittäytyi polvilleen kuolevan
isänsä eteen rukoillen kyynelten vieriessä, synkän epätoivon
vallassa: »isä, rukoilen sinua, armahda itseäsi ja minua.»

»Lähteköön vanha kettu omille mailleen», mumisi tyranni, mutta

munkki ei häntä kuullut.

Hän antoi hämmästyneille papeille taas merkin sielumessun

aloittamiseen.
 Silloin kyyristyi vanhus kokoon kuin uppiniskainen lapsi ja pudisteli
harmaahapsista päätään.

»Menköön juonittelija matkoihinsa», sanoi Ezzelino kuuluvammin.

»Isä, isä», nyyhkytti munkki sydän pakahtumaisillaan säälistä.

»Teidän ylhäisyytenne, kristitty veljeni, oletteko valmis

vastaanottamaan Luojanne ja Vapahtajanne», kysyi eräs papeista
epäröiden. Vanhus vaikeni.

»Vastatkaa minulle, pysyttekö lujana uskossa pyhään

Kolminaisuuteen», kysyi pappi jälleen ja tuli kalmankalpeaksi
kuullessaan kuolevan Vicedominin huutavan voimakkaalla äänellä:
»en pysy, enkä usko, kielletty olkoon ja häväisty ja —»

»Vaikene», huusi munkki ja hypähti seisaalleen. »Täytän tahtosi.

Olen valmis mihin tahansa, kunhan et syöksy helvetin tuleen».

Vanhus huokasi, kuin olisi hän suorittanut raskaan työn ja katseli

keventynein mielin, melkeinpä tyytyväisenä ympärilleen. Hän haparoi
Dianan vaaleaa tukkaa, koetti auttaa häntä nousemaan, otti hänen
kätensä, joka ei estellyt, avasi munkin kouristuneen käden ja liitti ne
yhteen.

»Pyhään sakramenttiin kelvolliset», riemuitsi hän ja siunasi parin.

Munkki ei vastustanut ja Diana sulki silmänsä.

»Nyt joutukaa, kunnianarvoisat isät, on luullakseni kiire, ja minä

olen kristillisessä mielentilassa.»

Munkki ja hänen morsiamensa aikoivat vetäytyä pappisjoukon

taakse mutta ehtivät ottaa ainoastaan pari askelta, kun kuoleva
vanhus mumisi: »jääkää, että lohdutusta saaneet silmäni voivat
nähdä teidät yhdistettyinä, kunnes sammuvat.» Astorren ja Dianan
täytyi käsi kädessä jäädä odottamaan itsepintaisen vanhuksen
katseen sammumista.

Hän supatti lyhyen synnintunnustuksen, sai pyhän ehtoollisen ja

erosi elämästä pappien voidellessa hänen jalkopohjiaan ja
huutaessa valtavasti hänen jo kuuroille korvilleen: »erkane, kristitty
sielu». Kuolleilla kasvoilla kuvastui selvästi petoksen onnistumisen
ilo.

Muiden polvistuessa tyranni seurasi istualtaan tyynellä

tarkkaavaisuudella pyhää toimitusta, melkein kuin outoja tapoja
katsellen tai samoin kuin tiedemies tarkastelee kivihautaan kuvattua
muinaisajan kansan uhritoimitusta. Sitten hän nousi paikaltaan, meni
kuolleen luo ja painoi kiinni hänen silmänsä.

Tämän tehtyään tyranni kääntyi Dianan puoleen ja sanoi:

»jalosukuinen neiti, arvelen, että meidän on lähdettävä kotiin. Luulen
vanhempienne jo kaipaavan teitä, vaikka tietävätkin teidän
pelastumisestanne. Sitäpaitsi on yllänne oleva puku liian halpa
sopiakseen teille».

»Olen teille kiitollinen, ruhtinas, ja seuraan teitä,» vastasi Diana

pitäen kättään yhä vielä munkin kädessä. Diana oli tähän saakka
välttänyt tulevan puolisonsa katsetta, mutta nyt hän katsoi munkkia
suoraan silmiin, samalla kuin hänen poskillensa nousi hehkuva
puna, ja sanoi matalalla mutta sointuvalla äänellä: »Herrani ja
valtiaani, emme voineet antaa isämme sielun joutua kadotukseen,
siksi tulin omaksenne. Osoittakaa minulle suurempaa uskollisuutta
kuin luostarille. Veljenne ei rakastanut minua. Suokaa minulle
anteeksi, että puhun näin; sanon yksinkertaisesti totuuden. Olen
teille hyvä ja kuuliainen vaimo, mutta minussa on kaksi ominaisuutta,
joita pyydän kohtelemaan varovasti. Olen kiivas, kun kajotaan
oikeuksiini ja kunniaani ja kiusallisen tarkka siinä, ettei minulle saa
luvata mitään, jota ei täytetä. Lapsenakaan en voinut sellaista
kestää, ainakin kärsin siitä syvästi. En pyydä paljoa, enkä mitään
mahdotonta, mutta mitä minulle kerran luvataan, on täytettävä.
Menetän muuten kaiken luottamukseni, sillä minua loukkaa vääryys
syvemmin kuin naisia tavallisesti. Mutta näin en saa puhua teille,
herrani ja valtiaani, jota tuskin vielä tunnen. Minun tulee vaieta.
Jääkää hyvästi, puolisoni, ja antakaa minun surra veljeänne
yhdeksän päivää». Hän irroitti hitaasti kätensä munkin kädestä ja
katosi tyrannin seurassa.

Papit olivat sillaikaa kantaneet ruumiin palatsin kappeliin, jossa he

asettivat sen paareille ja siunasivat.

Astorre oli jäänyt yksin huoneeseen yllään menetetty

munkkikaapu, jonka alla sykki katuva sydän. Palvelijat, jotka olivat
tarpeeksi kuulleet ja päässeet perille omituisesta tapahtumasta,
lähestyivät häntä arasti ja nöyrästi. Kunnianarvoisen munkin
muuttuminen maallikoksi ja otaksuttu pyhänsolvaus, joka oli
tapahtunut munkkilupausten rikkomisessa, — kirjeen sisällyksestä
he eivät tienneet — oli järkyttänyt ja peloittanut heitä vielä enemmän
kuin isäntien vaihto. Munkki ei voinut surra isäänsä. Kun hän taas oli
päässyt henkiseen tasapainoon, hiipi hänen sydämeensä epäluulo
— mitä sanonkaan — hänet valtasi kauhistava tietoisuus siitä, että
hänen kuoleva isänsä oli väärinkäyttänyt hänen herkkäuskoisuuttaan
ja sääliään. Hän huomasi vanhuksen epätoivon olleen salattua
petosta ja julman herjauksen kuoleman kynnyksellä harkittua
juonittelua. Vastahakoisesti, miltei vihoissaan hän ajatteli naista, joka
oli tullut hänen omakseen. Häntä houkutteli oikullinen,
munkkimainen päähänpisto rakastaa Dianaa ainoastaan
velivainajansa sijaisena, mutta hänen terve järkensä ja rehellinen
mielensä tuomitsivat tämän häpeälliseksi itsepuolustukseksi.

Kun Astorre tiesi omistavansa Dianan, hän ei voinut olla

ihmettelemättä tulevan vaimonsa pontevaa puhetta, ankaraa
totuudenrakkautta ja sitä, miten asiallisesti ja arkailematta hän oli
selvitellyt heidän suhdettaan, paljon karheammin ja todellisemmin
kuin legendan vienot naisolennot. Hän oli kuvitellut naisia
viehkeämmiksi.

Munkki huomasi äkkiä olevansa veljeskunnan puvussa ja ymmärsi

tunteensa ja ajatuksensa hyvin ristiriitaisiksi tuon puvun kanssa. Hän
häpesi kaapuaan, se rupesi häntä vaivaamaan ja hän komensi:
»tuokaa minulle maallinen puku». Toimeliaat palvelijat ympäröivät
hänet, ja hän astui pian heidän piiristään velivainajansa puvussa,
joka soveltui hänelle hyvin, he kun olivat olleet melkein
yhdenkokoisia.

Hänen isänsä narri, Gocciola, heittäytyi samassa hänen

jalkoihinsa osoittaen kunnioitustaan ja anoen eroa toimestaan ja
pyysi samalla lupaa viranvaihtoon, sillä hän oli väsynyt elämään,
hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, eikä hänen sopinut lähteä
maailmasta kilisevässä narrinkaavussa. Näin vaikeroiden hän
sieppasi pois heitetyn munkkikaavun, johon palvelijat eivät olleet
uskaltaneet koskea. Mutta hänen kirjavissa aivoissaan tapahtui
yhtäkkiä keikahdus ja hän lisäsi himokkaasti: »ennenkuin sanon
maailmalle ja sen pettymyksille jäähyväiset, tahtoisin kuitenkin
kerran vielä syödä amarelleja. Häät eivät taidakaan olla tästä talosta
kaukana.» Hän nuoli suupieliään harmahtavalla kielellään, polvistui
munkin eteen, pudisteli kulkusiaan ja juoksi tiehensä, laahaten
munkkikaapua perässään.

*****

»Amarelleiksi tai amareiksi kutsutaan padualaisia hääleivoksia»,

selitti Dante, »niissä olevan kitkerän mantelinmaun vuoksi ja samalla
leikillisesti viitaten ensimäisen konjugatsionin verbiin.» Tässä
pysähtyi kertoja hetkeksi ja varjostaen kädellään otsaansa ja
silmiään mietti kertomuksensa jatkoa.

Cangranden eteen astui hänen hovimestarinsa, Burcardo-niminen

elsassilainen, arvokkain askelin, kumartaen syvään ja pyytäen
laajasanaisesti anteeksi, että tuli seuraa häiritsemään tarvitessaan
Cangranden määräystä jossain taloudellisessa asiassa. Italian
ghibelliniläisissä hoveissa eivät saksalaiset siihen aikaan olleet
harvinaisuuksia, päinvastoin heitä etsittiinkin ja pidettiin parempina
kuin kotimaisia miehiä heidän rehellisyytensä ja hovimenojen ja -
tapojen synnynnäisen tajuamisensa vuoksi.

Kun Dante taas nosti päätään, huomasi hän elsassilaisen ja kuuli

hänen puhuvan italiaa, jossa kovat ja pehmeät äänteet lakkaamatta
sekoittuivat, tuottaen hoville huvia mutta loukaten kipeästi runoilijan
herkkää korvaa. Dante katseli kauan kahta nuorukaista, Ascaniota ja
panssaroitua sotilasta. Viimein hänen miettivä katseensa pysähtyi
molempiin naisiin, kertomuksesta elostuneeseen Diana-
ruhtinattareen, jonka marmorinvalkeille poskille oli noussut heikko
puna, ja miellyttävään ja koruttomaan Antiopeen, Cangranden
ystävättäreen. Dante jatkoi:

*****
 Vicedominien palatsin takaa alkoi laaja maa-alue, joka ulottui
kaupungin lujiin, paksuihin muureihin saakka. Tämän ylhäisen suvun
sammuttua on kysymyksessä oleva paikka kokonaan muuttunut.
Tällä maa-alueella oli karjalaitumia, aitauksia, joissa pidettiin hirviä ja
metsäkauriita, kalarikkaita lampia, varjoisaa metsää ja aurinkoisia
viinitarhoja. Eräänä kirkkaana aamuna, seitsemän päivää isänsä
kuoleman jälkeen, istui munkki Astorre seeterin tummassa varjossa,
selkä puunrunkoa vasten ja kengänkärjet paahtavassa
auringonpaisteessa. Munkki-Astorren nimen hän säilytti koko lyhyen
elämänsä ajan padualaisten kesken, vaikkakin oli tullut maallikoksi.
Hän istui tai oikeammin makasi vastapäätä suihkukaivoa, jonka vesi
kumpusi viileänä vuona välinpitämättömän näköisen kivinaamion
suusta. Läheisyydessä oli kivipenkki, mutta munkki oli valinnut
istuimekseen rehevän, pehmeän nurmen.

Hänen siinä miettiessään tai unelmoidessaan hyppäsi kaksi nuorta

miestä, toinen panssaroituna, toinen huolellisesti puettuna, vaikkakin
matkatamineissa, pölyisten hevosten selästä palatsin edustalla
olevalle torille, jonne keskipäivän aurinko jo paistoi. Ratsastajat,
Germano ja Ascanio, olivat voudin suosikkeja ja munkin
lapsuudentovereja, joiden kanssa hän oli opiskellut ja leikkinyt kuin
veli viiteentoista ikävuoteensa eli novisiksi tulemiseensa saakka.
Ezzelino oli lähettänyt nämä molemmat appensa, keisari Fredrikin
luokse.

(Dante pysähtyi, ja kumarsi suuren vainajan muistolle.)

Suoritettuaan tehtävänsä he palasivat Paduaan tuoden mukanaan

tyrannille päivän uutisen, keisarin kansliassa kopioidun jäljennöksen
kristitylle papistolle kirjoitetusta ylimmän sielunpaimenen kirjeestä,
jossa pyhä isä koko maailmalle soimaa nerokasta keisaria mitä
törkeimmästä jumalattomuudesta.

Huolimatta siitä, että heille oli uskottu tärkeitä, ehkäpä

kiireellisiäkin tehtäviä ja heidän huostassaan oli vaarallinen asiakirja,
eivät he voineet sivuuttaa lapsuudentoverinsa kotia, ratsastaessaan
tyrannin palatsille. Lähinnä Paduaa olevassa majatalossa, missä he
nousematta satulasta olivat syöttäneet ja juottaneet hevosiaan, oli
puhelias ravintoloitsija kertonut heille kaupunkia kohdanneesta
suuresta onnettomuudesta ja vielä suuremmasta harmista,
hääaluksen haaksirikosta ja munkkikaavun hylkäämisestä melkein
kaikkia yksityisseikkoja myöten. Astorren ja Dianan kihlauksesta he
eivät olleet kuulleet, sillä siitä ei vielä julkisesti tiedetty.

Te murtumattomat kahleet, jotka yhdistätte lapsuudentovereita!

Astorren ihmeelliset vaiheet eivät antaneet näille kahdelle rauhaa,
ennenkuin he omin silmin saivat nähdä ystävänsä, jonka he nyt taas
olivat saaneet omakseen. Monen vuoden kuluessa he olivat nähneet
munkin ainoastaan sattumalta kadulla, jolloin olivat tervehdykseksi
nyökäyttäneet hänelle päätään, tosin ystävällisesti ja vilpittömän
kunnioittavasti, mutta samalla sentään jonkun verran vieraasti.

Gocciola, joka heidän tullessaan palatsin pihalle istui matalalla

muurilla syöden vehnästä ja heiluttaen jalkojaan, vei heidät
puutarhaan. Kulkiessaan nuorukaisten edellä narri puhui vain omista
asioistaan; ne näyttivät olevan hänelle talon onnetonta kohtaloa
paljon tärkeämmät. Hän kertoi palavasti toivovansa autuaallista
kuolemaa ja nieli samassa loput vehnäsestä, sitä hatarilla
hampaillaan pureskelematta, niin että oli vähällä tukehtua.
Nähdessään hänen hullunkuriset ilmeensä ja kuullessaan hänen
hartaan ikävöimisensä luostariin, purskahti Ascanio niin raikkaaseen
nauruun, että taivas varmaankin olisi siitä kirkastunut, ellei se olisi jo
muutenkin näyttänyt niin iloiselta ja loistavissa väreissään
hekumoivalta.

Ascanio sai vastustamattoman halun tehdä pilaa »Pisarasta»

vapautuakseen hänen rasittavasta seurastaan. »Gocciola-raukka»,
alkoi hän, »luostariin saakka et koskaan pääse, sillä — mitä
suurimpana salaisuutena uskon sen sinulle — tyranni-setäni on
iskenyt sinuun halukkaat silmänsä. Jos tahdot tietää, on hänellä
neljä narria: stoalainen, epikurolainen, platonikko ja skeptikko. Kun
ankara hallitsija on leikkisällä päällä antaa hän heille merkin asettua
salin neljään nurkkaan, jonka kaarevassa katossa taivas kiinto- ja
kiertotähtineen heloittaa. Setäni astuu sitten keskelle huonetta,
taputtaa käsiään ja neljän filosofin täytyy hypiskellen vaihtaa
nurkkaa. Stoalainen päätti toissapäivänä ulisten ja vaikeroiden
päivänsä, siksi että oli yhtäpäätä niellyt monta naulaa makarooneja,
pohjaton kun oli. Setäni on ohimennen ilmoittanut minulle aikovansa
ottaa uuden narrin vainajan paikalle ja pyytävänsä sinua, Gocciola-
parka, munkilta, uudelta isännältäsi perintöverona. Niin on nyt
asianlaita. Ezzelino tavoittelee sinua. Kuka tietää, vaikkapa olisi jo
takanasi.» Tällä Ascanio viittasi siihen, että tyranni saattoi ilmestyä
odottamatta minne tahansa, jonka johdosta padualaiset olivat
alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Gocciola kirkaisi, kuin olisi
mahtavan hallitsijan käsi jo laskeutunut hänen olalleen, katseli
ympärilleen ja vaikka näkikin vain oman lyhyen varjonsa, juoksi hän
hampaat kalisten piiloon.

*****

»Pyyhin kertomuksesta Ezzelinon narrit», sanoi Dante

keskeyttäen puheensa ja tehden kädellään liikkeen kuin olisi
kirjoittanut eikä kertonut. »Ascanio valehteli, koska tämä piirre ei sovi
tyranniin. Ei ole yleensä luultavaa, että niin vakava ja pohjaltaan jalo
luonne kuin Ezzelino olisi viitsinyt elättää narreja ja nauttinut heidän
typeristä kujeistaan.» Tämän pistoksen Dante suuntasi selvästi
isännälleen, jonka vaipan liepeellä Gocciola istui ja virnisteli
runoilijalle.

Cangrande ei ollut huomaavinaan viittausta, mutta päätti maksaa

sopivassa tilaisuudessa moninkerroin.

Tyytyväisenä, melkeinpä hilpeänä Dante jatkoi:

*****

Vihdoin he huomasivat maallikoksi muuttuneen munkin, joka,

kuten mainitsin, nojasi pinjan runkoa vasten —

»Seeterin runkoa vasten, Dante», oikaisi tarkkaavaksi käynyt

ruhtinatar.

— nojasi seeterin runkoa vasten ja lämmitteli jalkateriään

auringonpaisteessa. Hän ei huomannut molemmilta puolin lähestyviä
ystäviään, niin kokonaan hän oli vaipunut haaveiluun, olipa se sitten
tyhjää tai hyvinkin sisältörikasta. Vallaton Ascanio kumartui ja taittoi
ruohonkorren, jolla kutkutteli munkin nenää, niin että tämä aivasti
lujasti kolme kertaa. Astorre tarttui ystävällisesti lapsuuden
toveriensa käteen ja veti heidät nurmelle viereensä kummallekin
puolelleen. »No, mitä sanotte siitä», kysyi hän pikemmin arkana kuin
uhmaavana.

»Ensiksi lausun vilpittömän kiitokseni luostarillesi ja sen

esimiehelle», sanoi Ascanio leikillisesti, »että olet säilynyt siellä niin
virkeänä. Olet nuoremman näköinen kuin me kumpikaan. Maallikon
ahdas puku ja sileäksi ajettu leuka nuorentavat sinua luultavasti
myöskin. Sinä olet kaunis mies, sen saat uskoa. Tässä sinä lepäät
jättiläisseeterisi suojassa, ensimäisen ihmisen tavoin, jonka Jumala
oppineitten arvelun mukaan loi kolmenkymmenen ikäiseksi, ja
minä», jatkoi hän viattomannäköisenä, kun huomasi munkin
punastuvan hänen sukkeluudestaan, »olen viimeisenä moittiva
sinua, että olet jättänyt kaapusi, sillä suvun jatkaminen on kaiken
elävän pyrkimys».

»En tehnyt sitä omasta tahdostani enkä vapaaehtoisesti», tunnusti

munkki rehellisesti. »Täytin vastahakoisesti kuolevan isäni viimeisen
pyynnön.»

»Tosiaanko», sanoi Ascanio hymyillen. »Tämän sinä, Astorre, voit

kertoa ainoastaan meille, jotka sinua rakastamme. Muiden mielestä
sinun epäitsenäisyytesi olisi naurettava, kenties halveksittavakin. Ja
koska naurettavasta on puhe, niin pyydän sinua, Astorre,
koettaessasi kehittyä munkista eläväksi ihmiseksi noudattamaan
hyvää makua. Hankalan muutoksen tulee tapahtua asteettain, ja sitä
on kohdeltava suurella varovaisuudella. Ota neuvostani vaarin.
Matkusta esimerkiksi vuodeksi keisarin hoviin, josta alinomaa kulkee
lähettejä Paduaan. Siellä sinä opit moitteettomimman ritarin ja
ennakkoluulottomimman ihmisen seurassa — tarkoitan toisen
Fredrikimme — myös tuntemaan naisia, jotta pääset heitä munkin
tavoin liiaksi jumaloimasta tai halveksimasta. Keisarin henki vallitsee
sekä kaupungissa että hovissa. Täällä Paduassa, missä elämä
setäni aikana on tullut rajuksi, kohtuuttomaksi ja väkivaltaiseksi,
saisit maailmasta väärän kuvan. Todellisemman tarjoo sinulle
Palermo, jossa hallitsee inhimillisin hallitsijoista ja jossa siksi leikki ja
tosi, hyveet ja himot, uskollisuus ja häilyväisyys, vilpitön luottamus ja