Medieval Monarchy in Action Boyd H.

Hill Jr
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/medieval-monarchy-in-action-boyd-h-hill-jr/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Fundamentals of Logic Design, Enhanced Edition Jr.

Charles H. Roth

https://ebookmass.com/product/fundamentals-of-logic-design-
enhanced-edition-jr-charles-h-roth/

Heritage Conservation in the United States: Enhancing

the Presence of the Past John H. Sprinkle Jr.

https://ebookmass.com/product/heritage-conservation-in-the-
united-states-enhancing-the-presence-of-the-past-john-h-sprinkle-
jr/

Nonlinear optics 4th ed Edition Boyd

https://ebookmass.com/product/nonlinear-optics-4th-ed-edition-
boyd/

Breakheart Hill Thomas H. Cook

https://ebookmass.com/product/breakheart-hill-thomas-h-cook/
Elective Monarchy in Transylvania and Poland-Lithuania,
1569-1587 Felicia Rosu

https://ebookmass.com/product/elective-monarchy-in-transylvania-
and-poland-lithuania-1569-1587-felicia-rosu/

Lifespan development 7th, global Edition Denise Boyd

https://ebookmass.com/product/lifespan-development-7th-global-
edition-denise-boyd/

Through The Looking Glass: John Cage and Avant-Garde

Film Richard H. Brown Jr

https://ebookmass.com/product/through-the-looking-glass-john-
cage-and-avant-garde-film-richard-h-brown-jr/

Een (h)eerlijke Vergissing Hannah Hill

https://ebookmass.com/product/een-heerlijke-vergissing-hannah-
hill/

Survival and Revival in Sweden's Court and Monarchy,

1718–1930 Fabian Persson

https://ebookmass.com/product/survival-and-revival-in-swedens-
court-and-monarchy-1718-1930-fabian-persson/
ROUTLEDGE LIBRARY EDITIONS:
THE MEDIEVAL WORLD

Volume 21

MEDIEVAL MONARCHY
IN ACTION
MEDIEVAL MONARCHY
IN ACTION
The German Empire from
Henry I to Henry IV

BOYD H. HILL JR
First published in 1972 by George Allen & Unwin Ltd
This edition first published in 2020
by Routledge
2 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon OX14 4RN
and by Routledge
52 Vanderbilt Avenue, New York, NY 10017
Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group, an informa
business
©1972 George Allen & Unwin Ltd
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or
reproduced or utilised in any form or by any electronic, mechanical,
or other means, now known or hereafter invented, including
photocopying and recording, or in any information storage or
retrieval system, without permission in writing from the publishers.
Trademark notice: Product or corporate names may be trademarks or
registered trademarks, and are used only for identification and
explanation without intent to infringe.
British Library Cataloguing in Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library

ISBN: 978-0-367-22090-7 (Set)

ISBN: 978-0-429-27322-3 (Set) (ebk)
ISBN: 978-0-367-20346-7 (Volume 21) (hbk)
ISBN: 978-0-429-26124-4 (Volume 21) (ebk)

Publisher’s Note
The publisher has gone to great lengths to ensure the quality of this
reprint but points out that some imperfections in the original copies
may be apparent.
Disclaimer
The publisher has made every effort to trace copyright holders and
would welcome correspondence from those they have been unable to
trace.
MEDIEVAL
MONARCHY
IN ACTION
The German EmpirefromHenry I to Henry IV

Boyd H. Hill Jr
Professor in the Department of History
University of Colorado

LONDON : GEORGE ALLEN AND UNWIN LTD

NEW YORK : BARNES AND NOBLE BOOKS
First published in 1972
This book is copyright under the Berne Convention. All
rights are reserved. Apart from any fair dealing for the
purpose of private study, research, criticism or review, as
permitted under the Copyright Act, 1956, no part of
this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted, in any form or by any means,
electronic, electrical, chemical, mechanical, optical, photocopying,
recording or otherwise, without the prior permission of
the copyright owner. Enquiries should be addressed to
the publishers.

© George Allen & Unwin Ltd 1972

British ISBN o 04 943017 3 Cased
o 04 943018 1 Paper
Published in the U.S.A. by
Harper & Row Publishers Inc.
Barnes & Noble Import Division
American ISBN 389-04652-3

Printed in Great Britain

in 10 point Plantin
by Alden & Mowbray Ltd
at the Alden Press, Oxford
PREFACE

This book might equally well have been subtitled 'The German
Emperors from Henry I to Henry I V , for it concentrates on what these
rulers did. My orientation is admittedly very old-fashioned and calls
for some explanation. M. I. Finley has rightly criticized those modern
histories of Rome which 'proceed through each reign in turn, from
Augustus on, centring the account on the emperors themselves, their
acts and their qualities, distinguishing and judging. Which of them, if
any, merits such concentrated attention is rarely asked. Given a king,
historians and their readers alike become mesmerized.'1
My main purpose in collecting these sources was to present certain
documents of the tenth and eleventh centuries which had not appeared
before in English - the royal and imperial diplomas of that period.2 To
be sure, the deeds of the Saxon and Salian dynasties yield information
about economics, social classes, and institutions, but most of all they
tell what the emperors were doing. I do not claim that these diplomas
tell everything they did, and still less that everything they did (even if
derivable from the documents) would constitute the 'history* of the
German empire, but I think that anything they did officially is significant
for the topic. I hasten to add that the diplomas are not all of equal
significance. Some are simple grants of land which could be multiplied
many times over in every reign. Others are unique, like the Ottonianum,
which has received special attention from historians because of what it
tells us about papal-imperial relations.
Even a small collection of diplomas, such as the one that follows,
reveals the diversity of the problems which the emperors faced, though
not necessarily what they actually accomplished. I have tried to include
diplomas which deal with every geographical part of the empire as well
as with every reign from Henry I to Henry IV. I have also included
1
'A Profitable Empire', The New York Review of Books, 29 January 1970, p. 52.
2
To my knowledge, not more thanfiveof those in my collection have appeared
before in English.
8 PREFACE
documents which are not, strictly speaking, diplomas, though they are
published in the Monumenta series called Diplomatum region et imper-
atorum Germamae> such as epistles and placita, the records of court
trials at which the emperor presided. My problem was not what to
include but what to leave out, for the inclusion of any diploma of a
German emperor could probably be rationalized in a collection of
this sort. In addition to the diplomas, I have included certain non-
diplomatic sources which have a direct bearing on the activities of the
emperors. I do not pretend that my choice is not an arbitrary one,
but I hope that it is none the less useful as an introduction to the
period.
For those who read German there is now an excellent collection of
sources, beginning with the Franks and going up to the fall of Con-
stantinople, in Geschichte in Quellen, II, Mittelaher, ed. Wolfgang
Lautemann, Munich, 1970. It contains more than 700 selections with
the greatest variety of literary genres, some of which are not represented
in my collection: for instance, monastic annals, saints' lives, and papal
registers. The scope of my book is much narrower, and I have leaned
towards complete documents rather than excerpts.
Unless otherwise indicated, the translations are my own. I have not
really translated the diplomas in this volume into English but rather
into a diplomatic language that can be readily understood by native
speakers of English but which does not actually exist as a spoken dialect.
Undoubtedly the style of the finished product could have been much
improved if I had taken the license to convert the Latin phraseology
into current popular idiom, but I felt that this would do too much
violence to the historical content. My aim is not to make tenth-century
texts palatable to twentieth-century readers: their own interest in the
subject matter must do that for them. I have sought rather to present
literal translations that will give students a close approximation to the
diplomas, but I have not spared them the effort of energetic study of
the material.
Eugene Nida, a proponent offreetranslation of ancient texts, suggests
that the very subject matter of past civilizations can be translated into
terms that will make immediate sense to modern readers. As an example
he cites J. B. Phillips's rendering of Romans 16:16, 'greet one another
with a holy kiss9, as 'give one another a hearty handshake all around9.3 This
translation is 'dynamic' and 'natural' and has now become the vogue.
'A translation of dynamic equivalence aims at complete naturalness of
expression, and tries to relate the receptor to modes of behavior
relevant within the context of his own culture; it does not insist that

3 Toward a Science of Translating, Leiden, 1964, p. 160.

 PREFACE 9
he understand the cultural patterns of the source-language context in
order to comprehend the message'.4
I believe that this approach, though doubtless successful in luring
unsophisticated peoples into reading the message of the Gospels,
represents a falsification of the source. It would be more helpful to the
student of history to offer a literal rendering and to supply whatever
footnotes are needed by way of explanation. This is what I have tried to
do, and in this I am not alone. E. H. Warmington in his translation of
Old Latin inscriptions has reproduced the jargon of ancient laws so that
the result sounds like legal English, an appropriate vehicle for the
subject and one that is familiar to the reader.* This pedantic adherence
to the original also seems to characterize most translations of English
constitutional documents that I have seen. How would one put the
following into modern parlance so that the content is immediately
comprehensible to a student of the 1970s?
'In assizes of darrein presentment, and in the plea of Quare impedit of
churches vacant, the day shall be givenfromfifteendays to fifteen days,
orfromthree weeks to three weeks, according as the place may be far or
near/*
One would have to turn to paraphrase, yet copious notes would still
be required to explain the content. If I am following in the path of
Stubbs, then so much the better. The current fashion lies in another
direction, but I think it cannot be proved that free paraphrase gives any
real sense of the style of the original. It merely lulls the student into the
mistaken assumption that medieval history is easy. The Latin of the
diplomas tends to beflatfooted,formulaic, and sometimes syntactically
tortured, just as our own laws often are because of the need to cover ail
possible contingencies and loopholes. Hopefully the content will capture
the imagination of the student even if the style does not. Most of the
narrative sources are, by contrast, highly entertaining.
I wish to express my warmest thanks to the following scholars for
their helpful suggestions: Professor Frederick Behrends, Dr Karl
Brunner, Dr Kurt-Ulrich Jaschke, Professor Gerhart Ladner, Professor
4
Ibid., p. 159. Nida is not dogmatic about dynamic equivalence; he is merely
enthusiastic. He points out that this is only one of several ways to execute
acceptable translations. Another example of the type of idiomatic translation
he favours is the following: 'The phrase "uncircumcised of heart" (Acts 7:51)
must, of course, be radically altered in a number of receptor languages, as it has
been in Cakchiquel, "with your hearts unprepared" ' (ibid.y p. 220).
5
Remains of Old Latin, IV, Archaic Inscriptions, London, 1959.
' 'The Provisions of the Barons or of Westminster, October 1259% trans.
William Stubbs, in Select Documents of English Constitutional Historyy ed.
George Burton Adams and H. Morse Stephens, New York, 1910, p. 65.
10 PREFACE
Arthur J. Slavin, Professor Herwig Wolfram; and to the members of my
seminar: Mr Charles Clark, Dr Lynn Hallgren, Professor C. E. Licka,
Mr Louis Lumaghi, and Mr Gerald Snyder. I must also acknowledge
with thanks the permission of Professor Mary Bernardine Bergman,
O.S.B., to use extracts from her translation of the Gesta Ottonis; that of
Columbia University Press for extracts from Harriet Pratt Lattin,
The Letters of Gerbert; Theodor E. Mommsen and Karl F. Morrison,
Imperial Lives and Letters of The Eleventh Century; Francis J. Tschan,
History of The Archbishops of Hamburg-Bremen and The Chronicle of
The Slavs; that of Routledge and Kegan Paul Ltd for extracts from
F. A. Wright, The Works of Liudprand of Cremona. Detailed references
appear at the appropriate places.
CONTENTS

PREFACE 7

I N T R O D U C T I O N : T H E AGE OF THE
SAXONS A N D SALIANS 15
1 Henry I (919-936) 17
2 Otto I (936-973) 25
3 Otto II (973-983) 43
4 Otto III (983-1002) 49
5 Henry II (1002-1024) 61
6 Conrad II (1024-1039) 70
7 Henry III (1039-1056) 85
8 Henry IV (1056-1106) 99

SELECTED D O C U M E N T S 107
DIPLOMATIC KEY 108
DEFINITION OF TERMS 110
1 Henry I grants immunity, customs, and election rights to
Fulda (Fulda, 920) 111
2 Henry I frees the priest Baldmunt (Rohr, 926) 113
3 Widukind, The royal coronation of Otto I at Aachen (936),
from Res gestae Saxonicae 113
4 Widukind, Count Gero against the Slavs (939-63), from
Res gestae Saxonicae 115
5 Otto I grants a village march in the district of Zeitz to Count
Gero (Allstedt, 945) 117
6 Hroswitha of Gandersheim, The achievements of Otto
(Gesta Ottonis) 118
12 CONTENTS
7 Liudprand of Cremona, A chronicle of Otto's reign {Liber
de rebus gestis Ottanis) 137
8 Otto I confirms territories to Pope John XII (the so-called
Ottonianum; Rome, 962) 149
9 Otto I and Pope John XIII try Rainerius for invading
Ravenna (Ravenna, 967) 153
10 Otto I confirms donations to Bishop Rather of Verona and
puts him under his protection (Balsemado, 967) 156
11 Otto I renews the treaty with the Venetians (Rome, 967) 158
12 Otto announces his intention of making Magdeburg an
archbishopric (968) 162
13 Otto II gives his wife Theophano great properties on both
sides of the Alps (972) 163
14 Otto II gives the monks at Regensburg a farm which they
had bought from the Jew Samuel (981) 166
15 Under Otto IPs chairmanship the quarrel between the abbot
of Volturno and Count Landulf about cloister property
is decided (981) 166
16 Thietmar of Merseburg, Otto IPs fight for south Italy
(981-3), from Chronici libri VIII 169
17 Gerbert of Aurillac, Letter to Archbishop Willigis of
Mainz asking him to support Theophano (984) 172
18 Otto III writes to his grandmother about his elevation to
imperial office (996) 173
19 Otto III confirms immunity to the cloister of Hornbach and
gives them indemnity and compensation for slain
churchmen (993) 174
20 Otto III grants his ministerialis Sigibert the locality of
Emmikenrot in the Mark of Pohlde including serfs
(Gandersheim, 997) 175
21 Otto III informs Gerbert about the journey of his opponent
Arnulf to the pope (997) 176
22 Otto III writes to Pope Gregory V about his arrangements
for eight counties in Italy (996) 176
23 Otto III grants eight counties to the Church of St Peter
(1001) 177
24 Pope Sylvester II exempts the abbot of Fulda from all
control except that of the Holy See (999) 179
 CONTENTS 13
25 In the presence of Otto III the law of the emperor and the
empire is recognized with respect to the cloister of the
Holy Saviour and of St Felix of Pavia against Countess
Rotlind and her son (Pavia, 1001) 180
26 Henry II confirms immunity to the abbey of St Gall but
demands participation in the election of abbots (Zurich,
1004) 183
27 The Synod of Frankfurt confirms the founding of the
bishopric of Bamberg by Henry II (Frankfurt, 1007) 185
28 Henry II settles the dispute over Gandersheim between
Archbishop Willigis of Mainz and Bishop Bernward of
Hildesheim (Werla, 1013) 187
29 Henry II bestows the abbey of Helmarshausen on the
episcopal church at Paderborn (Leitzkau, 1017) 189
30 Henry II regulates the punishment of disputes between the
people of the cloisters at Fulda and Hersfeld (Bamberg,
1024) 190
31 Wipo, The election and consecration of Conrad II (1024),
from Gesta Chuonradi imperatoris 192
32 Conrad II confirms two estates and a hide of land to the
cloister at Peterlingen (1024) 201
33 With Conrad II and his son Henry presiding, the claims of
Duke Adalbero of Carinthia to fodrum and other
services are denied (S. Zeno near Verona, 1027) 202
34 Bishop Kadeloh of Naumburg secures in an imperial
document certain concessions for merchants from
Grossjena (Memleben, 1033) 205
35 Conrad II regulates legal relations of feudal tenants in Italy
(the so-called Constitutio defeudis; at the siege of Milan,
1037) 205
36 Conrad II gives to the episcopal church at Cremona the
property of Adam of Cremona, who had murdered the
Cardinal-deacon Henry of Cremona (1037) 207
37 Conrad II orders Roman judges to decide cases involving a
Lombard according to Roman law if carried out in
Roman territory (1038) 208
38 Henry III restores afiefto the monastery of Hersfeld, which
had been taken away by Conrad II (Goslar, 1043) 209
14 CONTENTS
39 With Henry III presiding in royal court, a dispute between
Bishop Bernard II of Ascoli and Albasia, wife of
Pandulf, is decided in favour of the bishop (S. Marotto, 209
1047)
40 Henry III orders that no secular or regular clergy and no
nun shall be forced to take an oath in criminal or civil
cases, but that all religious should take an oath via their
211
advocate (Rimini, 1047)
41 Henry III permits the inhabitants of Val Scalve trade in
iron and frees them from customs, fodrum, and other
public duties in exchange for a yearly payment of
1,000 pounds of iron to the royal court at Darfo
2I2
(Mantua, 1047)
42 Henry III issues a law for Italy against the crimes of
poisoning and assassination (Zurich, 1052) 213
43 Henry III issues a law about forbidden marriages (Zurich,
1052) 214
44 Henry IV gives several farms to the monastery of Sts. Simon
2I
and Jude at Goslar (Kessel, 1057) 4
45 Henry IV confirms for Count Ernest of Austria the
privileges of emperors Julius Caesar and Nero
(spurious; Diirrenbuch, 1058) 215
46 Henry IV confirms to the archiepiscopal church of
Hamburg-Bremen certain forests and allows the
dependants of the church to sell their property among
themselves (Regensburg, 1063) 218
47 Adam of Bremen, The downfall of Archbishop Adalbert
(1063-72), from Gesta Hammaburgensis ecclesiae
ponttficum 219
48 Henry IV gives toll privileges to the citizens of Worms and
thanks them for their support (1074) 235
49 Anon., The early years of Henry IV, from Vita Heinrici IV
imperatoris 236
50 Helmold of Bosau, The public penance of King Henry, from
Chronica Slavorum 240
BIBLIOGRAPHICAL ENVOI 242
INDEX 245
INTRODUCTION
THE AGE OF THE SAXONS
AND SALIANS
The Reign of Henry I (919-936)

Everyone seems to agree as to who the German emperors were even

when they are not so sure as to the nature of the empire which they
sought to govern. Historians have been able to catalogue their deeds
and accomplishments, but they have not always succeeded in telling
why they did what they did. Although we shall mention some of these
'why* questions that have baffled historians, we do not pretend to
answer them. Yet to exclude them altogether on the grounds that they
cannot be answered would be to leave the intellectual mortar out of the
historical edifice.1 It is often the 'why' question that attracts the his-
torian to a particular period or problem. Only the unusually detached
reader of a mystery novel is content to know how the murderer carried
out his crime without also asking why he did it. Likewise, in our courts
the question of motive is taken into account in the judging of criminals:
it is considered more heinous to premeditate a murder than to run
down a man by mistake with an automobile, though the results are the
same for the deceased. To be sure, we cannot know with certainty what
was in the criminal's mind at the time of the murder, and still less can we
know about the mind of a king who has been dead for a thousand years.
Even when the sources tell us why the king did something, we would
be foolish to take the statement at face value. Perhaps the chronicler
had an axe to grind. Maybe he was simply currying favour. Or perhaps
(worst of all) the king himself did not really understand his own motives
any more than we can always understand our own. Nevertheless, we
shall repeat certain of the 'why' questions which historians have raised
about the Saxons and Salians, because they are interesting even if
unanswerable, and they are a part of the historiography of the tenth and
eleventh centuries.
» Since David Hackett Fischer has so thoroughly and amusingly discredited
the asking of 'why' questions, an apologia would seem to be in order. See
Historian? Fallacies: Toward a Logic of Historical ThoughtyNevr York, 1970, pp.
14-15-
B 17
18 MEDIEVAL MONARCHY IN ACTION
The first of these 'why* questions is: Why did Henry the Fowler
refuse to be anointed ? As the successful duke of Saxony, Henry had
been recommended by his predecessor, Conrad I of Franconia, and he
was designated king of the Germans in May 919 when the Frankish
and Saxon nobles met at Fritzlar. Henry accepted the kingdom but
declined to be anointed by a clerical official. This was in sharp contrast
to his predecessor: Conrad's accession at Forchheim on 10 November
911 was legitimized with holy oil applied by clerical hands. In Walter
Ullmann's opinion, 'Conrad's lack of blood charisma had to be com-
pensated by the charisma of grace'.2 Since Conrad's connection to the
Carolingian dynasty which preceded him was a tenuous one, the
necessary magic of the coronation ceremony was supplied by holy oil.
Henry, on the other hand, rejected the oil and thereby also rejected
the clergy as the agent that made him a real king. Carl Erdmann has
conjectured that this was deliberate, that Henry meant to contrast most
sharply with the practices of Conrad, an unfortunate ruler who was heav-
ily dependent upon his clerical advisers.3 Henry also broke with tradition
when he dispensed with a royal chapel. The chapel, which included the
chancery, normally produced the documents which the king would have
occasion to issue. Inasmuch as the royal chapel was a Carolingian inven-
tion and had been taken over by Conrad I, the lack of a chapel at Henry's
court has been interpreted as another sign that he wished to inaugurate
a purely secular reign.4 Henry assumed Conrad's regalia but did not
take over his archchaplain, Archbishop Pilgrim of Salzburg, nor his
chancellor, Bishop Solomon of Constance. Pilgrim was excluded be-
cause his territory, Bavaria, lay outside the new king's jurisdiction.
Solomon, however, seems to have been rejected on political grounds: he
was the most powerful representative of the politics of Conrad, and that
is what Henry wanted to break away from.5 The only member of Con-
rad's chapel taken over by Henry was the notary Simon, and apparently
the king added no new notaries for six years.6 Henry did not issue a
diploma for almost a year after taking office, and in that first diploma
2
The Carolingian Renaissance and the Idea of Kingship (The Birkbeck Lec-
tures, 1968-9), London, 1969, p. 127.
3 'Der ungesalbte Kdnig', Deutches Archiv far die Erforschung des Mittelalters,
II (1938X 3"-4O.
4
Josef Fleckenstein, Die Hofkapelle der deutschen Konige, II, Die Hofkapelle
im Rahmen der ottonisch-salischen Reichskirche, Stuttgart, 1966, 3. Fleckenstein
goes on to show that the break with tradition may not have been so radical after
all. Similarly Geoffrey Barraclough argues that Henry's refusal of anointment
has been over-emphasized: it was not necessarily an anticlerical declaration but
merely showed his independence in general. See Mediaeval Germany 911-1250,
Essays by German Historians, I, Introduction, Oxford, 1948, 36.
5 Fleckenstein, Hofkapelle, II, 5.
«Ibid., p. 6.
 INTRODUCTION, I 19
7
(Doc. 1) Simon the notary was named, but no archchaplain. When
Henry finally did get aroimd to appointing an archchaplain (and by
definition he thereby established a royal chapel), he chose the man from
whom he had refused to receive holy oil, Archbishop Heriger of Mainz.
Therefore, while Henry broke with tradition in refusing anointment, he
later resumed the traditional practice of having a royal archchaplain,
with the inevitable prestige for the Church that this office entailed.
Although the archchaplain did not reside at court, one can assume that
he was involved in the king's business.8
Although Henry refused anointment and delayed the establishment
of a royal chapel, his reign was not entirely marked by eccentric
behaviour. He was only too willing to receive the kingdom which Con-
rad had offered him, the kingdom of the East Franks. 'Henry I, on his
elevation to the throne, ceases to be a Saxon and passes under Frankish
law, adopts the traditions and takes over the powers of the Frankish
kings, becomes a Frank.'9 This Frankish kingdom, the regnum Theutoni-
corum9 consisted of the eastern part of the old Carolingian empire,
though Henry did not automatically obtain control over the whole
territory. The act of succession conferred upon him the title of king but
scarcely enlarged his realm beyond the confines of Saxony. The Frankish
nobles were present and acquiesced in the choice of Henry as Conrad's
successor, but their duke, Eberhard, remained virtually independent of
the new king. The duchies of Bavaria and Swabia did not even send
representatives to the royal ceremony.
The duchies had begun as administrative units under Charlemagne,
and these units were based on tribal divisions. As Charles pushed out
east in the wake of his predecessors, the old tribes were absorbed, and
the duchies were immediately placed under the rule of men loyal to
Charles, for the most part Frankish nobles attached to the court. Often
the rulers of these duchies would come in time to identify with the
people they led, a perfectly natural process, but this is not to say that
the dukes inherited an organic relationship with their subjects through
ancient blood ties.
The power of the duchies varied according to the personality of the
duke and the amount of loyalty he could command from his local
fighting nobles. In the tenth century the dukes were frequently em-
broiled in revolts against the monarch, yet they often belonged to the
7
The name of the archchaplain, Archbishop Heriger of Mainz, was added
later, but Heriger is not given the title of archchaplain in this document.
8
It might be mentioned that the royal chaplains also had the duty of guarding
the relics in the king's possession and of holding divine services at court. But
we are more interested in the chancery, a subdivision of the chapel, which
supervised the drafting of documents.
9
Barraclough, Mediaeval Germany> I, 48.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Iltapäivällä tuli pieni ystävätär meitä tervehtimään. Hänet vietiin
huoneeseen, jossa pieni veljeni lepäsi, mutta minua ja nuorempaa
sisartani ei laskettu sisään. Se loukkasi minua syvästi. Minua
pidettiin siis liian heikkona kestämään tuota tuskallista näkyä, tai
kykenemättömänä käsittämään onnettomuutta! En siitä koskaan
puhunut, mutta oka oli tunkeutunut niin syvälle sydämeen, että vielä
nytkin, paljon suurempien pettymysten jälkeen, tunnen sen piston.
4. ENSIMÄINEN MATKA.

Näihin aikoihin olin viisi- tai kuusivuotias. Aloin paljon ajatella.

Eräänä päivänä kysyin joltakin vanhemmista veljistäni, mistä johtuu,
että kaupunkimme on Hessenin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja
samalla Saksanmaan kaupunki. Veljeni yritti parhaansa mukaan
selittää, että Saksan valtakunta jakautui moneen pieneen maahan,
joilla kullakin oli pääkaupunki ja erityinen ruhtinas. Mutta hänen
vaivannäkönsä oli turhaa, minä en voinut käsittää, että useat
erinimiset maat muodostavat suuren kokonaisuuden.

Eräs toinen kysymys kiinnitti myöskin mitä suurimmassa määrässä

mieltäni, nimittäin mitä oli »etäinen». Siihen saakka olin vain ollut niin
kaukana synnyinseudultani, että samana päivänä olin mukavasti
voinut palata takaisin. Mutta minusta oli melkein mahdotonta
kuvitella lähtöä niin etäälle, ettei samana päivänä eikä moneenkaan
päivään voisi palata takaisin — että saattoi viipyä kokonaan toisissa
maissa ja seurustella ihmisten kanssa, joilla ei ollut meihin
minkäänlaisia suhteita.

Niinpä päätin itse kohdastani kokea, mitä »etäinen» oli. Äitini oli
molempien vanhimpien sisarteni kanssa matkustanut
kylpylaitokseen. Eräänä kauniina kesä-aamuna otin hiukan
liinavaatteita kaapistani, solmin kaiken ympärille nenäliinan ja
laskeuduin portaita aikoen rientää suoraa päätä postitalolle ja
asettua suuriin postivaunuihin, jotka niin usein olin nähnyt sen
edustalla, lähteäkseni päätä pahkaa äitini luo. En epäillyt, ettei
minulle suotaisi paikkaa vaunuissa, kun sanoin tahtovani tietää, mitä
»etäinen» on.

Hoitajattareni oli kuitenkin ajoissa huomannut poissaoloni, syöksyi

säikähtyneenä jälkeeni, sai minut kiinni kadulla ja esti
tutkimusmatkani.

Mutta seuraavana kesänä voin lopullisesti tyydyttää tiedonhaluni.

Sisareni ja minä pääsimme huvimatkalle isän ja äidin kanssa.
Kaikkein ensiksi lähdimme maalle erään tädin luo etelä-Saksaan, ja
siellä vasta oikein tutustuin varsinaiseen maalaiselämään. Suuri talo,
vanha luostari loppumattoman pitkine käytävineen — ihana puutarha
täynnä kukkia ja hedelmiä, niityt, karja, rajaton vapaus, mistä
kaikesta sain nauttia, juoksenteleminen puutarhassa ja niityillä — oli
kuin olisin ollut itse paratiisissa. Erittäin veti minua puoleensa vanha
kirkko, joka aikoinaan oli kuulunut luostarille ja jossa ensi kerran näin
katoliset kirkonmenot. Tähän liittyy muisto joka vieläkin elävästi on
mielessäni. Kirkon kappalainen kävi usein tätini luona. Hän oli nuori,
rikaslahjainen mies ja hyvin rakastettava tässä piirissä, poissa
esimiestensä silmien alta — mutta häntä voi tuskin tuntea samaksi,
kun hän kalpeana ja väsyneenä esiintyi kirkossa papillisessa
asussaan.

Hän käveli usein kahden kesken äitini kanssa puutarhassa ja he

näyttivät syventyneen sangen vakavaan keskusteluun, jonka aihetta
en tietänyt. Eräänä päivänä lähdimme hänen seurassaan
katselemaan lähistöllä sijaitsevaa Aschaffenburgin kuninkaallista
linnaa. Pidin kiinni äitini kädestä ja nuori mies kulki hänen rinnallaan.
Kun saavuimme linnan kappeliin, kalpeni hän, kumartui äitini
puoleen ja kuiskasi hänelle näyttäen alttaria ja sen yläpuolella
riippuvaa krusifiksia: »Tuossa se tapahtui, tuon alttarin ja tuon kuvan
edessä.» — Äitini katsoi häneen säälivästi ja sanoi: »Mies parka!» —
Vasta useampia vuosia myöhemmin sain selityksen tähän
kohtaukseen, kun äiti kertoi minulle nuoren miehen tarinan. Hänen
ollessaan vielä aivan nuori poika, oli isä suostuttanut hänet
rupeamaan hengelliseen säätyyn, ja äskenmainitussa kappelissa oli
hän luvannut ainaiseksi luopua runollisen ja intohimoisen luonteensa
taipumuksista. Myöhemmin oli hän käsittänyt erehdyksensä ja
onnettomuutensa koko laajuuden, ja kun hän ei voinut rikkoa
lupaustaan, oli elämä ainaista ristiriitaa ja sanomatonta siveellistä
kurjuutta. Äitini oli oikeassa sanoessaan: »Mies parka!»

Kotiin palattuamme aloin vakavasti opiskella. Nuorin sisareni ja

minä saimme tunteja kotona ja se oli mielestäni silloin paljon
edullisempaa kuin kouluopetus, ensinnäkin sen vuoksi, että opettaja
saattoi kokonaan antautua meille ja minusta tuntuikin, että tiesimme
kaiken perinpohjaisemmin kuin koulua käyvät ystävättäremme, sitten
myöskin sentähden, ettei meillä iltapäivisin ollut tunteja, jotka olivat
ja yhä ovat mielestäni tuskallisia. Ei voi olla terveellistä heti aterian
jälkeen, ensimäisinä ruuansulamisen hetkinä, palata koulupenkille
huoneisiin, jotka koko aamupäivän ovat olleet täynnä ihmisiä, ja
keskittää siellä jälleen tarkkaavaisuutensa enemmän tai vähemmän
abstraktisiin asioihin. Olimme mielestäni hyvin onnellisia, kun aterian
jälkeen saimme vapaasti liikkua puutarhassamme, hoitaa siellä
kukkia ja vihanneksia, leikkiä mielin määrin Robinsonia ja tehdä
löytöretkiä uusiin maailmoihin. Ja sittenkin olisi luonnolla pitänyt olla
vieläkin suurempi osa kasvatuksessamme muuhun opetukseen
verrattuna. Olisin silloin varjeltunut eräästä vaarasta, joka johtui juuri
tiedonhalustani. En voinut nähdä kirjaa ottamatta selvää sen
sisällyksestä. Syntymäpäiväni tuntui minusta mitättömältä, jos ei se
tuonut minulle kirjoja. Jos sitten olin jonkun saanut, istuin koko
päivän lukemassa ja unohdin mielikuvitusmaailman takia todellisen
elämän. Intohimoni lukemiseen vietteli minua salaisesti ottamaan
kirjoja äitini kirjastosta. Onneksi osui käsiini vain sellaisia, jotka eivät
voineet minua vahingoittaa, mutta itse teko vaivasi suuresti
omaatuntoani ja minä päätin vakavasti taistella kiusausta vastaan.
Kuitenkin sai intohimoni usein ylivallan tässä taistelussa. Vihdoin
pääsin voitolle. Se oli ensimäinen tutustumiseni käärmeeseen ja
ensimäinen syntini Eevan tyttärenä, mutta se oli myöskin ensimäinen
vakava voittoni. Kuvatessani näitä taisteluita olen rientänyt ajassa
eteenpäin vain lausuakseni julki vakaumukseni, että olisin säästynyt
tältä ennenaikaiselta siveelliseltä taistelulta, jos opiskelu-elämän ja
luonnonelämän välillä lapsuudessani olisi vallinnut parempi
tasapaino. Rakastin metsää, niittyä ja kukkia yhtä paljon kuin
lukemista ja jos opiskelun avulla olisin herännyt ymmärtämään
luontoa, olisin siitä varmasti saanut yhtä paljon yllykettä kuin
kuvittelun maailmasta.

Mutta niihin aikoihin oltiin vielä kaukana siitä näkökannasta, että

luonnontieteet olisivat välttämättömät kasvatuksessa yleensä ja
varsinkin nuorten tyttöjen kasvatuksessa.
5. UNTA JA TOTTA.

Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä

kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä
vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä
korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren
perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla
hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut
äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei tuo
kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu toinen,
nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa
maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan
rakennukseen ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen
nainen lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin
palvelustytöltämme, että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja
heidän äitinsä hänen puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä
yhtä aikaa saattoi olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin
lämpimästi maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka
hyveitä ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini,
mikäli voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain
välttämätöntä kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki ylennyksen
ja vallan tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan toinen
katsantokanta, hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat
yksinomaan maan edut ja niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan
luona mahtavimmat väkipyörät liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän
ja vähän sivistystä, hän oli suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui
aika ajoin mielipuolisuuden rajoille saakka. Hänen laillinen
puolisonsa, suuren kuningashuoneen tytär, oli hyveellinen, oppinut ja
omasi taiteellisia taipumuksia, mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä
ruhtinas ollut koskaan saanut häneltä sitä kotionnea, jota oli
ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi
silloin intohimoisella rakkaudella tuohon toiseen naiseen, joka oli
kaunis ja jonkun verran älykäskin, mutta sivistymätön ja tavallinen.
Hänellä oli melkein rajaton valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan
voinut täydellisesti voittaa vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja
kun isäni äskenmainitsemistani korkeammista vaikutteista vaati, että
hänelle osoitettaisiin jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka
silloin tällöin väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran
sattumalta tuollaisen, verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi
ja itkin monta kyyneltä huomatessani, että vanhempani, joita
kumpaakin rakastin yhtä paljon, olivat eripuraisia. Kaikki nuo
tosiseikat, joita ainoastaan puolittain näin ja tajusin, saattoivat minut
ymmälle ja levottomaksi. Pakenin kahdenkertaisella ihastuksella
unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin onneni oli pieni teatteri,
jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa esitimme suuria näytelmiä ja
oopperoita nukkien avulla laulamalla ja lausumalla heidän osiaan.
Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo näyttämöesitykset
mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä hartaudella tähän,
että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella loistolla Eyryanthen
vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin esiripun langeta ja itkin
tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin näytteli kappaleessa, laski
tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa kohtauksessa. Tämä teatteri-
intohimo kasvoi vielä suuremmaksi, kun aloimme itse näytellä,
nuoremmat sisareni, minä ja muutamat ystävättäret. Näyttelemistäni
kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla alallani. Minulla oli vain yksi
ainoa unelma: halusin tulla suureksi taiteilijaksi.

Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut

samanlaisen teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle
ainekselle olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan,
että sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen
avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista
taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia,
ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat
vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä
ainesta voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen
historianopetuksessa ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt
Wilhelm Telliä, Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt
Orleansin neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena
historiallisena henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee
näitä eteviä persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt
saamaan historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala
avautuisikaan nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät
kasvatustarkoituksiin kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja
ohjaisivat kasvattajia järjestämään esitykset!

Palavimman myötätuntoni esineinä olivat, paitsi teatteria, vanhan

ajan, varsinkin Kreikan, sankarit ja suuret luonteet. Luin suurella
innostuksella helppotajuisen, moni-niteisen ja jotenkin hyvillä
vaskipiirroksilla kaunistetun maailmanhistorian, joka oli äitini
kirjastossa. Erinäiset henkilöt ja seikat ovat siitä asti ikuisesti
syöpyneet muistiini. Vuodatin iloisen liikutuksen kyyneleitä lukiessani
Leonidaan ja hänen kolmensadan sankarinsa kunniakkaasta
kuolemasta, katsellessani kuvaa, missä Epaminondas vetää keihään
haavastaan ja sanoo ystävilleen, jotka itkevät hänen
lapsettomuuttaan: »Minähän jätän teille kaksi kuolematonta tytärtä,
Leuktran ja Mantinean taistelut» — ja kuullessani Sokrateesta,
kuinka hän kuolema silmäinsä edessä keskusteli oppilaittensa
kanssa ylevistä asioista. Sydämeni hehkui yhä enemmän kaikelle,
mikä oli ylevää ja minä voin totuudenmukaisesti sanoa, että sankari-
ihailu oli lapsuuteni todellinen uskonto.
6. ENSIMÄINEN VALLANKUMOUS.

Isäni oli ruhtinaan mukana matkustanut kaukaiseen kylpypaikkaan,

jossa jälkimäinen aikoi koettaa erästä parannustapaa. Äkkiä levisi
tieto, että ruhtinas oli siellä vaarallisesti sairastunut. Kuiskattiin, että
asia todellisuudessa oli vielä pahempi, puhuttiinpa
hengenvaarastakin. Maassa vallitsi suuri levottomuus. Ranskasta oli
juuri saapunut sanoma heinäkuun vallankumouksesta. Europpa
vavahti kuin olisi se saanut sähköiskun. Tyytymättömyys, joka pitkät
ajat oli kytenyt kansoissa, puhkesi nyt päivänvaloon. Kuulin ensi
kerran sanan vallankumous.

Mieleni oli kaikesta tästä suuresti kiihtynyt ja aavistukseni sanoi,

että tulossa oli arvaamattoman tärkeitä tapauksia. Mutta kuten
lapsilla tavallisesti, olivat tunteeni puhtaasti persoonallisia: pelkäsin
rakastetun isäni joutuvan vaaroihin. Tyytymättömät maassa
kohottivat äänensä väittäen, että ruhtinas oli lähtenyt matkalle vain
rakastajattarensa takia, jonka lääkärit olivat määränneet
kylpylaitokseen. Moitteet kohdistuivat senvuoksi kaikkiin, jotka
kuuluivat ruhtinaan seurueeseen ja isäni oli päähenkilö. Totuutta
salattiin muka sentähden, ettei laillinen kruununperillinen palaisi
maanpaostaan. Vihdoin nureksittiin sitä, että maa näin kriitillisenä
aikana oli ilman hallitusta. Vapaamielinen puolue kirjoitti
kruununperillisen ja hänen äitinsä nimen lippuunsa vaatien
myrskyisästi, että heidät kutsuttaisiin takaisin.

Perheeni näki surulla raskaat pilvet, joita yhä enemmän kertyi isäni
pään ympärille. Minä vapisin hänen puolestaan voimatta kuitenkaan
käsittää tapausten koko kantavuutta, ja muistan selvästi
silmänräpäyksen, jolloin äkillisen mielijohteen valtaamana käännyin
Jumalan, korkeimman auttajan puoleen. Yksinäni, katse kohotettuna
taivaaseen, kuin olisi se avaruuksien läpi tahtonut tunkeutua
kaikkivaltiaan istuimelle saakka, lähetin hänelle hehkuvan
rukouksen. Lupasin voittaa ainoan huonon taipumukseni, josta olin
tietoinen, jos hän säästäisi ruhtinaan elämän; kuvittelin, että siitä
riippui isäni onnellinen kotiinpaluu ja turvallisuus.

Tälle lapselliselle sopimukselle saattaa moni nauraa, mutta siinä

oli uskoa, joka siirtää vuoria, joka antaa siivet rukoukselle ja tekee
sen kuulluksi. Jumala katsoikin sopimukseni otolliseksi. Parempia
sanomia alkoi tulla, ruhtinaan henki ei enää ollut vaarassa. Mutta
ennenkuin hän ehti toipua niin paljon, että saattoi matkustaa,
puhkesi levottomuuksia usealla taholla Saksassa ja myöskin meidän
maassamme. Ruhtinaan toivottiin palaavan, mutta ilman
rakastajatartaan. Tämä otettiin niin uhkaavasti vastaan rajalla, että
näki parhaaksi palata takaisin. Ruhtinas saapui yksinään isäni
seurassa. Tunsin syvää liikutusta, kun näin hänen ensi kerran
kulkevan jalkaisin linnasta ministeristöön. Hän oli kalpea ja
vanhentunut, käynti oli epävarmaa, hiukset harmaantuneet.

Muutamia päiviä myöhemmin palasivat hänen laillinen puolisonsa,

perintöprinssi sekä tämän sisar kotimaahan. Nuo ihmiset, joita
läheisin luonnollinen side yhdisti, tapasivat toisensa vuosien eron
jälkeen, alamaisten käskystä. Sovintoa, josta asianomaisten
sydämet eivät tietäneet mitään, juhlittiin julkisesti. Ruhtinas
perheineen saapui parvekkeelle ja näyttäytyi kansanjoukoille, jotka
täyttivät linnan edustalla olevan suuren torin. Joukkojen ilohuudot
yltyivät hurjaksi riemuksi, kun ruhtinas näyttäytyi toisen kerran
parvekkeella kansan lähettiläiden ympäröimänä, joiden mukana
olivat kiihkeimmät vapaamieliset, ja lupasi kansalle, mitä se
lähettiläidensä kautta oli pyytänyt — perustuslain.

Isäni ryhtyi suurella innolla sen laatimiseen. Hän suunnitteli sen

niin laajalle ja vapaalle pohjalle kuin mahdollista. Mutta häntä
loukkasi syvästi, kun yhä edelleenkin sai kuulla solvauksia
huolimatta puhtaista tarkoitusperistään ja väsymättömästä
innostaan. Häntä syytettiin siitä, että muka oli toiminut yksissä
neuvoin rakastajattaren kanssa ja vehkeillyt ruhtinatarta ja
perintöprinssiä vastaan suosionosoituksia jaettaessa henkilöille,
jotka eivät niitä ansainneet, lyhyesti, että hän oli ollut despotismin
aseena, vaikka hän päinvastoin maan eduksi oli pontevasti
vastustanut ruhtinaan mielivaltaisuutta ja turvautunut rakastajattaren
apuun vain silloin, kun oikeita, hyviä asioita oli ajettava onnelliseen
loppuun.

Kuinka usein näinkään äitini kuoleman tuskassa odottavan, miten

kohtaukset päättyisivät linnassa, jossa isäparkani yksinään sai
taistella tuhansien valtiaan kesyttömiä intohimoja vastaan. Aloin
vihata niitä, jotka häntä epäilivät, nähdessäni, kuinka suru uurti
vakoja hänen kunnianarvoisiin kasvoihinsa, ja kuinka niitä
kaunistanut, hyväntahtoinen hymy, katosi jäljettömiin. Olin
intohimoisesti hänen puolellaan vallankumouksellisia vastaan, vaikka
en huolestuneessa perhepiirissä uskaltanut purkaa ilmoille sydämeni
tunteita. Jos joskus en voinut hillitä vihaani, pakenin palvelusväen
puolelle ja pidin siellä hehkuvia puheita isäni hyveistä ja hänen
vihollistensa ilkeämielisyydestä.

Tuli syksy; kansan levottomuus ei tyyntynyt ja mellakoita puhkesi

yhtenään. Ruhtinas oli siirtynyt kesä-asuntoonsa, jonne oli tunnin
matka pääkaupungista. Hän sanoi huonon terveytensä vuoksi
tarvitsevansa rauhaa, mutta itse asiassa hän kai tahtoi olla
kauempana kapinan pääpesästä. Vanhin hänen aviottomista
tyttäristään, älykäs, yleväluonteinen nuori tyttö, oli hänen luonaan.
Ruhtinatar ja perintöprinssi olivat kaupungissa. Isäni oli ruhtinaan
luona kesä-asunnossa, mutta kävi joka päivä kaupungissa
tehdäkseen ministerinvirastossa työtä perustuslakisuunnitelman
hyväksi.

Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka

toivat hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa
tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan kesä-
asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi aina
ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan
epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan
koko hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos
meidät olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta
tunsin surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja
olin syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni
ihana asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista
hetkeä, tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä
leijaili synkkä tulevaisuus.

Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu

rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas
valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää
tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea
huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin. Kadut
olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja, jotka
järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja uhaten
ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat
ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin
näkemässä kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni,
kuusitoistavuotias poika, muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat
tällä hetkellä ainoat miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini,
vanha täti, nuorempi sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä.
Ensimäisessä kerroksessa oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine
papereineen. Vanha kirjuri istui siellä kuin sotilas vartiopaikallaan
odottaen tapausten kehitystä. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä
meluava kulkue tarvitsi useampia tunteja käydäkseen huvilinnassa ja
ehtiäkseen sieltä takaisin. Muut asukkaat pysyttelivät hiljaisina
kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi nähdä pitkän kadun, jonka
päässä oli portti ja sen takana huvilinnaan johtava tie. Muutamien
tuntien tuskallisen odotuksen jälkeen kuulimme melua, joka muistutti
valtameren kohinaa. Pian näimme etäisyydessä tiheän, tumman,
hitaasti liikehtivän lauman, joka täytti kadun ääriään myöten. Edellä
kulki harvinaisen kookas mies heiluttaen kädessään paksua sauvaa.
Hän oli muuan leipuri, ja koko metelin johtaja. Äkkiä hän pysähtyi
talomme edessä ja hänen mukanaan koko ihmislauma. Hän nosti
sauvaansa ikkunoitamme kohden syytäen suustaan kauheita
kirouksia. Samassa silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja
sauvoja ja tuhannet äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme
ennättäneet vetäytyä pois ikkunan äärestä, kun ensimäisen
kerroksen ikkunoihin sinkosi suuria kiviä ja useat sattuivat toiseenkin
kerrokseen, jossa asuimme. Samalla jyskytettiin talon ovia.
Nuoremmalla veljelläni oli ollut siksi paljon mielenmalttia, että oli
sulkenut ovet ja sysännyt salvan eteen kansanjoukkojen
lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata ovet väkivallalla, ja Jumala
tietää, miten meidän olisi käynyt, jos ei apua olisi saapunut oikealla
hetkellä. Kaksi nuorta upseeria tunkeutui jalkaisin väkijoukon läpi. Ne
olivat perintöprinssi ja hänen adjutanttinsa. He asettuivat ovemme
eteen ja prinssi lausui muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän
hajaantua ja rauhoittua ja lupasi, että heidän oikeutetut
toivomuksensa otetaan huomioon ja täytetään. Tämä rohkea teko
vaikutti hyvää. Samaan aikaan nähtiin erään ratsuväki-osaston
hiljakseen ratsastavan katua pitkin paljastetut miekat kädessä.
Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä kiroillen ja uhaten. Kun katu oli
puhdistunut, saapui prinssi luoksemme lausumaan äidilleni
osanottonsa ja säälinsä sekä ottamaan vastaan hänen kiitoksensa.
Iltapäivällä olivat äitini huoneet täynnä ihmisiä. Ystävät ja tutut
riensivät kysymään vointiamme. Heidän joukossaan oli useita
vapaamielisen puolueen jäseniä kansalliskaartin univormussa.

Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika

ukkosenjyrähdyksiin, jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa.
Ensimäisen lapsuusiän iloinen huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli
suuri, traagillinen todellisuus avautunut silmieni eteen ja minä olin
intohimoisesti omaksunut kannan ristiriidassa, joka oli laadultaan
yleinen. Luonnollisesti johti sydän vielä silloin arvosteluani. Ne, joita
rakastin, olivat ymmärrettävästi oikeassa. Mutta katseelleni avautui
laajempi taivaanranta. Aloin lukea sanomalehtiä ja seurata suurella
innolla valtiollisia tapahtumia. Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin
kuitenkin olevani uuden elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen
kasteen vallankumouksen kädestä.
7. TÄYDELLISIÄ MUUTOKSIA.

Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista

saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää
suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit olivat
esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus suuresta
saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan oman,
pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet
kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä
oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri,
linnan edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat,
parvekkeet, vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas
perheineen saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana,
otettiin hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.

Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota

suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja
kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua niihin
kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen aivan
äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä ei ollutkaan
pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni kohtaan jatkui ja
kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen perustuslaki
pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita ruhtinas
hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä, maan,
jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa.
Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi
äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen
kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä,
mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet
ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän ei
tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka
ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.

Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani.

Minun täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini,
nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui
sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus
siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa
sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.

Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko
myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön
hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän aikoi
poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen vaikutti
kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi yhtyä
lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta. Silti
täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli itseään, ja
monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen
itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli eräänä
päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen
yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä,
ja kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana
vapaan ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.
 Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä
leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion
palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa
pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen
toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä
salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä
määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse
oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.

Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha

perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön
jälkeen. Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin
nimittää — surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa
jäähyväisiä ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja
muistoksi. Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei
korkean ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron
häntä liiaksi järkyttävän.

Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa,

kun kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu
yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä
postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja
äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja
hevoset lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei vielä
näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana ja
sumujen peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli kuin
tuntematon kohtalo, jota vastaan lähdimme.

Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus

pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten
olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä
yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että
tutkimaton tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden
lopputarkoituksen — tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät
käsittämättömiin ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin
tarkoittaa parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.

Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.

8. KIERTOLAIS-ELÄMÄÄ.

Niin — meille alkoi todellakin kiertolaiselämä, jota jatkui useampia

vuosia — elämä ilman määrättyä suunnitelmaa, ilman säännöllisiä
opintoja, ilman minkäänlaista järjestelmää. Tämä oli minulle suuri
onnettomuus, sillä tänä aikana sai unelmapuoli mielikuvituksessani
sellaisen ylivallan, että olen tuntenut sen seurauksia koko elinaikani.
Olen varma, »että jos tuona aikana olisin säännöllisesti saanut
harjoittaa vakavia opintoja, olisivat kykyni suuresti kehittyneet sen
sijaan että ne nyt kuluivat mielikuvitusmaailman mietiskelyssä ja
taisteluissa. Isosin oppia ja tietoja. Kuinka suurta huomiota
pitäisikään kasvatuksessa panna tuollaiselle heräävän hengen
janolle ja kuinka paljon vaivaa olisikaan nähtävä sen tyydyttämiseksi
oikealla tavalla! Suurin siveellinen kidutus on varmasti nuoren
ihmisen palava kaipaus tietämisen ja ihanteen tuntemattomaan
maahan, kun hän ei löydä ihmistä eikä Jumalaa, joka kuulisi hänen
toivomuksensa ja antaisi hänen erämaahansa mannaa, jota hän
kaivaten huutaa. He ovat heräävän älyn marttyyreja, he ikävöivät
johtajaa ja vastauksia menehtyen niiden puutteessa
keskinkertaisuuden painoon tai juhlatyöhön, jota heille sälytetään.

Kelpo vanhempani eivät tähän aikaan voineet mitään sille, että

meiltä puuttui opetusta. Heidän oma elämänsä oli juuretonta.