The Western Literary Tradition: The

Hebrew Bible to John Milton Margaret

L. King
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-western-literary-tradition-the-hebrew-bible-to-john
-milton-margaret-l-king/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Introduction to the Hebrew Bible: Third Edition

https://ebookmass.com/product/introduction-to-the-hebrew-bible-
third-edition/

King John: Shakespeare: The Critical Tradition Joseph

Candido (Editor)

https://ebookmass.com/product/king-john-shakespeare-the-critical-
tradition-joseph-candido-editor/

Ethics in the Hebrew Bible and Beyond Susan Niditch

https://ebookmass.com/product/ethics-in-the-hebrew-bible-and-
beyond-susan-niditch/

The Oxford Handbook of the Writings of the Hebrew Bible

Donn Morgan

https://ebookmass.com/product/the-oxford-handbook-of-the-
writings-of-the-hebrew-bible-donn-morgan/
A History of Death in the Hebrew Bible Matthew Suriano

https://ebookmass.com/product/a-history-of-death-in-the-hebrew-
bible-matthew-suriano/

The Hebrew Bible: A Contemporary Introduction to the

Christian Old Testament and the Jewish Tanakh David M.
Carr

https://ebookmass.com/product/the-hebrew-bible-a-contemporary-
introduction-to-the-christian-old-testament-and-the-jewish-
tanakh-david-m-carr/

The Hebrew Bible: A Translation with Commentary (Vol.

Three-Volume Set) 1st

https://ebookmass.com/product/the-hebrew-bible-a-translation-
with-commentary-vol-three-volume-set-1st/

Sociology: The Essentials 10th Edition Margaret L.

Andersen

https://ebookmass.com/product/sociology-the-essentials-10th-
edition-margaret-l-andersen/

The Christian Revolutionary: John Milton Hugh M.

Richmond

https://ebookmass.com/product/the-christian-revolutionary-john-
milton-hugh-m-richmond/
 EDITED, WITH
INTRODUCTIONS
AND NOTES
BY MARGARET L . KING

The
Western Literary
Tradition AN INTRODUCTION
IN TEXTS

1
VOLUME
TH E H E B R E W B I B L E TO J O H N M I LTO N
The Western Literary Tradition
An Introduction in Texts

$$$

Volume 1
The Hebrew Bible to John Milton
The Western Literary Tradition
An Introduction in Texts

$$$

Volume 1
The Hebrew Bible to John Milton

Edited, with Introductions and Notes, by

Margaret L. King

Hackett Publishing Company, Inc.

Indianapolis/Cambridge
Copyright © 2020 by Hackett Publishing Company, Inc.

All rights reserved

Printed in the United States of America

23 22 21 20        1 2 3 4 5 6 7

For further information, please address

Hackett Publishing Company, Inc.
P.O. Box 44937
Indianapolis, Indiana 46244-0937

www.hackettpublishing.com

Interior design by Laura Clark

Composition by Aptara, Inc.

Library of Congress Control Number: 2020933148

ISBN-13: 978-1-62466-910-1 (cloth)

ISBN-13: 978-1-62466-909-5 (pbk.)

Adobe PDF ebook ISBN: 978-1-62466-911-8

 For my grandchildren,
a look back, for the way forward
 CONTENTS

Chronologyxii
Preface to Volume Onexvii

Section I
Antiquity: Foundations of Western Literature
Introduction to Section I 1
Chapter 1. The Hebrew Bible: Commandments and Promises 7
Introduction  7
1. Genesis 22:1–18 8
2. Exodus 20:1–21 9
3. Job 38, 40, and 42 11
4. Psalms 8 and 139 13
5. Isaiah 40 and 55 15
Chapter 2. Greek Origins 18
Introduction18
1. Homer, Iliad (c. 800–700 BCE) 22
2. Hesiod, Works and Days (c. 700 BCE) 29
3. Sappho, Poems and Fragments (c. 650 BCE) 34
4. Aeschylus, Agamemnon (c. 458 BCE) 37
5. Sophocles, Oedipus the King (c. 428–425 BCE) 45
6. Euripides, Medea (431 BCE) 54
7. Aristophanes, Clouds (423 BCE) 62
8. Plato, Phaedo (c. 380–c. 360 BCE) 71
Chapter 3. Roman Innovations 76
Introduction76
1. Lucretius, On the Nature of Things (59 BCE) 78
2. Catullus, Poems (before 54 BCE) 83
3. Ovid, Metamorphoses (c. 8 CE) 86
4. Virgil, Aeneid (c. 29–19 BCE) 93
5. Cicero, Fourth Philippic (December 20, 44 BCE) 100
6. Seneca, Consolation to His Mother Helvia (c. 40–45 CE) 105
7. Tacitus, Agricola and Germania (c. 98 CE) 110
8. Marcus Aurelius, Meditations (167 CE) 115

vii
viii Contents
Chapter 4. The New Testament: Repentance and Redemption 120
Introduction120
1. Matthew 5 (c. 80–90 CE) 121
2. John 3:1–21 (c. 90–110 CE) 123
3. Acts 17:16–31 (c. 80–90 CE) 125
4. Revelation 21 (c. 95 CE) 126

Section II
The Middle Ages: Formation of the Western Literary Tradition
Introduction to Section II129
Chapter 5. Christian Faith and European Culture 134
Introduction134
1. Saint Augustine, Confessions (397)140
2. Boethius, The Consolation of Philosophy (c. 526) 145
3. Hrotswitha of Gandersheim, Sapientia (c. 970) 151
4. Hildegard of Bingen, Know the Ways (1141–1151)158
5. Peter Abelard, Story of My Misfortunes (c. 1130) 163
6. Margery Kempe, The Book of Margery Kempe (c. 1430–1436) 168
7. Thomas à Kempis, The Imitation of Christ (c. 1420–1427) 172
Chapter 6. An Age of Courts and Castles 177
Introduction177
1. Einhard, Life of Charlemagne (c. 817–836) 182
2. Beowulf (c. 975–c. 1025) 187
3. Song of Roland (c. 1040–c. 1115) 193
4. Song of My Cid (c. 1140–1207) 200
5. Marie de France, Lanval (c. 1155–1189) 205
6. Andreas Capellanus, Art of Courtly Love (1184–1186)210
Chapter 7. Medieval Culminations 215
Introduction215
1. Marco Polo, The Description of the World (1298)220
2. Dante Alighieri, Divine Comedy: Inferno (c. 1308–1320) 225
3. Giovanni Boccaccio, Decameron (1349–1351)232
4. Geoffrey Chaucer, Canterbury Tales (c. 1380–1400) 236
5. Christine de Pizan, The Book of the City of Ladies (1405) 242
Contents ix

Section III
Renaissance Revisions: Recovery and Renewal
Introduction to Section III 247
Chapter 8. The New Learning251
Introduction251
1. Francis Petrarch, Letters to Cicero and Homer (1345, 1360)
and Sonnets (1327–1368)256
2. Leonardo Bruni, In Praise of the City of Florence (1404) 263
3. Poggio Bracciolini, Letter to Guarino Veronese (1416) 268
4. Lauro Quirini, Letter to Pope Nicholas V on the Fall of
Constantinople (1453) 272
5. Cassandra Fedele, Oration in Praise of Literary Studies (1487) 277
Chapter 9. The High Renaissance 281
Introduction281
1. Niccolò Machiavelli, The Prince (1513)285
2. Baldassare Castiglione, The Book of the Courtier (1518) 290
3. Desiderius Erasmus, The Education of a Christian Prince (1516)295
4. Thomas More, Utopia (1516)300
Chapter 10. The Renaissance Literary Harvest: The Continent306
Introduction306
1. Ludovico Ariosto, Orlando furioso
(Roland Goes Mad, 1516/1521/1532) 310
2. François Rabelais, Gargantua (1534/1535) 316
3. Michel de Montaigne, Essays (1580, 1587–1588) 321
4. Miguel de Cervantes, Don Quixote (1605/1615) 326
Chapter 11. The Renaissance Literary Harvest: England332
Introduction332
1. Philip Sidney, Astrophil and Stella (c. 1582) 337
2. Christopher Marlowe, Doctor Faustus (1587/1588) 342
3. William Shakespeare, Soliloquies (1594–1601) and Sonnets (1609) 350
4. John Donne, Songs and Sonnets and Holy Sonnets (1633) 359
x Contents

Section IV
Early Modern: New Horizons
Introduction to Section IV 363
Chapter 12. Other Places 367
Introduction367
1. Amerigo Vespucci, New World (1502/1503)373
2. Hernán Cortés, Second Letter of Relation (1520)378
3. Garcilaso de la Vega “the Inca,” Royal Commentaries of
the Incas (1609, 1616–1617) 383
4. Saint Francis Xavier, Letter to His Jesuit Colleagues (1552)388
5. Luís de Camões, The Lusiads (1572)392
6. Margaret Cavendish, The Blazing World (1666)397
7. Aphra Behn, Oroonoko, or the Royal Slave (1688) 401
Chapter 13. Other Voices 406
Introduction406
1. Marguerite de Navarre, Heptameron (1558)412
2. Anonymous, The Life of Lazarillo de Tormes (1554)417
3. Saint Teresa of Ávila, The Book of Her Life (1565) 421
4. María de Zayas y Sotomayor, Tales of Disillusion (1647) 426
5. Moderata Fonte, The Worth of Women (1600)430
6. Sarra Copia Sulam, Manifesto on the Immortality of the Soul (1621) 433
7. Sor Juana Inés de la Cruz, Poems (c. 1669–1694) 438
Chapter 14. Man Alone 443
Introduction443
1. Pedro Calderón de la Barca, The Mayor of Zalamea (1640) 447
2. Molière, The Misanthrope (1666)454
3. John Milton, Samson Agonistes (1671) 461

Credits470
Index473
 CHRONOLOGY

Antiquity: Foundations of Western Literature

BCE
c. 800–700 Homer, Iliad
c. 700 Hesiod,Works and Days
c. 650 Sappho, Poems
c. 586–539 Isaiah
c. 600–200 Psalms
c. 538–330 Genesis
c. 538–330 Exodus
c. 458 Aeschylus, Agamemnon
431 Euripedes, Medea
c. 428–425 Sophocles, Oedipus
423 Aristophanes, Clouds
c. 380–360 Plato, Phaedo
330–164 Job
59 Lucretius, Nature of Things
Before 54 Catullus, Poems
44 Cicero, Fourth Philippic
c. 29–19 Virgil, Aeneid

CE
c. 8 Ovid, Metamorphoses
c. 80–90 Matthew
c. 80–90 Acts
c. 90–110 John
c. 95 Revelation
c. 98 Tacitus, Agricola
167 Marcus Aurelius, Meditations

xii
Chronology xiii

The Middle Ages: Formation of the

Western Literary Tradition

397 Augustine, Confessions

c. 526 Boethius, The Consolation of Philosophy
c. 817–36 Einhard, Life of Charlemagne
c. 970 Hrotswitha, Sapientia
c. 975–1025 Beowulf
c. 1040–1115 Song of Roland
c. 1130 Abelard, Story of My Misfortunes
c. 1140–1207 Song of My Cid
1141–51 Hildegard, Know the Ways
c. 1155–89 Marie de France, Lanval
1184–86  Andreas Capellanus, Art of Courtly Love
1298  Marco Polo, The Description of the World
c. 1308–1320 Dante, Inferno
1349–51 Boccaccio, Decameron
c. 1380–1400 Chaucer, Canterbury Tales
1405 Christine de Pizan, The Book of the City of Ladies
c. 1420–27 Thomas à Kempis, The Imitation of Christ
c. 1430–36 Kempe, The Book of Margery Kempe
xiv Chronology

Renaissance Revisions: Recovery and Renewal

1327–68 Petrarch, Letters and Sonnets

1404 Bruni, In Praise of the City of Florence
1416 Bracciolini, Letter to Guarino Veronese
1453 Quirini, Letter to Pope Nicholas V
1487  Fedele, Oration in Praise of Literary Studies
1513 Machiavelli, The Prince
1516 Erasmus, The Education of a Christian Prince
1516 More, Utopia
1516/1521/1532 Ariosto, Orlando furioso
1518 Castiglione, The Book of the Courtier
1534/1535 Rabelais, Gargantua
c. 1582 Sidney, Astrophil and Stella
1587/1588 Marlowe, Faustus
1580, 1587–88 Montaigne, Essays
1594–1601, 1609 Shakespeare, Soliloquies and Sonnets
1605/1615 Cervantes, Don Quixote
1633  Donne, Songs and Sonnets and Holy Sonnets
Chronology xv

Early Modern: New Horizons

1502/1503 Vespucci, New World

1520 Cortés, Second Letter of Relation
1552 Xavier, Letter to His Jesuit Colleagues
1554 The Life of Lazarillo de Tormes
1558 Marguerite de Navarre, Heptameron
1565 Saint Teresa, The Book of Her Life
1572 Camões, The Lusiads
1600 Fonte, The Worth of Women
1609, 1616–17 Garcilaso de la Vega, Royal Commentaries of the Incas
1621  Sulam, Manifesto on the Immortality of the Soul
1640 Calderón, The Mayor of Zalamea
1647 Zayas y Sotomayor, Tales of Disillusion
1666 Molière, The Misanthrope
c. 1669–94 Juana Inés de la Cruz, Poems
1671 Milton, Samson Agonistes
1688 Behn, Oroonoko
 PREFACE TO VOLUME ONE

This volume introduces students to major writers of the Western tradition

from Antiquity to 1700. It cannot include all authors of high significance,
but in the sum, it presents a sampling of essential literary texts, highlights
significant themes, and traces prominent trends over a more than two thou-
sand year span. It includes exemplars of a range of genres including epic,
lyric, and dramatic verse; prose narrative including story, romance, and nov-
el; and nonfiction prose including autobiography, biography, letter, speech,
dialogue, and essay. Languages represented include the ancient languages
Hebrew, Greek, and Latin, and the modern languages (in different stages of
development) English, French, Italian, Portuguese, and Spanish.
The decision to include selections from the works of the seventy authors
represented here, and to do so within a volume of normal size, has meant
that few of the component works are given in their entirety. The Greek plays
and Shakespearean dramas that are commonly assigned for classroom use
are readily available in multiple inexpensive editions, so that every instructor
may choose his or her favorite play or translation. The broad array of texts
provided here, however, displays the full panorama of the Western literary
heritage through the seventeenth century.

xvii
 SECTION I

Antiquity: Foundations of Western Literature

Introduction to Section I
The Western literary tradition sits on a three-legged stool. The three legs are
the Mediterranean civilizations that gave birth to European culture when
antiquity ended and a new age began: ancient Israel, ancient Greece, and
ancient Rome. Not one of these three, at its origin, was impressive. All three
were surrounded by nations, empires, and city-states that were wealthier,
more populous, and more powerful. But as they developed, they gathered
strength. After they no longer existed as independent entities, their cultural
legacy continued to shape the vision of the Western world, and still does
today.
The Israelites were a small and beleaguered people among the occu-
pants of the eastern Mediterranean region where civilization began—where,
that is, approximately from the third to the first millennium BCE,1 agricul-
ture, commerce, cities and states, writing, and law originated. By around
1200 BCE, they lived in the hills, clustered in villages, and tended their
flocks. They did not occupy the more fertile plains along the coasts of the
Mediterranean or bordering the great rivers of Mesopotamia (modern Iraq
and adjacent regions) and Egypt. They were neither clever merchants like
the Phoenicians; nor builders of temples and pyramids like the Babylonians
and Egyptians; nor masters of a fierce military machine like the Assyrians;
nor skilled at statecraft like the Persians. They shared in the religious culture
of their Canaanite neighbors, who believed in many gods and goddesses
whom they worshiped with ritual sacrifices of produce or livestock. But
the Israelites were unique in believing that their god, whom the West later
esteemed as the one God, had called them to a special mission: to worship
him by obeying his commandments.
The commandments that the God of the Israelites laid down were not
about petty crimes or paying taxes: they demanded deeds of mercy and righ-
teousness, an entire commitment of mind and spirit. This was new. Some
ancient deities of other peoples, notably the Egyptians, issued judgment,

1. This volume employs the abbreviations BCE and CE (Before the Common Era and Com-
mon Era) to denote the principal divisions of past time that scholars now generally prefer to
the older BC and AD (Before Christ and Anno Domini, “the year of the Lord”).

1
Another random document with
no related content on Scribd:
kuulumaton seikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä
päivänä kokonaan ja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan
ja järjettömän intohimon valtaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa
kohtaan. Tässä ei ole syytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan
Fjodorovitšin uudesta intohimosta, joka sitten löi leimansa koko
hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi olla pääjuonena aivan toisessa
kertomuksessa, toisessa romaanissa, josta en tiedä, ryhdynkö
koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt tässä kuitenkaan olla
mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš mennessään, kuten
olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina Ivanovnan luota
sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin hän sillä hetkellä
valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi Katerina Ivanovnaa,
vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä vihasi tätä siinä
määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet. Tässä yhtyi monta
syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta asiasta Katerina
Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan Fjodorovitšiin
kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan oli loukattu,
häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies, joka oli ennenkin
häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen varsin hyvin, — ja
jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin suuressa arvossa.
Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi, huolimatta
häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta
hillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen.
Samaan aikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä,
ettei hän ollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin
kanssa (ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki
Ivanille. Tätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt
»valheeksi valheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon
valhetta, ja tämä kaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia…
mutta kaikesta tästä myöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin
aikaa miltei unohtanut Smerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon
kuluttua hänen ensimmäisestä käynnistään tämän luona alkoivat
häntä taas kiusata samat omituiset ajatukset kuin ennenkin. Riittää,
kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä kysellä itseltään: miksi hän
silloin, ollessaan viimeistä yötä Fjodor Pavlovitšin talossa ennen
lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin varas portaille ja kuunnellut, mitä isä
alhaalla tekee? Miksi hän muisteli tätä inhoten, miksi hänen
mielensä seuraavana aamuna matkalla yhtäkkiä oli tullut niin
surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa oli sanonut itselleen:
»Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli ajatelleeksi, että kaikkien
näitten kiusallisten ajatusten tähden hän kenties on valmis
unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti ne yhtäkkiä
taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli, hän kohtasi
Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä yhtäkkiä:

— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja

löi isää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni
»toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan
isän kuolemaa vai etkö?

— Luulin, — vastasi Aljoša hiljaa.

— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta

luulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta
»toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi
isän, vieläpä niin pian kuin suinkin… ja että minä itsekään en ollut
haluton myötävaikuttamaan?

Aljoša kalpeni hiukan ja katsoi ääneti veljeään silmiin.

— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin

tietää, mitä sinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus,
totuus!

Hän veti raskaasti henkeä katsoen jo etukäteen vihamielisesti

Aljošaan.

— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi

Aljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».

— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen

Aljošan. Siitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen
jyrkästi loitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän
itsekin lakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti
tämän kohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta
lähti yhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.

7.

Toinen käynti Smerdjakovin luona

Smerdjakov oli tähän aikaan päässyt sairashuoneesta. Ivan

Fjodorovitš tiesi hänen uuden asuntonsa: juuri tuossa kallellaan
olevassa, pienessä hirsimökissä, jossa oli kaksi eteisen erottamaa
huonetta. Toisessa tuvassa asui Maria Kondratjevna äitinsä kanssa
ja toisessa Smerdjakov yksinään. Jumala tiennee mistä syystä hän
oli joutunut asumaan heidän luokseen: elikö hän siellä ilmaiseksi
vaiko maksusta? Myöhemmin arveltiin, että hän oli asettunut heidän
luokseen asumaan Maria Kondratjevnan sulhasena ja eli aluksi
ilmaiseksi. Sekä äiti että tytär pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja
henkilönä, joka oli heidän yläpuolellaan. Kolkutettuaan Ivan
Fjodorovitš astui eteiseen ja meni Maria Kondratjevnan osoituksen
mukaan suoraan vasemmalle »siistiin tupaan», jossa Smerdjakov
asui. Tässä huoneessa oli kaakeliuuni, ja se oli hyvin kuumaksi
lämmitetty. Seiniä koristivat siniset seinäpaperit, tosin aivan
repaleiset, ja raoissa niitten alla kihisi torakoita ja russakoita kauheat
määrät, niin että kuului yhtämittaista kuhinaa. Kalustus oli kurjaa:
kaksi penkkiä kummankin seinän vierustalla ja kaksi tuolia pöydän
luona. Vaikka pöytä olikin paljasta puuta, niin sitä kuitenkin peitti
ruusunpunaisilla kuvioilla koristettu liina. Kahdella pienellä ikkunalla
oli kummallakin ruukku, jossa oli pelargoni. Nurkassa oli
pyhimyskuvainkaappi kuvineen. Pöydällä seisoi pieni, pahoin
kolhiintunut vaskinen teekeitin ja tarjotin, jolla oli kaksi kuppia. Mutta
teen oli Smerdjakov jo juonut ja teekeitin oli sammunut… Hän itse
istui pöydän takana lavitsalla ja katseli vihkoon sekä piirteli jotakin
kynällä. Mustepullo oli siinä vieressä ja samoin valurautainen matala
kynttilänjalka, jossa oli steariinikynttilä. Ivan Fjodorovitš päätteli heti
Smerdjakovin kasvoista, että tämä oli täydelleen parantunut
taudistaan. Hänen kasvonsa olivat terveemmän väriset ja
lihavammat, hiustöyhtö painettu alas, ohimohiukset voidellut. Yllään
hänellä oli kirjava, vanulla sisutettu viitta, joka kuitenkin oli hyvin
kulunut ja melko risainen. Hänen nenällään oli silmälasit, joita Ivan
Fjodorovitš ei ennen ollut hänellä nähnyt. Tämä aivan vähäpätöinen
seikka yhtäkkiä ikäänkuin teki kaksinkertaiseksi Ivan Fjodorovitšin
suuttumuksen: »Tuommoinen elukka, mutta silmälasit on nenällä!»
Smerdjakov kohotti hitaasti päänsä ja katsoi kiinteästi silmälasien
läpi tulijaan: sitten hän otti hiljaa lasit silmiltään ja nousi lavitsalta,
mutta ei ollenkaan kunnioittavasti, vaan ikäänkuin laiskastikin,
ainoastaan noudattaakseen kaikkein välttämättömintä
kohteliaisuutta, jota ilman ei juuri voi tulla toimeen. Kaikki tämä
välähti nopeasti Ivanin silmissä, ja hän huomasi sen kaiken heti, ja
varsinkin — Smerdjakovin katseen, joka oli ehdottomasti
vihamielinen, tyly ja kopeakin: »Mitä, mukamas, maleksit,
puhuttiinhan silloin kaikki selväksi, miksi olet taas tullut?» Ivan
Fjodorovitš jaksoi vaivoin hillitä itsensä.

— Kuuma sinulla on täällä, — sanoi hän vielä seisoen ja avasi

päällystakkinsa.

— Riisukaa pois, — salli Smerdjakov.

Ivan Fjodorovitš riisui päällystakkinsa ja heitti sen lavitsalle, otti

vapisevin käsin tuolin, siirsi sen nopeasti pöydän viereen ja istuutui.
Smerdjakov oli ennättänyt painautua lavitsalleen ennen häntä.

— Ensiksikin, olemmeko yksin? — kysyi Ivan Fjodorovitš ankarasti

ja tiukasti. — Eivätkö kuule puhettamme tuolta?

— Ei kukaan kuule mitään. Itse näitte: siinä on eteinen.

— Kuulehan, ystäväni: mitä sinä silloin lörpötit, kun lähdin luotasi

sairaalasta, että jos minä en kerro, miten sinä olet mestari
teeskentelemään kaatuvatautia, niin sinäkään muka et kerro
tutkintatuomarille kaikkea keskustelustamme portilla? Mitä se on tuo
kaikkea? Mitä sinä silloin oikeastaan tarkoitit? Uhkasitko sinä minua,
vai mitä? Olenko minä jonkinmoisessa liitossa sinun kanssasi,
pelkäänkö minä sinua, vai mitä?

Ivan Fjodorovitš lausui tämän aivan vihan vimmassa, antaen

selvästi ja tahallaan ymmärtää halveksivansa kaikkia esipuheita ja
kaikkea kaksimielisyyttä ja pelaavansa avointa peliä. Smerdjakovin
silmät välähtivät ilkeästi, vasen silmä alkoi vilkuttaa, ja hän vastasi
katseellaan heti, vaikkakin tapansa mukaan hillitysti ja tasaisesti:
»Jos tahdot puhdasta peliä, niin kyllä sitä saat minun puolestani.»

— Sitä minä silloin tarkoitin, — vastasi hän, — ja sitä varten minä

sen silloin lausuin, että te tietäen edeltäpäin isänne tulevan
murhattavaksi jätitte hänet silloin uhriksi ja että ihmiset eivät tämän
jälkeen päättelisi mitään pahaa teidän tunteistanne ja ehkäpä
jostakin muustakin, — sitä minä silloin lupasin olla ilmaisematta
viranomaisille.

Vaikka Smerdjakov puhuikin kiirehtimättä ja näennäisesti hilliten

itsensä, niin hänen äänessään oli kuitenkin jotakin lujaa ja
järkähtämätöntä, ilkeätä ja häikäilemättömän uhmaavaa. Hän loi
julkeasti silmänsä Ivan Fjodorovitšiin, ja tämän silmissä melkein
maailma meni sekaisin ensihetkellä:

— Kuinka? Mitä? Oletko sinä järjissäsi vai etkö?

— Aivan täydessä järjessäni!

— Tiesinkö minä sitten silloin murhasta? — huudahti Ivan

Fjodorovitš viimein ja iski lujasti nyrkkinsä pöytään. — Mitä
merkitsee: »ehkäpä jostakin muustakin?» Puhu, lurjus!

Smerdjakov oli vaiti ja katseli yhä Ivan Fjodorovitšia yhtä julkein

katsein.

— Sano, senkin löyhkäävä lurjus, mitä on »jostakin muustakin?»

— karjaisi Ivan.

— Tuolla »jollakin muulla» minä sillä hetkellä tarkoitin, että te

kenties itsekin suuresti toivoitte silloin isänne kuolemaa.
 Ivan Fjodorovitš hypähti pystyyn ja iski kaikin voimin nyrkillään
häntä olkapäähän, niin että hän horjahti seinää vastaan.
Silmänräpäyksessä Smerdjakovin kasvot kostuivat kokonaan
kyynelistä. Lausuen: »On häpeä, herra, lyödä heikkoa miestä!» hän
yhtäkkiä peitti silmänsä siniruutuisella pumpulisella nenäliinallaan,
joka oli täyteen niistetty, ja alkoi hiljaa itkeä ja kyynelehtiä. Kului noin
minuutti.

— Riittää! Lakkaa! — sanoi viimein Ivan Fjodorovitš käskevästi ja

istuutui taas tuolille. — Älä pane minun kärsivällisyyttäni liian kovalle
koetukselle!

Smerdjakov otti rievun silmiltään. Jokainen piirre hänen

ryppyisissä kasvoissaan kuvasti hänen äsken juuri kärsimäänsä
loukkausta.

— Sinä ajattelit siis silloin, lurjus, että minä yksissä tuumin Dmitrin
kanssa tahdoin tappaa isän?

— Teidän silloisia ajatuksianne minä en tietänyt, — lausui

Smerdjakov loukkaantuneena, — ja siksi minä teidät silloin
pysähdytinkin mennessänne sisälle portista, jotta olisin teitä juuri
tässä kohdin tutkinut.

— Mitä tutkinut? Mitä?

— Nimenomaan juuri tuota asianhaaraa, tahdotteko te vai ettekö

tahdo, että isänne mahdollisimman pian tapetaan.

Enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia tuo järkähtämättömän julkea

äänensävy, josta Smerdjakov itsepintaisesti ei ottanut luopuakseen.

— Sinä olet hänet tappanut! — huudahti hän yhtäkkiä.

 Smerdjakov naurahti halveksivasti.

— Että minä en ole tappanut, sen tiedätte itse aivan hyvin. Ja

luulinpa, ettei älykkäällä miehellä olisi tästä enää mitään puhuttavaa.

— Mutta miksi, miksi sinussa silloin syntyi sellainen epäluulo

minua kohtaan?

— Niinkuin te jo tiedätte, niin yksinomaan pelosta. Minä olin näet

silloin semmoisessa tilassa, että pelon vallassa vavisten epäilin
kaikkia. Teitä päätin myös tutkia, sillä jos tekin, ajattelen, toivotte
samaa kuin veljennekin, niin silloin on koko tämä asia mennyttä, ja
siinä mylläkässä nitistetään minutkin kuin kärpänen.

— Kuule, kaksi viikkoa sitten sinä puhuit toista.

— Sitä samaa minä sairaalassakin teidän kanssanne puhuessani

tarkoitin ja arvelin vain, että te ymmärrätte ilman liikoja sanojakin
ettekä itsekään tahdo suoraan puhuttavan, kun olette sangen älykäs
mies.

— Kas vain! Mutta vastaa, vastaa, minä vaadin: miksi

nimenomaan, miten nimenomaan minä saatoin silloin herättää sinun
alhaisessa sielussasi semmoisen minua halventavan epäluulon?

— Tappaa — sitä te ette itse mitenkään olisi voinut ettekä te

tahtonutkaan, mutta että joku toinen tappaisi, sitä te tahdoitte.

— Ja miten levollisesti, miten levollisesti mies puhuukaan! Mutta

miksi minä olisin tahtonut, mistä ihmeen syystä minä olisin tahtonut?

— Kuinka niin, että mistä ihmeen syystä? Entä perintö? — tarttui

Smerdjakov puheeseen myrkyllisesti ja ikäänkuin
kostonhimoisestikin. — Saattoihan teille silloin jokaiselle kolmelle
veljelle langeta isän perintönä melkein neljäkymmentätuhatta
kullekin tai kenties enemmänkin, mutta jos Fjodor Pavlovitš silloin
olisi nainut sen rouvan, Agrafena Aleksandrovnan, niin tämä olisi
siirtänyt koko kapitaalin kohta vihkimisen jälkeen omalle nimelleen,
sillä he ovat sangen ymmärtäväinen, niin että teille kaikille kolmelle
veljelle ei olisi jäänyt isänne jälkeen kahta ruplaakaan. Mutta
kaukanako silloin oli naimisiinmeno? Hiuskarvasta se riippui: tuon
rouvan ei olisi tarvinnut kuin hiukan viitata pikkusormellaan, niin he
olisivat heti juosseet kieli pitkällä heidän jäljessään kirkkoon.

Ivan Fjodorovitšin oli hyvin vaikeata hillitä itseänsä.

— Hyvä on, — lausui hän viimein, — sinä näet, että minä en ole
hypännyt paikaltani, en ole pieksänyt sinua, en tappanut sinua. Jatka
puhettasi: sinun käsityksesi mukaan minä siis ennakolta määräsin
veli Dmitrin tekemään sen, toivoin hänestä apua?

— Kuinka ette olisi toivonut heistä apua; sillä jos he tappaisivat,

niin silloinhan he menettäisivät kaikki aatelisoikeutensa, virka-
arvonsa ja omaisuutensa ja joutuisivat pakkotyöhön. Silloinhan
heidän perintöosansa jäisi teille veli Aleksei Fjodorovitšin kanssa,
tasan jaettavaksi, siis ette saisi enää neljääkymmentä, vaan
kuusikymmentätuhatta mieheen. Ehdottomasti te silloin toivoitte
Dmitri Fjodorovitšista apua!

— Ihmeen paljon minä jaksan sietää puhettasi! Kuule, roisto: jos

minä silloin toivoin jostakusta olevan apua, niin tietystikin sinusta
enkä Dmitristä, ja minä vannon, että aavistelinkin jotakin katalaa
sinun puoleltasi… silloin… minä muistan vaikutelmani!
 — Minäkin ajattelin silloin hetken ajan, että te toivotte minustakin
olevan apua, — tokaisi Smerdjakov ivallisesti, — niin että sillä te
juuri vielä enemmän silloin todistitte minulle syyllisyytenne, sillä jos
aavistelunne kohdistui minuun ja te kuitenkin samaan aikaan
matkustitte pois, niin siten te ikäänkuin sanoitte minulle: sinä voit
tappaa isäni, minä en ole esteenä.

— Roisto! Niinkö sinä ymmärsit!

— Ja kaiken vain tuon Tšermašnjan kautta. Hyväinen aika! Olette

lähdössä Moskovaan ja kaikkiin isänne pyyntöihin, että kävisitte
Tšermašnjassa, annoitte kieltävän vastauksen! Ja vain minun
tyhmän sanani johdosta yhtäkkiä suostuitte! Ja mitä syytä teillä
silloin oli suostua menemään tuonne Tšermašnjaan? Jos ette
lähtenyt Moskovaan, vaan Tšermašnjaan ilman syytä, yksistään
minun sanani johdosta, niin jotakin te siis minulta odotitte.

— En, vannon etten! — karjaisi Ivan hampaitaan kiristellen.

— Kuinka ette? Päinvastoin teidän, isänne pojan, olisi silloin

pitänyt ensityöksi sanojeni johdosta toimittaa minut poliisin huostaan
ja panna koville… ainakin iskeä siinä paikassa minua vasten
kuonoa, mutta te, Herra nähköön, päinvastoin ollenkaan
vihastumatta heti paikalla ystävällisesti teette aivan täsmälleen
tyhmän sanani mukaisesti ja matkustatte, mikä oli aivan päätöntä,
sillä teidän olisi pitänyt jäädä suojelemaan isänne henkeä… Kuinka
minä en olisi tehnyt sellaista johtopäätöstä?

Ivan istui otsa rypyssä, molemmat nyrkit suonenvedontapaisesti

polvia vastaan painettuina.
 — Niin, se oli vahinko, että en iskenyt sinua silloin päin kuonoa, —
naurahti hän katkerasti. — Poliisiputkaan ei sinua silloin voinut
kuljettaa: kuka minua olisi uskonut, ja mihin minä olisin voinut
vedota, mutta antaa päin kuonoa… uh, olipa vahinko, etten
hoksannut tehdä sitä; vaikka päin naamaa iskeminen onkin kielletty,
niin kylläpä olisin lyönyt naamataulusi mäsäksi.

Smerdjakov katseli häntä melkein nauttien.

— Tavallisissa elämän tilanteissa, — alkoi hän puhua sillä

itserakkaalla ja opettavaisella äänensävyllä, jolla hän aikoinaan oli
väitellyt Grigori Vasiljevitšin kanssa uskosta ja ärsytellyt tätä Fjodor
Pavlovitšin tuolin takana seisoessaan, — tavallisissa elämän
tilanteissa on päin kuonoa lyöminen nykyjään todellakin laissa
kielletty, ja kaikki ovat lakanneet lyömästä, mutta erinäisissä elämän
tilanteissa, ei ainoastaan meillä, vaan koko maailmassa, olkoonpa
kysymyksessä vaikkapa täydellinen ranskalainen tasavalta, yhä
kuitenkin lyödään aivan kuin Aatamin ja Eevan aikaan, eikä koskaan
lakatakaan sitä tekemästä, mutta te silloin erikoisessa tilanteessa
ette uskaltanut.

— Miksi sinä opiskelet ranskalaisia sanoja? — sanoi Ivan

nyökäyttäen päätään vihkoa kohti, joka oli pöydällä.

— Miksi minä en opiskelisi niitä edistääkseni siten sivistystäni

ajatellen, että ehkäpä minä itsekin joskus saan oleskella noilla
onnellisilla Euroopan seuduilla.

— Kuule, hylkiö, — sanoi Ivan silmät salamoiden ja koko ruumis

vavisten, — minä en pelkää sinun syytöksiäsi, todista minua vastaan
mitä tahdot, ja jos minä äsken en lyönyt sinua kuoliaaksi, niin jätin
sen tekemättä vain siksi, että epäilen sinua syylliseksi tähän
rikokseen ja toimitan sinut oikeuden käsiin. Minä paljastan sinut
vielä.

— Minun mielestäni teidän on parempi pitää suunne kiinni. Sillä

mistä te voitte minua syyttää, kun minä olen täysin viaton, ja kuka
teitä uskoo? Mutta jos te vain alatte, niin minäkin kerron kaiken, sillä
kuinka en puolustaisi itseäni?

— Luuletko, että minä nyt pelkään sinua?

— Olkoonpa, että kaikkia näitä sanojani, jotka nyt olen puhunut

teille, ei uskota oikeudessa, niin sen sijaan yleisö uskoo ja te saatte
hävetä.

— Tämä merkitsee taaskin, että: »viisaan miehen kanssa maksaa

kyllä vaivan puhua», — vai mitä? — sanoi Ivan kiristellen
hampaitaan.

— Osasitte ihan oikeaan. Viisas tulette olemaankin.

Ivan Fjodorovitš nousi inhosta väristen, otti päällystakin ylleen ja

poistui nopeasti huoneesta vastaamatta enää Smerdjakoville ja
häneen edes katsomatta. Raikas illan ilma virkisti häntä. Taivaalla
loisti kirkkaana kuu. Ajatukset ja tunteet kiehuivat hänen sielussaan
muodostuen kauheaksi painajaiseksi. »Menisinkö heti ilmiantamaan
Smerdjakovin? Mutta mistä minä hänet ilmiantaisin: hän on kuitenkin
syytön. Päinvastoin hän syyttää silloin minua. Miksi minä todellakin
silloin lähdin Tšermašnjaan? Miksi, miksi?» kyseli Ivan Fjodorovitš.
»Niin, tietysti minä odotin jotakin, ja hän on oikeassa»… Ja hänelle
muistui taas jo sadannen kerran mieleen, kuinka hän viimeisenä
yönä isänsä luona salaa kuunteli portailta tämän toimia, mutta nyt
tuo muisto tuotti niin suurta kärsimystä, että hän ihan pysähtyi
paikalleen aivan kuin hänet olisi lävistetty: »Niin, minä toivoin silloin
sitä, se on totta! Minä tahdoin, minä nimenomaan tahdoin murhaa!
Tahdoinko minä murhaa, tahdoinko?… Täytyy tappaa Smerdjakov!…
Jos minä en uskalla nyt tappaa Smerdjakovia, niin ei kannata
elääkään!…» Ivan Fjodorovitš meni silloin kotonaan käymättä
suoraan Katerina Ivanovnan luo ja pelästytti hänet tulollaan: hän oli
kuin mieletön. Hän kertoi Katerina Ivanovnalle koko keskustelun
Smerdjakovin kanssa aivan pikkupiirteitä myöten. Hän ei voinut
rauhoittua Katerina Ivanovnan tyynnyttelystä huolimatta, asteli koko
ajan huoneessa ja puhui katkonaisesti, omituisesti. Viimein hän
istuutui, nojasi kyynärpäänsä pöytään, pani päänsä molempien
käsiensä varaan ja lausui omituisen mietelmän:

— Jos murhaaja ei ole Dmitri, vaan Smerdjakov, niin silloin tietysti

minä olen vastuunalainen yhdessä hänen kanssaan, sillä minä yllytin
häntä. Olenko minä yllyttänyt häntä, — sitä en vielä tiedä. Mutta jos
vain hän on murhannut, eikä Dmitri, niin tietysti minäkin olen
murhaaja.

Kuultuaan tämän Katerina Ivanovna mitään sanomatta nousi

paikaltaan, meni kirjoituspöytänsä luo, avasi sillä olevan lippaan, otti
lippaasta erään paperin ja pani sen Ivanin eteen. Tämä paperi oli se
sama asiakirja, jota Ivan Fjodorovitš myöhemmin mainitsi Aljošalle
»matemaattisesti sitovana todistuskappaleena» siitä, että veli Dmitri
oli surmannut isän. Se oli kirje, jonka Mitja oli juovuksissa kirjoittanut
Katerina Ivanovnalle sinä samana iltana, jolloin hän oli kohdannut
kedolla Aljošan tämän ollessa matkalla luostariin, sen Katerina
Ivanovnan kodissa sattuneen kohtauksen jälkeen, kun Grušenjka oli
loukannut Katerina Ivanovnaa. Erottuaan Aljošasta Mitja silloin riensi
Grušenjkan luo; ei tiedetä, tapasiko hän Grušenjkan, mutta iltayöstä
hän ilmestyi »Pääkaupunki»-ravintolaan ja joi siellä itsensä
asianmukaisesti humalaan. Humalassa ollessaan hän pyysi kynän ja
paperia ja raapusti kokoon hänelle tärkeän paperin. Se oli päätön,
monisanainen ja sekava kirje, »humalainen» kirje. Se oli samanlaista
kuin on silloin, kun juopunut mies kotiin tultuaan alkaa tavattoman
kiihtyneenä kertoa vaimolleen tai jollekulle muulle kotiväestä, kuinka
häntä äsken juuri on loukattu, millainen lurjus loukkaajana on, miten
hän itse sen sijaan on mainio ihminen, ja kuinka hän vielä näyttää
tuolle loukkaajalle, — ja kertoo tämän kaiken hirveän pitkään ja
laajasti, sotkuisesti ja kiihtyneenä lyöden nyrkkiä pöytään ja itkien
juopuneen kyyneliä. Kirjepaperi, joka hänelle oli ravintolassa
annettu, oli likainen palanen tavallista kirjepaperia, huonoa lajia, ja
sen takapuolelle oli kirjoitettu jokin lasku. Juopuneen
monisanaisuudelle nähtävästi ei ollut siinä riittävästi tilaa, ja Mitja oli
kirjoittanut täyteen kaikki reunustat sekä kirjoittanut viimeiset rivit
poikittain jo kirjoitetun yli. Kirje oli näin kuuluva:

»Kohtalokas Katja! Huomenna hankin rahaa ja annan sinulle

takaisin kolmetuhattasi, ja hyvästi — suuren vihan nainen, mutta
hyvästi myös rakkauteni! Tehkäämme loppu! Huomenna koetan
hankkia kaikilta ihmisiltä, mutta jos en saa ihmisiltä, niin vakuutan
sinulle kunniasanalla, että menen isäni luo ja halkaisen hänen
kallonsa ja otan hänen tyynynsä alta, kunhan vain Ivan lähtisi pois.
Menen pakkotyöhön, mutta annan takaisin kolmetuhatta. Ja sinä
itse jää hyvästi. Kumarran maahan asti, sillä olen sinun edessäsi
lurjus. Anna minulle anteeksi. Ei, mieluummin älä anna anteeksi:
niin on helpompi sekä minulle että sinulle! Mieluummin pakkotyö
kuin sinun lempesi, sillä lemmin toista, mutta hänet sitä tulit tänään
liian hyvin tuntemaan, kuinka voisitkaan antaa anteeksi? Tapan
sen, joka on minulta varastanut! Menen teidän kaikkien luota pois
Itään, jotta en tietäisi kenestäkään. Hänestäkään en tahdo tietää,
sillä et sinä yksin ole kiduttaja, vaan hän myöskin. Hyvästi!
 P.S. Kirousta kirjoitan, mutta sinua jumaloin! Kuulen äänen
rinnassani. Kieli on jäänyt jäljelle ja se soi. Mieluummin sydän
haljetkoon! Tapan itseni, mutta sitä ennen kuitenkin koiran. Riistän
häneltä kolme ja paiskaan sinulle. Vaikka olenkin lurjus edessäsi,
niin en ole varas! Odota kolmeatuhatta. Koiralla on patjan alla,
ruusunpunainen nauha. En minä ole varas, vaan minulta
varastaneen tapan. Katja, älä katso halveksivasti: Dmitri ei ole
varas, vaan murhaaja! Isänsä tappoi ja itsensä syöksi turmioon,
jotta seisoisi eikä sietäisi ylpeyttäsi. Eikä rakastaisi sinua.

PP.S. Suutelen jalkojasi, jää hyvästi!

PP.SS. Katja, rukoile Jumalaa, että ihmiset antaisivat rahoja.

Silloin en tule olemaan veren tahrima, mutta jos eivät anna, — niin
olen veressä! Tapa minut!

Orja ja vihamies

D. Karamazov.»

Kun Ivan oli lukenut »asiakirjan», niin hän tuli täysin vakuutetuksi.
Murhaaja oli siis hänen veljensä eikä Smerdjakov. Ei Smerdjakov,
siis ei myöskään hän, Ivan. Tämä kirje sai yhtäkkiä hänen silmissään
matemaattisen todistuksen merkityksen. Hänellä ei voi enää olla
mitään epäilyksiä, etteikö Mitja olisi syyllinen. Semmoista epäluuloa,
että Mitja oli voinut murhata yhdessä Smerdjakovin kanssa, ei
koskaan ollut Ivanin mielessä ollut eikä se sopinut yhteen
tosiseikkain kanssa. Ivan oli täydellisesti rauhoittunut. Seuraavana
aamuna hän tunsi vain halveksimista muistellessaan Smerdjakovia
ja tämän ivallisia puheita. Muutaman päivän kuluttua hän ihan
ihmetteli, kuinka oli voinut niin syvästi loukkaantua tämän
epäluuloista. Hän päätti halveksia Smerdjakovia ja unohtaa hänet.
Näin meni kuukausi. Smerdjakovista hän ei enää kysynyt
keneltäkään mitään, mutta kuuli pari kertaa sivumennen tämän
olleen hyvin sairaana ja päästään sekaisin. »Hän kuolee hulluna»,
sanoi hänestä kerran nuori lääkäri Varvinski, ja tämä jäi Ivanille
mieleen. Tämän kuukauden viimeisellä viikolla Ivan itse alkoi tuntea
olevansa hyvin huonovointinen. Lääkärin kanssa, jonka Katerina
Ivanovna oli Moskovasta tilannut ja joka oli saapunut juuri vähän
ennen kuin tuomio julistettiin, hän oli jo käynyt neuvottelemassa. Ja
juuri tähän aikaan hänen suhteensa Katerina Ivanovnaan kärjistyivät
äärimmilleen. He olivat ikäänkuin kaksi toisiinsa rakastunutta
vihamiestä. Katerina Ivanovnan hetkelliset, mutta voimakkaat
kiintymyksen puuskat Mitjaan saivat Ivanin aivan raivostumaan.
Omituista oli, että ihan viimeiseen kohtaukseen saakka, jonka
kuvasimme tapahtuneen Katerina Ivanovnan luona, kun sinne
saapui Mitjan luota Aljoša, ei hän, Ivan, ollut koko kuukauden aikana
kertaakaan kuullut Katerina Ivanovnan epäilevän Mitjan syyllisyyttä
huolimatta kaikista tämän »palaamisista» takaisin Mitjan ystäväksi,
joita Ivan niin suuresti vihasi. Merkillistä on sekin, että hän tuntien
vihaavansa Mitjaa päivä päivältä yhä enemmän samalla ymmärsi,
ettei hän vihannut häntä Katjan »palaamisten» takia, vaan
nimenomaan siksi, että hän oli tappanut isän! Hän tunsi ja tiesi
tämän itse täydelleen. Siitä huolimatta hän kymmenkunta päivää
ennen tuomion lankeamista kävi Mitjan luona ja esitti tälle
pakosuunnitelman, — suunnitelman, jonka hän ilmeisesti oli jo kauan
sitten miettinyt. Paitsi tärkeintä syytä, joka oli saanut hänet astumaan
tämmöisen askelen, vaikutti siihen myös eräs Smerdjakovin pikku
sana, joka oli raapaissut hänen sydämeensä parantumattoman
haavan, nimittäin se, että hänelle, Ivanille, muka oli edullista, että
hänen veljeään syytettiin, sillä silloin isältä peritty rahasumma
kohoaa hänen ja Aljošan osalta neljästäkymmenestätuhannesta
kuuteenkymmeneentuhanteen. Hän päätti omasta puolestaan uhrata
kolmekymmentätuhatta järjestääkseen Mitjan paon. Palatessaan
silloin tämän luota hän oli hirveän surullisella ja ahdistuneella
mielellä: hänestä oli äkkiä alkanut tuntua, ettei hän tahdo pakoa
ainoastaan sen vuoksi, että saisi uhrata kolmekymmentätuhatta ja
parantaa sydämeensä raapaistun haavan, vaan jostakin muustakin
syystä. »Senköhän vuoksi, että sydämessäni minäkin olen
samanlainen murhaaja?» kysyi hän itseltään. Jokin kaukainen, mutta
polttava tuska kirveli hänen sieluaan. Tärkeintä oli, että koko tämän
kuukauden aikana hänen ylpeytensä oli kärsinyt, mutta tästä
edempänä… Tarttuessaan asuntonsa ovikellon ripaan sen jälkeen
kuin oli keskustellut Aljošan kanssa ja päättäessään yhtäkkiä mennä
Smerdjakovin luo Ivan Fjodorovitš toimi erään erikoisen, yhtäkkiä
hänen rinnassaan kiehahtaneen pahastumisen vallassa. Hän oli
äkkiä muistanut, miten Katerina Ivanovna äsken juuri oli huudahtanut
hänelle Aljošan läsnäollessa: »vain sinä, yksistään sinä olet saanut
minut uskomaan, että hän (t.s. Mitja) on murhaaja!» Muistettuaan
tämän Ivan ihan jähmettyi: ei koskaan elämässä hän ollut koettanut
saada Katerina Ivanovnaa vakuutetuksi, että murhaaja on Mitja,
päinvastoin hän oli vielä epäillyt itseään hänen edessään silloin kun
oli palannut Smerdjakovin luota. Päinvastoin hän, Katerina Ivanovna,
oli pannut silloin hänen eteensä »asiakirjan» ja näyttänyt toteen
veljen syyllisyyden. Ja nyt juuri hän yhtäkkiä huudahtaa: »Minä olen
itse ollut Smerdjakovin luona!» Milloin hän on ollut? Ivan ei tietänyt
mitään tästä. Katerina Ivanovna ei siis ole niinkään vakuutettu Mitjan
syyllisyydestä! Ja mitä on Smerdjakov saattanut hänelle sanoa?
Mitä, mitä hän on hänelle sanonut? Kauhea viha syttyi Ivanin
sydämeen. Hän ei käsittänyt, miten hän oli voinut puoli tuntia
aikaisemmin antaa noitten Katerina Ivanovnan sanojen livahtaa
ohitseen rupeamatta silloin heti huutamaan. Hän jätti ovikellon
sikseen ja lähti rientämään Smerdjakovin luo. »Minä tapan hänet
kenties tällä kertaa», ajatteli hän matkalla.

8.

Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona

Puolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen

kuin oli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla
tiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen,
tuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä osassa
kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole
lyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä,
vaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa
jyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli
suonenvetoa. Jonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta
Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen,
pienikokoisen miehen, jolla oli yllään paikattu talonpoikaisviitta ja
joka kulki polvitellen, murisi ja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä
riitelemästä ja alkoi käheällä humalaisen äänellä laulaa laulua:

Jussi Pietariin on mennyt, enkä häntä odota.

Hän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja

alkoi taas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä
samaa laulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä
vihaa häntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi
äkkiä hänet. Heti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä
ylhäältäpäin nyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin
toistensa kohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä
voimakkaasti Ivania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena
luotaan. Mies lensi pitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki
jäätyneeseen maahan, voihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja
vaikeni. Ivan harppasi hänen luokseen.

Mies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!»

ajatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.

Jo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut

avaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s.
Smerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan
aivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin
pois, eivät tahtoneet sitä juoda.

— Raivoaako hän, vai kuinka? — kysyi Ivan Fjodorovitš tylysti.

— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te

kuitenkaan keskustelko hänen kanssaan kovin kauan… — pyysi
Maria Kondratjevna.

Ivan Fjodorovitš avasi oven ja astui sisälle tupaan.

Huonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla,

mutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla olevista
penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso, nahalla
päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa oli
jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov
entisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että
huoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja,
jossa oli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä,
vaan näytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän
katseen Ivan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän
tämän tulosta. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli
tullut hyvin laihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien
alukset olivat siniset.

— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš

pysähtyen. — Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu
päällystakkianikaan. Minne täällä voi istuutua?

Hän astui pöydän toiseen päähän, siirsi pöydän luo tuolin ja

istuutui.

— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys

tehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta:
oliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?

Smerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa

Ivania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa
poispäin hänestä.

— Mitä sinä? — huudahti Ivan.

— En mitään.

— Mitenkä et mitään?

— No oli, samantekeväähän se teille on. Jättäkää rauhaan.

— Ei, en jätä! Sano, milloin hän oli?

— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov

halveksivasti ja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän
katsoi tätä raivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka