Debating Universal Basic Income: Pros,

Cons, and Alternatives Robert E. Wright

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/debating-universal-basic-income-pros-cons-and-alter
natives-robert-e-wright/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Universal Basic Income Karl Widerquist

https://ebookmass.com/product/universal-basic-income-karl-
widerquist/

Universal Basic Income in Historical Perspective 1st

Edition Peter Sloman

https://ebookmass.com/product/universal-basic-income-in-
historical-perspective-1st-edition-peter-sloman/

Universal Basic Income: What Everyone Needs to Know®

Matt Zwolinski

https://ebookmass.com/product/universal-basic-income-what-
everyone-needs-to-know-matt-zwolinski/

Basic Income in Korea and Beyond: Social, Economic, and

Theological Perspectives Mee-Hyun Chung

https://ebookmass.com/product/basic-income-in-korea-and-beyond-
social-economic-and-theological-perspectives-mee-hyun-chung/
Basic Income Experiments: A Critical Examination of
Their Goals, Contexts, and Methods Roberto Merrill

https://ebookmass.com/product/basic-income-experiments-a-
critical-examination-of-their-goals-contexts-and-methods-roberto-
merrill/

Income Tax Fundamentals 2020 38th Edition Gerald E.

Whittenburg

https://ebookmass.com/product/income-tax-fundamentals-2020-38th-
edition-gerald-e-whittenburg/

Alternatives Cfa Institute

https://ebookmass.com/product/alternatives-cfa-institute/

Grob’s Basic Electronics, 13th Edition Mitchel E.

Schultz

https://ebookmass.com/product/grobs-basic-electronics-13th-
edition-mitchel-e-schultz/

Grob’s Basic Electronics 12th Edition Mitchel E.

Schultz

https://ebookmass.com/product/grobs-basic-electronics-12th-
edition-mitchel-e-schultz/
 Exploring the Basic Income Guarantee

Series Editor
Karl Widerquist, Georgetown University in Qatar, Doha, Qatar
Basic income is one of the most innovative, powerful, straightforward,
and controversial proposals for addressing poverty and growing inequali-
ties. A Basic Income Guarantee (BIG) is designed to be an unconditional,
government-insured guarantee that all citizens will have enough income
to meet their basic needs. The concept of basic, or guaranteed, income
is a form of social provision and this series examines the arguments for
and against it from an interdisciplinary perspective with special focus on
the economic and social factors. By systematically connecting abstract
philosophical debates over competing principles of BIG to the empir-
ical analysis of concrete policy proposals, this series contributes to the
fields of economics, politics, social policy, and philosophy and establishes a
theoretical framework for interdisciplinary research. It will bring together
international and national scholars and activists to provide a compara-
tive look at the main efforts to date to pass unconditional BIG legislation
across regions of the globe and will identify commonalities and differences
across countries drawing lessons for advancing social policies in general
and BIG policies in particular.
Robert E. Wright · Aleksandra Przegalińska

Debating Universal
Basic Income
Pros, Cons, and Alternatives
Robert E. Wright Aleksandra Przegalińska
American Institute for Economic Kozminski University
Research Warsaw, Poland
Great Barrington, MA, USA

ISSN 2662-3803 ISSN 2662-3811 (electronic)

Exploring the Basic Income Guarantee
ISBN 978-3-031-17512-1 ISBN 978-3-031-17513-8 (eBook)
https://doi.org/10.1007/978-3-031-17513-8

© The Author(s), under exclusive license to Springer Nature Switzerland AG 2022

This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively licensed by the
Publisher, whether the whole or part of the material is concerned, specifically the rights
of translation, reprinting, reuse of illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on
microfilms or in any other physical way, and transmission or information storage and
retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar or dissimilar methodology
now known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc.
in this publication does not imply, even in the absence of a specific statement, that such
names are exempt from the relevant protective laws and regulations and therefore free for
general use.
The publisher, the authors, and the editors are safe to assume that the advice and informa-
tion in this book are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither
the publisher nor the authors or the editors give a warranty, expressed or implied, with
respect to the material contained herein or for any errors or omissions that may have been
made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional claims in published maps
and institutional affiliations.

Cover illustration: © Melisa Hasan

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered company Springer Nature
Switzerland AG
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
 Acknowledgments

The authors thank Open AI for helping them to feel comfortable with
the major pro and con points made in this book and for drafting the
bibliographic essay section of this book. They also thank another “AI,”
the American Institute for Economic Research (AIER), for financial
support. Most directly, AIER paid the expenses of the authors and twelve
conferees to travel to Nashville, Tennessee where they discussed the
merits and problems of an earlier draft of this book over parts of three
days. Each of the conferees at that book manuscript conference—Trey
Carson, Shale Lewis, Douglas MacKay, Sergei Nirenburg, Audrey Reford,
Craig Richardson, Ravi Roy, Ant Sammeroff, Alex Schmid, Fabian Wendt,
Robert Whaples, and Karl Widerquist—offered valuable suggestions and
advice that greatly improved the final product in numerous ways, great
and small. None, however, should be implicated in any of the book’s
remaining imperfections. The same should be said of AIER’s Brad DeVos
and Phil Magness, who both contributed in significant ways although
they were unable to attend every conference session. Other scholars,
including Tony Gill, also read and helped us to improve earlier drafts.
AIER’s Amelia Janaskie helped to create the better-looking figures found
throughout the text. Finally, we wish to thank the GPT-3 transformer for
its somewhat chaotic, but ultimately valuable input.

v
 Contents

1 UBI Basics 1
Political Ideologies and UBI 5
Waves of Interest in UBI 9
This Book’s Goals 17
References 19
2 In Favor: Something for Everyone 23
References 29
3 Opposed: Less for All 31
References 37
4 In Favor: Safety from Artificial Intelligence 39
References 44
5 Opposed: No Country for New Robots 47
References 54
6 In Favor: Another Weapon Against Climate Change 57
References 60
7 Opposed: The Centralized Control Conceit 63
References 67
8 Opposed: Too Dear or Too Little 69
References 76

vii
viii CONTENTS

9 In Favor: UBI Pays for Itself 79

References 83
10 Opposed: Democracy Destroyed 85
References 89
11 In Favor: Democracy Enhanced and Social Justice,
Too! 91
References 94
12 Opposed: Dependency 95
References 98
13 In Favor: Autonomy 99
References 101
14 Summary and Alternatives 103
UBI Later? 106
Would a Universal Basic Asset, Credit, Job, Training,
or Service Scheme Help More People for Less Money? 110
Ubi Libertas, Ibi Prosperitas: Economic Freedom
and Prosperity for All 115
References 117

References 121
Index 135
 List of Figures

Fig. 1.1 The UBI concept illustrated (Source Amelia Janaskie,

Research Associate at the American Institute
for Economic Research) 3
Fig. 1.2 Google Ngram chart of “Universal Basic Income” (Source
Google) 16
Fig. 2.1 Benefit cliffs and disincentive deserts (Source Amelia
Janaskie, American Institute for Economic Research) 25
Fig. 2.2 US labor force participation rate, 2000–2022 (Source
FRED) 28
Fig. 2.3 Maslow’s motivation model (Source Wikimedia
Commons) 28
Fig. 3.1 The poverty rate and real public welfare spending
in the United States, 1973–2019 (Source U.S. Census
Bureau: https://www.census.gov/data/tables/time-ser
ies/demo/income-poverty/historical-poverty-people.htm
l; FRED: https://fred.stlouisfed.org/series/B087RC1Q0
27SBEA#0) 32
Fig. 3.2 Consumption and income poverty rates in the United
States, 1960–2010 (Source Meyer and Sullivan 2013;
PovertyMeasurement.org: http://povertymeasurement.
org/dashboard/) 33
Fig. 3.3 Real hourly compensation in the United States,
1947–2021 (Source FRED) 34
Fig. 3.4 US household debt service burden, 1980–2021 (Source
FRED) 35

ix
x LIST OF FIGURES

Fig. 3.5 Inflation-adjusted clothing prices, 1990–2020 (Source

FRED) 37
Fig. 5.1 Total factor productivity in the United States, 1954–2019
(Source FRED) 49
Fig. 5.2 US unemployment rate, 2010–2021 (Source FRED) 51
Fig. 5.3 Total unfilled job vacancies in the US, 2010–2021
(Source FRED) 52
Fig. 5.4 Official labor force participation rates by country, 2020
(Source OECD, https://data.oecd.org/chart/6xXY) 52
Fig. 6.1 The fallacious environmental Kuznets curve (Source
Wikimedia Commons) 59
Fig. 7.1 Death by air pollution globally, 2019 (Source IHME; our
world in data) 66
Fig. 8.1 Effect of UBI on net income over the income
distribution (Source Adapted from Hanna and Olken
[2018] by Amelia Janaskie of the American Institute
for Economic Research) 71
Fig. 14.1 UBI through the eyes of those in favor of UBI (Source
Amelia Janaskie, American Institute for Economic
Research) 104
Fig. 14.2 UBI through the eyes of those opposed to UBI (Source
Amelia Janaskie, American Institute for Economic
Research) 105
 List of Tables

Table 1.1 Tabular summary of the book 19

Table 2.1 Average hours worked per year in five major developed
economies, 1830–1987 27

xi
 CHAPTER 1

UBI Basics

Dutch historian Rutger Bregman gained fame in 2019 by talking about a

future with open borders, a 15-hour workweek, and UBI. He claimed
not to predict utopia but rather wanted to “unlock the future” by
flinging “open the windows of our minds.” After Bregman talked truth
to power at Davos by claiming that most people want tax increases and
that mainstream media personalities are mostly millionaires “funded by
billionaires,” a Fox News host berated him in an unaired interview as
a “tiny brain … moron.” The host then told him to go do something
anatomically impossible and ended the interview before getting to Breg-
man’s stance on UBI (Klein 2019; Matthew 2019). That was unfortunate
because the odd couple might have found common ground with UBI,
an increasingly popular policy proposal sometimes referred to as BIG
(basic income guarantee), that is highly politicized but not along the usual
partisan lines.
According to GPT-3, an artificial intelligence program described in
greater detail below, an Unconditional or Universal Basic Income (UBI)
policy could:

• help to reduce poverty and inequality.

• provide economic security for people who are struggling to make
ends meet.
• give people more freedom to pursue their dreams and goals.

© The Author(s), under exclusive license to Springer 1

Nature Switzerland AG 2022
R. E. Wright and A. Przegalińska, Debating Universal Basic Income,
https://doi.org/10.1007/978-3-031-17513-8_1
2 R. E. WRIGHT AND A. PRZEGALIŃSKA

• simplify the social safety net.

• reduce the administrative costs of means-tested programs.

But it also could:

• be expensive to implement and maintain.

• discourage work and lead to increased dependency on government
assistance.
• create a disincentive for people to improve their skills and education.
• lead to inflation if not properly managed.
• be difficult to administer in a fair and equitable way.

The authors also could not make a sweeping summary statement about
Universal or Unconditional Basic Income (UBI). This book describes
reasons to adopt and to reject UBI from various scientific and ideological
perspectives. It should be interpreted as suggestive rather than compre-
hensive, a brief introduction to major lines of debate rather than a policy
proposal. Thus far, most articles and books about UBI support its adop-
tion, raising the specter, given its recent global salience, that UBI might
be implemented in one or more nations without due consideration of its
possible adverse effects.
Even while the COVID-19 pandemic engrossed the world’s atten-
tion, UBI remained one of the most widely discussed policy topics
in universities, think tanks, and policy circles throughout much of the
globe (Standing 2017, 19). Interest in UBI has been intense enough
to lead to small-scale trials in countries as different as Canada, Finland,
India, Kenya, and Namibia (Uhuru 2019). Interest in UBI will continue
so long as the perception of accelerating technological advancement
persists and so long as politicians in Europe, the Americas, and else-
where believe that it will garner them votes on net (https://www.
redrentabasica.org/rb/; https://partiarazem.pl/2018/04/gdynia-o-bez
warunkowym-dochodzie-podstawowym/; Bravo 2021). As economist
Robert P. Murphy says, “like it or not, this issue is not going away”
(Sammeroff 2019, 15). UBI remains debated in Switzerland, for example,
even though voters resoundingly rejected it in a June 2016 referendum
that promised a monthly income, of a size to be determined by the Swiss
Parliament, to all Swiss citizens (Koltrowitz and Depetris 2016).
 1 UBI BASICS 3

Fig. 1.1 The UBI concept illustrated (Source Amelia Janaskie, Research Asso-
ciate at the American Institute for Economic Research)

Universal or unconditional basic income, as its names implies, entails

government making permanent (from some age until death), regular
(monthly or more frequent) minimum or foundational (basic) cash
payments (money, not in-kind) to every (universal, unconditional, and
perhaps even non-withdrawable) individual (not family), regardless of
their income or willingness or ability to work (Torry 2019, xvii; Standing
2017, 3–7; Hamilton et al. 2021). Figure 1.1 conceptually illustrates
UBI.
No black UBI payment lines directly point to the young children
in Fig. 1.1 because some UBI proponents suggest that cash payments
may vary with the recipient’s age, but not due to his, her, or their
educational attainment, employment status, gender identity, income level,
marital status, race, religion, sexual orientation, wealth level, or any other
attribute (Torry 2019, 4–5).
Needs vary across the lifecycle and for other reasons but only the
former seem important to most UBI advocates, in part because age is rela-
tively easily verified (Torry 2019, 119). The UK Citizen’s Basic Income
Trust scheme, for example, proposes £63 per week for working adults but
4 R. E. WRIGHT AND A. PRZEGALIŃSKA

only £40 for pensioners and young adults not in school, £50 per week for
people aged 20–24, and £20 for children (Crocker 2020, 49).
The UK Citizen’s Basic Income Trust proposal should not be confused
with Britain’s existing Universal Credit program, which ironically is
neither universal nor about credit but a good example of how politi-
cians may trade substance for rhetoric (Standing 2017, 208–11). This
book concentrates on actual UBI policies, not proposals or slogans that
employ its terms to garner support for politicians or their parties. To
qualify as UBI, a policy must make (1) universal; (2) unconditional;
(3) periodic; (4) cash payments to (5) all individuals. The most promi-
nent proponents of UBI, members of the Basic Income Earth (formerly
European) Network (BIEN), contend that only implementation of all
of those five characteristics will ensure achievement of their main goal,
the minimization of poverty and extreme income inequality (Yamamori
2016).
Proponents also contend that UBI, thus defined, may have numerous
additional benefits, including reducing stress, crime, and climate change,
increasing education, entrepreneurship, health, and female independence
from patriarchy (Sammeroff 2019, 145). Proponents also implicitly
promise that UBI will ameliorate various policy “problems,” like income
inequality, without exacerbating other problems or existing natural “diffi-
culties” (Steensland 2008, 20). UBI may also assuage the feelings of those
concerned about the effects of workplace automation on employment and
income.
Skeptics retort that some UBI proponents promise too much. UBI
can come across as too good to be true, like “a Flying Unicorn that
poops rainbows” (Sammeroff 2019, 145). The breathless enthusiasm of
proponents sometimes evokes strong negative reactions. New Zealand
Prime Minister John Key, for example, called UBI “barking mad,” while
Iceland’s finance minister called it “completely ridiculous” (Standing
2017, 110).
The authors of this book find UBI intriguing, neither obviously
ridiculous nor unquestionably beneficial. Careful analysis, not a rush to
judgment, can help students, voters, and policymakers to decide the
best path. While policies occasionally exceed expectations, they more
frequently disappoint. Many public policy proposals that “sound good”
or “look good on paper” create untoward unintended consequences or
negative “knock-on effects.” Usury laws that place caps on the rate
at which money can be borrowed, for example, can hurt the people
 1 UBI BASICS 5

they were intended to help by reducing incentives to lend to the poor.

Similarly, while deposit insurance protects depositors’ money from bank
bankruptcy, it induces bankers to take on more risk, making it more likely
that banks will fail in the first place (Wright 2019).
Other examples of what French political economist Frederic Bastiat
called “that which is unseen,” or in other words the hidden, unintended
costs of public policies, rampage through policy history. Although the
direct costs of UBI can be observed with some precision, the indirect
costs and knockoff effects can be difficult to predict and nearly impos-
sible to measure accurately (DeVos 2019). While it is true that “we have
to make crucial long-term policy choices without the hope of knowing
even many decades on whether different choices would have turned out
better” (Scialabba 2019, 93–94), presumably nobody wants to implement
a policy, especially a big change like UBI, unless it achieves its stated
goal of minimizing poverty and income inequality without creating new
offsetting problems or exacerbating existing social injustices.
Carefully examining the likely effects of big changes like UBI is
fraught, akin to trying to make a basketball free throw from a moving
skateboard. But interest in UBI is simply too broad to ignore. Students,
voters, and policymakers must grapple with UBI, lest humanity makes yet
another grave mistake by implementing a costly policy that fails to achieve
its goals or by not implementing a policy that could have helped countless
people, rich and poor, to flourish as never before. Adopting UBI when
one of the closely akin policies discussed in the conclusion, like a universal
basic asset, credit, job, or service program, might help more people at
lower cost, represents another major concern. And it could be that the
best policy of all would be one that emphasizes economic freedom rather
than redistribution through taxation.

Political Ideologies and UBI

UBI has attracted statements of support from top intellectuals in various
fields, including Nobel Prize-winning economists like James Buchanan,
Angus Deaton, Peter Diamond, Milton Friedman, Christopher Pissarides,
George Stigler, and Joseph Stiglitz (Torry 2019, vii, xv, 389–90; Standing
2017, 17; Steensland 2008, 31). Other prominent economists have also
supported UBI, although some, including Thomas Piketty, have appro-
priated its popularity to push other policy agendas (Shanahan 2017).
Although the COVID-19 pandemic somewhat dampened discussion due
6 R. E. WRIGHT AND A. PRZEGALIŃSKA

to what one researcher calls a “Crisis Paradox,” UBI remains a major

subject of policy inquiry and will likely remain one (Torry 2019, 255).
Just as numerous failed attempts to establish communist worker utopias
has not ended calls for “true” communism, even a failed UBI program
would not necessarily disprove its proponents’ claims or dampen support
for additional attempts.
Scientific evidence of UBI’s consequences remains scant. Waves of
interest in UBI have yet to lead to its society-wide adoption anywhere,
but it has inspired some trials. It seems that whenever UBI gains traction
someplace, if only for a pilot program as in Ontario, Canada, politics have
interceded to cancel or water down planned implementation (Torry 2019,
391). As a result, none of the trials completed to date have been universal
or permanent so they remain merely suggestive rather than probative
(Torry 2019, 38–39; Bastani 2019, 225; Hamilton et al. 2021). At best,
they constitute what mathematicians call proof of existence or proof of
concept, not proof of policy efficacy (Blasi et al. 2013, 58). But that is
not proof of much because few ever doubted that giving poor people
money will not increase their well-being (Maggiulli 2021).
Moreover, most trials were mere demonstration projects, not random-
ized controlled trials (Torry 2019, 303–18). In other words, researchers
cannot prove that UBI caused observed changes, which may have
stemmed from placebo or selection effects or more general socioeconomic
causes, or even just random changes. In fact, policymakers rarely employ
random trials, long the “gold standard” of the sciences but not without
its difficulties, especially when applied to the social sciences. To date, only
Finland has tried a random trial of a national, UBI-like program. It lasted
only two years and payments went only to unemployed people and were
at a level that would be politically and fiscally impossible to provide to
all Finns. Moreover, the government botched the trial halfway through
(Torry 2019, 396–401).
Even if Finland’s randomized controlled trial had been completed,
though, its results would remain un-replicated and likely un-replicable
because every country may respond to UBI differently. Even the same
country’s reaction to UBI may depend largely on policy details. Consider,
for example, a UBI paid to citizens regardless of global residence and not
paid to non-citizen residents (Standing 2017, 64). In such a case, many
citizens might live abroad to stretch the purchasing power of their UBI
payments further. They might also try to attract non-citizen residents to
their home countries to tax them to pay for the UBI. Immiseration of
 1 UBI BASICS 7

immigrants could well result, which most people would certainly count
as a policy failure.
To obviate such difficulties, scholars in the UK developed so-called
microsimulations of UBI’s effects. Computer modeling might have
seemed plausible before similar COVID-19 models proved inaccurate
enough to discredit the method (Wimalawansa 2020). Moreover, the
microsimulations estimate only the immediate effects of UBI implementa-
tion and fail to take expectations into account (Torry 2019, 193–98). As
a result, even their initial projections could prove inaccurate as people
adjust their behaviors before UBI implementation just as they adjust
consumption prior to price increases (Brayton et al. 1997).
In short, instead of being able to predict the consequences of UBI with
some precision and certainty, UBI proponents and skeptics must make
educated guesses and argue from analogy and theory (Heffetz and List
2021). The exercise is thus more political and ideological than scientific.
Ideologies abound but the ideology of most individuals can be lumped
into one of three categories, those who care most about maintaining the
status quo (things as they are), those who care most about individual
liberty, and those who care most about social justice. Generically, those
ideologies, and their followers, can be called conservatives (the Right),
classical liberals, and progressives (the Left), respectively. Classical liberals
prefer keeping governments as small and weak as possible, while conserva-
tives and progressives, sometimes collectively known as statists, often seek
to enlarge the size and power of governments to meet their respective
goals.
In the United States today, conservatism is most closely associated
with the Republican party, classical liberalism with the Libertarian party,
and progressivism with the Democratic party. Labels can get confusing,
though, as when Democrats call themselves liberals and people refer to
Left or Right Libertarians. Moreover, parties in other countries employ
different labels, like the conservative “Tories” of Great Britain and the
“Christian Democrats” of Poland. In Europe, and many other parts
of the world, liberal parties are most often associated with left-leaning
parties with progressive social agendas (LGBTQ rights, environmental
issues), but economic policies ranging from free market oriented to more
socialist-leaning.
In terms of overarching economic policies, conservatives tend toward
“capitalism” or ownership of the major means of production by big,
privately-owned businesses. Classical liberals espouse “free markets,” or
8 R. E. WRIGHT AND A. PRZEGALIŃSKA

fair competition between the sundry owners of the means of produc-

tion—whether individuals, businesses, or governments—for customers.
Progressives often tend toward “socialism,” or government control of
the most important means of production. Even today, a few want “com-
munism,” or government ownership and control of all the means of
production.
Interestingly, UBI is not closely associated with any one political party
or ideology and depending on the details has been described as fiscally
and culturally conservative or the point of a progressive or socialist spear
(Steensland 2008, 28–29, 65). But its bipartisan bipolarity is a two-edged
sword as no part of the political spectrum, Left, Right, or Center, classical
liberal or statist, is fully committed to pushing it into actual policy (Nettle
2018, 179).
Recent polls have found a slim majority of Americans opposed to UBI,
with many still undecided, but stronger support among young adults,
the poor, women, and people of color. Almost eight in ten Republi-
cans oppose UBI, but two in three Democrats favor it. Interestingly, age,
gender, and race/ethnicity also split along party lines such that a young,
female, black Republican is almost as likely to support UBI as is an old,
male, and white Democrat (Hamilton et al. 2021).
Despite attracting interest from across the political spectrum, UBI
remains controversial, likely because people project their own hopes and
fears onto it (Birnbaum 2017; Torry 2019, 477–90; Srnicek and Williams
2016, 120; Steensland 2008, 2). In fact, much of the UBI literature
simultaneously reads both dystopian and utopian. People live in a dystopia
now, proponents intone, but a social, economic, or technological utopia
awaits, if only for UBI, which promises something for everyone. Oppo-
nents tend to think present policies just fine, but see major problems
should UBI be implemented.
Some proponents see UBI as an opportunity to make the present tax
and welfare systems more progressive, while others of a more conservative
or classical liberal bent see it as a substitute for the existing welfare system.
Some advocate UBI as a way of building a “utopian post-capitalist, post-
work world” (Torry 2019, 177). Others fear that it will create a Mad
Max-like dystopia where the jobless masses form an “unnecessariat” barely
considered worthy of their barebones monthly stipends.
While both extremes seem implausible, UBI implementation does
entail risks because its effects remain unknown and to a large extent
unknowable. For instance, some claim that UBI will decrease the number
 1 UBI BASICS 9

of high school dropouts because fewer teens will feel economic pressure
to quit school to work. At the same time, however, UBI reduces the need
to obtain a high school degree (Schneider 2017). The predominate effect
will certainly depend on numerous details, like the size of UBI payments
at younger ages and the amount of boredom that schools produce and
which students cannot overcome without dropping out (Nett et al. 2010).
In other words, UBI offers the possibility of meeting everyone’s basic
needs but in the process could jeopardize other aspects of the progressive
social justice agenda. Indeed, some progressive UBI proponents sound
much like classical liberals when they rail against minimum wage laws and
intrusive, coercive means-tested welfare programs (Standing 2017, 191–
98). Other progressives would like to see UBI simply layered atop of
existing policies and programs.
To classical liberal proponents, UBI offers social welfare as cash grants
that preserve the essence of free market competition with minimal incen-
tive distortion but only by threatening innovation and economic growth.
While statists Left and Right relish the central role of government in UBI,
classical liberals hope it could be used to reduce government power by
eliminating complex and expensive means-tested redistribution programs
administered by bloated bureaucracies. But simultaneously they fear that
it could render Leviathan, their name for an all-powerful state, immortal
(Sammeroff 2019, 7).
UBI could do many things, including streamlining the “welfare”
systems of rich countries so that more money goes to those in need
and less into administering need-based programs (Crocker 2020, 61). But
“could” and “will” do not always go together, particularly when politics
are involved. Critics on the Right fear that UBI might simply be layered
on top of existing “entitlements” instead of supplanting them. More-
over, privacy concerns might require expensive layers of bureaucracy to
be added to UBI to prevent double (or triple or more) dipping in soci-
eties, like the United States, where people cannot be expected to have
the necessary identification to vote, let alone to receive money (see, e.g.,
https://www.aclu.org/other/oppose-voter-id-legislation-fact-sheet).

Waves of Interest in UBI

One thing is certain, interest in UBI has come and gone in waves for
several hundred years (Torry 2019, 31–32). But no country has ever
implemented a program encompassing all five core concepts—universality,
Another random document with
no related content on Scribd:
 Äkkiä, kuten magneettisen voiman vaikutuksesta, käänsin
katseeni sivulle ja näin kaksi tummaa silmää, jotka tutkivina ja
osaaottaen katsoivat minuun. Uusi ystävämme oli hiljaa istuutunut
viereeni. Siinä hetkessä selveni minulle, minkätähden olin tuntenut
itseni niin onnelliseksi: minä rakastin! Rahel sanoo: »Rakkaus on
vakaumusta!» Minä olin vakuutettu. Hän oli mielestäni täydellinen
ihminen. Ei siinä kyllin, että hän omasi hengen, joka ei milloinkaan
sammunut, henkisen joustavuuden, joka aina viehättää — hänellä oli
myöskin sopusointuinen ja hieno käytös, joka on kauniiden sielujen
heijastusta. Minä olin vielä aivan lapsen näköinen, olinhan niin paljon
häntä nuorempi, ja tunsin hänen läheisyydessään voittamatonta
ujoutta, joka on tärvellyt niin monta hyvää hetkeä elämässäni. Siitä
huolimatta tunsin hänenkin suhtautuvan minuun tavallista
suuremmalla mielenkiinnolla ja etsivän seuraani. Kun hän ei voinut
paljon kävellä, teimme hänen ehdotuksestaan usein pieniä
ratsastusmatkoja aasin selässä viehättävään ympäristöön ja näiden
retkien ainoat osanottajat olivat sisareni, minä, pieni, raisu Katarina
ja hän. Kiertelimme näin kaunista seutua ja pysähdyimme vihreille
kukkuloille, joilta oli kaunis näköala, tai kukoistaviin laaksoihin, jotka
olivat viehättäviä yksinäisessä rauhallisuudessaan. Lepäilimme
nurmella ja hän puheli meille historiasta, runoudesta ja matkoistaan.
Kuuntelin koko sielullani ja nautin täysin siemauksin tällaisen
keskustelun viehätyksestä, joka oli minulle aivan uutta. Mutta
tuskallinen ujouteni esti minua vapaasti sanomasta, mitä tunsin ja
ajattelin. Arvasiko hän, mitä liikkui hänen vieressään istuvan mykän
nuoren tytön sydämessä, joka kadehti raisun nuoren venakon
kursailematonta suoruutta tämän ujostelematta lasketellessa kaikkia
mahdollisia järjettömyyksiä. En tiedä, mutta hän kohteli minua
hellävaroin ja rakastettavasti. Onnettomuudeksi saapui sinne
myöhemmin hänen vanhempia tuttaviaan, jotka melkein kokonaan
riistivät hänen seuransa, niin että näin hänet paljon harvemmin.

Sillävälin oli tuttaviemme lukumäärä yhä lisääntynyt ja me

jouduimme todelliseen juhlien pyörteeseen. Tutustuimme toiseenkin
ylhäiseen venakkoon, joka oli leski ja kolmen lapsen äiti. Hän oli
saapunut tänne hoitamaan terveyttään ja huvittelemaan. Sattumalta
osui hänkin siihen hotelliin, jossa venäläinen kreivitär, ystävämme ja
me asuimme. Ystävämme, joka oli tuntenut hänet jo Pietarissa,
tutustutti nyt meidät toisiimme ja pian kävi nuori leski yhtä usein
luonamme kuin kreivittären raisu tytär. Hän oli muutamia vuosia yli
kolmenkymmenen eikä vähääkään kaunis, mutta siitä huolimatta oli
hänen elämäntehtävänään miellyttäminen. Hän sanoi itse
puhuessaan pietarilaisista naisista: »Meidät kasvatetaan
miellyttämään.» Hän oli sydämellinen ja herttainen ja kaikesta
huolimatta täytyi hänelle olla hyvä. Hän oli puolestaan yhtä
ystävällinen äitiäni ja meitä sisaria kohtaan ja pian tiesimme hänen
kaikki asiansa ja salaisen murheensa. Hän rakasti intohimoisesti
erästä kylpypaikkamme leijonaa, nuorta puolalaista, joka oli
harvinaisen kaunis, mutta täydellinen tyhjäntoimittaja. Tämä
veltostunut, turhamainen ja pintapuolinen ihminen, joka kaiken
lisäksi oli peluri, osasi herättää hurjia intohimoja, joita käytti
hyväkseen niin kauan kuin lemmentarinaa kesti. Säälittävin tämän
miehen uhreista oli kuitenkin hänen oma rouvansa; hän oli nimittäin
naimisissa ja hänellä oli pieni poika. Rouva oli aikoinaan ollut suuri
kaunotar ja uhrannut paljon miehensä takia, joka oli joutunut
valtiollisesti huonoon valoon. Surut olivat lakastuttaneet hänet ennen
aikojaan. Mies oli tuhlannut hänen suuren omaisuutensa ja he olivat
usein suuressa köyhyydessä. Hän petti lakkaamatta rouvaansa,
mutta hänen sydämellään ei ollut siinä mitään osaa, sillä hän ei
rakastanut ketään. Hän piteli pahoin rouvaansa kostaen tälle
pelitappionsa ja lapsikin sai joskus kärsiä hänen
pahatuulisuudestaan. Tuo poloinen, pieni, heikko olento herätti mitä
syvintä sääliä. Ja kuitenkin rakasti rouva miestään niin
intohimoisesti, että keksi aina syitä, millä häntä puolusti, eli
ainoastaan hänen katseistaan ja säteili onnesta, kun mies joskus
osoitti hänelle huomaavaisuutta jonkun kilpailijattaren nähden. Oliko
tuo ihailtavaa vai inhottavaa? Minä puolestani olin taipuvainen
väittämään jälkimäistä, kun näin hänen iltaisin kylpylaitoksen
salongissa vanhassa haalistuneessa loistopuvussaan, joka sai
hänen viheliäisyytensä esiintymään kahta räikeämpänä. Itkusta
punaisin silmin seurasi hän miestään, joka julkisesti loukkasi häntä
liehakoimalla muita naisia. Ruhtinatar — ennen mainitsemani nuori
leski — oli ollut hänen mielestään otollinen valloittaa — nähtävästi
senvuoksi, että oli rikas. Miehen onnistuikin lyhyessä ajassa herättää
hänessä eloon kiihkeä intohimo. Molemmat naiset, tämän näytelmän
kilpailijattaret, saapuivat nyt usein äitini luo etsimään apua ja
lohdutusta, ja niin jouduin ensi kerran näkemään tuollaisen surullisen
lystikkään draaman, jonka näyttämönä on n.s. »suuri maailma».
Eräänä iltana olimme ajaneet ruhtinattaren kanssa tanssiaisiin
kylpylaitokselle. Puolalainen kiusasi häntä koko illan teeskennellen
mustasukkaisuutta. Hän pani toimeen kohtauksia, joiden täytyi
herättää yleistä huomiota. Tämä olikin hänen tarkoituksensa: hän
tahtoi saattaa ruhtinattaren huonoon valoon saadakseen hänet
valtaansa. Ruhtinatar horjui; toisella puolella oli hänen intohimonsa,
toisella pelko saada osakseen yleistä paheksumista. Vihdoin hän,
äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneena, päätti poistua. Lupasin
lähteä hänen mukanaan ja viettää lopun iltaa hänen luonaan.
Vaunumme olivat tuskin lähteneet liikkeelle, kun ne pysäytettiin ja ovi
tempaistiin auki. Puolalainen hyppäsi vaununastuimelle, syleili
ruhtinattaren polvia ja vannoi intohimoisin purkauksin, ettei nouse
tästä asennosta, ennenkuin he ovat sopineet keskenään ja ruhtinatar
on hyvittänyt häntä kohtaan tekemänsä vääryyden. Ruhtinatar huusi
ääneen pelosta. Olin suunniltani suuttumuksesta ja käskin kuskin
ajamaan täyttä neliä. Puolalaisen täytyi hypätä alas voimatta meitä
seurata. Ruhtinatar oli epätoivoissaan. Saavuttuamme kotiin, erosin
hänestä jäähyväisittä ja selitin, ettei mikään mahti maailmassa saa
minua enää lähtemään ulos hänen kanssaan.

Asia tuli luonnollisesti tiedoksi. Venäläinen ystävämme tuli

luoksemme kysymään yksityiskohtia. Hän halveksi puolalaista ja
hymyili hyväntahtoisesti suuttumukselleni. Sitten lähti hän puhumaan
muutamia vakavia sanoja ruhtinattaren kanssa, sillä tämä kunnioitti
häntä suuresti. En moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä,
mutta hän tuli ja pyysi niin sydämellisesti meitä luokseen pieniin
kutsuihin, joihin puolalainen ei tullut, että emme voineet kieltäytyä.
Tämä seikkailu hälvensi lopullisesti liialliset kuvitteluni »suuren
maailman» eduista. — »Tuollainen on siis seurapiiri, josta toivoin
saavani niin paljon ainesta henkiselle kehitykselleni!» ajattelin.
Pakenin senjälkeen entistä useammin vakavan venäläisen ystäväni,
pikku hurjimuksen äidin luo. Sain olla varma, että siellä oli keskustelu
aina viehättävää ja siellä tapasin myös joskus hänet, joka yksinään
toteutti ylhäisestä seurapiiristä muodostamani ihannekuvan.

Hän jätti meidät lähteäkseen useamman viikon kestävälle matkalle

etelä-Saksaan ja koetellakseen, olivatko hänen voimansa siinä
määrin palanneet, että hän voi pitää terveysmatkaansa päättyneenä.
Hänen lähdettyään menetti seuraelämä viimeisenkin viehätyksensä
ja tanssiaisissa oli minulla ikävä. Minulla oli vain yksi kaihoisa
toivomus: nähdä hänet vielä kerran. Eräänä päivänä tuli tuo
toivomus niin voimakkaaksi, että rukoilin palavasti Jumalalta sen
täyttymistä. Rukous oli oikeastaan ainoa uskonnollinen tapa, jonka
olin säilyttänyt ja senkin turviin pakenin vain voimakkaan sisäisen
liikutuksen pakottamana. Omituinen sattuma toikin hänet juuri sinä
päivänä takaisin hotelliimme ja samaan, meidän yläpuolellamme
sijaitsevaan huoneeseen, jossa hän oli jo aikaisemminkin asunut. En
kuullut siitä mitään, mutta kun illalla istuimme muiden tuttaviemme
kanssa appelsiinipuiden alla kylpylaitoksen edustalla, ilmestyi hän
äkkiä, tuli luoksemme ja istuutui viereeni. Häneltä kysyttiin
matkakuulumisia ja oliko hänellä sama asunto kuin ennenkin. Hän
vastasi myöntävästi jälkimäiseen lisäten niin hiljaa, että vain minä
saatoin kuulla: »Jos en olisi päässyt asumaan sinne, en olisi
ollenkaan tullut takaisin.»

Muutamia viikkoja tämän jälkeen lähti hän lopullisesti pois saaden

lähettilään toimen eräässä kaukaisessa maassa. Iltaa ennen hänen
matkaansa olimme kaikki koolla ruhtinattaren salongissa. Hän istui
koko illan vieressäni ja ensi kerran tunsin itseni täysin vapaaksi
hänen seurassaan. Vaaran hetkellä olen aina tuntenut itseni
rohkeaksi; niinpä nytkin, eron kynnyksellä, oli tavallinen arkuuteni
poissa. Tahdoin omistaa nämä viimeiset silmänräpäykset ja ne
olivatkin täydellisesti minun. Poistuimme yhdessä ruhtinattaren
salongista. Ovellamme otti hän sydämellisesti jäähyväiset äidiltäni ja
sisareltani, sitten ojensi hän minulle kätensä, piti sitä
silmänräpäyksen omassaan ja loi minuun katseen, josta kuvastui
syvä tunne; sitten hän sanaakaan sanomatta poistui.

En nukkunut koko yönä. Ennen päivänkoittoa kuulin hänen

askeleensa yläpuolellamme ja kuulin hänen tulevan alas portaita.
Hiivin hiljaa vuoteestani, etten herättäisi äitiä ja sisarta, heitin viitan
ylleni ja riensin asuinhuoneen ikkunaan. Näin hänen kulkevan
pihamaan yli portille, jonka edustalla vaunut odottivat. Äkkiä hän
kääntyi ja katsoi ikkunoihimme. Vetäydyin salamannopeudella
ikkunan äärestä. Katsoessani jälleen ulos oli hän kadonnut.
Minkätähden oli hän katsahtanut taakseen? Niin, hän kai tiesi
jättävänsä syvän tuskan jälkeensä.

Hänen lähdettyään puhui venäläinen kreivitär, meidän yhteinen

ystävämme, hänestä minulle sanomattomalla ihailulla ja
kunnioituksella. Hän lisäsi aivankuin tahallaan, ettei ystävämme
asema sallinut hänen mennä naimisiin kuin hyvin rikkaan naisen
kanssa, vaan että hän oli liian kunniallinen solmiakseen avioliiton
yksinomaan rahan tähden. Muutamia päiviä myöhemmin näin äitini
pöydällä avonaisen kirjeen, jonka hän oli saanut isältäni. Kun äitini
tavallisesti salli minun ne lukea, otin myöskin tämän ja katseeni osui
erääseen kohtaan, jossa puhuttiin minusta. Isäni kirjoitti: »Niin on siis
lapsiparka oppinut tuntemaan tuon suuren tuskan — suokoon
Jumala hänelle lohdutusta!»

Äitini oli siis aavistanut tunteeni ja kirjoittanut siitä isälleni. Minulle

ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, koska minäkin vaikenin. Me
emme koskaan senjälkeen maininneet ystävämme nimeä. Olin
kiitollinen äidille tästä hienotunteisuudesta. Tällaisia sydämen
salaisuuksia voi tuskin koskettaa loukkaamatta niitä ja särkemättä
niiden runoutta, joka on lohduttavana voimana tuskassakin. Tämä
kesäyön unelma on säilynyt puhtaana ja koskemattomana
muistossani ja tällaisten muistojen herättämä lempeä liikutus, joka
vielä haudan partaallakin saa sydämen oudosti väräjämään, on kuin
panttina jostakin, joka ei kuole eikä häviä ajassa.
12. TAIDE.

Seuraavan talven vietimme isäni kanssa Frankfurt am Mainissa.

Elämämme oli hiljaista, sillä isäni vältti kaikkia suurempia seuroja ja
torjui kutsut paitsi parin kolmen perheen luo, jotka olivat vanhoja
tuttaviamme. Tämä elämä ei minua tyydyttänyt. Taloudessamme ei
ollut kyllin paljon velvollisuuksia täytettävänä, voidakseni käyttää
siihen kaikki voimani. Isä puuhasi päivät omissa askareissaan.
Iltaisin luki hän meille ääneen hyviä ja hauskoja asioita, mutta ei
mitään, mikä olisi liikuttanut sieluani ja avannut sille uusia näköaloja.
»Pyhä levottomuus» valtasi minut uudelleen, tavoitin korkeita
päämääriä, ihanteen tietä, täydellisentymistä. Uskonto ei ollut
ratkaissut minulle arvoitusta; »suuri maailma», jossa olin toivonut
tapaavani sivistyksen ja elämän huiput, oli osoittautunut pikkumaisen
turhamielisyyden ja turmeluksen tyyssijaksi. Käännyin nyt toiseen
suuntaan.

Kaikista taiteista oli maalaaminen aina ollut mielityötäni, koska

minulla oli siihen ehdottomasti taipumuksia. Sieluni tarvitsi musiikkia;
olin aikaisimmasta lapsuudestani saakka kuullut vanhempieni
kodissa mitä oivallisinta musiikkia, join sitä täysin siemauksin kuten
elämänvoimaa, mutta kuuntelin mieluummin kuin soitin itse, sillä
sormeni olivat taitamattomat ja minun olisi täytynyt harjoittaa
väsyttäviä ja pitkällisiä opintoja, ennenkuin olisin kyennyt esittämään
sitä niin kuin sen sielussani tunsin. Piirustaminen sitävastoin kävi
minulta odottamattoman hyvin, ja jo ennenkuin varsinaisesti olin
saanut opetustakaan, oli se ollut mielityötäni. Muinaissaksalainen
kristillinen taide oli pitkät ajat ollut minulle kaikkein korkeinta.
Kadehdin keskiajan yhdyskuntien elämää, jotka olivat luoneet
teoksia sellaisia kuin Kölnin tuomiokirkko, Strassburger Münster tai
vanhojen saksalaisten mestarien sielukkaat kuvat ja joiden nöyryys
oli niin suuri, että heidän nimensä ovat unohtuneet, vaikkakin heidän
sielunsa yhä elävät pyhien neitsyeiden kirkastetuissa haahmoissa,
hurskasten uskonsankarien olemuksessa ja jumalallisissa lapsissa.

Siihen aikaan, josta nyt puhun, osuin näkemään saksalaisen

maisemamaalarin Carl Morgensternin tauluja. Hän oli oleskellut
vuosikausia Italiassa ja maalasi etelän luontoa runoilijan tunteella
kuten Claude Lorrain oli tehnyt. Hän ei ainoastaan jäljitellyt luontoa,
hän — kuten tämäkin — kirkasti sen ihanteellisimpaan muotoonsa
luoden siihen tuon kauneuden sanoin kuvaamattoman sopusoinnun,
joka lumoaa ihmissielun. Nähdessäni näitä kuvia tapahtui mielessäni
suuri mullistus. Tajusin ensi kerran, että valot, värit ja muodot antavat
meille oman itsensä kautta, sopusointuisina ja yhtyneinä,
aavistuksen kauneuden käsitteestä ja suovat meidän tuntea onnea,
joka säteilee niistä.

Tästä lähtien oli minulla vain yksi ainoa toivomus: päästä tuon
maalarin oppilaaksi, jonka taulut olivat tehneet minuun niin syvän
vaikutuksen ja pyhittää koko elämäni taiteelle, joka nyt tuntui minusta
siveellisen täydellisentymisen tieltä.

Mutta miten oli tämä toivomus toteutettavissa? Suuri mestari ei

ottanut oppilaita ja vanhempani olisivat pitäneet asiaa
mahdottomana. Olin tästä huolimatta päättänyt tehdä kaikkeni
saavuttaakseni päämääräni. Meillä oli vanha ystävä, perin omituinen
ihminen, jota me kaikki rakastimme hänen hyvyytensä ja
onnettomuutensa takia. Hänen tarinansa oli kuin romaani. Hän
kuului ylhäiseen sukuun ja oli ollut harvinaisen kaunis mies. Hän oli
oleskellut useampia vuosia Napolissa englantilaisessa sotajoukossa,
n.s. muukalaislegionan upseerina. Siellä oli hän solminut avioliiton
sangen kauniin ja ylhäisen italialaisen naisen kanssa, jonka sukunimi
on vain liiankin kuuluisa Napolin aikakirjoissa. Kun hänet kutsuttiin
legionan mukana takaisin Englantiin, kieltäytyi rouva kolmen
lapsensa kanssa seuraamasta häntä. Papit olivat yllyttäneet häntä
käännyttämään miestään katolisten yksinvallan kannattajien puolelle.
Huomattuaan hänen rehellisen, avoimen luonteensa
taipumattomuuden, houkuttelivat he rouvan luopumaan
velvollisuuksistaan. Mies koetti järjen ja rakkauden voimalla saada
hänet takaisin, mutta kun lähdön päivä koitti, oli rouva lapsineen
kadonnut. Virkavelvollisuudet pakottivat miehen jättämään Napolin
ilman että hän sai vihiä vaimonsa olinpaikasta. Pitkien, turhien
etsiskelyjen ja kuulustelujen jälkeen, joihin myöskin hänen ystävänsä
olivat ottaneet osaa, pääsi mies vihdoin puolisonsa jäljille. Hän oli
piiloutunut erääseen sisilialaiseen luostariin. Pappien yllyttämä,
uskonkiihkoinen rouva kieltäytyi palaamasta kerettiläisen luo. Hän ei
onnistunut riistämään lapsiaan pappien vallasta, jotka nauttivat
korkean esivallan suojelusta ja kasvattivat lapsia omia
tarkoitusperiään varten. Heitä opetettiin luonnollisesti vihaamaan
jaloa isäänsä, mutta hän rakasti heitä yhä, joskaan hän ei
milloinkaan puhunut heistä eikä onnettomuudestaan. Hän oli aikoja
sitten ottanut eron virastaan, ja vietti yksinäisen filosofin elämää.
Hänessä vallitsi vain yksi intohimo: syvä, hirmuinen viha katolilaisia
pappeja kohtaan, joita hän nimitti ihmiskunnan vihollisiksi.
 Hän oli meille joka suhteessa uskollinen, kelpo ystävä. Minä
uskoin hänelle toivomukseni päästä yllämainitun mestarin oppilaaksi.
Hän lupasi rohkaista mielensä ja puhua asiasta taiteilijan kanssa.
Eräänä päivänä lähtikin hän tämän atelieriin, katseli tauluja ja puheli
mestarin kanssa Italiasta italiankielellä, jota täysin hallitsi.
Voitettuaan miellyttävällä keskustelullaan taiteilijan suosion, ilmoitti
hän äkkiä saksankielellä tulleensa hänen luokseen erään nuoren
ystävättärensä takia, joka halusi häneltä tunteja. Hän osasi niin hyvin
puhua puolestani, että taiteilija, jota asian erikoisuus huvitti, lupasi
tulla ottamaan selvää, olivatko taipumukseni sen arvoiset, että hänen
niiden vuoksi kannatti tuhlata aikaansa. Hän saapuikin todella, ja
suostui antamaan minulle tunteja nähtyään piirustuksiani; vieläpä
hän tahtoi, että heti rupeaisin maalaamaan öljyväreillä.

Olin suunniltani onnesta. Kaikenlaisten tarpeitten hankkimiseen

tarvitsin kuitenkin heti paljon rahaa. En tahtonut pyytää isältäni, kun
hän jo, vaikkakin vastenmielisesti, oli antanut minulle luvan ottaa
noita muutenkin kalliita tunteja. Möin salaa kauniin, kultaisen ketjun
ja muutamia muita koristeitani ja tunsin sydämellistä tyydytystä
voidessani itse puolestani uhrata jotakin tämän jalon tarkoituksen
hyväksi ja tarvitsematta rasittaa muita.

Aloin sitten maalata, ja tuskinpa ovat suurimmatkaan mestarit

tunteneet korkeampaa onnea kuin minä saadessani suuren mestarin
johdolla antautua työhön, joka vihdoinkin osoittaisi minulle tien
ihanteeseen.

Maalasin kaiken päivää ja kun iltaisin siirsin telineeni syrjään,

tunsin tulleeni paremmaksi. Sielussani ei ollut sijaa ainoallekaan
hyljättävälle ajatukselle tai matalalle pikkuseikalle. Elämäni
päämääräksi oli tullut loihtia esiin kauneuden salaisuus tekniikan
täydellisentymisen kautta. Elin omassa maailmassani, joka tuntui
minusta ainoalta todelliselta. En kuitenkaan laiminlyönyt muita
velvollisuuksiani ja olin ehkä entistä lempeämpi ja ystävällisempi
ympäristölleni nyt, kun olin niin sydämellisen tyytyväinen elämääni.
Mutta he tunsivat, että ajatukseni, varsinainen olemukseni, olivat
muualla, ja vaikkakaan en tieteni tahtonut heitä loukata, olivat he
kuitenkin hiukan nyrpeillään. Ystäväni alkoivat kiusoitella minua, sillä
he eivät voineet uskoa, että nuori tyttö kykenisi keskittämään itseään
siinä määrin muista syistä kuin persoonallisesta kiintymyksestä.
Minulle kerrottiin, että useat nuoret naiset, jotka myöskin olivat
halunneet tunteja kuuluisalta taiteilijalta, mutta turhaan, kadehtivat
minua. Tästä en suuria välittänyt: rakastin opettajaani opettajana, en
muuten. Sydämeni syvyydessä eli vielä arkana ja hiljaisena muisto,
joka ei niin pian olisi voinut väistyä toisen tunteen tieltä. Olin siksi
syvästi kiintynyt opintoihini, että en pystynyt vähääkään seuraamaan
keskustelua, joka kosketteli jokapäiväisiä tapahtumia niinkuin olisivat
ne olleet elämän päätarkoitus. Keskustelun liikkuessa tavallisessa
aihepiirissään, istuin minä telineeni ääressä jäljentäen opettajani
tauluja, joissa syvänsininen taivas kuvastui vielä sinisempään
mereen kaunisviivaisten kukkuloiden, palmujen ja öljypuulehtojen
lomassa. Tyynessä vedenkalvossa liukui kepeitä venheitä, ja tuli
väkisinkin ajatelleeksi, että kalastajien, jotka niitä ohjasivat, täytyi
laulaa loputonta ylistyshymniä kauneudelle ja onnelle. Maalatessani
tajusin yhä paremmin, että kristillinen askeesi on väärässä —
etteivät aistit ole hengen vihollisia, vaan pikemmin sen
välikappaleita.
13. NUORI APOSTOLI.

Keväällä piti meidän palata pieneen pohjoiseen pääkaupunkiimme.

Tuskani oli sanoin kuvaamaton, kun minun täytyi jättää tunnit, jotka
olivat antaneet minulle niin paljon onnea. Minusta tuntui kuin olisin
luopunut sieluni autuudesta. Sitäpaitsi oli nykyisessä
asuinpaikassamme, eristetystä elämästämme huolimatta, tarjona
henkisiä apulähteitä, joita aloin yhä enemmän kaivata. Elämä
pienessä pääkaupungissamme, jota olin niin rakastanut, tuntui
minusta nyt ahtaine yhteiskunnallisine oloineen kuin maanpaolta.
Tästä huolimatta oli minun pakko lähteä. Ainoa lohdutukseni oli se,
että opettajani, joka myöskin sydämellisesti valitti lähtöäni, oli
luvannut ruveta kanssani taiteelliseen kirjevaihtoon. Palattuamme
pieneen kotiin, laitoin ensi työkseni kuntoon atelierin itselleni, jossa
yksinäni ja taiteeseen vaipuneena vietin onnen ja uutteran työn
hetkiä. Yritin myöskin piirtää luonnon mukaan, mutta silmieni edessä
lepäävä maisema ei enää miellyttänyt minua senjälkeen kun
mestarini oli tauluissaan opettanut minulle etelän luonnon
sanomattoman viehätyksen. Poikkeuksena olivat kuitenkin puut ja
metsäsikermät salaperäisine hämärineen ja auringonsäteineen, jotka
siivilöityvät lehvien lomitse ja leikkivät sammaleisella maalla. Tämä
on pohjois-Saksan maisemien runoutta ja ehkä juuri tämän vuoksi
pitivät näiden seutujen kansat lapsuusaikanaan metsiä ja puita
pyhinä ja palvelivat Wodaniaan pyhässä tammilehdossa. Mutta
varsinaisten maisemien yksinomainen vihreä väri ei ollut mielestäni
maalauksellista. Sininen, violetti, keltainen ja punainen ovat etelän
hiveleviä värivivahduksia. Kenties onkin perimmäinen pohjola, jossa
alastomat kalliot, lumi ja syvänsininen meri hallitsevat,
maalauksellisesti kauniimpi kuin keskellä sijaitsevat siunatut maat
vihreine päävärityksineen.

Sitäpaitsi ei minulla tässä pikku kaupungissa myöskään ollut

apukeinoja, millä tukea kehitystäni, sillä siellä ei ollut ainoatakaan
taulugalleriaa, ei edes kunnollista taulua, ei taiteilijaa, ja tuskin
ainoatakaan henkilöä, joka käsitti, mitä maalaaminen on. Ikuisesti
etsivä henkeni pyrki jälleen toisille teille. Vanhat, uskonnolliset
kysymykset heräsivät uudella tavalla. Arvostelu ei enää pelottanut
minua; kävin aniharvoin kirkossa, koska en saanut sieltä ainoaakaan
uutta ajatusta, en minkäänlaista valistusta. Eräänä päivänä kerrottiin
minulle, että uskonnonopettajani vanhin poika, joka parastaikaa vietti
loma-aikaansa kotona, saarnaisi seuraavana sunnuntaina kirkossa,
hän kun oli teoloogi kuten isäkin. Lähdin kirkkoon nähdäkseni, mitä
oli tullut hiljaisesta, kalpeasta pojasta, jonka joskus olin tavannut
työskentelemässä äitinsä huoneessa. Saarnavirren jälkeen astui
mustaan kauhtanaan puettu nuori mies saarnatuoliin, kumartui
hiljaiseen rukoukseen ja viipyi siinä asennossa muutamia minuutteja.
Minulla oli aikaa katsella häntä. Hän oli suurikasvuinen kuten
isänsäkin, mutta pään muoto poikkesi niillä seuduin tavallisesti
esiintyvästä tyypistä. Hänen kalpeiden kasvojensa piirteet olivat
terävät ja jalot kuten etelämaisilla roduilla. Pitkät, tuuheat, mustat
hiukset ulottuivat hartioille asti; hänellä oli ajattelijan, marttyyrin otsa.
Kun hän alkoi puhua, vaikutti hänen syvän, soinnukkaan äänensä
sävy minuun miellyttävästi. Mutta saarnan sisällys sai minun pian
unohtamaan kaiken muun. Se ei ollut isän saarnojen hentomielistä
siveysoppia eikä protestanttisen oikeauskoisuuden jäykkää, kylmää
epämääräisyyttä. Se oli kuin raikas, kuohuva vuoripuro, josta
kumpusi runoutta ja elähyttäviä ajatuksia. Siinä ihanteellisen sielun
kirkas liekki ja mahtavan älyn voima yhtyivät arkailematta
ankarintakaan arvostelua. Siinä oli nuori Herder, joka saarnatessaan
evankeliumia, kehitti ihmiskunnan historian korkeimpia filosofisia
aatteita. Minut valtasi syvä liikutus ja onni. Kotiin palattuani kerroin
äidille kuulemastani ja sanoin hänelle syttyneenä: »Jos tuo nuori
mies jää tänne, odottaa tätä pientä maata suuri tulevaisuus.»

Muutamia päiviä myöhemmin lähti äitini iltaseuraan; minä jäin

kotiin. Entinen opettajani oli esittänyt hänelle poikansa, ja äiti oli yhtä
ihastunut kotiin tullessaan kuin minä kirkosta palatessani. »Hän on
nuoren miehen ihanne», vakuutti hän. Olin pahoillani, etten ollut
lähtenyt mukaan, ja kuitenkin melkein toivoin, etten kohtaisi nuorta
apostoliani puolueettomalla alueella. Hän oli jo saanut sijan
mielikuvituksessani uuden totuuden intomielisenä profeettana. En
enää sinä vuonna nähnyt häntä, sillä hän palasi takaisin yliopistoon.

Mutta minä tunsin, että minun täytyi luopua yksinomaan

mietiskelevästä elämästäni päästäkseni käsiksi toimintaan. Pyhä
iloni, jota tunsin maalatessani, oli mielestäni liian itsekästä, jos ei
minulta riittänyt sääliä sitä kärsimystä kohtaan, jota näin kaikkialla
ympärilläni ja jos ei tuo sääli, jossa nähdäkseni piili kristillisyyden
sisin olemus, puhjennut teoiksi. Päätin koettaa saada aikaan
jonkinlaisen työ-yhdistyksen köyhille. Puhuin tästä tuttavapiirini
nuorille naisille. Sain osakseni olkapään kohauksia, epäiltiin
yritykseni onnistumista. Sain kuitenkin pienen joukon innostumaan
asiasta, ja me panimme alulle sangen yksinkertaisen yhdistyksen.
Kokoonnuimme muutamia kertoja viikossa toistemme luona ja
luovutimme aina tällöin yhdistyksen rahastoon niin pienen erän, ettei
se kenestäkään tuntunut rasittavalta. Rahoilla ostimme työaineita.
Saimme niiden lisäksi vapaaehtoisiakin lahjoja. Koolla ollessamme
ompelimme kaiken vuotta vaatekappaleita köyhille ja jaoimme ne
jouluiltana. Lapsuudestani asti olin pitänyt tätä sydämellisimmälle
koti-ilolle pyhitettyä päivää, kuten sitä niin kauniisti Saksanmaassa
vietetään, juhlana, jolloin on myöskin koetettava ilahuttaa köyhiä.
Pieni yrityksemme onnistui yhä paremmin. Pian tahtoivat kaikki
nuoret tytöt päästä seuraamme. Niukkoihin varoihin nähden eivät
työn tulokset suinkaan olleet vähäpätöiset. Yhdistykseemme kuului
myöskin nuoren apostolin kaksi sisarta. Tunsin vanhemman; hän oli
kaunis ja hyvä, mutta ei ollut koskaan erityisesti kiinnittänyt mieltäni.
Toinen sisar oli vasta äskettäin päässyt täysikasvuisten joukkoon.
Hän oli minua paljon nuorempi ja olin tuntenut hänet vain lapsena.
Selittämätön vetovoima, joka ratkaisee ihmiskohtalot, lähensi meidät
heti alussa toisiimme ja koko seuran hämmästykseksi virisi
välillemme sydämellinen ystävyys. Nuori ystävättäreni ei ollut
nimittäin niin suosittu kuin hänen sisarensa, joka oli sangen
miellyttävä olento. Nuorempaa pidettiin teeskentelijänä ja
liioittelevana, kun hän, vaikka oli vasta seitsentoistavuotias, piti
enemmän vakavista keskusteluista kuin tyhjänpäiväisestä
lavertelusta ja oli vapaa ja välitön vain silloin, kun keskustelu kiinnitti
hänen mieltään. Tavallisessa seurustelussa oli hän sitävastoin ujo,
hiljainen ja saamaton. Ymmärsin häntä tässä kohden vain liiankin
hyvin ja näin ihastuksella, miten rikas hänen sielunsa oli. Lyhyen
ajan kuluttua oli hän minulle paljon läheisempi kuin vanhempi sisar.
Hän puhui usein veljestään, jota intohimoisesti rakasti. Veli oli hänen
kaikkensa ja sisaren rakkaus oli todellista palvomista. Olin mitä
hartain kuulija ja nuoren apostolin kuva kävi minulle yhä
kalliimmaksi. Häntä odotettiin yliopistosta kotiin keväällä. Sisar värisi
onnesta tätä ajatellessaan, sillä veljen piti viipyä kauan. Hän aikoi
valmistua teologiankandidaattitutkintoa varten.

Minäkin odotin häntä ilolla. Tiesin että hän toisi minulle uutta valoa;
sitäpaitsi oli hän parhaan ystäväni jumaloitu veli.

Kun hän vihdoin oli saapunut, kutsuivat hänen sisarensa sisareni

ja minut viettämään iltaa heidän luokseen. Olimme tuskin saapuneet
sinne, kun ovi avautui ja veli astui sisään. Hän istahti viereeni ja
keskustelu oli heti täydessä vauhdissa. Oli ihmeellistä, kuinka
mielipiteemme kaikissa tärkeissä kohdissa olivat samanlaiset.
Katselimme toisiamme kummastuneina, sillä toisen sanat näyttivät
puhkeavan suoraan toisen ajatuksista. Lähtiessämme jäi hän
seisomaan keskelle huonetta, ja hyvästi saneessani katseli hän
minua kuin unessa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen kutsuttiin hänet sisarineen meille

minun pyynnöstäni. Silloin olin taas tuon sisällisen pakon vallassa,
joka on pilannut minulta niin monta hetkeä elämässäni ja jolloin
minun on mahdotonta olla välitön niin hartaasti kuin sitä haluaisinkin.
Lopuksi keskustelimme kuitenkin lyhyen hetken kahden kesken ja
keskustelumme esineenä oli hänen nuorempi sisarensa, jota hän
nimitti vain Pienokaiseksi. Kiintymys, jota me molemmat tunsimme
häntä kohtaan, teki minut kaunopuheiseksi. Puhuessani lämpimästä
ystävyydestäni tunsin samalla, että veli tulisi kolmanneksi tähän
liittoon, joka jo muodosti osan elämästäni.

Äitini ja sisareni päättivät mennä Herran ehtoolliselle. Tämä oli

tapahtunut vain pari kolme kertaa tuon minulle niin tuskallisen päivän
jälkeen, enkä vieläkään tuntenut itseäni rauhalliseksi tässä kohden.
Tällä kertaa päätin saada asian ratkaistuksi. Käännyin entisen
opettajani puoleen, jota olin tullut taas lähemmäksi hänen
nuoremman tyttärensä ystävänä. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa tein
peittelemättä selvää epäilyistäni ja arveluistani. Tunnustin, etten
koskaan ollut ehtoollisessa tuntenut armon salaisuutta ja että lopuksi
olin päässyt melkein siihen, että tätä juhlallista tapaa oli kai vain
pidettävä sen suuren veljesseurakunnan vertauskuvana, johon
Kristus tahtoi johtaa kaikki ihmiset ja jonka toteuttamiseksi hän kärsi
ristinkuoleman. Pyysin häntä määräämään ajan, jolloin voisimme
suullisesti puhella tästä asiasta. Hän suostuikin tähän, oli
rakastettava kuten aina ennenkin, ei sanallakaan minua moittinut
epäilyistäni, mutta ei myöskään antanut minulle varmaa mielipidettä
asiasta. Aloin uskoa, ettei hänellä itselläkään sitä ollut. Vihdoin johti
hän puheen toisiin seikkoihin ja kertoi minulle m.m., että hänen
poikansa oli melkein aina kotona, hän kun ei viihtynyt entisten
koulutoveriensa seurassa, jotka viettivät puolet ajastaan iltaseurassa
biljardi- ja korttipelin ääressä.

»Hän on täysin oikeassa», sanoin minä.

»Kenties», arveli isä, »mutta tällä tavalla joutuu hän pian

kokonaan eristetyksi muista. He alkavat vihata häntä, kun hän tahtoo
olla muita parempi.»

»Entä sitten. Tässä tapauksessa on parempi olla yksinään ja

vihattu.»

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli äiti luokseni kirje kädessään ja

sanoi: »Nyt saat kuulla jotakin oikein hauskaa.» Kirje oli isältä, joka
ilmoitti minulle, että vanhimman veljeni vaimon täytyisi terveytensä
vuoksi viettää talvea etelässä, ja kun veljeni ei voinut lähteä hänen
mukaansa sinne, toivoi hän minua matkaseurakseen. Isäni oli
suostunut tähän. Olin intohimoisesti kiintynyt tähän kälyyni, ja vaikka
veljeni ja hän enimmäkseen elivät kaukana meistä, piti hänkin
erityisen paljon minusta. Hän aikoi viettää talvea Provencessa ja
palata pohjois-Italian kautta kotiin. Minä siis saisin matkustaa
etelään, Italiaan! Lapsuudesta saakka oli Italia ollut unelmieni maa,
ihmemaa, rohkeimpien toiveitteni päämaali. Olin vielä aivan pieni,
kun muuan rakas ystävämme, henkevä taiteilija, joka oli kauan
asunut Italiassa, sanoin ja kuvin esitti meille tämän maan ihmeitä; se
oli kokonaan täyttänyt mielikuvitukseni. Samoihin aikoihin olin
äidiltäni kuullut Goethestä ja oppinut pitämään häntä
kunnioitettavimpana ihmisenä aikalaistensa joukossa. Tästä oli
lapselliseen mielikuvitukseeni kutoutunut unikuva, joka säilyi koko
lapsuuteni ilman että kerroin siitä kenellekään. Olin ajatellut jonkun
onnellisen sattuman oikusta pääseväni Italiaan ja matkustavan!
takaisin Weimarin kautta, jossa voisin istua Goethen jalkain
juuressa; kuvittelin häntä jonkun itämaan viisaan näköiseksi.
Kuullessani Goethen kuolemasta, tunsin sydämessäni katkeraa
tuskaa; en pitkään aikaan voinut suostua ajatukseen, että niinkin
suuren ihmisen täytyi kuolla ja että unelmani ei nyt voinut täyttyä. Nyt
kuitenkin toteutuisi lapsellinen unelma puolittain. Sieluni saisi levittää
siipensä ja lentää kaipauksen tuntemattomaan maahan, joka tuntui
minusta oikealta isänmaaltani. Se oli liian ihanaa ollakseen totta, ja
kuitenkin se oli totta. Olin hiljaa kuten aina elämäni valtavimpina
hetkinä. Mutta minusta tuntui kuin se ihanne, jota kohden elämäni oli
ollut ainaista pyhiinvaellusta, odottaisi minua siellä, tuossa
kaukaisessa maassa, ja ojentaisi minulle kruunua pilvissä.

Ainoa tuskallinen seikka oli ilmoittaa tästä onnesta sisarelleni,

elämäni tähänastiselle uskolliselle toverille, jonka kanssa olin jakanut
kaiken, hyvän ja pahan. Hän otti kuitenkin uutisen vastaan herttaisen
iloisesti ja alistuvasti, luonteensa mukaan, ja auttoi minua auliisti
matkavalmistuksissa. Näissä puuhissa tunsin suuren onneni rinnalla,
myöskin syvää haikeutta. Näin taas niin selvästi, kuinka suuresti
minua perheessäni ja koko ystäväpiirissäni rakastettiin. Matkani
herätti yleistä myötätuntoa. Kaksi päivää ennen lähtöäni viettivät
Pienokainen ja hänen veljensä iltaa luonamme. He iloitsivat
puolestani, mutta surivat lähtöäni ja olisivat tahtoneet seurata minua.

Vihdoin koitti eron hetki. Minun täytyi lähteä hyvin aikaisin aamulla
postivaunuissa, sillä rautateitä ei niillä seuduin silloin vielä ollut. Äitini
nukkui; en tahtonut häntä herättää säästääkseni hänet
jäähyväishetken tuskalta, sillä hän erosi minusta kuitenkin raskaalla
sydämellä, kun lähdin niin pitkälle. Italian matka oli siihen aikaan
vielä vaarallinen. Hiivin hänen vuoteensa ääreen ja otin häneltä
äänettömät jäähyväiset rukoillen palavasti, että Jumala siunaisi
häntä. Sitten lähdin postitalolle, jonne uskollinen sisareni saattoi
minua. Siellä tapasimme Pienokaisen ja hänen veljensä. Syleilin
vielä kerran ystävääni, kättelin vielä kerran veljeä. Hän antoi minulle
kukkavihon, johon oli sidottu kirje; osoitteen sijasta oli siinä
seuraavat Tasson sanat: »I suoi pensieri in lui dormir non ponno.»
(Hänen ajatuksensa eivät voi nukkua.)

Nousin vaunuihin kukkavihko ja kirje kädessäni ja minulla oli se

tunne, että jokin hyvä jumal'olento siunasi minua. Muutaman tunnin
kuluttua pysähtyivät postivaunut pienelle posti-asemalle, jossa
matkustajat söivät päivällistä. Minä sen sijaan menin postitalon
puutarhaan ja avasin kirjeeni. Se sisälsi runoja: jäähyväissonetin ja
pitemmän runoelman, jonka hän oli sepittänyt erään keskustelumme
ja sitä seuraavan, loistavassa auringonlaskussa tekemämme
kävelymatkan jälkeen. Hänen henkensä silmien ohi olivat vaeltaneet
pohjolan ankarat ajattelijat kuten näyssä — nuo miehet, jotka kovien
taisteluittensa keskeltä aina olivat ikävöineet etelään, joka oli heille
sopusoinnun ja täydellisen kauneuden vertauskuva, ikävöineet
varsinkin Saksanmaassa, missä tämä kaipaus toistui jokaisessa
syvässä, pyrkivässä luonteessa. Heidän vaeltaessaan etelää kohti
antoi hän heidän ensin tervehtiä alppeja, joiden huiput hehkuivat
auringonpaisteessa:

»Ihr Alpen seid gegrüsst, ihr ew'gen Mauern,

Die unsrer Erde Paradies beschützen;
Ihr Niegeseh'nen füllt mit heil'gen Schauern
Ein Herz, das Schnee und Wolken möchte fragen
Und Antwort lesen möcht' im Sturm und Blitzen.»

[Terve, alpit, se ikuiset muurit,

jotka suojelette maista paratiisiamme.
Te näkemättä jääneet, täytätte pyhällä väristyksellä
sydämen, joka tahtoisi kysellä lumelta ja pilviltä
ja vastauksen lukea myrskyssä ja salamoissa.]

Lopussa puhui hän siitä, kuinka hänenkin parhaat tähtensä olivat

viitanneet hänelle tietä etelään, viimeinenkin, joka tuskin oli ehtinyt
nousta ja nyt jo riensi etelään loistaakseen siellä.

»Doch flüstert sie mir zu: Ich ziehe gern.

Ja, du hast recht, den Winter lass' dem Norden,
Mich lass mit Wort und Tat den Süd verdienen.»

[Kuitenkin kuiskaa tyttö minulle: Lähden mielelläni.

Niin olet oikeassa, talvi jätä Pohjolalle
ja minun salli sanoin ja teoin ansaita etelä.]

On mahdotonta sanoin kuvata suunnatonta, hiljaista

onnentunnetta, joka valtasi minut tämän kirjeen luettuani. Se oli
rauhaa kesken kiihtymyksenkin, kirkasta iloa ilman kiihkeitä