Contemporary Scientific Realism: The

Challenge from the History of Science

Timothy D Lyons
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/contemporary-scientific-realism-the-challenge-from-th
e-history-of-science-timothy-d-lyons/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Science without God? : rethinking the history of

scientific naturalism First Edition. Edition Harrison

https://ebookmass.com/product/science-without-god-rethinking-the-
history-of-scientific-naturalism-first-edition-edition-harrison/

The Challenge of World Theatre History 1st ed. Edition

Steve Tillis

https://ebookmass.com/product/the-challenge-of-world-theatre-
history-1st-ed-edition-steve-tillis/

Perspectival Realism Michela Massimi

https://ebookmass.com/product/perspectival-realism-michela-
massimi/

The scientific sublime : popular science unravels the

mysteries of the universe Alan G. Gross

https://ebookmass.com/product/the-scientific-sublime-popular-
science-unravels-the-mysteries-of-the-universe-alan-g-gross/
Causation in Science and the Methods of Scientific
Discovery Rani Lill Anjum

https://ebookmass.com/product/causation-in-science-and-the-
methods-of-scientific-discovery-rani-lill-anjum/

Radical Politics: On the Causes of Contemporary

Emancipation Peter D. Thomas

https://ebookmass.com/product/radical-politics-on-the-causes-of-
contemporary-emancipation-peter-d-thomas/

The Good Life: Lessons from the World's Longest

Scientific Study of Happiness Robert Waldinger

https://ebookmass.com/product/the-good-life-lessons-from-the-
worlds-longest-scientific-study-of-happiness-robert-waldinger/

The Oxford History of Science Iwan Rhys Morus

https://ebookmass.com/product/the-oxford-history-of-science-iwan-
rhys-morus/

From the Ashes of History Adam B. Lerner

https://ebookmass.com/product/from-the-ashes-of-history-adam-b-
lerner/
Contemporary Scientific Realism
Contemporary Scientific
Realism
The Challenge from the History of Science

Edited by

T I M O T H Y D. LYO N S A N D P E T E R V IC K E R S

1
 3
Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers
the University’s objective of excellence in research, scholarship, and education
by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University
Press in the UK and certain other countries.

Published in the United States of America by Oxford University Press

198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.

© Oxford University Press 2021

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in

a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by license, or under terms agreed with the appropriate reproduction
rights organization. Inquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above.

You must not circulate this work in any other form

and you must impose this same condition on any acquirer.

Library of Congress Control Number: 2021934069

ISBN 978–​0–​19–​094681–​4

DOI: 10.1093/​oso/​9780190946814.001.0001

1 3 5 7 9 8 6 4 2
Printed by Integrated Books International, United States of America
 Contents

1. History and the Contemporary Scientific Realism Debate  1

Timothy D. Lyons and Peter Vickers

PA RT I H I S T O R IC A L C A SE S F O R T H E D E BAT E

2. Theoretical Continuity, Approximate Truth, and the Pessimistic

Meta-​Induction: Revisiting the Miasma Theory  11
Dana Tulodziecki
3. What Can the Discovery of Boron Tell Us About the Scientific
Realism Debate?  33
Jonathon Hricko
4. No Miracle after All: The Thomson Brothers’ Novel Prediction that
Pressure Lowers the Freezing Point of Water  56
Keith Hutchison
5. From the Evidence of History to the History of Evidence: Descartes,
Newton, and Beyond  70
Stathis Psillos
6. How Was Nicholson’s Proto-​Element Theory Able to Yield
Explanatory as well as Predictive Success?  99
Eric R. Scerri
7. Selective Scientific Realism and Truth-​Transfer in Theories of
Molecular Structure  130
Amanda J. Nichols and Myron A. Penner
8. Realism, Physical Meaningfulness, and Molecular Spectroscopy  159
Teru Miyake and George E. Smith

PA RT I I C O N T E M P O R A RY S C I E N T I F IC R E A L I SM

9. The Historical Challenge to Realism and Essential Deployment  183

Mario Alai
10. Realism, Instrumentalism, Particularism: A Middle Path Forward
in the Scientific Realism Debate  216
P. Kyle Stanford
vi Contents

11. Structure not Selection  239

James Ladyman
12. The Case of the Consumption Function: Structural Realism
in Macroeconomics  257
Jennifer S. Jhun
13. We Think, They Thought: A Critique of the Pessimistic
Meta-​Meta-​Induction  284
Ludwig Fahrbach
14. The Paradox of Infinite Limits: A Realist Response  312
Patricia Palacios and Giovanni Valente
15. Realist Representations of Particles: The Standard Model, Top
Down and Bottom Up  350
Anjan Chakravartty

Index  375
 1
History and the Contemporary Scientific
Realism Debate
Timothy D. Lyons1 and Peter Vickers2

1Department of Philosophy

Indiana University–​Purdue University Indianapolis

tdlyons@iu.edu
2Department of Philosophy

Durham University
peter.vickers@durham.ac.uk

The scientific realism debate began to take shape in the 1970s, and, with the publica-
tion of two key early ’80s texts challenging realism, Bas van Fraassen’s The Scientific
Image (1980) and Larry Laudan’s “A Confutation of Convergent Realism” (1981),
the framework for that debate was in place. It has since been a defining debate of
philosophy of science. As originally conceived, the scientific realism debate is one
characterized by dichotomous opposition: “realists” think that many/​most of our
current best scientific theories reveal the truth about reality, including unobservable
reality (at least to a good approximation); and they tend to justify this view by the
“no miracles argument,” or by an inference to the best explanation, from the success
of scientific theories. Further, many realists claim that scientific realism is an empir-
ically testable position. “Antirealists,” by contrast, think that such a view is lacking in
epistemic care. In addition to discussions of the underdetermination of theories by
data and, less commonly, competing explanations for success, many antirealists—​in
the spirit of Thomas Kuhn, Mary Hesse, and Larry Laudan—​caution that the his-
tory of science teaches us that empirically successful theories, even the very best
scientific theories, of one age often do not stand up to the test of time.
The debate has come a long way since the 1970s and the solidification of its frame-
work in the ’80s. The noted dichotomy of “realism”/​“antirealism” is no longer a
given, and increasingly “middle ground” positions have been explored. Case studies
of relevant episodes in the history of science show us the specific ways in which a
realist view may be tempered, but without necessarily collapsing into a full-​blown
antirealist view. A central part of this is that self-​proclaimed “realists,” as well as
“antirealists” and “instrumentalists,” are exploring historical cases in order to learn

Timothy D. Lyons and Peter Vickers, History and the Contemporary Scientific Realism Debate In: Contemporary Scientific
Realism. Edited by: Timothy D. Lyons and Peter Vickers, Oxford University Press. © Oxford University Press 2021.
DOI: 10.1093/​oso/​9780190946814.003.0001
2 Contemporary Scientific Realism

the relevant lessons concerning precisely what has, and what hasn’t, been retained
across theory change. In recent decades one of the most important developments
has been the “divide et impera move,” introduced by Philip Kitcher (1993) and
Stathis Psillos (1999)—​possibly inspired by Worrall (1989)—​and increasingly
embraced by numerous other realists. According to this “selective” strategy, any re-
alist inclinations are directed toward only those theoretical elements that are really
doing the inferential work to generate the relevant successes (where those successes
are typically explanations and predictions of phenomena). Such a move is well
motivated in light of the realist call to explain specific empirical successes: those the-
oretical constituents that play no role, for instance, in the reasoning that led to the
successes, likewise play no role in explaining those successes. Beyond that, however,
and crucially, the divide et impera move allows for what appears to be a testable re-
alist position consistent with quite dramatic theory-​change: the working parts of a
rejected theory may be somehow retained within a successor theory, even if the two
theories differ very significantly in a great many respects. Even the working parts
may be retained in a new (possibly approximating) form, such that the retention
is not obvious upon an initial look at a theoretical system but instead takes consid-
erable work to identify. This brings us to a new realist position, consistent with the
thought that many of our current best theories may one day be replaced. Realism
and antirealism are no longer quite so far apart, and this is progress.
A major stimulus for, and result of, this progress has been a better under-
standing of the history of science. Each new case study brings something new to
the debate, new lessons concerning the ways in which false theoretical ideas have
sometimes led to success, or the ways in which old theoretical ideas “live on,” in
a different form, in a successor theory. At one time the debate focused almost
exclusively on three famous historical cases: the caloric theory of heat, the phlo-
giston theory of combustion, and the aether theory of light. An abundance of lit-
erature was generated, and with good reason: these are extremely rich historical
cases, and there is no simple story to tell of the successes these theories enjoyed,
and the reasons they managed to be successful despite being very significantly
misguided (in light of current theory). But the history of science is a big place,
and it was never plausible that all the important lessons for the debate could be
drawn from just three cases. This is especially obvious when one factors in a “par-
ticularist” turn in philosophy of science where focus is directed toward partic-
ular theoretical systems. These days, many philosophers are reluctant to embrace
grand generalizations about “science” once sought by philosophers, taking those
generalizations to be a dream too far. Science works in many different ways, in
different fields and in different contexts. It follows that the realism debate ought
to be informed by a rich diversity of historical cases.
It is with this in mind that the present volume is put forward. In recent years
a flood of new case studies has entered the debate, and is just now being worked
 History and the Contemporary Scientific Realism Debate 3

through. At the same time it is recognized that there are still many more cases
out there, waiting to be analyzed in a particular way sensitive to the concerns
of the realism debate. The present volume advertises this fact, introducing as it
does several new cases as bearing on the debate, or taking forward the discus-
sion of historical cases that have only very recently been introduced. At the same
time, the debate is hardly static, and as philosophical positions shift this affects
the very kind of historical cases that are likely to be relevant. Thus the work of
introducing and analyzing historical cases must proceed hand in hand with phil-
osophical analysis of the different positions and arguments in play. It is with this
in mind that we divide the present volume into two parts, covering “Historical
Cases for the Debate” and “Contemporary Scientific Realism,” each comprising
of seven chapters.
Many of the new historical cases are first and foremost challenges to the re-
alist position, in that they tell scientific stories that are apparently in tension with
even contemporary, nuanced realist claims. The volume kicks off in Chapter 2
with just such a case, courtesy of Dana Tulodziecki. For Tulodziecki, the miasma
theory of disease delivered very significant explanatory and predictive successes,
while being radically false by present lights. Further, even the parts of the theory
doing the work to bring about the successes were not at all retained in any suc-
cessor theory. Thus, Tulodziecki contends, the realist must accept that in this case
false theoretical ideas were instrumental in delivering successful explanations
and predictions of phenomena.
This theme continues in Chapter 3, with Jonathon Hricko’s study of the dis-
covery of boron. This time the theory in question is Lavoisier’s oxygen theory
of acidity. Hricko argues that the theory is not even approximately true, and yet
nevertheless enjoyed novel predictive success of the kind that has the power to
persuade. Just as Tulodziecki, Hricko argues that the realist’s divide et impera
strategy can’t help—​the constituents of the theory doing the work to generate the
prediction cannot be interpreted as approximately true, by present lights.
We meet with a different story in Chapter 4, however. Keith Hutchison provides
a new case from the history of thermodynamics, concerning the successful pre-
diction that pressure lowers the freezing point of water. Hutchison argues that al-
though, at first, it seems that false theoretical ideas were instrumental in bringing
about a novel predictive success, there is no “miracle” here. It is argued that the
older Carnot theory and the newer Clausius theory are related in intricate ways,
such that in some respects they differ greatly, while in “certain restricted situations”
their differences are largely insignificant. Thus the realist may find this case useful
in her bid to show how careful we need to be when we draw antirealist morals from
the fact that a significantly false theory enjoyed novel predictive success.
Chapter 5 takes a slightly different approach, moving away from the narrow
case study. Stathis Psillos surveys a broad sweep of history ranging from
4 Contemporary Scientific Realism

Descartes through Newton and Einstein. We have here a “double case study,”
considering the Descartes–​Newton relationship and the Newton–​Einstein rela-
tionship. Psillos argues against those who see here examples of dramatic theory-​
change, instead favoring a limited retentionism consistent with a modest realist
position. Crucially, Psillos argues, there are significant differences between the
Descartes–​Newton relationship and the Newton–​Einstein relationship, in line
with the restricted and contextual retention of theory predicted by a nuanced,
and epistemically modest, contemporary realist position.
Chapter 6—​courtesy of Eric Scerri—​introduces another new historical case,
that once again challenges the realist. This time the theory is John Nicholson’s
atomic theory of the early 20th century, which, Scerri argues, “was spectacu-
larly successful in accommodating as well as predicting some spectral lines in
the solar corona and in the nebula in Orion’s Belt.” The theory, however, is very
significantly false; as Scerri puts it, “almost everything that Nicholson proposed
was overturned.” Hence, this case is another useful lesson in the fact that quite
radically false scientific theories can achieve novel predictive success, and any
contemporary realist position needs to be sensitive to that.
Chapter 7 turns to theories of molecular structure at the turn of the 20th
century. Amanda Nichols and Myron Penner show how the “old” Blomstrand-​
Jørgensen chain theory was able to correctly predict the number of ions that will
be dissociated when a molecule undergoes a precipitation reaction. While prima
facie a challenge to scientific realism, it is argued that this is a case where the di-
vide et impera strategy succeeds: the success-​generating parts of the older theory
are retained within the successor, Werner’s coordination theory.
The final contribution to the “History” part of the volume—​Chapter 8—​
concerns molecular spectroscopy, focusing on developments in scientific
“knowledge” and understanding throughout the 20th century and right up to
the present day. Teru Miyake and George E. Smith take a different approach from
the kind of historical case study most commonly found in the realism debate.
Siding with van Fraassen on the view that Perrin’s determination of Avogadro’s
number, so commonly emphasized by realists, does not prove fruitful for re-
alism, and focusing on diatomic molecules, they emphasize instead the extraor-
dinary amount of evidence that has accumulated after Perrin and over the past
ninety years for various theoretical claims concerning such molecules. Taking
van Fraassen’s constructive empiricism as a foil, they indicate that, in this case,
so-​called realists and antirealists may really differ very little when it comes to this
area of “scientific knowledge.”
The second part of the volume turns to more general issues and philosoph-
ical questions concerning the contemporary scientific realist positions. This
part kicks off in Chapter 9 with Mario Alai’s analysis of the divide et impera
realist strategy: he argues that certain historical cases no longer constitute
 History and the Contemporary Scientific Realism Debate 5

counterexamples when hypotheses are essential in novel predictions. He

proposes refined criteria of essentiality, suggesting that while it may be impos-
sible to identify exactly which components are essential in current theories, rec-
ognizing in hindsight those which were not essential in past theories is enough to
make the case for deployment realism.
In Chapter 10, Kyle Stanford makes the case that so-​called realists and
instrumentalists are engaged in a project together. For Stanford, these tradition-
ally diametrically opposed protagonists are now working together to “actively
seek to identify, evaluate, and refine candidate indicators of epistemic security
for our scientific beliefs.” As philosophy of science, and the realism debate in par-
ticular, becomes increasingly “local,” Stanford also argues for “epistemic guid-
ance intermediate in generality” between the sweeping generalizations of 1970s
and ’80s realism, and a radical “particularism” where any realist claim should
always be specific to one particular theory, or theoretical claim.
Chapter 11 turns to the relationship between the realist’s divide et impera
strategy and the structural realist position. James Ladyman argues that struc-
tural realism is not a form of selective realism (or at least doesn’t have to be).
For Ladyman, structural realism represents a departure from standard scientific
realism, not a modification of it. He also argues that scientific realists face on-
tological questions (not only epistemic ones), and he defends a “real patterns”
approach to what he calls the “scale relativity of ontology.” This allows for
equally “realist” claims to be made at the level of fundamental physics and at the
macroscopic level.
In Chapter 12, Jennifer Jhun explores the realism debate in a different terri-
tory. In particular, she considers the possibility of taking a structural realist atti-
tude toward macroeconomic theory. Taking the consumption function as a case
study, she argues that a better take on macroeconomic theory involves a compro-
mise between structural realism and instrumentalism. For Jhun, when it comes
to economics (at least), “theories are instruments used to find out the truth.”
In Chapter 13, Ludwig Fahrbach considers a prominent antirealist argument
against the claim that realism can be defended against the pessimistic meta-​
induction (PMI) by invoking the exponential growth of scientific evidence. The
antirealist response to this defense depends on the claim that realists could have
said the same thing in the past. He introduces this antirealist response as the
“PMMI,” the pessimistic meta-​meta-​induction. Fahrbach’s challenge focuses on
a particular weak spot common to both the traditional PMI and the PMMI. Thus
realists unimpressed by the traditional PMI will not be moved by the new PMMI.
Chapter 14 turns to another important aspect of the modern realism de-
bate: the use of “radically false” theoretical assumptions such as infinite limits in
many contemporary, highly successful theories. Patricia Palacios and Giovanni
Valente note how “infinite idealizations” misrepresent the target system, and
6 Contemporary Scientific Realism

sometimes it appears that the introduction of such blatant falsity is necessary

to achieve empirical success. Focusing on various examples in physics, such as
classical and quantum phase transitions as well as thermodynamically reversible
processes, Palacios and Valente propose a realist response to such cases.
Last but not least, in Chapter 15 Anjan Chakravartty tackles the standard
model of particle physics, and in particular what the realist might say about
representations of fundamental particles. Introducing the realist “tightrope,”
Chakravartty discusses the trade-​off between committing to too little, and
committing to too much. But in the end, he argues, this is a tightrope that is not
too thin to walk.
These articles have been carefully collected for this volume over many years,
and in particular during the Lyons/​Vickers 2014–​18 Arts and Humanities
Research Council (AHRC) project “Contemporary Scientific Realism and the
Challenge from the History of Science.” The project enjoyed seven major events
over its lifetime, out of which the fourteen substantive chapters of this volume
ultimately grew. The seven events were:

(i) “The History of Chemistry and Scientific Realism,” a two-​day work-

shop held at Indiana University–​Purdue University Indianapolis, United
States, December 6–​7, 2014.
(ii) “The History of Thermodynamics and Scientific Realism,” a one-​day
workshop held at Durham University, UK, on May 12, 2015.
(iii) “Testing Philosophical Theories against the History of Science,” a one-​
day workshop held at the Oulu Centre for Theoretical and Philosophical
Studies of History, Oulu University, Finland, on September 21, 2015.
(iv) “Quo Vadis Selective Scientific Realism?”—​a symposium at the bien-
nial conference of the European Philosophy of Science Association,
Düsseldorf, Germany, September 23, 2015.
(v) “Contemporary Scientific Realism and the Challenge from the History
of Science,” a three-​day conference held at Indiana University–​Purdue
University, United States, February 19–​21, 2016.
(vi) “Quo Vadis Selective Scientific Realism?”—​a three-​day conference held
at Durham University, UK, August 5–​7, 2017.
(vii) “The Structure of Scientific Revolutions,” a two-​day workshop held at
Durham University, UK, October 30–​31, 2017.

The editors of this volume owe a great debt to the participants of all of these
events, with special thanks in particular to those who walked this path with us
a little further to produce the fourteen excellent chapters here presented. We are
also grateful to the unsung heroes, the many anonymous reviewers, who not
only helped us to select just which among the numerous papers submitted would
 History and the Contemporary Scientific Realism Debate 7

be included in the volume but also provided thorough feedback to the authors,
helping to make each of the chapters that did make the cut even stronger. The
volume has been a labor of love; we hope that comes across to the reader.

References
Kitcher, P. (1993). The Advancement of Science, Oxford: Oxford University Press.
Laudan, L. (1981). “A Confutation of Convergent Realism.” Philosophy of Science
48: 19–​49.
Psillos, S. (1999). Scientific Realism: How Science Tracks Truth, London: Routledge.
Van Fraassen, B. (1980). The Scientific Image, Oxford: Oxford University Press.
Worrall, J. (1989). “Structural Realism: The Best of Both Worlds?” Dialectica 43: 99–​124.
 PART I
HISTOR IC A L CASE S
F OR T HE DE BAT E
 2
Theoretical Continuity, Approximate
Truth, and the Pessimistic Meta-​Induction:
Revisiting the Miasma Theory
Dana Tulodziecki

Department of Philosophy
Purdue University
dtulodzi@purdue.edu

2.1 Introduction

The pessimistic meta-​induction (PMI) targets the realist’s claim that a theory’s
(approximate) truth is the best explanation for its success. It attempts to do so
by undercutting the alleged connection between truth and success by arguing
that highly successful, yet wildly false theories are typical of the history of sci-
ence. There have been a number of prominent realist responses to the PMI, most
notably those of Worrall (1989), Kitcher (1993), and Psillos (1999). All of these
responses try to rehabilitate the connection between a theory’s (approximate)
truth and its success by attempting to show that there is some kind of continuity
between earlier and later theories, structural in the case of Worrall and theo-
retical/​referential in the cases of Kitcher and Psillos, with other responses being
variations on one of these three basic themes.1
In this paper, I argue that the extant realist responses to the PMI are in-
adequate, since there are cases of theories that were both false and highly
successful (even by the realist’s own, more stringent criteria for success)
but that, nevertheless, do not exhibit any of the continuities that have been

1 It is worth pointing out that this is the case even for the (very) different structural realisms

that abound. In particular, even ontic structural realism, which differs substantially from
Worrall’s epistemic version, shares with Worrall’s approach an emphasis on mathematical con-
tinuities among successor theories (see, for example, Ladyman (1998) and French and Ladyman
(2011)).

Dana Tulodziecki, Theoretical Continuity, Approximate Truth, and the Pessimistic Meta- Induction: Revisiting the
Miasma Theory In: Contemporary Scientific Realism. Edited by: Timothy D. Lyons and Peter Vickers, Oxford University
Press. © Oxford University Press 2021. DOI: 10.1093/​oso/​9780190946814.003.0002
12 Historical Cases for the Debate

suggested by realists as possible candidates for preservation. I will make my

case through discussing an example of such a theory: the 19th century mi-
asma theory of disease. Specifically, I show that this theory made a number of
important and successful use-​novel predictions, despite the fact that its cen-
tral theoretical element—​miasma—​turned out not to exist. After showing
that miasma was crucially involved in virtually every successful prediction
the miasma theory made, I argue that not just is there no ontological con-
tinuity between the miasma theory and its successor, but neither can a case
be made for any other kind of continuity, be it in terms of structure, laws,
mechanisms, or kind-​constitutive properties. I conclude by arguing that
realists face problems regardless of whether the miasma theory is approxi-
mately true: if it is, the prospects for any kind of substantive realism are dim;
if it is not, the miasma case constitutes a strike against the “convergent” part
of convergent realism.
I will proceed as follows: In section 2.2, I briefly outline the PMI and the
responses by Worrall, Kitcher, and Psillos, including the more stringent notion
of success that Psillos argues is required in order for theories to be genuinely
successful. In section 2.3, I outline the most sophisticated version of the miasma
theory of disease and show that it ought to be considered a genuinely successful
theory, even on Psillos’s own terms. Section 2.4 is concerned with showing that
none of the extant realist responses to the PMI can account for the case of the
miasma theory. After discussing some objections in section 2.5, I conclude in
section 2.6.

2.2 The PMI and Realist Responses

The PMI received its most sophisticated and explicit formulation in Laudan
(1981, 1984). The argument’s main target is the Explanationist Defense of
Realism, according to which the best explanation for the success of science is
the (approximate) truth of our scientific theories (see, for example, Boyd (1981,
1984, 1990)). Anti-​realists employ the PMI to undercut this alleged connection
between truth and success by pointing to the (in their view) large number of
scientific theories that were discarded as false, yet regarded as highly successful.
Laudan, for example, provides a list of such theories that includes, among others,
the phlogiston theory of chemistry, the caloric theory of heat, and the theory
of circular inertia (1984: 121). However, since “our own scientific theories are
held to be as much subject to radical conceptual change as past theories” (Hesse
1976: 264), it follows, the anti-​realist argues, that the success of our current the-
ories cannot legitimize belief in unobservable entities and mechanisms: just as
 Revisiting the Miasma Theory 13

past theories ended up wrong about their postulates, we might well be wrong
about ours.2
Realist responses to the PMI typically come in several stages: first, realists try to
winnow down Laudan’s list by including only those theories that are genuinely suc-
cessful (Psillos 1999: ­chapter 5). While, according to Laudan, a theory is successful
“as long as it has worked reasonably well, that is, so long as it has functioned in a va-
riety of explanatory contexts, has led to several confirmed predictions, and has been
of broad explanatory scope” (1984: 110), Psillos argues that “the notion of empirical
success should be more rigorous than simply getting the facts right, or telling a story
that fits the facts. For any theory (and for that matter, any wild speculation) can be
made to fit the facts—​and hence to be successful—​by simply “writing” the right kind
of empirical consequences into it. The notion of empirical success that realists are
happy with is such that it includes the generation of novel predictions which are in
principle testable” (1999: 100). The specific type of novel prediction that Psillos has in
mind is so-​called use-​novel prediction: “the prediction P of a known fact is use-​novel
relative to a theory T, if no information about this phenomenon was used in the con-
struction of the theory which predicted it” (101). Once success is understood in these
more stringent terms, Psillos claims, Laudan’s list is significantly reduced.
With the list so shortened, the next step of the realist maneuver is to argue that
those theories that remain on Laudan’s list ought to be regarded as (approximately)
true, since they don’t, in fact, involve the radical discontinuity with later theories
that Laudan suggests. Rather than being discarded wholesale during theory-​change,
it is argued that important elements of discarded theories get retained: according to
Worrall (1989, 1994), theories’ mathematical structures are preserved, according to
Kitcher (1993) and Psillos (1996, 1999), those parts of past theories that were re-
sponsible for their success are. Because these components are preserved in later the-
ories, the argument goes, we ought to regard as approximately true those parts of
our current theories that are essentially involved in generating their successes, since
those are the parts that will carry over to future theories, just as essential elements
from earlier theories were carried over to our own. As I will show in section 2.4,
however, none of these strategies will work for the miasma theory: despite the fact
that the miasma theory made a number of use-​novel predictions, and so counts as
genuinely successful by realist standards, none of the elements or structures that
were involved in those successes were retained by its successor.3

2 Laudan’s argument is usually construed as a reductio (see Psillos (1996, 1999)). For some recent

discussions about how to properly interpret the argument, see Lange (2002), Lewis (2001), and Saatsi
(2005).
3 The miasma case is especially significant in view of the markedly different analysis that Saatsi

and Vickers (2011) provide of Kirchhoff ’s theory of diffraction. Saatsi and Vickers diagnose a specific
kind of underdetermination at work in the Kirchhoff case and argue that “it should not be implausible
Another random document with
no related content on Scribd:
 Voi, miksi ei kaikki saanut jäädä silleen? Tai miksi en minä
pelastautunut ennen murhenäytelmää? Sillä pitkä, loputon
murhenäytelmä alkoi kolme viikkoa myöhemmin, mitkä kolme viikkoa
olivat täynnä kidutusta, jollaista kukaan tuskin aavistaa tai uskoo
todeksi, jolloin morsiameni jokainen suudelma oli minusta kuin neuvo
ottamaan jalat alleni ja pakenemaan: tämä murhenäytelmä alkoi
häillä.

Nyt olen tullut kertomuksessani siihen hirvittävään tihutyöhön, joka

murskasi viattoman Tincutzan ja oman elämäni. Kelpo Mikaelini, olen
tullut mainitsemaasi luonnottomuuteen, väkivaltaisuuteen,
paheeseen, kaikkeen siihen kiroukseen, jota kaksijalkaiset eläimet
harjoittavat totunnaisuuden, käytännön ja perinnäistapojen varjolla,
myrkyttäen elämän ja kahlehtien viattomat. Sillä yhtähyvin kuin
puhdas morsiameni olin minäkin viaton sairaalloisella tavallani.

Te ette ehkä tiedä, Mikael, mistä on kysymys. Te ette tiedä meillä

olevan häissä tapana, että perheen omat ja vieläpä vieraatkin naiset
hyökkäävät nuoren avioparin makuuhuoneeseen muutama tunti
senjälkeen, kun nämä ovat vetäytyneet yksikseen, karkoittavat
heidät toiseen huoneeseen, penkovat häävuoteen, löytääkseen
sieltä epäämättömän todisteen nuoren vaimon neitseellisyydestä,
todisteen, jonka he joskus kantavat riemusaatossa viereisessä
huoneessa juhlivien kutsuvieraiden nähtäväksi. Olenpa nähnyt
enemmänkin: olen nähnyt tätä lippua kannettavan seipään nenässä
Petroista Cazassuun vievällä tiellä, mielipuolten tavoin elehtivien
naisten saattaessa tätä ilettävää voitonmerkkiä. Heidän jäljessään
tuli viulua vinguttava mustalainen, ja näin kuljetettiin
maanantaiaamun hämärässä »punaista viinaa» onnettoman
neitseen onnelliselle äidille.
 Tiedättekö, Mikael, mitään raaempaa ja inhoittavampaa? Onko
olemassa luonnottomuutta, paheellisuutta tai väkivaltaisuutta, joka
olisi epäinhimillisempää, julmempaa tai ennenkuulumattomampaa
kuin tämä ilakointi, tämä näytelmä, tämä siveetön ja häpeällinen
menettelytapa?…

Mutta minä, minä tiesin… Tiesin kaiken tämän, kun hääpäivä tuli.
Luontoni oli aina noussut näitä tympäiseviä tapoja vastaan, mutta
etenkin tänä vaarallisena aikana, jolloin aistini pettivät minut niin
surkuteltavasti, oli minulle tärkeää saada estetyksi tämä synkkä
ilveily.

»Kutsuin puheilleni isän ja tädin. Vaikka tämä inhoittava tapa

miellyttikin isää, ei hän ollut kovinkaan taipumaton, mutta täti piti
itsepintaisesti kiinni siitä, että sitä oli pidettävä kunniassa, sillä olihan
se peräisin menneiltä ajoilta ja vartioi kunniallisuutta.

Tähän asia jäi, ja eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä

hääsaattue lähti kirkkoa kohti, loisteliaasti niinkuin tapa vaati, kaikki
jalkaisin, lukuunottamatta kahta ratsastajaa, jotka avasivat tietä.
Heidän jäljessään tuli mies kantaen kahta suurta moskovalaista
kynttilää kullalla kirjaillulla hopeatarjottimella, ja sitten seurasi muu
hääväki. Kirkosta tultaessa ratsastajat asettuivat etunenään,
laukaisten pistoolejaan, liehutellen ilmassa pitkiä nauhakkeita, jotka
oli sidottu heidän käsivarsiinsa, ja hypittäen hevosiaan, jotka olivat
koristetut nauhoin ja hopeahelyin. Tarjottimella oli nyt, tavan mukaan,
leipää ja suolaa. Heti näiden perässä tulin minä, pelosta ja
surkeudesta väristen, kynttilä kädessä ja Tincutza käsipuolessani.
Tincutza, onnellisena koristeissaan, jotka peittivät hänet melkein
kokonaan. Takanamme hääväki, ja kaikki tämä hukkuneena soiton
säveliin, josta huolehti kaksitoista soittoniekkaa neljällä eri
soittokoneella. Kotimatkalla naiset noutivat vettä lähteestä ja
siroittelivat sitä hääsaattueen tielle hedelmällisyyden toivotukseksi.

Tuli ilta ja minun kohtaloni hetki löi. Pöydässä oli parisenkymmentä

kutsuvierasta, sukulaiset siihen luettuna. Juhlapuheet herättivät
ylitsevuotavaa riemua, johon minunkin täytyi yhtyä ja vastata
kaskuilla pöytävieraiden tarinoihin. Viinistä lämmenneenä eräs heistä
sai mauttoman päähänpiston ryhtyä kertomaan, kuinka eräs
aviomies huomattuaan, ettei hänen nuori vaimonsa ollutkaan viaton,
oli piessyt häntä itse hääyönä, istuttanut hänet seuraavana aamuna
rattaille, selkä juhtiin päin, kasvot käännettyinä rattaiden takaosaa
kohti, missä riippui seipään päässä puhkaistu savimaljakko, ja
saattoi hänet näin juhlallisesti takaisin kauhistuneiden vanhempien
luo.

Katselin Tincutzaa: hän oli tyyni, varmana viattomuudestaan.

Mutta minä olin kauhuissani ja huusin, että se, mikä tapahtui
aviopuolisoiden kesken, ei kuulunut kenellekään.

»Saammepa pian nähdä, eikö se kuulu kenellekään!» vastasivat

jotkut läheisistä.

»Todellakin, tämä »pian» osoittautui olevan jotakin hyvin

miellyttävää, sillä kellon lyödessä kahtatoista huomasin, että
kasvoihini alkoi sataa joka suunnalta leivän sisuksesta puristettuja
pieniä pallosia, sitten leivänkappaleita ja hetkisen kuluttua
kokonaisia viipaleita.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyin minä.

»Se tarkoittaa sitä, että teidän on lähdettävä täyttämään

velvollisuuttanne», vastasi kummi-täti.
 Vannon, ystäväni, etten ymmärtänyt mitään, ennenkuin kummi-
setä vei minut syrjään ja selitti, mistä velvollisuudesta oli kysymys.

Sillävälin kun hän puhui kanssani, auttoivat kummi-täti ja täti

Tincutzaa riisuutumaan meille järjestetyssä makuuhuoneessa. Sitten
he, samoinkuin isäkin, tulivat syleilemään minua, ja muitta mutkitta
avattiin ovi, minut työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui takanani.

»Tänä hetkenä, joka on elämäni kaikkein surullisimpia, muistan

vielä hämärästi nähneeni Tincutzan jumalaisen kauniin pään
lepäävän valkealla pieluksella, mustat suortuvat valtoimina
ympärillään, ja siinä olikin kaikki siksi iltaa: minä kaaduin
pyörtyneenä keskelle lattiaa!…

Kokonaisen vuorokauden makasin kuumehoureissa. Sairastin

kaksi viikkoa. En tiedä, mitä olin puhunut maatessani tajuttomana,
mutta tiedän, että vain harvat kävivät minua katsomassa.
Parannuttuani huomasin olevani vihollisten ympäröimänä. Appeni ja
täti vaativat minulta selitystä sen häpeän johdosta, jota olin tuottanut
heidän talolleen. Minä pelastauduin toistaiseksi teeskentelemällä
olevani noiduttu. [Rahvaan ennakkoluulo, jonka mukaan noitumalla
voidaan riistää mieheltä hänen miehuutensa.] He eivät säälineet
minua, vaan inhosivat minua entistä enemmän.

Tästä hetkestä lähtien ja kokonaista kymmenen kuukautta viha ja

ynseys ympäröivät minua joka puolelta. Minut pidettiin erossa
kaikesta; minulle ei uskottu mitään tehtäviä, rahat säilytettiin aina
lukkojen takana, ikäänkuin olisin ollut varas. Omilla varoillani en
voinut mihinkään ryhtyä — jollen tahtonut jälleen ruveta salepgdiksi
— sillä olin kuluttanut melkein kaikki rahani häälahjoihin. Ja niin alkoi
tuo hirvittävä elämä, jonka pelkkä ajatteleminen kauhistuttaa minua
vielä nytkin.
 *****

En voi kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti, se olisi minulle liian

tuskallista…

Teljettynä tähän onnettomuuden taloon uskaltausin kadulle vain

hyvin harvoin ja ainoastaan iltaisin. Vieläpä minulta kiellettiin pääsy
myymäläänkin. Ei ketään vieraita… Ei ketään tuttavia… Ei
minkäänlaista työtä… Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, oli pahasta…
Pöydässä oltiin kuin kuuromykkiä… Ja minä kuljeskelin huoneesta
toiseen tohveleissa ja paitahihasillani kuin mikäkin loinen tai
kummitus tai täyshoitolainen.

Molemmat lankoni tulivat joka sunnuntai. Minä pyysin päästä

heidän kanssaan Galatziin auttaakseni heitä liikeasioissa, joita
jonkunverran ymmärsin. He puhuivat minulle avioerosta. Ja tekin
ehkä arvelette, että se olisi ollut viisainta. — Ei ollenkaan.

Naimisiin mentyämme vaimoni oli kokonaan irtautunut

perheestään. Hänen koko elämänsä oli nyt juurtunut minun
elämääni, kurjaan ja rampaan elämääni. Odottamattoman
urhoollisena hän alistui onnettomuuteensa, ilman kyyneliä ja kaunaa.
Hän uskoi vilpittömästi, että olin noituuden lumoissa ja rukoili
kiihkeästi Jumalaa kukistamaan paholaisen ja parantamaan hänen
puolisonsa, jota hän rakasti tämän heikkoudesta huolimatta.

Ikäänkuin luostariin suljettuina me vietimme päivät päästään

kahdenkesken, tuntien toisiamme kohtaan hellyyttä, jollaista tuskin
tapaa. Minä pyysin häneltä anteeksi… Hän vastasi, ettei hän nähnyt
minussa mitään syytä. Oi, kuinka voisinkaan unohtaa sen ainoan
ihmisen, joka on ymmärtänyt ja säälinyt minua? Ja kuka voi taata,
ettei minusta ilman tuota vihaa, joka myrkytti meidät, olisi voinut tulla
normaali aviopuoliso ja mies, jollaiseksi kaikin voimin pyrin?… En
enää ollut yhtä arka kuin alussa, en enää pelännyt vaimoani, en
enää tuntenut tuota kauhua, joka ensi kertoja lähestyessäni häntä
hyyti vereni. Olipa hetkiä, jolloin tunsin itsessäni hämärää halua,
heikkoa heräämistä, pientä aistillista liikahtelua, mikä sai minut
punastumaan, kun hän syleili ja hyväili minua ja vakuutti minulle
rakkauttaan.

Mutta minkä rakkaus vaivoin luo, sen hävittää viha hetkessä, ja

tätä en koskaan voi antaa anteeksi ihmisille. Aamuisin, tuskin
huoneestamme päästyä, hyökkäsivät molemmat kovan onnen linnut
vaimoparkani kimppuun, tiedustellen, oliko jotain tapahtunut. Kun
hän kieltäytyi puhumasta, alkoivat he neuvoa häntä eroamaan,
saattaen hänet aivan epätoivon partaalle.

Tämä kidutus ja sen vähän johdonmukainen hävittäminen, minkä

luonto koetti parantaa ennalleen, kesti kymmenen kuukautta. Me
olimme menehtyä. Galatzin molemmat pyövelit alkoivat käydä
uhkaileviksi; he loukkasivat minua ja koettivat pakoittaa minua
ehdottamaan vaimolleni eroa. Asemamme kävi sietämättömäksi.
Etsien turvaa toisistamme me kieltäydyimme usein tulemasta
ruokapöytään, söimme monina päivinä vain yhden aterian, kunnes
meissä yhtäkkiä heräsi paon ajatus.

Vaimoni kysyi minulta, saattaisinko ansaita elatuksemme sillä

vähällä, mitä minulla oli jäljellä rahoistani, ja vastatessani
riemastuneena, että voisin tarjota hänelle kaukana tästä
onnettomasta talosta tulevaisuuden täynnä vapautta ja rakkautta,
nousivat onnen kyyneleet hänen silmiinsä. Syleillen toisiamme kuin
kaksi vihollisten saartamaa sisarusta meidän kasvomme ja
vaatteemme kylpivät kyynelissä, ja me elimme korkeimman
autuuden hetkiä, mitä maallinen elämä voi tarjota.

Mutta nämä hetket olivatkin viimeiset, mitkä meidän oli sallittu elää
yhdessä. Ihmisvihan hyökyaalto lähestyi meitä.

Oli helmikuun loppupuoli… Suunnitelmamme oli valmis:

odottaisimme vielä kuukauden ja pakenisimme maaliskuun lopussa
purjehtimalla Stambuliin.

Mutta viime päivinä olimme huomanneet omituisen muutoksen

kiduttajiemme käytöksessä. He olivat yhtäkkiä lakanneet käymästä
aamuisin vaimoni luona, eivät enää kiusanneet häntä, ja minulle
vanhus sanoi eräänä iltana, että saisin tulla ja mennä mieleni
mukaan. Olin hämmästynyt!… Juoksin Tincutzan luo, mutta hän
purskahti itkuun:

»Minusta tuntuu siltä, kuin vaanisi meitä onnettomuus!» sanoi hän

minulle. »Näen pahoja unia: sinun ympärilläsi on itkeviä lapsia, ja
minä olen koristeltu kullalla ja jalokivillä… Se tietää pahaa. Älä lähde
ulos! Kuka tietää, mitä sinulle voi tapahtua?… Olemme kestäneet
tätä vankeutta kymmenen kuukautta, kärsikäämme sitä vielä
muutamia viikkoja!»

Nämä sanat viilsivät sydäntäni kuin tikari ja minua puistatti; mutta,

kunnon ystäväni, ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty. Seuraava
päivä vaikeni säteilevänä talvisessa tyyneydessään…. Paksu
lumivaippa peitti maan kuin häikäisevän valkea käärinliina ja
kulkusten kaipausta herättävä ääni täytti ilman. Jäin ikkunaan, ja
minusta tuntui kuin hautaisivat seinät minut alleen. Olin kuin
lumottu… Vastustamaton voima kutsui minua ulos, sinne, missä on
liikuntoa, elämää, vapauden tenhoavaa salaperäisyyttä, josta en ollut
tietänyt mitään kohta kokonaiseen vuoteen. Heittäydyin vaimoni
jalkoihin ja rukoilin, että hän sallisi minun lähteä ulos tunniksi,
puoleksi tunniksi, viideksi minuutiksi, ulkopuolelle näiden seinien,
näiden kattojen, tämän kurjuuden!…

Hän suostui pyyntööni, neuvoen minua ottamaan mukaani tikarin

ja pistoolin ja varoittaen minua antautumasta puheisiin kenenkään
kanssa. Minä suutelin häntä, pukeuduin turkkiin ja astrakaanilakkiin
ja laskeusin alas myymälään.

Voi, siitä koitui minun ja Tincutza-paran turma!… Siitä koitui

turmamme, joskaan ei heti, — sillä minulle ei tapahtunut mitään sinä
aamuna, yhtävähän kuin iltapäivällä tai seuraavanakaan päivänä
ulkona ollessani — mutta vanhus oli varmaankin piileskellyt jonkun
oven takana ja nähnyt minun kulkevan myymälän läpi, ja niin olin
paljastettu.

Viimeisenä sunnuntai-iltana, jonka vietin tuossa talossa — olin

juuri palannut kotiin kävelyretkeltä ja silmieni edessä väikkyi vieläkin
majesteetillinen Tonava, joka kuljetti mukanaan suunnattomia
jäälohkareita — minä suutelin viimeisen kerran häntä, joka oli
kymmenen kuukautta ollut kaikkein hellin puoliso ja puhtain neitsyt.

Olimme rauhallisia… Mutta päivälliselle mennessämme laskeutui

omituinen painostus yllemme eivätkä kyyneleet olleet kaukana
silmistämme. Aterian lopulla kysyi vaimoni:

»Miksi eivät veljeni ole tulleet?»

»He tulevat aivan heti», vastasi isä.

 Me sytytimme vesipiiput ja joimme turkkilaista kahvia. Ulkona oli
yö ja hiljaisuus… Alkoi olla myöhä. Huomatessaan vanhuksen ja
tädin luovan toisiinsa merkitseviä silmäyksiä puhkesi Tincutza
yhtäkkiä nyyhkytyksiin.

Samassa ovi narahti saranoillaan ja molemmat veljet astuivat

sisään synkkinä kuin pyövelit, mukanaan mies, jonka nähdessäni
kalpenin.

Se oli eräs kreikkalainen, joka kerran oli ollut ystäväni, mutta tuli
nyt ilmiantajana ja rikoksellisena.

Seisoen kaikki kolme auki jääneen oven edessä, edes hyvää iltaa
toivottamatta, petturi otti ensimäisenä sananvuoron. Minua osoittaen
hän sanoi romaniankielellä:

»Tuoko siis on teidän herra Isvoranunne? Ymmärrän kyllä, että

hän on noiduttu: sehän on Stavro, mehusaksa ja miesrutsaaja…»

Kuullessaan viimeisen sanan, joka paljasti sekä minun että

ilmiantajan paheen, Tincutza parahti ja kaatui maahan, sillävälin kuin
minä…

Julmina ja kostonhimoisina lankoni laahasivat minut myymälään,

minua potkittiin ja piestiin, kunnes kadotin tajuntani. Sitten…

Sitten heräsin ulkona lumikinoksessa teljetyn portin takana.

Olin kylmästä kohmettunut… Jäsenet, rinta ja pää haavoissa…
Paitahihasillani ja paljain päin talvisessa yössä.

Kokosin kaikki voimani ja laahauduin pyytämään hoivaa eräältä

turkkilaiselta, jolta olin ostanut salep-jauhoa puolitoista vuotta sitten.
Hän otti minut vastaan kuin kristitty ja hoiti minua kuin veli.
 Neljä päivää myöhemmin tuo kunnon mies, ollenkaan tietämättä
kuka olin, toi sairasvuoteelleni uutisen, josta koko kaupunki puhui
tuona aamuna: Tincutza oli löydetty hukuttautuneena Tonavan
vasemmalta rannalta… — — — Tuosta ajasta on nyt kulunut
kolmekymmentäviisi vuotta, ja joka vuosi minä tuona onnettomana
päivänä vaellan Tonavan rannalle, joka vyöryttelee jäisiä aaltojaan,
ja anon anteeksi Tincutzalta, että olen häntä loukannut».

*****

Nuo kolme matkamiestä ajoivat edelleen hiljaista hölkkää X:ään

vievällä tiellä, joka tässä kohden kulkee viljavainioiden poikki.
Aamuviileässä päristelevän hevosen pään yli tuikahteli paimenen
tähti Itämaiden purppuraisella taivaalla.

Leivonen ponnahti pellosta, kohoten nuolena taivasta kohti. Stavro

seurasi sitä katseellaan, kunnes se putosi maahan kuin piikivi.
Jääden katsomaan siihen paikkaan, mihin se oli kadonnut, hän alkoi
laulaa tuolla yleismaailmallisella kielellä, jota osaavat kaikki ne, joilla
ei ole isänmaata, ja sävelellä, jota ei voi paperille kirjoittaa:

Si j'étais une alouette,

Comme elle je foncerais dans l'azur;
Mais je ne descendrais plus sur la terre,
Où les hommes sément le blé,
Où les hommes fauchent le blé,
Où l'on séme et l'on fauche sans savoir pourquoi…

[Jos olisin leivonen, niin nousisin sinitaivaalle, mutta en

enää laskeutuisikaan maan päälle, missä ihmiset kylvävät ja
niittävät, tietämättä miksi.]
II

KIRA KIRALINA

Metsikössä, mihin nuo kolme markkinamiestä olivat pysähdyttäneet

rattaansa aamiaista syödäkseen, ei Stavro tahtonut ottaa kuuleviin
korviinsa toveriensa pyytelyitä, että hän kertoisi heille lapsuudestaan
ja sisarestaan, kuten oli luvannut yövyttäessä majatalon ylisillä. Eipä
silti, ettei hänellä olisi ollut halua kertoa — hänen sielunsa oli nyt
sopivassa vireessä loihtimaan esiin nuo etäiset ajat — mutta olihan
hyvä antaa hiukan pyydellä itseään, kuten aina, milloin tahdotaan
kajota noihin ruostuneisiin sulkuihin, jotka eroittavat meidät
menneisyyden vesistä.

Olimme päässeet savukkeihin ja loikoilimme pehmeässä

sammalikossa, hevosen kierrellessä ympärillämme ruohoa näykkien.
Stavro nousi, kokoili kuivia oksia ja sytytti tulen, ja nuotion näin
ollessa valmis hän nouti rattailta kahvinkeittotarpeet, keitti veden ja
pani kupariseen astiaan sokeria ja kahvia. Taitavana kuin tarjoilija
ikään hän kaatoi höyryävää ja tuoksuvaa juomaa kolmeen
vadittomaan kuppiin, ojensi ne kullekin, istuutui turkkilaiseen tapaan
jalat ristiin ja aloitti:
 »En enää muista vuosilukua enkä edes tarkalleen, minkä ikäinen
olin tuohon aikaan. Mutta tiedän, että Krimin sota syttyi pian näiden
tapausten jälkeen.

Varhaisimmasta lapsuudestani on jäänyt mieleeni ankara isä, joka

pieksi äitiäni joka päivä, minun ymmärtämättä syytä. Äiti oli usein
poissa kotoa, palasi takaisin ja sai lyöntejä ennen lähtöään yhtähyvin
kuin palattuaankin. En tiedä, pideltiinkö häntä pahoin hänen
lähtiessään, jotta olisi saatu hänet joko lähtemään tai jäämään, tai
hänen palatessaan siksi, että hän oli ollut poissa, tai siksi, ettei
hänen olisi pitänyt enää palatakaan.

Muistan vielä hämärästi isän rinnalla vanhimman veljen, joka oli

yhtä kova kuin hänkin, kun taas äidin vierellä vaikeroi minua neljä
vuotta vanhempi sisareni Kira, johon olin syvästi kiintynyt.

Vähitellen sumu hälvenee, kasvan suuremmaksi ja alan

ymmärtää. Ja minulle selvisi ihmeellisiä asioita… Mahdoin olla
kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, sisareni kahden- tai kolmentoista,
ja niin kaunis hän oli, että pysyttelin hänen läheisyydessään päivät
päästään vain saadakseni katsella häntä kiireestä kantapäähän. Hän
koristeli itseään aamusta iltaan, ja samoin teki äitinikin, sillä hän oli
yhtä kaunis kuin tyttärensäkin. Kumpikin peilinsä edessä he
maalasivat silmäripsensä öljyyn kastetulla kinorossilla, kulmansa
hiilikynällä, kun taas huulet ja posket värjättiin kirmizillä, samoinkuin
kynnetkin. Ja tämän pitkän toimituksen päätyttyä he suutelivat
toisiaan, kuiskuttivat toisilleen helliä sanoja, ja ryhtyivät sitten
pukemaan minua. Sitten me kaikki kolme otimme toisiamme käsistä,
tanssimme turkkilaiseen tai kreikkalaiseen tapaan, ja syleilimme
toisiamme. Näin me muodostimme oman erillisen perheemme…
 Nyt eivät isä ja vanhin poika enää tulleet iltaisin kotiin. He olivat
molemmat ammatiltaan vaununtekijöitä, taitavimpia ja kysytyimpiä
koko seudulla. Heidän työpajansa oli kaupungin toisessa laidassa,
Karakioin kaupunginosassa, kun me taas asuimme Tshetatzuessa.
Meidän välillämme oli koko kaupunki. Karakioissa oleva talo kuului
isälleni. Hänellä oli kaksi oppipoikaa, jotka saivat häneltä asunnon ja
ruoan, sekä vanha palvelija, joka hoiti hänen talouttaan. Heitä oli
viisi. Emme koskaan käyneet siellä, ja minä tuskin tiesin, missä isäni
työpaja oli, sillä minä pelkäsin häntä. Tshetatzuessa, äitini luona, ei
ollut huolta mistään, siellä huviteltiin… Talvisin juotiin teetä, kesällä
virvokkeita ja ympäri vuoden syötiin cadaifeja [turkkilaisia leivoksia],
juotiin kahvia, poltettiin vesipiippua, koristauduttiin ja tanssittiin…
Elämä oli ihanaa…

Niin, elämä oli ihanaa, paitsi niinä päivinä, jolloin isä tai hänen
poikansa tai molemmat yhdessä syöksähtivät sisään keskelle juhlaa,
pieksivät äitiä, iskivät nyrkeillään Kiraa ja taittoivat keppinsä minun
pääkallooni, sillä nyt otin minäkin osaa tanssiin. Kun puhuimme
sujuvasti turkinkieltä, nimittivät he molempia naisia patshura'ksi ja
minua kitshuk pezevengh'iksi [portto; pieni makrilli]. Nuo onnettomat
heittäytyivät kiduttajiensa jalkoihin, syleilivät heidän polviaan,
rukoillen, että he säästäisivät heidän kasvojaan.

»Ei kasvoihin!» huusivat he. »Jumalan ja Pyhän Neitsyen

nimessä, älkää lyökö kasvoihin!… Älkää koskeko silmiin!… Anteeksi,
anteeksi!…

Ah, millaiset silmät ja kasvot näillä molemmilla olikaan! Ei kukaan

voinut vetää heille vertoja!… Kullankeltaiset hiukset ulottuivat polviin
saakka, hipiä oli hohtavan valkoinen, kulmat, silmäripset ja silmät
mustat kuin ebenpuu. Sillä äidin puolella oli romanialaiseen
sukupuuhun liittäytynyt kolme eri rotua: turkkilainen, venäläinen ja
kreikkalainen, senmukaan kuka kulloinkin oli hallinnut maassa.

Kuusitoistavuotiaana äitini synnytti esikoisensa, mutta minun

avatessani silmäni tälle maailmalle ei kukaan olisi voinut uskoa, että
hän oli kolmen lapsen äiti. Ja tätä naista, joka oli luotu hyväiltäväksi
ja hellittäväksi, piestiin veriin saakka. Mutta jolleikaan isäni tuhlannut
hänelle hellyyttään, korvasivat sen loistavasti hänen rakastajansa,
enkä tosiaankaan koskaan ole päässyt selville siitä, äitinikö
alunperin alkoi pettää miestään ja sai lyöntejä, vai isänikö
pahoinpitelyllään aiheutti äitini uskottomuuden. Joka tapauksessa
eivät häät meillä koskaan päättyneet, sillä nautinnon huokaukset
vuorottelivat tuskanhuutojen kanssa, ja tuskin oli selkäsauna
loppunut, kun jo hymy kirkasti kyynelissä kylpevät kasvot.

Minä pidin vartiota leivoksia syöden, sillävälin kun vieraat —

käytökseltään verrattain säädyllisiä — istuivat turkkilaiseen tapaan
matolla, lauloivat ja soittivat naisille itämaista tanssimusiikkia
kitaralla, jota säestettiin kastanjetteja näpäytellen. Silkkiin puettuna,
lemmenjanoisina, äitini ja Kira tanssivat, kiertelivät, kaartelivat ja
huumautuivat. Kasvot lämpimästä hehkuen he sitten heittäysivät
valtaville tyynyille, piilottivat jalkansa pitkien hameittensa alle ja
leyhyttelivät viuhkojaan. Juotiin hienoja liköörejä ja poltettiin
tuoksuvia yrttejä. Miehet olivat nuoria ja kauniita, aina tummia.
Heidän pukunsa oli moitteeton, viikset teräviksi kierretyt, parta hyvin
hoidettu. Ja heidän hiuksistaan, olivatpa ne sileiksi kammatut tai
kiharaiset, levisi voimakas myskillä sekoitetun manteliöljyn tuoksu.
Siinä oli turkkilaisia, kreikkalaisia ja silloin tällöin romanialaisiakin,
sillä kansallisuus ei näytellyt mitään osaa, kunhan ihailijat vain olivat
nuoria ja kauniita, hienotunteisia eivätkä liiaksi kiihkeitä.
 Asemani oli hyvin epäkiitollinen… Tätä ennen en ole kenellekään
kertonut, mikä kärsimys tuli osakseni tuohon aikaan.

Minun velvollisuuteni oli ikkunalaudalla istuen valvoa ja pitää

varalta, ettei mitään yllätyksiä sattuisi. Tämä oli minulle hyvin
mieluista, sillä vihasin kuolemaan saakka noita Karakioin miehiä,
jotka pieksivät meitä. Mutta rinnassani kävivät velvollisuus ja
mustasukkaisuus hirvittävää taistelua keskenään.

Olin mustasukkainen, suunnattoman mustasukkainen.

Talo oli kiviaitauksen ympäröimän laajan pihan perällä. Osa

ikkunoista oli pihaan päin, kun taas talon takapuoliset ikkunat
viettivät jyrkänteelle, mistä avautui näköala yli sataman. Taloon pääsi
vain yhden ainoan pihanpuolisen oven kautta, mutta, kautta
kunniani, pelastautuminen oli vähemmän vaikeaa, ja jos ylängön
kallioseinämä olisi voinut puhua, niin kuinkahan monen se olisikaan
nähnyt kierittelevän alas pitkin kuvettaan!…

Ikkunalla kyyröttäen minä tarkkasin lyhtyä, joka paloi kaiken yötä

oven yläpuolella ja heristin korviani kuullakseni ruosteisten saranain
narinan.

Mutta samalla halusin myöskin seurata sisällä vietettävää juhlaa.

Äitini ja Kira olivat hullaannuttavan kauniita tiukasti
ruumiinmukaisissa liiveissään, rinnat kaareutuen kuin kaksi melonia,
hiukset valtoimina selässä ja paljailla olkapäillä, otsalla
purppuranpunainen nauha, jonka alla pitkät silmäripset räpyttelivät
vallattomien perhosten lailla kuin tahtoen yhä lietsoa noiden
lemmenkylläisten katseiden tulta.
 Usein vieraat saattoivat itsensä naurettaviksi koettaessaan
miellyttää naisia typerillä loruillaan. Niinpä kävi muuannakin iltana,
kun eräs heistä, tahtoessaan imarrella äitiäni, sanoi, että »vanhoista
kanoista tulee paras soppa». Loukkaantuneena naisparka heitti
häntä päähän viuhkallaan, ja purskahti itkuun. Muuan vieraista
hypähti silloin kiukuissaan pystyyn, sivalsi taitamatonta korvalle ja
sylkäisi häntä päin naamaa. He kävivät toistensa rintapieliin,
painiskelivat ja kaatoivat kumoon vesipiiput. Me nauroimme
katketaksemme. Saadakseen rauhan palaamaan äitini syleili heitä
molempia.

Syleilyillä ja suuteloilla hän palkitsi hyvin moninaisia asioita.

Kauniista äänestä, huvittavasta sanasta, onnistuneesta
leikinlaskusta hän antoi suudelman. Niillä hän myöskin tarvittaessa
saattoi jonkun jöröjukan hilpeämmälle mielelle, sovitti loukkauksen,
tyynnytti liian mustasukkaisen ihailijan, rohkaisi neuvotonta nahjusta.

Kira loisti omalla tavallaan. Vaikka olikin vasta neljätoistavuotias,

oli hän ulkonaisesti niin kehittynyt, että näytti paria vuotta
vanhemmalta. Rohkeana ja kujeilevana Kira, jolla oli pieni
nykerönenä, soma leuka ja poskissa ihastuttavat hymykuopat,
kiusoitteli kepposillaan, ilveilyllään ja leikinlaskullaan ihailijoitaan ja
minua. Edelliset vaativat enemmän, kun hän taas minun mielestäni
antoi heille liikaakin.

Nuoria miehiä, jotka kävivät luonamme, nimitettiin mussafireiksi.

Ja nämä mussafirit suutelivat hänen käsiään ja sandaalejaan aina ja
kaikkialla. Hän veti heitä nenästä tai parrasta, kaatoi mehua
vesipiippuihin, tarjosi heille juomaa omasta lasistaan, rikkoen
samalla lasin vasten heidän hampaitaan vain kiusatakseen heitä,
mutta tuli hetkisen kuluttua takaisin, ja kumartuen asian omaisen
puoleen antoi kiharainsa hyväillen koskettaa huulia, joita äsken oli
haavoittanut…

Kaikki tämä raivostutti minua, sillä rakastin Kiraa paljon enemmän

kuin äitiäni. Minä jumaloin häntä enkä olisi sallinut kenenkään muun
häntä hyväilevän.

Jotta mustasukkaisuuteni mitta olisi ollut täysi, muistan kuinka hän

eräänä iltana, kun hänen sandaalinsa nauha oli auennut tanssissa,
nosti jalkansa erään mussafirin polvelle, pyytäen tätä solmiamaan
sen. Mikä hermojahivelevä tehtävä! Mies tekikin sen, pitkittäen
niinkauan kuin mahdollista nautintoaan, minun teroittaessa
katsettani. Sitten tuo ilkiö alkoi tunnustella hänen nilkkaansa yhä
ylemmäs ja ylemmäs. Ja hän… no niin, hän salli sen tapahtua
sanomatta sanaakaan. Silloin minä huusin kuin poissa suunniltani:

»Isä!… Pelastautukaa!…»

Silmänräpäyksessä molemmat mussafirit hypähtivät ikkunalle ja

katosivat yöhön, kierien alas rinnettä. Toinen heistä, eräs
kreikkalainen, oli kiireessä unohtanut fetsinsä ja kitaransa, jotka äitini
heitti ulos ikkunasta, sillävälin kun Kira piiloitti nopeasti molemmat
vesipiiput.

Tämä näytelmä huvitti minua niin, että vihani lauhtui ja sain

sellaisen naurunpuuskan, että putosin ikkunalaudalta, kierittelin
matolla ja kävin siniseksi kasvoiltani ilman puutteessa. Äitini luuli
minun todella kadottaneen järkeni isän tulosta pelästyneenä.
Molemmat naiset huusivat kauhusta, ja unohtaen isän, tuon
paholaisen, he heittäytyivät epätoivoissaan ylitseni.
 »Ei isä tule!» sain viimein sanotuksi, »minua vain suututti se, että
Kira salli hyväiltävän polviaan. Ja minä kostin! Siinä kaikki!»

Nyt he huusivat ilosta vieläkin enemmän. He taputtelivat ja

suutelivat minua, ja nyt alettiin tanssia ympäri huonetta, tyytyväisinä
siitä, että he olivat selvinneet asiasta säikähdyksellä ja minä pienellä
hyväilyjen tehostamalla ojennuksella.

*****

Näin kului vielä kaksi tai kolme vuotta, ainoat lapsuuteni vuodet,
joiden muisto on säilynyt mielessäni selvänä. Olin yksitoistavuotias,
ja Kira, josta en hetkeksikään tahtonut erota, oli viisitoista.
Aistihurma, joksi sen myöhemmin käsitin, sitoi minut häneen.
Seurasin häntä kaikkialle kuin koira, katselin salaa hänen
pukeutumistaan, suutelin hänen vaatteitaan, joissa viipyi hänen
ihonsa tuoksu. Ja tyttö-parka torjui minua luotaan heikosti ja
hellävaroen, pitäen minua viattomana eikä ollenkaan vaarallisena.
Minulla ei toden totta ollutkaan mitään selviä aikeita, en tietänyt, mitä
tahdoin. Minä riuduin kaipuusta ja hänen läheisyytensä huumasi
minua.

Myöskin on mainittava, että äitini talo oli oikea rakkauden helvetti.

Kaikki uhkui siellä rakkautta: nuo molemmat naiset, samoinkuin
heidän ihailijansakin, puvut, liköörit, hajuvedet, laulut ja tanssit.
Vieläpä rakastajien hullunkurisessa ja dramaattisessa paossakin oli
mielestäni jotain hekumallista ja intohimoista. Vain isän tulo ja
siirtymisemme tupakkaan oli minusta vastenmielistä ja
rakkaudetonta. Mutta siihen alistuttiin kuin lunnaisiin, nautinnon
lunnaisiin. Äitini sanoi:
 »Onnellakin on nurja puolensa; elämänkin maksamme
kuolemalla… Siksipä meidän on osattava elää. Eläkää siis, lapseni,
mielenne mukaan ja ennenkaikkea niin, ettei teillä ole mitään
kaduttavaa viimeisellä tuomiolla».

Kun ohjeenamme oli tällainen elämänviisaus, on helppo kuvitella,

kuinka innokkaita Kira ja minä olimme seuraamaan äitini esimerkkiä.
Hän oli uskonut yksityisomaisuutensa veljiensä käsiin, jotka
harjoittivat itämaisten tavarain salakuljetusta, ja näin hän saattoi
tyydyttää kaikki oikkunsa, salli itseään ihailtavan, vaihtoi rakastajia,
— tyydytettyään heitä enemmän tai vähemmän, — yhtä usein kuin
pukuja, saattoi itsensä alttiiksi isän lyönneille, suojaten parhaansa
mukaan kasvojaan, ja antautui jälleen uusiin huvituksiin.

Olipa hänellä yksi hyvekin: tietäessään olevansa perin syyllinen ja

peljätessään, että hänen puolisonsa raivo kohtaisi meitäkin, hän piti
oven teljettynä, kunnes me olimme ehtineet pelastautua ikkunasta, ja
avasi sitten urheana oven, ottaen yksin vastaan koko rangaistuksen.

Palatessamme jonkun tunnin kuluttua tapasimme hänet

makaamassa sohvalla, kasvot peitettynä punaviiniin kastetulla
leivänsisuksella, jonka piti poistaa turvottuma ja sinelmät. Hän nousi
ylös nauraen kuin mielipuoli ja peiliin katsoen sanoi meille, osoittaen
haavoittuneita kasvojaan:

»Ei se ole juuri mitään. Parin päivän kuluttua ei siitä näy

jälkeäkään… Ja illoin kutsumme taas mussafirejä!… Niin paljon on
lyönneistä hyötyä!»

Olimme levottomia hänen ruumiistaan, se näytti varmaankin

kauhealta…
Hän huudahti:
 »Ah, mitä ruumiista!… Eihän sitä näy!»

Ja haavojen parannuttua alkoi juhliminen entistä ehommin.

Talossa ei valmistettu mitään ruokaa, sillä äitini ei voinut sietää

paistetun sipulin hajua. Hänelle tuotiin läheisestä ravintolasta kaikki
tarvittava ruoka, kuten liemet, lämpimät ruokalajit, leivokset ja
kermahyytelöt tinatuissa kupariastioissa, jotka äitini oli sitä varten
hankkinut. Pesijätär nouti joka maanantaiaamu viikon pesuvaatteet,
tuoden samalla puhtaat takaisin. Vanha turkkilainen ihovoiteiden ja
lääkkeiden kauppias oli näiden ohella ainoa, jonka näin käyvän
talossa, — lukuunottamatta mussafirejä, jotka eivät aina olleet
varmoja siitä, poistuisivatko samasta ovesta, josta olivat tulleet, ja
lukuunottamatta niinikään isääni ja veljeäni, näitä »kutsumattomia
mussafirejä», joiden vierailut olivat meille hyvin epämieluisia. Kun
isäni ei kahteen vuoteen ollut viettänyt öitään äitini talossa ja kävi
vain kolme, neljä kertaa kuussa löylyttämässä meitä, oli talossa
rauhallista.

Paitsi vähäisiä kotiaskareita, ei näillä molemmilla naisilla ollut

muuta tehtävää kuin lepäillä, kylpeä, pukeutua, syödä, juoda, poltella
ja ottaa vastaan ihailijoita. Rukoilemista he eivät myöskään
unohtaneet, mutta eivät koskaan käyneet kirkossa. Ja Jumalalle
uhrattu aika oli hyvin lyhyt. Äitini puolustautui tässä suhteessa
sanoen:

»Hyvä Jumala kyllä näkee, etten nouse häntä vastaan: olen

sellainen, jollaiseksi hän on minut luonut. Noudatan alistuvana
sydämeni ääntä ja käskyjä…»

Kira väitteli vastaan: