Schumpeter's Venture Money Michael

Peneder
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/schumpeters-venture-money-michael-peneder/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Money Machine: A Trailblazing American Venture in China

Weijian Shan

https://ebookmass.com/product/money-machine-a-trailblazing-
american-venture-in-china-weijian-shan/

Make Money Trading Options 1st Edition Michael Sincere

https://ebookmass.com/product/make-money-trading-options-1st-
edition-michael-sincere/

Breaking into Venture Allison Baum Gates

https://ebookmass.com/product/breaking-into-venture-allison-baum-
gates/

New venture creation : entrepreneurship for the 21st

century Tenth Edition. Edition Stephen Spinelli Jr

https://ebookmass.com/product/new-venture-creation-
entrepreneurship-for-the-21st-century-tenth-edition-edition-
stephen-spinelli-jr/
Breaking Into Venture: An Outsider Turned Venture
Capitalist Shares How to Take Risks, Create Power, and
Build Life-Changing Wealth Allison Baum Gates

https://ebookmass.com/product/breaking-into-venture-an-outsider-
turned-venture-capitalist-shares-how-to-take-risks-create-power-
and-build-life-changing-wealth-allison-baum-gates/

New Venture Creation: An Innovator’s Guide to

Entrepreneurship 2nd Edition, (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/new-venture-creation-an-innovators-
guide-to-entrepreneurship-2nd-edition-ebook-pdf/

The Money Diary: End Your Money Worries NOW and Take
Control of Your Financial Future Jessica Irvine

https://ebookmass.com/product/the-money-diary-end-your-money-
worries-now-and-take-control-of-your-financial-future-jessica-
irvine/

Money and Thoughtlessness. A Genealogy and Defense of

the Traditional Suspicions of Money and Merchants
Justin Pack

https://ebookmass.com/product/money-and-thoughtlessness-a-
genealogy-and-defense-of-the-traditional-suspicions-of-money-and-
merchants-justin-pack/

International Entrepreneurship: Starting, Developing,

and Managing a Global Venture (NULL) 3rd Edition,
(Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/international-entrepreneurship-
starting-developing-and-managing-a-global-venture-null-3rd-
edition-ebook-pdf/
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

Schumpeter’s Venture Money

OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

Schumpeter’s Venture
Money
M IC HA E L P E N E D E R , A N D R E A S R E S C H

1
OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

3
Great Clarendon Street, Oxford, OX2 6DP,
United Kingdom
Oxford University Press is a department of the University of Oxford.
It furthers the University’s objective of excellence in research, scholarship,
and education by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of
Oxford University Press in the UK and in certain other countries
© Michael Peneder and Andreas Resch 2021
The moral rights of the authors have been asserted
First Edition published in 2021
Impression: 1
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in
a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by licence or under terms agreed with the appropriate reprographics
rights organization. Enquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above
You must not circulate this work in any other form
and you must impose this same condition on any acquirer
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America
British Library Cataloguing in Publication Data
Data available
Library of Congress Control Number: 2020944055
ISBN 978–0–19–880438–3
DOI: 10.1093/oso/9780198804383.001.0001
Printed and bound in Great Britain by
Clays Ltd, Elcograf S.p.A.
Links to third party websites are provided by Oxford in good faith and
for information only. Oxford disclaims any responsibility for the materials
contained in any third party website referenced in this work.
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

Acknowledgments

We are grateful for the access and support provided by the Austrian State Archives,
the Municipal and Provincial Archives of Vienna, the Harvard University
Archives, and the Georges F. Doriot Collection at the Harvard Business School.
Ulrich Hedtke provided valuable hints and generously gave us access to numerous
documents from his private archive in Berlin. Georg Herrnstadt supplied
documents from the estate of his mother, Gundl Steinmetz-Herrnstadt. In 1999,
Wolfgang Stolper provided valuable comments on early preliminary results.
We are especially indebted to the probing questions, constructive comments,
and suggestions provided during conversations on our research, for example,
by Felix Butschek, Tom McCraw, Kurt Dopfer, Caroline Gerschlager, Christian
Glocker, Takeo Hoshi, William Janeway, Dale Jorgenson, Martin Kenney, Heinz
D. Kurz, Richard Nelson, Tom Nicholas, Atanas Pekanov, Bill Sahlman, Frederic
M. Scherer, Andrei Shleifer, and Gunther Tichy. We also thank Astrid Nolte for
her invaluable support in proofreading the text. As a matter of course, only the
authors bear responsibility for any remaining omissions, errors, or imprecisions.
The idea for this book arose from repeated meetings of the two authors at Kurt
Dopfer’s Vienna Seminar on Evolutionary Economics. Each chapter benefitted
from numerous suggestions and critical comments freely shared between both
authors. It may be worth mentioning that Andreas wrote Chapters 8 to 10, while
Michael bears the principal responsibility for the remainder of the monograph.
Finally, we want to thank our families, friends, and colleagues for their enduring
patience and support. Michael dedicates the work especially to his wife Beate and
their children, Jonas and Theresa.
OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

List of Figures

7.1. Depicting Schumpeter’s “ad-venture” model of development 139

7.2. Breaking the “circular flow” 147
OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

List of Tables

1.1. Selected milestones of Schumpeter’s life and work Pt. 1 6

1.2. Selected milestones of Schumpeter’s life and work Pt. 2 7
2.1. Selected milestones in the early evolution of money 24
3.1. Selected milestones of financial innovation up to the early eighteenth century 36
3.2. Selected milestones of monetary thought up to the nineteenth century 45
4.1. Selected milestones of financial innovation up to the twentieth century 83
5.1. Selected milestones of monetary thought in the nineteenth century 103
8.1. Underwriters of M.L. Biedermann & Co., Bankaktiengesellschaft 182
8.2. The ten largest participants of the first Biedermann syndicate 183
8.3. Biedermann syndicate: important shareholdings of the second and third
issue in 1923 188
8.4. Annual accounts of Biedermann Bank from 1921 to 1925 193
8.5. Biedermann Bank balance sheet for May 24, 1924 in billion kronen 207
9.1. Development of the Braun-Stammfest industrial firms 222
12.1. Selected milestones of monetary ideas since the twentieth century 306
OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

1
Introduction—Schumpeter’s life and vision

Ever-newer waters flow on those who step into the same rivers.
(Heraclitus, ca. 535–475 bce)

In many economic disciplines—ranging from entrepreneurship, innovation

research, and industrial organization to growth theory, business cycles, business
history, and public choice—various ideas of Josef Schumpeter have become widely
accepted or even commonplace. Yet this is not the case in the study of money and
finance, which in fact consumed a disproportionally high portion of his time,
effort, and attention. This neglect partly has to do with difficulties in dealing with
his dedicated focus on innovation and the financing of new ventures. Seeking
to dispel mysteries and misunderstandings, the book will follow Schumpeter’s
distinctive angle to grasp the originality of his “venture theory” of money and
economic development.
This introductory chapter begins with a brief prologue on the logos of “per-
petual change”—arguably the single most characteristic attribute of Schumpeter’s
theoretical vision. Perpetual change also characterized his turbulent personal vita.
Next we therefore offer a brief synopsis of his life and work, referring to a number
of excellent biographical studies for further reading. The final section explains
the aim, scope, and plan of the book, laying out the individual threads that will
intertwine to tell its story.

1.1 Panta rhei—a prologue

Panta rhei, everything flows, or “all entities move and nothing remains still.”1 This
notion, which Heraclitus proclaimed to be the major logos or principle of universal
order, is arguably also the most distinctive characteristic of Schumpeter’s vision
of the economy—one that Stanley Metcalfe described as “restless capitalism.”2
Beyond merely acknowledging that objects continuously change, it considers
change a basic category of existence, in which hardly anything remains constant
except change itself.

1 As quoted in Plato, Cratylus Paragraph Crat. 401 section d line 5. 2 Metcalfe (1998).

Schumpeter’s Venture Money. Michael Peneder and Andreas Resch,

Oxford University Press (2021). © Michael Peneder and Andreas Resch.
DOI: 10.1093/oso/9780198804383.003.0001
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

2 introduction—schumpeter’s life and vision

Championing an ontology of “becoming” instead of “being,” Heraclitus encoun-

tered strong opposition. For example, Plato resented the implication that some-
thing cannot exist if it does not change. Relatedly, early Christian scholars opposed
the logos of Heraclitus, because of its presumed denial of a pure and perfect, and
therefore immutable, eternal being behind nature. In turn, for instance, in History
of Economic Analysis (HEA), Schumpeter expressed doubts about Plato’s rigidly
“stationary ideal.”3
From a contemporary perspective, however, the proclaimed irreversibility of
all natural states stands in striking accordance with the laws of thermodynamics,
which arose by the middle of the nineteenth century and provided a “general
account of the time asymmetry of ordinary physical processes.”⁴ In short, the first
law states that in a closed system the total quantity of energy is always conserved,
and that energy can neither be created nor destroyed, but only flow and change its
form. The second law states that in a closed system entropy, which is a measure of
molecular disorder or randomness, increases over time. Hence, energy degrades
in an irreversible process toward increasing disorder until none is available for
useful work. According to the third law, entropy approaches its constant maximum
value in the final state of thermodynamic equilibrium, where there can be no
further spontaneous change and the system “is completely identified with its
environment.”⁵ In other words, the system ceases to exist.
In contrast, open systems maintain their internal structure by absorbing low-
entropy energy from the environment. Moreover, they allow for novel and complex
structures to emerge, typically implying a more effective use of free energy.⁶ Living
organisms can evolve because they are such open systems. By the middle of the
nineteenth century, Charles Darwin (1809–82) had established a set of general
principles of evolutionary change in natural history. His concept of “natural
selection” was a process of local adaptation, which allowed an increasing variety
of organisms to exploit ever more ecological niches, thus effectively supporting
their means of subsistence. It is foremost a theory of speciation and functional
differentiation under the conditions of a perpetual struggle for existence in the
natural environment. Natural history is therefore a process driven by the interplay
of genetic variation, selection in favor of better adapted varieties, and the accumu-
lation of successful traits by means of genetic inheritance.
Josef Alois Schumpeter (1883–1950) was a progeny of the nineteenth century
and its scientific advances. In economics, this applies foremost to the so-called
“marginalist revolution,” which he thoroughly absorbed from the founders of the
Austrian School of economics at his alma mater in Vienna. This came with a
strong awareness that the analytical tools of perfect equilibria can be useful, but are
invalid as descriptions of reality. Unlike many of his peers, he never discarded the

3 HEA (1954, p. 556). ⁴ Drake (2018b). ⁵ Nicolis and Prigogine (1989, p. 55).
⁶ Georgescu-Roegen (1971); Ayres (1994).
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

panta rhei—a prologue 3

historical approach, thereby maintaining a strong preoccupation with perpetual

change and development in all social affairs. Innovation thus became his pivotal
focus, further elaborated in a series of general principles thought to govern
economic development. Distinguishing between adaptive and creative response,
his aim was to open the doors to a comprehensive analysis of dynamic systems:

Whenever an economy or a sector of an economy adapts itself to a change in

its data in the way that traditional theory describes […] we may speak of the
development as adaptive response. And whenever the economy or an industry
or some firms in an industry do something else, something that is outside of the
range of existing practice, we may speak of creative response. [The latter] can
always be understood ex post; but it can practically never be understood ex ante,
[while it still] shapes the whole course of subsequent events and their “long-run”
outcome. (“The Creative Response in Economic History” (CRH), 1947, p. 150)

There is a deep connection between Schumpeter and the above strands of thought.
For instance, from 1934 to 1936 he mentored a young Romanian mathematician
and statistician named Nicholas Georgescu-Roegen (1906–94), who is best known
for The Entropy Law and the Economic Process (1971), which became a founda-
tional work of ecological economics. Sharing his dedicated interest in economic
structure and dynamics,⁷ Schumpeter offered him a position at the economics
faculty at Harvard and planned to work on a joint treatise.⁸ The plans failed
when Georgescu-Roegen returned to Romania. However, Schumpeter apparently
had a lasting impact. In Georgescu-Roegen’s own words: “Every single one of
his distinctive remarks were seeds that inspired my later works. In this way,
Schumpeter turned me into an economist.”⁹ Among other aspects, both were
apparently influenced by the fact that the laws of thermodynamics command
irreversibility and perpetual qualitative change.1⁰
More widely known, however, are Schumpeter’s struggles with the Darwinian
principles of evolutionary change.11 At a younger age, he was highly critical of
“all kinds of evolutionary thought that centre in Darwin—at least if this means
no more than reasoning by analogy.” Associating it with the mistaken notion of a
“uniform unilinear development,” he proclaimed that “the evolutionary idea is now
discredited in our field” and that “with all the hasty generalisations in which the
word ‘evolution’ plays a part, many of us have lost patience.”12 When he later wrote
the History of Economic Analysis (henceforth HEA) Schumpeter drew a sharper

⁷ “The paramount importance of time for economics comes from the fact that it envelops every
human action, actually, all actions of every life bearing structure” (Georgescu-Roegen, 1994, p. 235).
⁸ Samuelson (1966); Heinzel (2013). ⁹ Georgescu-Roegen (1992, p. 130).
1⁰ Heinzel (2013, p. 263). 11 Nelson and Winter (1982); Metcalfe (1998).
12 Theorie der wirtschaftlichen Entwicklung (TED; 1911/34, p. 57).
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

4 introduction—schumpeter’s life and vision

distinction. Yet he still forcefully denounced Social Darwinism and its infamous
proponent Herbert Spencer:

No other word but “silly” will fit the man who failed to see that, by carrying
laissez-faire liberalism to the extent of disapproving of sanitary regulations,
public education, public postal service, and the like, he made his ideal ridiculous
and that in fact he wrote what would have served very well as a satire on the
policy he advocated. Neither his economics nor his ethics […] are worth our
while. What is worth our while to note is the argument that any policy aiming at
social betterment stands condemned on the ground that it interferes with natural
selection and therefore with the progress of humanity. The reader should observe,
however, that the almost pathetic nonsense could have been avoided and that the
sound element in his argument could have been partly salvaged by adding “unless
methods more humane and more scientific than natural selection can be found.”
(HEA, 1954, p. 773f)

Conversely, in HEA Schumpeter acknowledged Darwin’s importance in no fewer

than seven independent entries, reserving for him some of his most generous
accolades. He praised the Origin of Species as “one of the most important pieces of
scientific history ever written” and its author as “a living and walking compliment
to himself and also to the economic and cultural system that produced him.”13
Essentially, Schumpeter appreciated Darwin’s principles of evolutionary change,
as applied to natural history, while himself claiming a distinct faculty for the study
of economic development.

1.2 Under the skin, not the veil of money

Panta rhei, or the “continuous stream of ever new waters,” may also be an apt
characterization of monetary history. In short, money has transformed from
being simple symbols of account to precious items that facilitate exchange, and
from there to plain social conventions increasingly cast into mere digital data.
Milton Friedman (1912–2006) and Anna J. Schwartz (1915–2012), two influential
proponents of monetarism, explained their fascination with the fact that money
“is so full of mystery and paradox.” Owing to “fiction” and “myth,” people accept
pieces of paper as means of payment, because they are confident that others will
do the same: “The pieces of green paper have value because everybody thinks
they have value, and everybody thinks they have value because in his experience
they have had value”.1⁴ Monetarism is best known for its revitalization of the

13 HEA (1954, p. 444). 1⁴ Friedman and Schwartz (1963, p. 695).

 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

under the skin, not the veil of money 5

classical quantity theory. It portrays money as a veil that is detached from and
has no systematic direct impact on real production and income in the long-term.
In his influential synthesis of the classical orthodoxy, John Stuart Mill (1806–73)
expressed it as follows:

There cannot, in short, be intrinsically a more insignificant thing, in the economy

of society, than money; […] The relations of commodities to one another remain
unaltered by money: the only new relation introduced is […] how the exchange
value of money itself is determined. (Mill, 1848/71, p. 351)

In other words, money only matters in determining the average price level, which
must vary in exact proportion to its overall quantity. As a consequence, the latter
has no systematic impact on production or real income, that is, the amount and
type of goods people will actually consume. But there is one exception: since this
“fiction” is neither fragile nor indestructible,1⁵ over expansion or contraction of
the money base can tear the veil and cause an economic crisis. Thus, the nexus
between finance and growth mainly exists in the negative and is to be contained
by sound monetary policy.
Schumpeter dissented from the classical orthodoxy in many respects. Charac-
teristically, he liked to contrast the image of money as a veil with that of money
as a skin, that is, an organ which is invariably and intimately connected to the
living organism.1⁶ The skin carries out indispensable functions, such as enabling
the sensation of touch and heat or helping to regulate body temperature, and at
the same time it reflects the overall health of an organism. Similarly, the condition
of a monetary system simultaneously has an impact on, responds to, and mirrors
the performance of the economy at large. In short, Schumpeter treated money as
endogenous to the economic system.
Having experienced the times of hyperinflation in Austria and therein lost a
fortune, Schumpeter clearly acknowledged the dangers of a mismanaged currency.
However, in contrast to the classical orthodoxy, along with monetarism and other
followers of the quantity theory, he refused to throw the baby out with the bath
water. Instead, he deliberately embraced the historical evolution and growing
speciation of money and finance into increasingly complex social institutions that
are malleable to the various needs of entrepreneurial finance. He absorbed it into a
deliberately monetary theory of development, in which “credit”—defined broadly
as any form of pre-financing of new ventures—is the indispensable alter ego of
entrepreneurial initiative, jointly fostering innovation, structural change, and the
growth of real income.

1⁵ Friedman and Schwartz (1963, p. 696). 1⁶ Das Wesen des Geldes (WDG; 1970, p. 2).
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

6 introduction—schumpeter’s life and vision

However, before we turn to these core themes of the monograph, we would

like to briefly summarize selected biographical facts in order to plot the personal
background of Schumpeter’s diverse monetary ventures.

1.3 Schumpeter’s life and work

Finally, panta rhei, the principle of perpetual change, offers a succinct description
of Schumpeter’s eventful life story. Living during a time of great political and
social transformation, two world wars, and deep economic crisis, his path was
one of professional struggles, alternating triumphs and defeats, personal drama,
and exceptional endurance (Tables 1.1 and 1.2). Having grown up as a half-
orphan, he would marry three times and even be accused of bigamy. In addition
to his numerous travels, he resided in Moravia, Graz, Vienna, Chernivtsi, Cairo,
and Bonn before finally settling down in Cambridge, Massachusetts, at Harvard
University. Among his many professional activities, he worked as a lawyer, state
secretary for finance, bank president, and “proto-venture capitalist.” Yet despite
these temporary distractions from his main calling to pursue an academic career,
his scientific output was exuberant. It comprised various extensive monographs
in addition to innumerable articles and speeches. It is no wonder that his life
and work has been the subject of numerous biographies and treatises which have
regularly found new angles to explore. Given the wealth of existing monographs

Table 1.1 Selected milestones of Schumpeter’s life and work Pt. 1

Year Milestones

Adolescence
1883 Born in Třešt
1887 Death of his father (a textile manufacturer)
1888 Relocation to Graz
1893–901 Education at an elite highschool in Vienna
1901–6 Studies and PhD at the University of Vienna
1902–5 Management studies at the Export Academy
1906–7 Study trips (Berlin, London, Cambridge, etc.)
1907–20 First Marriage with Gladys Ricarde Seaver
1907 Practice of law in Cairo
Science prodigy
1908 Das Wesen und der Hauptinhalt der theoretischen Nationalökonomie (WHN)
1909–11 Professor at the University of Czernowitz
1911 Theory of Economic Development (TED)
1911–21 Professor at the University of Graz
1913 Visiting professor at Columbia University
1917–18 Money and the Social Product (MSP)
1918 Die Krise des Steuerstaates (KSS)
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

schumpeter’s life and work 7

Table 1.2 Selected milestones of Schumpeter’s life and work Pt. 2

Year Milestones

The “great waste”

1919 State secretary for finance (March to August)
1921–24 President of the Biedermann Bank
1921–25 “Proto-Venture Capitalist”
1925–32 Professor at the University of Bonn
1925 Second marriage with Annie Reisinger
1926 Within a short period of time his mother dies, then his wife and son
in childbirth
Harvard
1927/30 Visiting professor at Harvard University
1930 Co-founder of the Econometric Society
1931 Visiting professor in Tokyo
1932–50 Professor at Harvard University
1937 Third marriage with Elizabeth Boody Firuski
1939 US citizenship; Business Cycles (BC)
1942 Capitalism, Socialism and Democracy (CSD)
1947 Creative Response in Economic History (CRH)
1948 President of the American Economic Association
1950 Dies on January the 8th
1954 History of Economic Analysis (HEA)
1970 Das Wesen des Geldes (WDG)

and shorter articles on Schumpeter,1⁷ in this introduction a brief biographical

sketch should be sufficient to provide a context for our later analyses.

Education and early career

Schumpeter was born in 1883 in the Moravian town of Třešt, which at the
time belonged to the Habsburg Empire and is now part of the Czech Republic.
His mother came from a town near Vienna, while his father was a local textile
manufacturer who belonged to the German-speaking minority of the region. His
father died as a result of a hunting accident when Josef was only 4 years old.
Taking her son and moving to Graz, his mother then married a retired army
officer and member of the Austrian nobility. Her marriage enabled Schumpeter
to attend the Theresianum, an elite secondary school in Vienna. There, he received
a rigorous education, not only in mathematics, science, and history, but also in
Latin, Greek, English, Italian, and French. His knowledge of many languages was
clearly instrumental to his later career. It not only compelled him to practice his

1⁷ See, for instance, März (1983/91); Allen (1991); Swedberg (1991); Stolper (1994); Shionoya (1997);
Hanusch (1999); McCraw (2007); Andersen (2011); Cantner and Dopfer (2015); or Sturn (2016).
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

8 introduction—schumpeter’s life and vision

skills by reading, but enabled him to directly source literatures from exceptionally
varied historical and geographical origins.
In 1901 he enrolled at the University of Vienna to study jurisprudence (eco-
nomics was not yet an independent branch of study). There, he attended the
classes of Eugen Böhm-Bawerk, Friedrich Wieser, and other proponents of the
Austrian School of economics. Furthermore, he had to take a substantial number
of courses in philosophy, a field in which the positivist legacy of the physicist
and philosopher of science Ernst Mach still exerted a strong influence. According
to Andersen, Schumpeter additionally “designed for himself an extensive and
fairly advanced programme of mathematics courses.”1⁸ This rendered Schumpeter
distinctly capable of absorbing modern developments in economic theory and
embracing an open perspective on methodology—especially when compared to
his peers from the Austrian and German Schools, who displayed little inclination
for and often hostility toward the use of mathematical tools in economics.
Schumpeter also signed up to study management at the Export Academy, the
precursor of today’s Vienna University of Economics and Business. Between 1902
and 1905 he took classes that included economic geography, commercial law,
and accounting, as well as the handling of business correspondence in German,
English, and French. Yet, according to our findings and judging from the quite
poor grading, he seems not to have taken these studies very seriously. For example,
on a scale ranging from one (“excellent”) to five (“failed”) he barely passed his
introductory courses in business accounting and bookkeeping with a grade of four
(“sufficient”) in his first semester, and then failed both in the subsequent courses.1⁹
In retrospect, one could consider these poor grades a bad omen for his business
ventures during the 1920s.
After earning his PhD at the University of Vienna in 1906, Schumpeter set out
on educational journeys to Berlin, Paris, London, Oxford, and Cambridge. In 1907,
he married his first wife, Gladys Ricarde Seaver (1871-1932). The couple moved to
Cairo, where Schumpeter represented clients at the International Mixed Tribunal
and made a certain fortune. Simultaneously, he managed to write his habilitation
thesis: Das Wesen und der Hauptinhalt der theoretischen Nationalökonomie (hence-
forth WHN, 1908).2⁰
Habilitation made Schumpeter eligible to hold a chair at a university. He
initially became an associate professor at the University of Cernivtsi,21 where he

1⁸ Andersen (2011, p. 22f). Andersen estimated that mathematics “covered nearly 30 per cent of the
half of Schumpeter’s syllabus that was not dedicated to jurisprudence.”
1⁹ Schumpeter’s studies at the Export Academy went largely unnoticed by his biographers, but was
pointed out by Hedtke and Swedberg (2000, p. 5). Our recent findings on his grading originate from the
Archive of the Vienna University of Economics and Business, Report Cards of Josef Schumpeter, 1902/3
to 1904/5, and First Main Catalogue, First Volume, Colloquia (from 1901 to 1908/9).
2⁰ The title translates as “The Nature and Content of Theoretical Economics.”
21 Then called Czernowitz, located in the Habsburg Empire’s eastern provinces (now western
Ukraine).
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

schumpeter’s life and work 9

authored what is arguably his most original and important work:22 the Theory of
Economic Development (henceforth TED; translated to English in 1934). In 1911,
Schumpeter became a full professor at the University of Graz. When in 1913 he left
for Columbia University to work as visiting professor for a year, his wife Gladys
chose to return to England. After Schumpeter came back to Graz, the outbreak of
the First World War made her return unlikely and the communication between
them increasingly difficult. According to McCraw, by 1920 he considered himself
unmarried, without ever having bothered to get a formal divorce.23 More recently,
however, new evidence confirmed that the spouses were formally divorced on
December 24, 1920, at the district court “Innere Stadt” in Vienna.

The “great waste”

During the First World War Schumpeter was a pronounced pacifist opposing
attempts at a custom union with Germany, since he feared this would be the
first step toward a further consolidation of the German-speaking territories.2⁴
In private communication, he advocated a separate peace treaty of the Austro-
Hungarian Empire with the Allied forces, anticipating that the Habsburg monar-
chy would in the end suffer the greatest losses among any war participants.
According to McCraw, his political vision at the time was to save the empire
through a gradual transformation toward constitutional monarchy, similar to the
British example.2⁵
Yet with the end of the First World War the political order in which Schumpeter
had grown up inevitably fell apart. Immersing himself first in politics and then
business, in the war’s aftermath he also found his private life shattered by a series
of spectacular failures. Schumpeter later referred to this period as the gran rifiuto
or “great waste” of his life.2⁶ It began quite innocuously with an economic text
on the crisis of public finance (Die Krise des Steuerstaates; henceforth KSS, 1918),
in which Schumpeter addressed the challenges of economic reconstruction. On
recommendation of Rudolf Hilferding2⁷ he became state secretary for finance in

22 Hanusch and Pyka (2007). 23 McCraw (2007, p. 87f).

2⁴ A letter written in 1916 to his former teacher and member of parliament Heinrich Lammasch,
demonstrates his alertness to the prospect of unification: “Consider what all this means […] A Prussian-
Lutheran-militaristic Central Europe (‘Mitteleuropa’) would from now on confront the rest of the world
like a predatory animal. […] that Austria which we know and love would cease to exist” (quoted from
McCraw, 2007, p. 91).
2⁵ McCraw, (2007, p. 92ff). Hedtke (2004a,b) offers the most comprehensive analysis of Schumpeter’s
political memoranda.
2⁶ McCraw (2007, p. 104).
2⁷ And with the consent of Emil Lederer and Otto Bauer, both former classmates of Schumpeter in
the famous seminar held by Böhm-Bawerk at the University of Vienna.
 OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 3/12/2020, SPi

10 introduction—schumpeter’s life and vision

the coalition government headed by the socialist Karl Renner in March 1919. How-
ever, lacking any party affiliation, independent power base, political experience or
skills, he was forced to resign by August of the same year when the cabinet refused
to support his first financial plan.
To make a brief story2⁸ even shorter, within five months Schumpeter had
managed to alienate the socialist members of the cabinet (in particular the foreign
minister Otto Bauer) by openly opposing unification with Germany, advocating
the complete repayment of the state’s debts, and impeding nationalization by
supporting the sale of industrial shares to foreign investors. At the same time, he
lost the support of the conservative party by demanding a capital levy on all liquid
assets of companies and private citizens in order to curb the post-war inflation.
While the economics behind his proposals seem reasonable, Schumpeter lacked
the awareness and skills with which to form political alliances and antagonized
the cabinet with his solitary, know-it-all demeanor, which bordered on disloyalty.
In light of these shortcomings, few people appreciated his economic principles. Of
those who did, one was his former teacher at the University of Vienna, Friedrich
Wieser. In his diaries he acknowledged that Schumpeter was “not misled by
prevalent sentiment” and “has courage, an asset which cannot be over-praised.”2⁹
After Schumpeter dropped out of the cabinet he had no inclination to return to
his academic position at the University of Graz. Instead, he was keen to live out his
theoretical vision by actively participating in the post-war reconstruction effort,
both as president of the Biedermann Bank and as the co-founder of an industrial
group investing in new, mostly technology-oriented start-up companies. Both
ventures, however, failed, leaving Schumpeter with a large personal debt to pay
off throughout many years to come. Still, he was fortunate to be cleared of any
legal accusations.
In 1925, Schumpeter escaped his inevitable social decline in Vienna by accept-
ing an appointment to hold a chair at the University of Bonn. With the prospect
of another prestigious social position and regular income, he rushed to propose
marriage to Anna Josefina Reisinger (1903–26).3⁰ Yet, according to Austrian law,
Schumpeter’s earlier divorce was considered an obstacle to (re-)marriage and
required formal special permission.31 In Catholic Austria this permission was

2⁸ See, for instance, März (1983/91) and Stolper (1991).

2⁹ Quotation from McCraw (2007, p. 101).
3⁰ Anna Reisinger was twenty years younger than him and the daughter of the concierge of the
apartment building, where Schumpeter’s mother lived in Vienna. Despite their parents’ disapproval,
neither the age difference, nor different social rank, nor the fact that Anna had had an abortion from
a previous relationship seem to have mattered much. Their diaries and letters provide ample evidence
of the genuine affection between the two. See, for example, McCraw (2007, p. 113ff).
31 From 1922 on, a very vague law provided for the possibility of granting special permission for
marriage despite such an obstacle. That same year, Vienna was separated from Lower Austria and
became governed as an independent province by a Social Democrat majority. The provincial governor
of Vienna, Albert Sever, unlike his conservative colleagues in the other provinces, made generous use
of this possibility.
Another random document with
no related content on Scribd:
että Tuomas (jos hän oli täällä) saattoivat olla veljen puolella ja
totella hänen käskyjään ja siis joko estää Aljošaa pääsemästä
puistoon tai ilmoittaa veljelle ajoissa, että häntä etsitään ja kysellään.
Huvimajassa ei ollut ketään. Aljoša istuutui eiliselle paikalleen ja
alkoi odottaa. Hän katseli ympärilleen huvimajassa, ja se näytti
hänestä jostakin syystä paljon vanhemmalta kuin eilen, näytti tällä
kertaa perin rappeutuneelta. Oli muutoin yhtä kirkas päivä kuin
eilenkin. Viheriäisellä pöydällä oli ympyränmuotoinen jälki, luultavasti
eilisen ryyppylasin jättämä, josta oli läikähtänyt konjakkia.
Tyhjänpäiväisiä ja asiaankuulumattomia ajatuksia nousi hänen
päähänsä, kuten on tavallista ikävän odotuksen aikana: esimerkiksi,
miksi hän nyt tänne tultuaan oli istuutunut aivan täsmälleen samalle
paikalle, missä oli istunut eilen, eikä toiselle paikalle? Viimein hänen
mielensä kävi hyvin surulliseksi, surulliseksi levottomuutta
herättävästä tietämättömyydestä. Mutta hän ei ollut istunut
neljännestuntiakaan, kun äkkiä jostakin hyvin läheltä kuului kitaran
akordi. Joku istui tai oli juuri istuutunut enintään noin
kahdenkymmenen askelen päähän hänestä jonnekin pensaikkoon.
Aljošan muistossa välähti yhtäkkiä, että hän eilen poistuessaan
veljensä luota huvimajasta oli nähnyt tai hänen silmissään oli
vilahtanut vasemmalla, matala, vanha puutarhapenkki pensaitten
välissä. Sille kai oli nyt istuutunut vieraita. Mutta kuka? Miesääni
alkoi äkkiä laulaa kuplettia imelällä kurkkuäänellä, säestäen itseään
kitaralla:

Mua voima suuri vetää sinuun juuri. Herra meitä auta,

minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

Ääni lakkasi. Lakeijan tenori ja lakeijan laulutapa. Toinen ääni,

naisen ääni, lausui hyväilevästi ja arasti, mutta kuitenkin hyvin
keimaillen:
 — Miksi ette ole käynyt meillä pitkään aikaan, Pavel Fjodorovitš,
miksi meitä yhä halveksitte?

— Eihän mitä, — vastasi miehen ääni kylläkin kohteliaasti, mutta

ennen kaikkea vaativan ja lujan arvokkaasti. Nähtävästi yliote oli
miehellä ja nainen mielisteli häntä. »Mies taitaa olla Smerdjakov»,
ajatteli Aljoša, »ainakin äänestä päättäen, ja nainen on luultavasti
tämän talon emännän tytär, joka on tullut Moskovasta ja jolla on
laahushame ja joka käy Marfa Ignatjevnalta hakemassa keittoa…»

— Minä rakastan hirveästi kaikkia runoja, jos ovat kauniita, —

jatkoi naisen ääni. — Miksi ette jatka?

Ääni alkoi taas laulaa:

Armahani kallis, sairastuvan en sun sallis. Herra auta

meitä, minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

— Viime kerralla lauloitte vielä paremmin, — huomautti naisen

ääni. — Te lauloitte tässä: »Kultaseni kallis». Se tuntui hellemmältä,
tänään ette varmaankaan tarkoin, muistanut.

— Runot ovat roskaa, — tokaisi Smerdjakov.

— Ah, ei ensinkään, minä pidän hyvin paljon runoista.

— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan

itse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki
alkaisimme puhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko
me saisimme sanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.

— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen

syventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.
 — Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta
muutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä
tappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle, että
olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja sillä
pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori
Vasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen
syntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.»
Olkoonpa että äpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo
kohdussa, ettei vain olisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla
puhuttiin ja teidän äitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa
epähienoudessaan, että äitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan
vähäkäisen yli kahden arssinan. Miksi vähäkäisen, kun voi sanoa
yksinkertaisesti vähäisen, niinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi
puhua tuntehikkaasti, mutta sehän on niin sanoakseni moukkamaista
kyynelsilmäisyyttä, kaikkein moukkamaisimpia tunteita. Voiko
venäläisellä moukalla sivistyneen ihmisen rinnalla olla tunteet?
Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei voi olla minkäänlaista
tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin tuommoista kuin tuon
»vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni seinään. Minä vihaan
koko Venäjää, Maria Kondratjevna.

— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi
noin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.

— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna,

vaan tahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.

— Entä kun vihollinen tulee, niin kuka meitä puolustaa?

— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan

suuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen,
nykyisen keisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat
silloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut
alamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi
nyt aivan toisenlainen järjestys.

— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin

meikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen
nuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi,
säestäen luultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.

— Kuka jumaloi mitäkin.

— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin

hyvin jalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka
hävettääkin puhua.

— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset

että täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on
vain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta
meikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä
mitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš
aivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki
hänen lapsensakin.

— Tehän kunnioitatte suuresti Ivan Fjodorovitšia, olette sanonut

sen itse.

— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He

pitävät minua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät.
Olisipa minulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä
enää pitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin
mikään lakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä
vuoksi eikä hän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki
kunnioittavat. Minä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi,
mutta minä voin, jos onni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-
ravintolan Petrovkan varrella. Sentähden että minä valmistan
spesiaaliruokia, mutta ei kukaan Moskovassa, paitsi muukalaiset,
osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri Fjodorovitš on mies, jolla ei ole
housujakaan, mutta jos hän vaatii kaksintaisteluun korkeimman
kreivin pojan, niin tämä heti taistelee hänen kanssaan, mutta missä
suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän on hirveän paljon
tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan tuhlannut aivan
hyödyttömästi!

— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti

äkkiä
Maria Kondratjevna.

— Miten niin?

— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli

kädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin
kuvaelma. Ah, jos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni
tekisi hirveästi katsoa.

— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa

hänelle itselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne.
Juoksisitte pois, Maria Kondratjevna.

— Juoksisitteko te tosiaan pois?

Mutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen

vaitiolon jälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä
viimeistä kuplettia:
 Lähden poies tästä koko rehkinästä, nautin elämä-ä-ästä,
menen pois pääkaupunkiin! Enkä sure yhtään, en sure siellä
yhtään, enkä surra aiokaan en yhtään!

Nyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat

vaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin
Smerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja
melkeinpä käherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli
penkillä. Nainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen
yllään oli vaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen
laahustin. Tyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain
kasvot olivat kovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.

— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša

mahdollisimman rauhallisesti.

Smerdjakov nousi hitaasti seisomaan. Maria Kondratjevna nousi

myös.

— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen

asia olisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov
hiljaa, selvästi ääntäen ja ylimielisesti.

— Minähän vain kysyin, sattuisitteko tietämään, — selitti Aljoša.

— En minä tiedä mitään heidän olostaan enkä haluakaan tietää.

— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri

ilmoitattekin hänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette
luvannut ilmoittaa, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee.

Smerdjakov silmäili häntä hitaasti ja hämilleen tulematta.

 — Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun
portti täällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen
kiinteästi Aljošaan.

— Minä tulin poikkikadulta säleaidan yli suoraan huvimajaan.

Toivon, että te annatte minulle sen anteeksi, — kääntyi hän Maria
Kondratjevnan puoleen: — minun piti saada veljeni mahdollisimman
pian käsiini.

— Ah, voisimmeko me teihin suuttua, — sanoi Maria Kondratjevna

sanojaan venytellen Aljošan anteeksipyynnöstä ihastuneena, — kun
Dmitri Fjodorovitškin usein tuolla tapaa tulee huvimajaan, niin emme
tiedäkään, kun hän jo istuu huvimajassa.

— Minä etsin häntä nyt kovin, tahtoisin välttämättömästi nähdä

hänet tai kuulla teiltä, missä hän nyt on. Uskokaa, että asia on
hänelle itselleen hyvin tärkeä.

— Heillä ei ole tapana ilmoittaa meille, — lepersi Maria

Kondratjevna.

— Vaikka kävisin täällä vain tuttavuuden vuoksi, — alkoi

Smerdjakov taas puhua, — niin he täälläkin ahdistivat minua
epäinhimillisesti kyselemällä lakkaamatta herrasta: miten ja millaista
heillä mukamas on, kuka tulee ja kuka menee ja mitä muuta vielä
voin heille ilmoittaa? Kaksi kertaa uhkasivat minua kuolemallakin.

— Kuinka niin… että kuolemalla? — ihmetteli Aljoša.

— Onko se sitten heille mitään, heidän luonteellaan, jonka laatua

itse saitte eilen nähdä. Jos, sanovat he, päästän huomaamatta
Agrafena Aleksandrovnan ja hän on täällä yötä — niin minut hän
ensimmäiseksi tappaa. Minä pelkään heitä kovasti, ja jos en sitä
pelkäisi vielä enemmän, niin minun pitäisi ilmoittaa heistä kaupungin
esivallalle. Jumala tietää, mitä kaikkea voivat panna toimeksi.

— Näinä päivinä sanoivat heille: »Survon sinut nuuskaksi», —

lisäsi
Maria Kondratjevna.

— No, se puhe nuuskasta voi nyt olla vain juttua… — huomautti

Aljoša. — Jos minä saisin hänet nyt heti kohdata, niin voisin sanoa
hänelle jotakin tästäkin…

— Ainoa, minkä voin ilmoittaa, — sanoi Smerdjakov äkkiä aivan

kuin harkittuaan asiaa, — on tämä. Olen täällä jokapäiväisen
naapurituttavuuden vuoksi, ja miksi en täällä kävisi? Toiselta puolen
Ivan Fjodorovitš jo varhain tänä aamuna lähettivät minut heidän
luokseen heidän asuntoonsa Ozernaja-kadulle ilman kirjettä, jotta
Dmitri Fjodorovitš suullisen kutsun mukaan välttämättömästi tulisivat
täkäläiseen torin varrella olevaan ravintolaan syömään yhdessä
päivällistä. Minä menin, mutta en tavannut Dmitri Fjodorovitšia
heidän asunnossaan, mutta kello oli vasta kahdeksan: »Oli»,
sanovat, »mutta meni jo menojaan», — juuri näillä sanoilla sanoi
hänen isäntäväkensä. Tässä on heillä varmaan jokin
molemminpuolinen sopimus. Nyt he kenties tällä samalla hetkellä
istuvat ravintolassa veljensä Ivan Fjodorovitšin kanssa, koska Ivan
Fjodorovitš eivät tulleet kotiin päivälliselle, vaan Fjodor Pavlovitš
söivät päivällistä yksinään tunti sitten ja ovat nyt käyneet makuulle.
Pyydän kuitenkin hartaasti, että te ette puhuisi heille mitään minusta
eikä siitä, että minä ilmoitin, sillä he voivat tappaa ihan syyttä.

— Kutsuiko veli Ivan Dmitrin tänään ravintolaan? — kysyi Aljoša

nopeasti.
 — Aivan niin.

— Pääkaupunki-ravintolaan, torin varrella?

— Siihen juuri.

— Se on hyvin mahdollista! — huudahti Aljoša hyvin kiihtyneenä.

—
Kiitän teitä, Smerdjakov, se on tärkeä tieto, menen heti sinne.

— Älkää ilmiantako, — sanoi Smerdjakov hänen jälkeensä.

— Oi en, minä ilmestyn ravintolaan aivan kuin omia aikojani, olkaa

rauhassa.

— Minne te nyt, minä avaan teille portin, — huudahti Maria

Kondratjevna.

— Ei, tästä on lyhyempi matka, menen taas aidan yli. Uutinen

järkytti hirveästi Aljošaa. Hän lähti rientämään ravintolaa kohti.
Silloisessa puvussaan hänen oli sopimatonta mennä ravintolaan,
mutta kävi päinsä tiedustella porraskäytävässä ja kutsua heidät ulos.
Mutta tuskin hän oli tullut ravintolan kohdalle, kun äkkiä ikkuna
avautui ja itse veli Ivan huusi hänelle ikkunasta alas:

— Aljoša, voitko heti tulla tänne luokseni vai etkö? Tekisit suuren
palveluksen.

— Voin varsin hyvin, en vain tiedä, kuinka se käy päinsä tässä

puvussani.

— Minä olen yksityishuoneessa, mene ovelle, minä juoksen sinua

vastaan…
 Hetken kuluttua Aljoša istui veljensä vieressä. Ivan oli yksin ja söi
päivällistä.

3.

Veljekset tutustuvat

Ivan ei kuitenkaan ollut yksityishuoneessa. Se oli vain ikkunan

luona oleva paikka, joka oli erotettu verhoilla, mutta syrjäiset eivät
kuitenkaan voineet nähdä verhon takana istuvia. Huone oli
ensimmäinen ulko-ovesta tultaessa, ja sen sivuseinällä oli
tarjoilutiski. Tarjoilijat juoksivat huoneessa yhtä mittaa edestakaisin.
Vieraita oli vain yksi vanha ukko, entinen sotilas, joka joi nurkassa
teetä. Sen sijaan oli ravintolan muissa huoneissa tavallista
ravintolatouhua, kuului kutsuvia huutoja, olutpullojen avaamista,
biljardipullojen kalahtelua, ravintolan urkujen pauhaamista. Aljoša
tiesi, että Ivan ei juuri koskaan käynyt tässä ravintolassa eikä
yleensäkään ollut mikään ravintoloissa istuja. »Siis hän oli joutunut
tänne nimenomaan vain tavatakseen sopimuksen mukaisesti veli
Dmitrin», ajatteli Aljoša. Mutta veli Dmitri ei ollut täällä.

— Tilaanko sinulle kalalientä vaiko jotakin muuta, ethän sinä elä

pelkällä teellä, — huudahti Ivan nähtävästi hirveän tyytyväisenä, kun
oli tavannut Aljošan. Itse hän oli jo syönyt päivällisen ja joi teetä.

— Anna kalalientä ja anna sitten teetäkin, minun on hyvin nälkä,

— lausui Aljoša iloisesti.
 — Entä kirsikkahilloa? Täällä on. Muistatko, kuinka sinä
pikkupoikana
Polenovin luona pidit kirsikkahillosta?

— Sinä siis muistat sen? Anna tulla vain hilloakin, pidän siitä
vieläkin.

Ivan soitti tarjoilijaa ja tilasi kalalientä, teetä sekä hilloa.

— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut

yhdentoistavuotiaaksi asti, minä olin silloin viidennellätoista
vuodellani. Viisitoista ja yksitoista, se on sellainen ikäero, että
veljekset eivät siinä iässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä,
tokko edes pidin sinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä
vuosina en sinua ensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse
jouduit Moskovaan, me tapasimme toisemme luullakseni vain kerran
jossakin. Täällä minä nyt asun jo neljättä kuukautta, emmekä me
tähän saakka ole sanoneet sanaa toisillemme. Huomenna minä
matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri tässä istuessani: kuinkahan
saisin häntä tavata sanoakseni hänelle jäähyväiset, mutta silloin sinä
kuljitkin ohi.

— Tekikö kovasti mielesi tavata minua?

— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja

tutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun
mielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen
nähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta,
silmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä en
voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin sinua
kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa, että
vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot
varmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla
seisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka
semmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta
ollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää
odottavasta katseestasi… Luullakseni sinä jostakin syystä pidät
minusta, Aljoša.

— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä
sanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus,
mutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä
aamuna!

— Mitä se sitten on? — alkoi Ivan nauraa.

— Etkö sinä suutu? — nauroi Aljošakin.

— No?

— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin
kaikki muutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset,
samanlainen nuori, perin nuori, raikas ja kelpo poika, no,
sanokaamme keltanokka! Mitä, enhän vain loukannut sinua kovin
pahasti?

— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti

Ivan iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen
tapaamisen jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin
itsekseni, tuota kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt
sinä yhtäkkiä ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä
juuri, ja tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään,
vaikka uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin
erehtyneeni maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin
vakuutetuksi, että kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä,
kirottua ja kenties pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen
epätoivon kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun
kerran olen tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin
olen sen kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään
mennessä luultavasti jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut
sitä pohjaan asti, ja poistun… en tiedä minne. Mutta ennen
kolmenkymmenen vuoden ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti,
voittaa minun nuoruuteni kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken
elämäninhon. Olen usein kysynyt itseltäni: onko maailmassa
olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi voittaa minussa tuon
hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon, ja tulin siihen
päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole, nimittäin
kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen en
enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut
näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein
halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain
karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano,
sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi
halpamainen? Keskihakuista voimaa on meidän
taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä hirveän paljon. Tekee mieli
elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin logiikkaa. Olkoonpa, että minä
en usko maailmanjärjestykseen; minulle ovat kuitenkin rakkaat
keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle on rakas sinitaivas,
rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa tietämättä itsekään miksi,
rakas moni inhimillinen sankariteko, johon aikoja sitten kenties on
lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa muistoa yhä
sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä, syö
terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä
tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan.
Tiedän kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein
rakkaimmalle hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia,
jokainen kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä
elämästä, niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan
totuuteen, omaan taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän
sen edeltäpäin, lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken
niiden ääressä, — vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu,
että tämä on jo pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen
enempää. Enkä minä itke epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi,
että kyynelien vuodattaminen tuottaa minulle onnen tunteen.
Hurmaannun omasta liikutuksestani. Rakastan tahmeita kevään
lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on! Tässä eivät merkitse mitään järki
eikä logiikka, tässä on kysymys rakastamisesta koko sisimmällään ja
olemuksensa ytimellä, se on rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin
voimiinsa… Ymmärrätkö sinä mitään minun lorustani, Aljoška, vai
etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.

— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa

ytimellä tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin,
ja minä olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri
elämänhalu, — huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää
maailmassa ennen kaikkea rakastaa elämää.

— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?

— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa,

kuten sinä sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain
ymmärtää sen tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut
tämmöistä. Puolet työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat
elämää. Nyt sinun täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin
sinä olet pelastettu.
 — Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut
joutumassakaan tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen
puolesi?

— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties

eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on
hauskaa, että me puhelemme, Ivan.

— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua

hirveästi miellyttävät tuollaisten… munkkialokkaiden professions de
foi. Sinä olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?

— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.

— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme

maailmassa, ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan
irtautua pikarista. Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin
seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, haaveileepa
kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on niin puhunut ja
aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut seisomaan
irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä… vaikka
kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa
löydäkään kuin tämän… Mutta seitsemäänkymmeneen asti
semmoinen on katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi
säilyttää jonkinmoisen »jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö
ole nähnyt tänään Dmitriä?

— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi

veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin
kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä
joitakin kohtia uudestaankin.
 — Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä
hän puhui tästä, — lisäsi Aljoša.

Ivan rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiin.

— Smerdjakovinko takia sinä rypistät kulmiasi? — kysyi Aljoša.

— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin

olisin tahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta… — lausui Ivan
ilmeisen haluttomasti.

— Matkustatko sinä todellakin niin pian pois, veljeni?

— Matkustan.

— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui

Aljoša huolestuneena.

— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä?

Olenko minä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta
hymähti äkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle
veljen tultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä
hetkellä? Mutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä
vahtimaan. Olen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että
minä olen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden
kolmen kuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon
kaunottaren Katerina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat
hommani. Olen saanut hommani loppuun ja lähden. Sain asiani
äsken suoritetuksi, sinä olit todistajana.

— Se oli äsken Katerina Ivanovnan luona.

 — Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä
nyt? Mitä tekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä
merkitse mitään! Minulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina
Ivanovnan kanssa. Itse tiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan
kuin olisi ollut liitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan
pyytänyt, vaan hän itse luovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi.
Se on hullunkurista. Ei, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt
tunnen oloni! Tässä istuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko,
teki mieleni tilata samppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä
hetkeä. Hyi, melkein puoli vuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä
kertaa, yhdellä kertaa kaikesta. Saatoinko edes eilenkään aavistaa,
että on niin helppoa saada juttu loppuun, kun vain tahtoo!

— Puhutko sinä rakkaudestasi, Ivan?

— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin,

instituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi
minua. Istuin hänen vieressään… ja äkkiä kaikki lensi tiehensä.
Äkkiä minä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin
rupesin täyttä kurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun
aivan sananmukaisesti.

— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša

katsellen hänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet
iloisiksi.

— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-

he! Niinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään!
Kuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja
tiedätkö, nytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin
onkaan lähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?
 — En. Mutta kenties se ei ole rakkautta.

— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan

mietelmiä rakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä
esiinnyit, ai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä… Ja kuinka
hän minua kiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki,
mitä minä hänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain
semmoinen, ja se on pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai
kaksikymmentä vuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta
Dmitriä, vaan rakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän
ei hoksaa sitä koskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta.
No, sitä parempi: nousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen
laitansa? Mitä siellä tapahtui minun lähdettyäni?

Aljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina

Ivanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.

— Eiköhän vain rouva Hohlakov valehtele?

— Luullakseni ei.

— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei

kukaan ole koskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala
on lähettänyt naiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne
ollenkaan. Mitäpä taas tuppautuisin.

— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan

rakastanut sinua.

— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa,

juodaan minun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen
minä olen!
 — Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. —
Sitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.

— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa

nähnyt sen.

— Sinä lähdet siis ehdottomasti matkaan huomisaamuna?

— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla… Muuten

voihan sattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään
syönyt täällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin
vastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi
ollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta miksi
sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä sinun
kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on
kokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!

— Jos sinä matkustat huomenna pois, niin mikä iäisyys tässä on?

— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. —

Ennätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat
asiamme, joita varten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi
katselet? Vastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet?
Puhuaksemmeko rakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja
Dmitristä? Ulkomaista? Venäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari
Napoleonista? Niinkö, tätäkö varten?

— Ei, ei tätä varten.

— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä

keltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava
iäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä
keskustelee nyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki
vanhukset äkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä
kysymyksissä. Minkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan
katsonut minua odottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai
etkö usko ensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta
jatkuneitten katseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?

— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua

pilkkanasi, veli?

— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni

mieltä, kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen
odotuksen vallassa. Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan
samanlainen pikkupoika kuin sinäkin, paitsi että en ole
munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset pojat tähän saakka tehneet?
Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on haiseva ravintola, he
kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko elämänsä aikana tätä
ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun he lähtevät
ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen tunne
toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet
käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta
koskevista kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko
kuolemattomuutta? Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne
puhuvat sosialismista ja anarkismista, koko ihmiskunnan
järjestämisestä toiselle pohjalle, niin että yksiin se hiidessä vie,
samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein omintakeisimpia poikia
meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa
iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?

— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko

olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten